sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kolari

T:n keväisen kolarin jälkeen olen tietoisesti yrittänyt tehdä parhaani, etten joudu samanlaiseen tilanteeseen. Yritän pitää väliä edellä ajavaan ja ennakoida risteysalueille saapuessani valojen vaihtumisen ym. vaihtuvat tilanteet. Harmi vaan, ettei millään pysty muiden mitä erikoisempiin ajotyyleihin puuttumaan. Tämä tuli taas huomattua. Alla poliisin ja ajoneuvorekisterikeskuksen lomakkeen kohdan "Crash Narrative" kopio eli oma selvitykseni (T:n editoimana) tilanteesta perjantai-iltana työmatkallani.

I had stopped on E Main St (Milford, MA) to the red light at the intersection of E Main St and Beaver St. When the light turned to green, I cautiously drove ahead E Main St (heading West).

At the same time, however, an Impala came from the opposite direction of E Main St, and abruptly turned - without signaling - to his left, to the direction of Fortune Boulevard (heading North). I braked, but the collision was unavoidable, causing damage to the front of my Hyundai Accent.

Immediately after the collision, the Impala backed up and turned to his right, to Beaver St (heading South), leaving the scene without any intention to stop. I followed him, flashed my lights numerous times, and honked. He kept on driving miles – also through parking lots – speeding up his car, and making many turns while escaping from the accident site.

When the Impala finally drove to the parking lot of a gas station (134 Cedar St) and the operator stepped outside his car, I noticed that he smelled alcohol. His general appearance also made an impression on being under the influence. I called 911 to inform of the accident and to have a police officer present, even though he asked me many times not to.

When the officer arrived, the driver made a false statement by telling to him that he was initially driving along Beaver St instead of E Main St.

Sellainen tarina. Auton etupuskuri - ainakin - menee jälleen uusiksi. Selvityksiä pitää toimittaa poliisin ja ajoneuvorekisterikeskuksen lisäksi vakuutusyhtiöön, minkä jälkeen auto pitää saada arvioitavaksi ja korjattavaksi. Niin paljon harmia yhden kännikuljettajan vuoksi! T:ltakin tuli jälkikäteen satikutia, kun kerroin lähteneeni elokuvamaiseen takaa-ajoon soittamatta ensin poliisille. Vastassahan olisi saattanut olla, jälleen elokuvamaisesti, paha setä aseen kanssa. Varsinkin, kun oli törttöillyt humalassa. Tämä humalatörttöily tosin on täällä helpompaa; tämäkin veijari selvisi säikähdyksellä, sillä poliisin "kävele viivalla ja laita sormi nenänpäähän"-tyyppiset testit puhallutuksen sijaan on mahdollista selvittää vähän tukevammassa humalassakin, kunhan vain keskittyy tarpeeksi.

Pääasia silti on se, ettei itselleni tapahtunut mitään. Työkaveritkin suhtautuivat ihanan empaattisesti, kun saavuin adrenaliinimyrskyineni töihin yli puoli tuntia myöhässä. Kiitos ei enää lisää näitä, pikkuautoreppanaamme on kohdeltu jo tarpeeksi kaltoin.

torstai 27. joulukuuta 2012

Joulunaikaa Newtonissa

Lasten koulu ja ensimmäinen yövuorosettini loppuivat perjantaina ennen joulua, T sai opiskelijoidensa tentit korjattua ja arvosanat annettua jo aiemmin, ja Iso-O löysi pihaltamme kuusenoksan, josta oli tuleva joulukuusemme. Joulunalusviikonloppu pääsi alkamaan. Samaan aikaan suuren harmin tosin aiheutti tietoisuus siitä, ettei yksikään joulukuun ensimmäisenä päivänä tullilomakkeella matkaan lähetetyistä paketeista ollut ehtinyt määränpäähänsä. T epäilee niiden joutuneen varkaiden käsiin, minä taas luulen niiden makaavan tullissa. Onhan m@m kuitenkin aika epäilyttävän näköinen pilleri.

Viikonloppu sujui tiukasti, mutta kuitenkin rennosti keittiössä jouluruokien valmistamisen äärellä. Siivouskin tuli päällisin puolin tehtyä, jälleen ilman stressiä. BC:llä käytiin katsomassa tiukkaa koripallo-ottelua Providencea vastaan. Lähdimme hieman ennen loppuvihellystä, joten lopputulos selvisi vasta jälkikäteen (71 vs 69 Boston Collegelle). Ja kirjastossa piti käydä hakemassa lomalukemista.

Tänä vuonna meille ei ollut odotettavissa vieraita. Koska aloitin itse seuraavan yövuorosetin jouluaattoiltana, jouduimme hieman justeeraamaan aikatauluamme aikaisemmaksi, ja oli helpompaa olla kutsumatta ketään. Vaikka mukavahan se olisi ollut joulu muidenkin kanssa jakaa. Söimme perinteisesti ensin kylmät alkupalat (graavilohta, sinappisilliä, juustokermaviilisalaattia, kinkkurullia, sinappia, ruisleipää ja juustorullia Aquavitae-tömpsyn siivittämänä) ja yhtä perinteisesti vatsa oli jo aivan täynnä. Pääruoka kuitenkin kuuluu syödä, ja omaksi kunniakseni täytyy todeta, että viimeinkin osasin olla tekemättä laatikoita liikaa. Perunalaatikko ei taaskaan onnistunut, mutta lanttu- ja porkkanalaatikko maistuivat, riittivät hyvin ja loppuivat sopivasti joulun kanssa yhtä aikaa. Kinkun tilalla meillä oli jälleen possupaisti kermakastikkeessa, ja sivussa herneitä ja punajuurikuutioita. Salaattina toimi verigreippi-sipulisekoitus. Eipä tarvinnut kärsiä nälästä koko seuraavan yön aikana vilkkaassa yliopistosairaalassa. Lapset olivat vielä ottaneet jälkiruoaksi jäätelöä, mutta hekin vähän myöhemmin.

Joulupäiväaamuna satoi lunta. Tosi vähän ja nopeasti se suli pois, mutta ikäänkuin tilauksesta saimme maistaa valkeaa joulua. Joulupukki oli käynyt yöllä ja erehtynyt laittamaan paketit palmumme juurelle joulukuusen sijaan. Tästä häntä ei toki voi syyttää, sillä kuusemme on kovin pieni. Kiitos paljon kaikille lähettäjille, ilahduttavathan ne paketit kovasti meitä kaikkia.

Päivät ovat sujuneet melko samalla kaavalla. Pienen yhteisen hetken jälkeen olen painellut makuuhuoneeseen 4-5 tunniksi nukkumaan sikeästi samalla kun lapset ovat joko keskenään tai T:n opastuksella viettäneet aikaa kotosalla lähinnä joululahjojen parissa. Heräämiseni jälkeen on ollut aika syödä, joulupäivänä jouluruokia ja Tapaninpäivänä Iso-O:n ja Pikku-O:n leipomaa pizzaa (Iso-O vaivasi taikinan ja molemmat asettelivat täytteet heille valmiiksiasetellussa järjestyksessä). Ja sitten olen taas lähtenyt. Tänään torstaina oli hieman poikkeava aikataulu; Iso-O oli kaverinsa luona 4 tuntia ja E:n kaveri meillä pari tuntia. Pikku-O seurasi isoja poikia kuin hai laivaa, muttei ilmeisesti ollut kauheasti häiriöksi, vaikka esiintymisvaihde olikin päällä.

Joulu on jälleen juhlittu. Lasten loma jatkuu uudenvuoden yli, T:lla on opetuksesta vapaata aikaa tammikuun puoliväliin. Harmi, että eteen tulee kaikenlaista, mikä estää hänen keskittymistään itse asiaan. Viimeisin on ASUS-tabletin näppäimistön katoaminen postissa. Näin mennään kohti jälleen eteentulevaa vuodenvaihdetta.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Memorial Hospital-jakso

Jakso numero 6 on ohi. Sen vietin Memorial Hospital:issa syvällä Worcesterin ytimessä. Niin syvällä, että saimme ohjeen olla menemättä pimeällä yksin ulos. Matkan varrella näkemiini koulubusseihin ahtautui kovin erinäköistä porukkaa kuin Newtonissa. Suurin osa oli muiden kuin eurooppalaislähtöisten rotujen ja etnisten ryhmien edustajia. Sama näkyi potilasmateriaalissakin, joka koostui joko erittäin iäkkäistä valkoihoisista tai muista kuin valkoihoisista työikäisistä. Pääosin potilaat olivat yli 80-vuotiaita. Ja joka viikko jollakin sairaalan potilaista oli suomalainen sukunimi! Oikeasti.

Lisäkseni sairaalalla oli seitsemän muuta erikoistujaa sekä viisi lääketieteenopiskelijaa. Olin oman tiimini äitihahmo, sillä toisen vuoden erikoistujani, intialaislähtöinen, mutta Michiganissa varttunut nuori mies R oli minua 11 vuotta nuorempi ja kaksi lääketieteenopiskelijamiestä A ja R vielä häntäkin nuorempia. Meillä oli oikein hauskaa keskenämme. Jostain syystä potilasmäärämme pysyi koko jakson ajan niin pienenä, että usein jokaisella oli vain yksi potilas, jonka asioista piti huolehtia. Aikaa jäi siis paljon kaikkeen muuhunkin. Muut tiimit eivät olleet yhtä onnekkaita. Mukavia ihmisiä niissäkin oli, ja koska vietimme niin paljon aikaa erilaisissa koulutuksissa (morning report, noon conference, teaching rounds), ei valittamista jaksosta oikein löydy. Porukkaan kuuluivat intialaisnainen, toisen vuoden erikoistuja R, sarkastinen mies J Massachusettsista, kuivaa huumoria viljellyt, kolmannen vuoden erikoistuja A Libanonista, psykiatriaan erikoistuva nainen R Massachusettsista, kolmannen vuoden erikoistuja X Kiinasta ja minuakin vanhempi mies R Massachusettsista. Jakson aikana X ja A kuulivat tulleensa hyväksytyiksi Fellowship-ohjelmiin. X juuri sinne kuin halusikin, Beth Israel-sairaalan Hematologia-ohjelmaan, ja A toiseen vaihtoehtoonsa UMASS:in Infektiotautien ohjelmaan.

Työpäivät olivat Suomen mittapuun mukaan tietenkin pitkiä, mutta täkäläisittäin varsin siedettäviä viikkotuntimäärien asettuessa 53 ja 71 työtunnin välille, keskimäärin johonkin 65 työtunnin ympärille, sillä työpäiviä oli viikossa joko viisi tai seitsemän riippuen vapaapäivästä (la vai su). Joka neljäs arkipäivä yksi tiimeistä jakoi sairaalaan sisääntulevat potilaat muille kolmelle tiimille aina kello 15.45 saakka, minkä jälkeen huolehti itse sisäänkirjoitettavista aina klo 19 saakka. Viikonloppupäivisin kaksi erikoistujaa huolehti sisäänkirjoitettavista potilaista klo 14 saakka ja toiset kaksi sen jälkeen klo 19 saakka. Potilaat olivat joko rehellisesti sairaalassa hoidettavia tai potilaan omalääkärin ohjannassa hoidettavia. Jälkimmäisessä tapauksessa omalääkäri oli se, jonka kanssa neuvoteltiin suunnitelmasta käytännössä aina puhelimitse ja hoidettiin sitten melko omatoimisesti suunnitelmaa soveltaen. Ensin mainitussa tapauksessa sairaalan erikoislääkäri oli koko ajan paikalla, joten suunnitelman läpikäyminen ja toteuttaminen oli helpompaa. Yliopistosairaalasta poiketen saimme kuitenkin kiertää potilaamme omatoimisesti ilman erikoislääkäriä, joten asiat menivät paljon nopeammin eteenpäin.

Meillä oli myös nimetty kouluttajalääkäri, eläkeiän kynnyksellä oleva yleislääkäri A keskeltä ei mitään. Hän oli niin kiltti ihminen, että huonon omatunnon vuoksi yritimme osallistua kaikkeen, mitä hän meille järjesti, vaikka opetuksellinen anti oli kovin minimaalinen. Kerran viikossa hän halusi kiertää yhden tiimimme kanssa ja tarjota sen jälkeen aamupalan kahvilassa. Lisäksi hän kävi kanssamme läpi erilaisia potilastapauksia Morning Report-tyyliin, ja opetti meille erilaisia lähestymistapoja vastaanotolla. Tapasimme käytännössä päivittäin. Onneksi meillä oli aikaa siihen. Jakson lopuksi hän tarjosi meille lounaan ravintolassa ja oli melkein herkistynyt, kun jakso oli lopuillaan.

Paperityöt olivat samanlaisia kuin yliopistosairaalassa, paitsi että omalääkärin ohjannassa hoidettujen potilaiden tuloteksti ja päivittäiset Progress Note:it kirjoitettiin käsin, ja epikriisi saneltiin. Sanelu puhelimella on mielestäni melko näppärää, joten kehitys siihen suuntaan, että kaikki kirjoitetaan itse tietokoneella ei välttämättä ole pelkästään hyvä. Mutta noista käsinkirjoitetuista pitäisi kyllä päästä eroon.

Kaikenkaikkiaan jaksosta Memorial Hospitalissa jäi hyvä mieli. Harmi, etten mene sinne enää uudelleen, ainakaan internship-vuoteni aikana. Ensi vuodesta en vielä tiedä; näin huoneen, jonka ovessa luki:"Neurology Resident".

Newtownin jälkeen

Koska tiesimme, että jollain tavoin Newtownin tapahtumia tullaan lasten kouluissa käsittelemään, päätti T ottaa asian puheeksi etukäteen kotona. Lapset istuivat rivissä, kun T kertoi heille ympäripyöreästi, mutta kuitenkin rehellisesti, mitä koululla oli tapahtunut. E:lta ja Iso-O:lta oli tullut muutama tarkka kysymys, kuten "oliko siellä kuollut lapsia". Pikku-O myös viittasi. Saatuaan viimein puheenvuoron hän kysyi:"Saadaanko me tänään jätskiä?" Jälkikäteen arvioiden mikään ei viittaa siihen, että heidän sisäinen turvallisuudentunteensa olisi jotenkin järkkynyt. Toivottavasti mikään ei anna heille tarvetta sen tunteen järkkymiseen vielä pitkään aikaan.

Lauantaisessa, suomalaisessa adventtihartaudessa Newtonin luterilaisella kirkolla T ei halunnut puhua edellisen päivän tapahtumista suoraan, mutta sisällytti sen puheeseensa tavalla, jonka pystyi yhdistämään, mikäli tiesi. Koska edellisenä vuonna tilaisuuteen saapui vain yksi pysyvästi täällä asuva sekä vieraileva pariskunta, ajattelin, ettei kukaan tule - varsinkin, kun samana päivänä oli niin paljon kaikkea muutakin (Suomi-koulu, suomalaisten pikkujoulut, ruotsalaisten ja norjalaisten kokopäivätapahtuma ym). Olin ilokseni väärässä. Ainakin parikymmentä ihmistä saapui paikalle, osa vähän kauempaakin. Hyvä mieli jäi. Ehkä ensi kerralla joku muu saa toimia kanttorina.

Kirkkohetken jälkeen moni halusi vielä vaihtaa sanan sekä suomalaisen papin (meidän T) että ruotsalaisperäisen kirkkoherran kanssa. Lapsilla oli kova hoppu eteenpäin, sillä olimme jälleen saaneet kutsun erään Mason Rice -perheen joulukutsuille. Vietimme siellä aikaa noin tunnin. Vanhemmat viettivät omaa aikaansa lasien ja lautasten äärellä rupatellen ja lapset, joita todellakin riitti, joko juoksivat ulkona taskulamppujen kanssa "Rosvoa ja Poliisia"-leikkien tai tanssivat sisällä WII:n tahdissa (käytännössä tauotta soi Gangnam Style). Posket olivat punaiset ja energiataso ylittänyt sallitun, kun viimein saavuimme kotiin.

Sunnuntaina pääsin ajoissa töistä, joten illasta oli aikaa tehdä Pikku-O:n toivomat jäätelöannokset suklaakastikkeen kera, ja E:n toivomuksesta pop corn:eja suomalaisen elokuvan (Joulutarina) katsomista varten. Olen kohdannut voittajani elokuvaan eläytymisessä. Iso-O itki vuolaasti melkein heti alusta lähtien aivan loppuminuuteille saakka. Lopussa tosin itkun aiheutti tukkoon turvonnut nenä.

Aloitan tänään uuden jakson tekemällä pelkkiä öitä, joten pystyin viemään lapset kouluihinsa. E ja Iso-O olivat jo jääneet pois kyydistä, kun seisoimme liikennevaloissa kahdestaan Pikku-O:n kanssa. Takapenkiltä kuului:"I know everything!" Mietin, että liittyyköhän tämä nyt siihen T:n keskusteluun, mutta totesin keventävästi, että sepä hienoa, kun ei äitikään tiedä läheskään kaikkea. "I have so good brain", jatkoi hän ja katseli ylpeänä ulos autonikkunasta näkyvää kosteaa ja lumetonta maisemaa.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Newtownin ja Newtonin lapset

Sanat eivät riitä kertomaan tuntemuksiani kotikaupunkimme nimeltä kuulostavan Newtownin kouluammuskelua miettiessäni. Eilen joulukuun 14. päivänä nuori mies ampui 20 pientä koululaista Connecticutin Newtownissa. Miten kukaan voi olla niin sekaisin?

E:n ja Iso-O:n koululta tuli koulutoimenjohtajan viesti keskellä päivää puhelimiin ja sähköposteihin: kyseessä ei ole Newton vaan Newtown, koulu jatkuu normaalisti. Pikku-O:n koululta tuli ohjeita, kuinka kohdata lasten kysymykset asiaan liittyen. Toistaiseksi mitään kysymyksiä ei ole tullut.

Näiden surullisten ajatusten keskellä mennyt viikko tuntuu melkein mahdottomalta muistaa. Lyhyesti muutama huomio: E sai rehtorintähtensä: "Mason-Rice School congratulates Principal's Super Star E for outstanding achievement on his Unit 4 Math Assessment. He showed an excellent understanding of decimal place value, fraction equivalency, and metric measurement. E worked carefully, and by showing his work, he was able to answer all questions successfully". Iso-O:lla ja Pikku-O:lla oli tavanomainen viikko. T:n luennointi on ohi, ja edessä on enää tämän päivän tentinvalvonta ja tietenkin vähän isompana urakkana niiden tenttien korjaaminen. T näytti minulle tentin. Yhtään liioittelematta en olisi osannut vastata kuin yhteen pikkukysymykseen. Minulla oli internship-vuoden 6. jakson viimeinen viikko, ja sen kunniaksi kävimme ohjaajamme kanssa lounaalla Flying Rhino-ravintolassa keskellä päivää, ja työpäivän päätteeksi samaa jaksoa Memorial Hospitalissa suorittaneen porukan kera Mezcal Cantina-ravintolassa.

Ei näistä muista tapahtumista nyt enempää pienten lasten kohtaloa kunnioittaekseni. Presidentti Obaman kehoituksen mukaisesti käyn halaamassa kaikkia pieniämme vielä hieman tavanomaistakin tiukemmin.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Lapset lahjaostoksilla

E:lla karkasi mopo käsistä. Afterschool-porukka lähti ostosretkelle kauppakeskukseen. Jokainen lapsi sai ohjelmalta 7 dollaria, mutta sen lisäksi vanhemmat laittoivat matkaan kukin haluamansa summan. Arvasin, että muilla on aika paljon lompakossaan, joten kahdenkympin seteli tuntui pieneltä. Toisaalta en halunnut, että joulukuusen alle ilmaantuu hirveästi aivan käyttökelvotonta muovihärpäkettä, joten totesimme, että rahaa sopii tuoda takaisinkin ja että vain pikkusisaruksille on tarkoitus jotain pientä ostaa. Yleensä E on tosi tarkka rahojen suhteen. Mutta tällä kerralla ei ollut - takaisin tuli yksi dollari 8 senttiä sen jälkeen kun E oli lisäksi ottanut 2 omasta lompakostaan löytynyttä dollaria. Erityisen tärkeän lahjan E oli hommannut Pikku-O:lle (beyblade), Iso-O tulee saamaan kirjan. Minä ja T tulemme saamaan suomalaista purkkaa ja lakritsia. Sinänsä tietenkin hienosti ajateltu, mutta mopon karkaaminen paljastui, kun E:lla ei yhtään ollut tietoa, paljonko mikäkin oli maksanut ja paljonko rahaa oli jäänyt jäljelle. Kolikot löytyivät irrallisina paperipussin pohjalta.

Myös Pikku-O kävi lahjaostoksilla. Jokaiselle lapselle piti laittaa mukaan kaksi dollaria, ja ryhmä kerrallaan pienet kävivät Boston Collegen lahjaliikkeessä vierailulla. Joulun kunniaksi kaikki tuotteet maksoivat vain dollarin. Pikku-O oli heti tiennyt, mitä ostaa. Iso-O tulee saamaan Boston Collegen lippalakin, "because Iso-O:lla ei ole BC-hat yet", ja E saa lasikuvussa olevan BC-merkin.

Iso-O seurasi hieman harmistuneena vierestä, kun hänelle ei koulun puolesta ostosretkeä ollut tarjolla. Harmi meni nopeasti ohi, kun hän keksi tekevänsä lahjoja itse. E:lle hän paketoi oman vanhan pienen pallonsa. Kortti on n. kymmenen kertaa isompi kuin paketti. Ajatus on tärkein, eikö. Yhden paketin jälkeen into lopahti ja hän keskittyi opettelemaan virkkausta ilman virkkuukoukkua. Nopeasti syntyi pitkä "kissanhäntä", ja nyt olisi suuri tarve löytää lisää villalankaa ja ihan oikea virkkuukoukku. Toivottavasti löytyy, sillä alan itsekin vähän innostua. Patalappuja, nostalgista! Lahjojen osalta tilanne korjautui sunnuntaina, kun Iso-O löysi E:lle "Diary of the Wimpy Kid"-kirjan ja Pikku-O:lle pienen legopaketin - nyt kaikilla on jotakin toisilleen.

Samaan aikaan poikien ostosreissujen aikaan teki T minireissun New Yorkiin. Alkuperäinen tarkoitus oli käydä iltaoluella ystävän kanssa, mutta kun ystävä ei päässytkään paikalle, piti reissu tehdä yksin. No, itse en ainakaan pahastuisi mahdollisuudesta viettää hetkeä New Yorkissa. T aiheutti pienen yllätyksen itselleni ja ehkä itselleensäkin menemällä katsomaan Radio City Christmas Spectacular-näytöstä. Ensimmäinen mielikuva kun on musikaalinäytelmä/kabaree, jonka kohderyhmään T ei ensin ajateltuna kuulu lainkaan. Ei ehkä kuulu jälkikäteenkään, mutta esitys oli ollut positiivinen yllätys monessa mielessä.

Suomi vietti 95. itsenäisyyspäiväänsä torstaina. Meillä se oli tietenkin tavallinen työ- ja koulupäivä, mutta oli meillä sentään pieni lippu pöydällä iltaruoan aikaan. Kun kysyin lapsilta, mikä päivä on kyseessä, vastasi Iso-O vastakysymyksellä:"Onko nyt Suomen Fourth of July?" Hmm, joo, tavallaan, hieman erihenkinen juhla vain. Kävimme läpi muutaman perusfaktan. Juhlia ovat Suomen lisäksi viettäneet myös lasten A-serkku ja kaksi E:n kaveria, joiden syntymäpäiville hän pääsi viikonlopun aikana. Toiset olivat Natick-Mall:issa (Fun and Games) ja toiset tramboliiniluolassa (Sky Zone Boston). Saimme apua kavereiden vanhemmilta kyytien suhteen, mikä helpotti paljon, sillä molemmat juhlat olivat parin kymmenen kilometrin päässä meiltä kotoa.

Kaksi viikkoa koulua ja sitten lapsilla alkaa joululoma. Lumen suhteen ennuste on vielä kovin pessimistinen.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Philo-sophiaa kerrakseen

Tämän lukukauden rypistys kolmenkymmenen opiskelijan kanssa alkaa olla taputtelua vaille valmis. Lopputentti ja niiden korjaaminen tietysti vielä edessä, mutta johan tässä ollaan voiton puolella -- ehkä.

Tämä kurssi jakaantui neljään osaan, joissa puolestaan jokaisella viikolla oli oma teemansa. Ja tuosta eikun lukemaan.


Section I: Introduction – Philosophy of the person (but what is a person?)

Introduction

Sept 4
General Introduction – What is (academic) philosophy and what are we about to do?

Sept 7
René Descartes: Meditations (I and II) and David Hume: A Treatise of Human Nature (ch. Of Personal Identity)

Human being who does things

Sept 10
Homo faber – Henri Bergson: Creative Evolution (Ch. II [excerpt])

Sept 12
Homo ludens – Johan Huizinga: Homo Ludens (Foreword and Ch. I)

Sept 14
Homo oeconomicus – J S Mill: Essays on Some Unsettled Questions of Political Economy (Essay V [excerpt])

Human being who searches and questions

Sept 17
Homo religiosus – Mircea Eliade: The Sacred and the Profane (Introduction and ch. Sacred and Profane in the Modern World)

Sept 19
Homo viator – Bonaventure: The Breviloquium (Prologue & II.11-12)

Sept 21
Homo sapiens – Carl von Linné: A General System of Nature (Foreword and Introduction and Mammals: Primates: Homo)

The first reflection due on Sat Sept 22 at 6:00pm (“What – or rather who – am I as a human being?”)



Section II: Perspectives on knowing

The rationalist approach: the mind’s eye

Sept 24
Plato: Theaetetos (200d-202d) and Meno (80a-86c)

Sept 26
René Descartes: Discourse on Method (IV and V)

Sept 28
Gottfried Leibniz: The New Essays on Human Understanding (Preface and Book I, Ch. i)

The demonstrative and empirical approaches: sensory experience

Oct 1
Aristotle: On the Soul (Book III, ch.4-8) and Posterior Analytics (Book Alpha, ch.1-2)

Oct 3
David Hume: A Treatise of Human Nature (ch. Of the Origin of Our Ideas)

Oct 5
George Berkeley: The Principles of Human Knowledge (Part I [excerpt])

The transcendental approach: necessary conditions for the possibility of cognition

Oct 8
Columbus Day – No class

Oct 10
Immanuel Kant: Critique of Pure Reason (Prefaces A and B)

Oct 12
Immanuel Kant: Critique of Pure Reason (Introduction B, On the Concepts of Understanding [§10])

The pragmatic approach: a true belief functions in practice

Oct 15
Charles S. Peirce: How to Make Our Ideas Clear?

Oct 17
William James: Pragmatism (ch. What Pragmatism Means)

Oct 19
John Dewey: Problems of Men (ch. The Problems of Men and the Present State of Philosophy)

The second reflection due on Sat Oct 20 at 6:00pm (“How do I know what I know – if I know?”)


Section III: Perspectives on being

Greek natural philosophers: the Elements, panta rei, and the One

Oct 22
Heidegger: Being and Time (§1-§4) and Diogenes Laertios: Life of Thales

Oct 24
Heraclitus: Fragments

Oct 26
Parmenides: Fragments

Plato: Philosophy and Eternal Ideas

Oct 29
Hurricane Sandy – No class

Oct 31
Plato: The Republic (Book II [excerpt, 368e-376c])


Nov 2
Conference break – No class

Plato and his students: Idealism

Nov 5
Plato: The Republic (Book V-VI [excerpt, 472b-485a] and Book X [excerpt, 596a-597e])


Nov 7
Plato: The Republic (Book VI and VII [excerpt 507a-518d])

Nov 9
Plotinos: Enneads (On Beauty [I.6] and On the Good or the One [VI.9]) OR
Augustine: Confessions (selections on books VII, XII, and XIII)

Realism and Nominalism: the universalia-particularia dispute

Nov 12
Aristotle: Metaphysics (IV.1-2, VII.1-8)

Nov 14
Aquinas: Summa Theologiae (I.q15 [On Ideas] and I.q16 [On Truth])

Nov 16
William Ockham: Philosophical Writings (selection)

Reactions against metaphysics: scientific verification

Nov 19
Auguste Comte: A General View of Positivism (ch. I [excerpt]) and
The Scientific Conception of the World: The Vienna Circle Pamphlet

Nov 21
Thanksgiving holiday – No class

Nov 23
Thanksgiving holiday – No class

The third reflection due on Tue Nov 20 at 6:00pm (“What are the things that are for me – and how they are?”)



Section IV: Perspectives on the human quest and fortune

Philosophy and human life

Nov 26
Boethius: The Consolation of Philosophy (I)

Nov 28
Boethius: The Consolation of Philosophy (II)

Nov 30
Boethius: The Consolation of Philosophy (III)

Philosophy and human life

Dec 3
Boethius: The Consolation of Philosophy (IV)

Dec 5
Boethius: The Consolation of Philosophy (V)

Dec 7
Review session

maanantai 3. joulukuuta 2012

Joulukuu, kalenterien ja pakettien aikaa

Posti toi perjantaina Partiolaisten joulukalenterit jokaiselle omassa kirjekuoressaan, jokainen erityisen kirjelmän kera huomioituna, ja ensimmäisen luukun sai avata heti seuraavana päivänä. Hyvä ajoitus ja ihana tapa ilahduttaa. Ensimmäinen asia, mikä minulle perjantaina työstä tullessani esiteltiin, oli vaatekaappien oviin kiinnitetyt kalenterit.

Joulukuu on alkanut. Luntakin satoi muutama cm. Sen verran kuitenkin, että siitä sai aikaiseksi pienen 10cm korkuisen linnakkeen, joka vielä seisoi nurmikolla, kun kaikki muu jo suli pois. Talvirenkaat on saatu vaihdettua molempiin autoihin, joten saa se talvi tulla ihan kunnollakin. Ei taida tosin toivoa ihan hetkeen olla, kun päivälämpötilat pysyvät niin selvästi lämpöasteilla. T ja lapset kävivät auttamassa naapurintätiä joulukuusen paikalleenlaitossa - no, ymmärrätte, että T auttoi ja pojat pörräsivät ympärillä ja Iso-O silitti Oreo-koiraa. Vapaapäiväni ei riittänyt pöytäkranssin valmistamiseen, mutta silti se seisoi näyttävänä ruokapöydällämme ensimmäisen adventin kunniaksi sunnuntaina kotiin saavuttuani. T sen tietenkin oli tehnyt, mutta lapset kokivat auttaneensa, ja sen ensimmäistä kynttilää oli poltettu päivällisen yhteydessä.

Oli ihanaa, kun oli vapaapäivä. Kävimme Iso-O:n kanssa heti aamusta postissa lähettämässä kaikki kauemmas yrittävät lahjapaketit. Jouduin toteamaan postivirkailijalle, että asiassa olisi hieman tehostamisen varaa. Jokaiseen pakettiin  - tai jopa pieneen kirjekuoreen, mikäli siellä on yhtään mitään muuta kuin paperia - joutuu normiosoitetietojen lisäksi täyttämään tullikaavakkeen. Tähän pitää laittaa kaikki sisältö hintoineen. Sen verran opin Tansanian matkaltamme, että hinta kannattaa aina aliarvioida - muuten vastaanottaja saattaa joutua maksamaan. Samaan lappuun luonnollisesti kirjoitetaan osoitetiedot uudelleen. Sitten mennään pakettipinon kanssa virkailijan luokse, joka näpyttää tietokoneelle kaiken sen, minkä olen juuri käsin näihin lappuihin kirjannut. WTF! Olisiko mitenkään mahdollista vaikka itse suoraan kirjata tiedot päätteelle, jotta yksi vaihe jäisi välistä. Vietimme postitoimistossa melkein tunnin. Takanani oleva jono ei varmasti osannut arvostaa moninkertaista työtä yhtään itseäni enempää.

Meidät oli kutsuttu myös suomalaistyttö A:n 2-vuotissyntymäpäiville. Erityisesti Pikku-O oli toivottu vieras, sillä samassa taloudessa asuu pian 5-vuotta täyttävä tyttö H, joiden kanssa Pikku-O pääsi leikkimään parina päivänä, kun T:lla oli opetusta ja Pikku-O:lla loma. Vietimme mukavan hetken kakun ja erilaisten suolaisten naposteltavien äärellä lasten puuhaillessa omissa hommissaan. E löysi Pahkasika-kirjan, ja yritti sitä tavailla. Täytyy tosin todeta, että sen ymmärtämiseen tarvitaan melko hyvä suomenkielentaito ja ehkä hieman enemmän ikää.

Erityisterveiset I:lle Helsinkiin - tsemppiä toipumiseen!

perjantai 30. marraskuuta 2012

Hengästyttävää menoa

Kun on vain yksi vapaapäivä, tulee siitä väistämättä aika vilkas. Viime sunnuntai oli sellainen. Ripeän aamupalan jälkeen kävimme kahdella autolla viemässä pikkuautomme ja sen sisällä olleet vanteet rengasliikkeeseen, jossa T hieman aamuäreänä sai sovittua, että haemme auton pari tuntia myöhemmin. T oli harvinaisen lyhytsanainen liikkeessä, ja jälkikäteen selvisikin, että yöunet olivat jälleen kerran jääneet aivan liian lyhyiksi opiskelijoiden korjattavien kirjoitusten vuoksi ja aamukahvi juomatta. Tilanne selvästi korjautui, kun jälkimmäinen tuli hoidetuksi.

Stop and Shop-auto saapui sopivasti lähes samaan aikaan kuin mekin, ja nopean purun jälkeen hyppäsimme kaikki autoon ja sillä kirkkoon. Lapset jupisivat kukin tavallaan, minkä ymmärrän. Harmillisesti pyhäkoulu, johon lapsena pääsi pitkältä tuntuvasta messusta hengähtämään, on täällä vasta messun jälkeen. Sivuhuomiona eräs mieltäni vaivaava asia. Olen vasta täällä alkanut ymmärtää, miten hyvä juttu uskonnonopetus koulussa on. Kun käydään läpi monenlaisia ajatuksia ja kulttuuripohjaa (ainakin me kävimme), jäävät ääriajatukset paljon vähemmälle. Täällä uskontoa ei opeteta kouluissa vaan se jää mitä erikoisempien uskonnollisten yhteisöjen kontolle. Ja niissä ei todellakaan yritetä kannustaa muiden uskontojen ymmärtäjäksi. Ei ihme, että kaikupohjaa monenlaiseen ääriajatteluun löytyy.

Kirkon jälkeen oli mahdollisuus tehdä adventtikransseja aiempien vuosien tapaan. Teimme ulko-oveemme kiinnitettävän valmiiksi ja otimme oksia mukaamme pöytäversiota varten. Nyt nuo oksat odottavat kylmällä etuverannallamme sitä, että joku istuisi hetkeksi alas ja pujottelisi ne metallikehikon ympäri. Ehkä huomenna, kun on vapaapäivä.

Kotona oli aikaa ottaa pikainen välipala, jonka jälkeen Iso-O piti käydä heittämässä kaverinsa luokse leikkimään. Samaan aikaan kävimme poikien kanssa etsimässä revenneiden lakanoiden tilalle uusia. Pojat motivoituivat mukaan, kun samassa kaupassa on kohtuullisen kokoinen leluosasto. On mahdotonta ostaa aluslakanoita yksittäiskappalein; kaikki ovat jonkinlaisissa seteissä. Tyypillisessä setissä on muotoonommellun aluslakanan lisäksi kaksi tyynyliinaa ja yksi suorakulmioksi ommeltu lakana, joka Suomessa olisi aluslakanaksi, mutta täällä peiton kanssa käytetetettäväksi tarkoitettu. No, kai me voimme sitäkin aluslakanana käyttää. Pussilakanoita voi käydä ostamassa vaikka IKEAsta.

Sain perunat kiehumaan ennenkuin oli jo aika lähteä Iso-O:ta hakemaan. Puolin ja toisin tytöt halasivat toisiaan lähdön hetkellä. T grillasi pihvit (keli oli sunnuntaina oikein miellyttävä) ja kasvikset, ja pääsimme pian syömään. Ruoan jälkeen olisi ollut ihana istahtaa hengähtämään, mutta iso pakettipino odotti siirtämistä postipaketteihin. Ilta vierähti tämän äärellä ja nukkumaan pääsin vasta yhdentoista jälkeen.

Tämän yliahkeran sunnuntain jälkeen alkoi uusi viikko meille kaikille. Lasten nelipäiväinen Kiitospäiväloma oli ohi. Sain suru-uutisia heti maanantain päälle. Siskon isolta koiralta oli löytynyt vatsasta iso kasvain ja koko koira oli turvonnut, pystyi vaivoin hengittämään, eikä eläinlääkäri antanut mitään toivoa. Tiistaina se sitten sai armahduksen ja siskon läsnäollessa eläinlääkärin vastaanottohuoneessa otti viimeisen hengähdyksensä. Lasten serkkupojat pääsivät myös hyvästelemään. Kyynelehdin kotona viestin luettuani - meistähän tuli sen kanssa suorastaan ystävät pitkän Suomi-reissuni aikana loppukeväällä.

T kävi kuuntelemassa E:n opettajan paljastuksia. E:lla menee muuten hyvin, mutta huomautusta tuli liian kiireen aiheuttamista kirjoitusvirheistä sekä toistuvista yhteenotoista erään luokan tytön kanssa. Tämä tyttö on sellainen, joka ihastui E:oon jo ekaluokkalaisena, eivätkä kumpikaan oikein osaa tätä asiaa käsitellä. Tyttö härnää E:a, ja E provosoituu. Sitten molempia harmittaa. Yritin puhua E:lle, että antaisi härnäyksen mennä toisesta korvasta suoraan ulos, mutta eipä taida onnistua. Rankkaa, kun toinen on ihastunut ja toinen kokee asiat pelkästään kiusallisena.

Pyysin E:a ja Iso-O:ta kirjoittamaan listaan, mitkä asiat jouluna ovat ns. ykköstoiveita. Iso-O:n paperin otsikko oli: Christmas List. E sen sijaan kirjoitti kirjeen osoitettuna itse joulupukille, mutta kokosi siihen - pyynnöstäni lähinnä -  vain erinimisiä Beybladeja, sillä tiedän niiden olevan tämän hetken juttu pojille. Ajattelin, että siihen tulee muutama nimi, mikä helpottaa minua valitsemaan oikeansorttisia. Olin väärässä. Ilman mallia E kirjoitti reippaasti yli kymmenen toinen toistaan hassumalta kuulostavaa nimeä täysin oikein kirjoitettuna. Ok, myönnän, olen pudonnut kärryiltä jo aikoja sitten. Iso-O:n listassa olivat perinteiset elävä koira, pehmoeläimet, piirrustussetti ym, mutta ylisöpösti aivan ensimmäisenä oli kuva tonttulakista. Hän toivoo jouluksi pehmoista tonttulakkia!

Eilisiltana T paikkasi professoriaan pitäen hänen luentonsa. Melkoista. Koska emme voineet luottaa siihen, että olen kotona ajoissa, sai hän järjestettyä lapsille mieluisan paikan viettää iltaa. He pääsivät italialais-A:n luokse. Kotiin he tulivat niin myöhään, etten koko tarinaa kuullut, mutta virtaa oli sen verran, että arvaan olleen mukavaa.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kiitospäiväviikko

Thanksgiving on tärkeä juhla ja tyypillisesti miniloma, jolloin lähdetään tervehtimään sukua kauempanakin. Lapsille se on tarkoittanut neljän päivän hengähdystaukoa pitkistä koulupäivistä, T:lle lähinnä lisääntynyttä kiirettä lasten kotonaolemisen, omien opiskelijoiden kirjoitusten korjaamisen, ja suomalaisen joulukirkon suunnittelun vuoksi, ja minulle melko tavanomaista viikonloppumaista työpäivää sillä erotuksella, että sairaala tarjosi työntekijöilleen varsin kelvollisen Kiitospäivänaterian jälkiruokineen. Itse Thanksgiving-päivänä, joka on aina torstai, T ja lapset pääsivät taas Westborough:in suvun yhteiselle aterialle, ja iltapäivä oli sujunut käytännössä samalla sapluunalla kuin pari edellistäkin vuotta. Minuakin odotti kotona T:n kokoama päivällislautanen sekä monta erilaista jälkiruokamakupalaa. Nam. Lapset olivat saaneet mukaansa oudot kalkkunapäähineet. Selvästi hauskaa oli jälleen ollut.

Ennen minilomaa T kävi tapaamassa Iso-O:n opettajaa, jolla ei ollut mitään negatiivista sanottavaa. Iso-O on matematiikassa, lukemisessa ja kirjoittamisessa paljon edellä toisen luokan tavoitteita ja auttaa mielellään muita. Kun toisen luokan kokoonpanoja oli rustailtu, olivat kolme opettajaa keskustelleet siitä, kuka saa Iso-O:n luokalleen. Oi, äidin sydäntä lämmittää. Hän kuulemma myös huolehtii tavaroistaan mallikkaasti, mikä on kyllä hirveän vaikea uskoa. Teidän pitäisi nähdä, jotta uskoisitte, sillä tätä on vaikea kuvailla. Kun Iso-O tulee koulusta sisään keittiöön, hänen reppunsa sisältö (Lunch Box, juomapullo, kansio, tärkeät paperit koululta kotiin, läksymoniste ym) ja ulkovaatteet leviävät monen neliömetrin alueelle. Kun hieman opastaen tavarat löytävät hieman paremmin paikoilleen, on seuraavan episodin aika. Pesuhuoneen lattialta löytyy epämuotoinen mytty, joka sisältää Iso-O:n kaikki vaatteet yhteenkietoutuneena. Miten on edes mahdollista riisuutua siten? Ja viimeinen, Iso-O löytää lähes aina ja jokapaikassa aikaa piirtämiseen tai muuhun värkkäämiseen. Ennen nukkumaanmenoa hänellä on sitten poikkeuksetta tehtävänä kerätä ympäri lastenhuonetta levinneet paperinpalat, kynät ja silput, jotka ovat syntyneet askartelun seurauksena. Boheemi matami - mutta siis koulussa ilmeisen pärjäävä.

Jos Iso-O onkin runsas ja rönsyilevä, on E aina ollut melkein ylijärjestelmällinen. Laatikko on aina siistissä järjestyksessä ja tavarat löytyvät helposti. Paitsi silloin, kun hän uppoutuu jonkin lukemiseen tai televisionkatsomiseen. Mikään ulkopuolinen asia ei mene jakeluun, ja kaikenlainen ylimääräinen tekeminen tai vierailu jossain tuntuu alkuun hankalalta. Yksi E:n lempisarjakuvia on Diary of the Wimpy Kid. Koska hän ehdottomasti tarvitsi uuden yöpaidan, kävin ostamassa yhden työmatkallani. Kun näin yöasun, jossa oli kuva hieman tympeäilmeisestä pojasta ja toteamus "I am an indoor person", tiesin heti, että se sopii hänelle kuin nakutettu. Ja olin oikeassa. E:n kasvoille ilmaantui leveä hymy, eikä jutusta meinannut tulla loppua:"Tuo poika on sellainen, jonka isä pakottaa sen ulos urheilemaan, vaikka se haluaisi vain olla sisällä pelaamassa tietokoneella". Ööh. Puhutaanko nyt sarjakuvahahmosta vai E:sta itsestään.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä. Jos esikoisen kouluunlähteminen on iso juttu vanhemmille (no ainakin minulle oli), ei kuopuksen vastaava hetki ole kyllä yhtään helpompaa. Meidän miniukkelimme Pikku-O sai Newton Public Schoolin virallisen kirjeen, jossa pyydettiin joulukuun alkuun mennessä ilmoittamaan hänet omaan lähikouluunsa, meidän tapauksessamme Mason-Rice Elementary School:iin. Siskon sanojen mukaan Pikku-O:n täytyy nyt kasvaa reppuaan suuremmaksi. T vei ilmoittautumiskaavakkeen koulunkansliaan, ja nyt vain odotetaan virallista kutsua tulla kouluun arvioitavaksi. Ooh. Kohta meillä on vain kouluikäisiä lapsia. Melkoista.

Black Friday eli Kiitospäivän jälkeinen hullu ostospäivä sujui muilla kotona paitsi minulla, joka olin töissä, ja Iso-O:lla, joka oli neljän tunnin ajan ulkoiluttamassa kaverinsa koiraa. "Kaikilla muilla on koira!" Oma ajomatkani sujui hienosti, kun tie oli tyhjä. Paitsi Natick:in ostoskeskuksen kohdalla, jossa oli niin hirveästi porukkaa, että ajomatkani ajallinen toinen puolisko sujui tätä ohittaessa. Toivottavasti tänään lauantaina on hieman helpompaa. Mukavaa viikonloppua kaikille!

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kävelyä päivittäin

Viimeinen kaksipäiväinen viikonloppu hetkeen alkoi miellyttävästi, kun sain lähteä töistä aikaisin hakemaan lapsia kouluistaan T:n myöhäisen luennon vuoksi. Sain suorastaan lähteä niin aikaisin, että ehdin hetkosen olla kotona yksinäni ennenkuin hakureissu edes täytyi toteuttaa. Mukavata. Kaikki lapset saivat koulukuvansa, joita oli kiva yhdessä katsella. Kuvien perusteella meillä ei enää asu pikkulapsia. Ihanaa ja haikeaa samalla kertaa.

Lauantaina yritin jälleen saada T:lle tilaa tehdä omaa päätyötään ja lähdimme lasten kanssa ensin käväisemään pienellä ostosreissulla ja sitten koululta jälleen kerran saamillamme lippuilla BC Eagles vastaan Virginia Tech amerikkalainenjalkapallo-ottelua, joka oli hieman puoliajan jälkeen vielä BC:n eduksi 13-10, mutta näköjään kääntyi Virginia Tech:in voitoksi 33-30. Koska T oli heittänyt meidät autolla stadionille, olivat mahdollisuudet joko kävellä kotiin tai soittaa T hakemaan. Hieman huijaten ilmoitin lapsille, että lähdetään alkuun kävelemään ja soitetaan isi sitten hakemaan. Kun virtaa on jälleen riittänyt vaikka mihin ylimääräiseen säheltämiseen, olin jo tuossa vaiheessa päättänyt, että kävelyksihän matka menee. Niinpä tallustimme Pikku-O:n vauhtia yli 2,5 mailia (n. 4km) kotiin, mikä teki todella hyvää meille kaikille. Kotiinsaavuttuamme ja hyvän aterian syötyämme päänsisäinen lamppu sammui kaikilta minuuteissa. E ehti hieman kyseenalaistaa kävelemisen mielekkyyden tavoilleen uskollisena, muttei valittanut kovasti hänkään, sillä aurinko paistoi ja ottelussa soitettu Gangnam Style-biisi kantoi tylsänkin tallustelun läpi Iso-O:n kanssa hullutellessa. T:kin oli hyvällä mielellä, kun oma teksti oli edennyt.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä yönylitelttaretki Mount Monadnock:ille (jossa muuten vierailimme jo ensimmäisenä syksynämme), mutta ajan ja oman itsemme säästämiseksi teimmekin päiväreissun. Yöllä oli pakkasta, joten pukeuduimme lämpöisesti. Olimme Monadnock State Park:in suulla vasta hieman ennen puoltapäivää, joten hieman jouduimme alkuperäistä suunnitelmaamme muuttamaan - retkikeitin otettiin käyttöön vasta alastulon jälkeen pimeän jo saapuessa. Edeltävästi hieman jupisseet E ja Iso-O innostuivat ylöspäinnoususta jälleen sen verran paljon, että porukkamme jakautui kahtia. Minä menin heidän kanssaan ja T varmisti Pikku-O:n kiipeämistä. Nousua tuli n. 600 korkeuserometriä, mikä on hieno saavutus kaikille, mutta erityisesti pienikokoiselle Pikku-O:lle. Näköalat olivat jälleen palkitsevat, eikä kukaan harmitellut päivän kulumista ulkoilun parissa. Retkikeittimellä paistetut nakit maistuivat paremmilta kuin kotona viisituntisen ulkoilun päätteeksi. Automatkalla homma meinasi E:lla ja Iso-O:lla jälleen hieman livetä riehumisen puolelle, mutta jälleen uni illalla maittoi.

Paikkasin Teksasiin lomailemaan lähtenyttä työkaveriani eilen osastolla ja tänään aloitan uuden jakson Memorial-sairaalalla. Kuusipäiväiset työviikot ja normi kodinhoitoarki T:lle jälleen alkavat. Onneksi kuitenkin oli tämä lyhyt hetki välissä aikaa levähtää.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Munuaistauti-jakso

Ja jälleen on uuden jakson kertaamisen aika. Käsittämätöntä, miten aika säntäilee. Tämähän oli jo 5. jakso yhteensä 13:sta. Internship-vuoden puoliväli häämöttää. Vaan tätä jaksoa olisin kyllä jatkanut pidempäänkin. Minullahan oli suorastaan työnulkopuolista elämää. Viikkotuntimäärä liikkui 32 tunnin tietämissä, tosin sekoittavana tekijänä olivat ylimääräiset vapaat ja viikonmittainen loma, mutta kuitenkin. Aikamoisesti erilaisissa tunneissa liikuttiin kuin edellisen jakson aikana.

Samaa jaksoa kanssani suorittivat neljännen vuoden lääketieteenopiskelija E ja toisen vuoden erikoistuja, intialainen R, jonka tunsin jo Milford-jaksoni ajoilta. Nefrologiaan erikoistuvat E ja myöhemmin J jakoivat konsultaatiot meidän keskemme siten, että keskimäärin kerran päivässä kävimme tapaamassa uutta potilasta. Sen lisäksi seurasimme aiempien potilaidemme vaiheita kirjoittaen päivittäin heistä - käsin tietenkin - sen päivän progress note:n. Tapasimme muutamaan kertaan päivässä myös vastuussa olevan erikoislääkärin, jolle tapauksemme esitimme, ja jonka ohjeiden mukaisesti justeerasimme suunnitelman valmiiksi ja sanelimme tekstin, ja keskustelimme potilaan hoidosta vastaavan tiimin kanssa. Omat potilaani olivat tyypillisesti henkilöitä, joilla oli jo jonkinsortin munuaisongelmaa edeltävästi, mutta joiden tilanne akutisoitui jonkin muun sairauden vuoksi. Yli puolet heistä aloitti dialyysin, loppujen kanssa selvittiin nesteytyksen ja nesteenpoistajien tasapainoiluilla. Itse munuaisongelman lisäksi otettiin tyypillisesti kantaa muutamaan muuhunkin munuaisiin liittyvään ongelmaan, verenpaineenhoitoon, hyperkalemiaan, sekundaariseen hyperparatyreoidismiin ja anemiaan.

Potilaskohtaamisten ja yhteisten tapaamistemme lisäksi tiistaisin oli nefrologien oma meeting, jossa sai ruokaa. Kun edeltävästi oli jo ollut sisätautierikoistumisohjelman oma puolipäivän koulutus (tai usein käynnissäolevien seuraavan vuoden potentiaalisten internien haastattelujen vuoksi pitkäkestoinen lounas), oli melkein mahdotonta pysyä hereillä. Varsinkin, kun nämä koulutukset olivat kohdennettu nefrologeille, ei meille yleisemmällä tasolla liikkuville. En silti valita, saatoin ehkä kuitenkin oppia jotain sielläkin toistuvista nuokahteluistani huolimatta.

Valitsin munuaistauti-jakson, sillä kaikki munuaisiin liittyvä on ollut minulle aina jotenkin kauhean haastavaa. Jaksosta oli suunnattomasti apua. En vieläkään ole mikään asiantuntija, mutta alan vähitellen - viimeinkin - ymmärtää, miten vesi ja elektrolyytit liikkuvat ja miten niihin voi vaikuttaa. Hurraa. Näitä taitoja tarvitaan, kun ensi viikolla lähden jälleen osastolle - onneksi kuitenkin toiseen sairaalaan, jonka pitäisi muiden kertoman mukaan olla yliopistosairaalaa kevyempi. Jääpi nähtäväksi.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Tähdellistä sanottavaa

Lyhyt kouluviikko alkoi Iso-O:n osalta juhlallisesti. Ensin hänet oli valittu jakamaan rehtorin avustajana Principal's Super Star-kunnianosoitukset niitä ko. päivänä saaneille, ja sitten hän oli vielä saanut omansa. "Mason-Rice School congratulates Principal's Super Star Iso-O for outstanding achievement in being a kind, caring and inclusive friend. Iso-O is always friendly and she goes out of her way to help others who need it". Ehkä paras tähti ikinä! Ihana saada tietää, että Iso-O koetaan luokassa henkilönä, joka auttaa ja ottaa mukaan porukkaan.

Pikku-O:n viikko ei alkanut aivan yhtä juhlallisesti. Päivälevon aikaan oli sattunut vahinko ja kaikki, peitot, lakanat, tyynyt, pehmoeläimet ja vaatteet, odottivat pussissa pesuunpääsyään. Häntä selvästi harmitti, joten oli syytä kannustaa. Edellisestä yö- ja päiväunivahingosta on jo kuukausia aikaa. Hieman riipaisi, kun hän kertoi vahingon huomatessaan kätkeytyneensä vessaan itkemään. Sieltä opettaja hänet oli löytänyt.

Pikku-O:lla oli myös opettaja-vanhempitapaaminen tällä viikolla. Opettaja oli kertonut T:lle, että hän on juuri sellainen kuin ensi syksynä kouluunlähtevän kuuluu ollakin; jopa puheesta saa aivan hyvin selvää. Eilen T osallistui keskellä päivää preschoolin vuosittaiseen Thanksgiving Luncheon:iin, mikä oli tärkeää; vain yhden lapsen vanhemmat eivät olleet päässeet mukaan. Tänään Pikku-O:lla on pienimuotoinen esitys aiheesta "Things that I like". Yhdessä mukaan valittiin pikkuauto, autokirja, beyblade ja kuva polkupyörästä. Kuulin vessasta harjoittelua:"I like to play with cars. I like to play with my blade. I can ride my bike without mun äiti holding it."

Lasten kuulumisista jouhevasti tähdellisiin autoasioihin hypäten. Autolla-ajamisessa on monta huonoa puolta, joita en ala tähän listaamaan. Yksi listaamisen arvoinen asia on kuitenkin nopeasti kertyvistä maileista johtuva kohtuullisen tiheä huollossavierailu. 30000 mailia tuli jo täyteen, joten asian kanssa oli aktivoiduttava. Onneksi löysin jo kesällä aivan sairaalan läheltä siistin perheyrityksen (Moran and Son), josta aikoja on helppo saada, ja jossa homma hoituu. Nyt pääsee jälleen tuhansia maileja eteenpäin ennenkuin jotain pitää tehdä - olettaen, ettei mitään odottamatonta tapahdu. Paitsi että ainiin. Lauantaina on viimein tarkoitus vaihdattaa talvirenkaat. Kiireistään huolimatta T tarjoutui olemaan tässä avuksi (*arvostaa suuresti*).

Olen tämän viimeisen munuaistautiviikon aikana priorisoinut T:n aamu-unet omat oppimiseni edelle ja käynyt viemässä lapset kouluun aamuisin. Koska samaan aikaan on muutama muukin liikkeellä, on työmatkaan uponnut normaaliakin enemmän aikaa. Niinpä on ollut pidempään mahdollista kuunnella keski-ikäisyyskanavaani WGBH. Uutisten lisäksi olen oppinut, että Coca Cola-pullo maksoi n. 70-vuoden ajan vain 5 senttiä (1 nickel). Olennainen tieto. Muut aiheet ovat hitaasti siirtyneet vaaleista niiden jälkeiseen aikaan, ja tämän hetken kuumin on "Fiscal Cliff", vuodenvaihteessa eteentuleva automaattinen menoleikkuri ja veroalennusten palautus entiselle tasolle Bush:in aiheuttaman 7-vuoden leikkurin jälkeen, ellei konsensusta republikaanien ja demokraattien välille synny. Odotan mielenkiinnolla asian muotoutumista.

Näin sitä jälleen mennään kohti viikonloppua. Ilahduta pienellä kommentilla, jos uskallat.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Pitkä viikonloppu

Pikku-O lomaili melkein viikon, sillä ensin hänen preschoolinsa oli kolme päivää kiinni ja maanantain State Holiday:n (Veteran's Day oli sunnuntaina, siitä johtuva vapaa maanantaina) vuoksi päädyimme pitämään hänetkin kotona. Käytän sanaa päädyimme, sillä yllättäen minäkin sain maanantain vapaaksi. T:lla sen sijaan oli täysi päivä, mikä sopi oman vapaani vuoksi kuin nenä päähän - kerrankin hänellä oli mahdollisuus olla rauhassa omissa hommissaan ilman että piti kiirehtiä lapsia jostakin johonkin siirtämään.

Kolmen päivän vapaa tuntui aivan lomalta, varsinkin kun juuri viikko sitten lomailin. Lauantaina meillä kävi meitä Pikku-O:n hoidon osalta viime viikolla auttanut suomalaisperhe. Perheen pienet tytöt (4- ja 2-v) olivat heti kuin kotonaan ilman minkäänlaista alku-ujostelua, ja erityisesti Pikku-O tuntui nauttivan heidän seurastaan. Söimme T:n savustamaa lohta. Se onnistui kohtuullisesti savustuslaatikon puuttumisesta huolimatta foliovuokaviritelmän avulla varsinkin, kun T oli tuonut Suomesta mukanaan muutaman leppäkepakon. Jälkiruoaksi oli kurpitsaleipää jäätelön kanssa. Kello hypähti eteenpäin ja perhe lähti lähellä sijaitsevaan kotiinsa laittamaan pikkuisiaan nukkumaan. Minä totaalisesti unohdin, että olin suunnitellut samoihin aikoihin lähteväni E:n kaikien rinnakkaisluokkien vanhempien tapaamiseen. Mieleeni tulvahti nimittäin toisenlainen ajatus. Sunnuntaina oli Suomen isäinpäivä (mikä Iso-O:n mielestä on epäreilua, sillä T:lla on kaksi isäinpäivää ja minulla vain yksi äitienpäivä vuodessa), ja tarkoituksena oli viimeinkin syödä hänen lempiruokaansa lasagnea. Sen ja kurpitsapiirakan tekemisen parissa vierähti sen verran aikaa, että oli jo syytä painua pehkuihin - varsinkin kun isäinpäivän aamupäivälle oli suunnitteilla aivan toisensorttista toimintaa.

Pikku-O voitti keväisessä arvonnassa korin täynnä erilaisia vapaalippuja. Niistä iso osa on jo käytetty, mutta osa on jäänyt odottamaan parempia aikoja. Korissa oli kaksi lippua veneeksi muuttuviin autoihin (Boston Duck Tours), ja ne meinasivat mennä jo voimasta. Koska autot menevät päivittäin aivan täyteen, tein jo lauantaiaamuna edestakaisen matkan Museum of Science:lle varaamaan meille paikat sunnuntaiaamulle. Aurinkoisen kelin saattelemana lähdin sitten Pikku-O:n kanssa kahdeksalta kohti lähtöpaikkaa. Saimme hyvän paikan autossa, joka ensin kierteli noin tunnin ajan Bostonin tärkeimpiä nähtävyyksiä esitellen ja sitten melkein puolen tunnin ajan Charles River:issä hitaasti puksuttaen. Saihan siinä aimo annoksen Bostonin historiaa, mutta olisihan hinta ollut melko suolainen (yli 50 dollaria meiltä kahdelta + tippi kuljettajalle + 20 dollaria/edeltävästi otettu kuva eli yhteensä n. 100 dollaria), mikäli olisimme sen joutuneet maksamaan. Löyhästi rahapussin nauhoista kiinnipitäville turisteille suunnattu hauska ajanviete.

Palattuamme reissultamme noin yhden aikaan oli aika viettää isänpäivää myöhäisen lounaan/aikaisen päivällisen merkeissä. E ja Iso-O olivat valmistaneet kortit, jotka oli annettu jo aiemmin. Söimme hyvältä maistuvaa lasagnetta ja ei ollenkaan niin onnistunutta kurpitsapiirakkaa. T:n toivoma lahja oli saada omaa aikaa kirjoittamiseen ja lukemiseen ja yritimme sitä jotenkuten järjestää. Taisi hän jotain saada aikaiseksi.

Veteran's Day:n vuoksi vapaa maanantai oli kesäinen. Lapset olivat pihalla shortseissa, t-paidoissa ja sandaaleissa. Itse sentään laitoin pitkät housut ja pitkähihaisen paidan - onhan kalenterin mukaan kuitenkin jo marraskuun puoliväli. T:n lähdettyä yliopistolle vein porukan hiekkapuistoon. Pikku-O pyöräili, Iso-O rullaluisteli ja E käveli baseball-mailan ja pallojen kanssa kohti puistoa. Siellä he sitten parin tunnin ajan käytännössä juoksivat ympäriinsä, mikä teki todella hyvää patoutuneelle energialle. Loppupäivä sujui kotiasioiden hoitamisessa, ja nyt on jälleen aika suunnata ajatukset kohti työntekoa. Jonkinlaisen muutoksen työntekoon saattaa tehdä se, että Worcesterissä on eilen poksahtanut iso vesiputki, minkä vuoksi juoksevaa vettä ei ole vieläkään tarjolla. Pienimuotoinen haaste isolle sairaalalle.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Nor'Eastern toi talven hetkeksi

T avusti minua talvirenkaiden tilaamisessa maanantaina ja nyt ne odottavat asennusta läheisessä liikkeessä. Harmi vaan, että talvi ehti ensin. Keskiviikkona marraskuun 7. päivänä saimme ensimmäisen lumisateemme ja enimmillään maassa oli viitisen senttiä lunta. Viime vuonna ensilumi tuli lokakuussa, ja jäi käytännössä ainoaksi lumeksemme koko talvena. Nytkin se on parin päivän aikana käytännössä kadonnut kokonaan muutamia pikkukasoja lukuunottamatta. Mutta keskiviikkona niitä renkaita olisi kyllä tarvittu. Tai oikeasti en tiedä, että minkälaisen eron ne olisivat tehneet, sillä ainoat oikeat renkaat olisivat olleet nastalliset, ja sellaiset on täällä kielletty. Mutta lumisade jokatapauksessa yllätti sekä minut että monen muun ja ajoin työmatkaani jonossa yli kaksi tuntia. Worcesterissa tie oli kuin luistinrata. Radalta selvittyäni jouduin ajamaan kymmenisen kilometriä suola-auton perässä, eikä se ollut kivaa sekään. Isot suolarakeet vain ropisivat autonpohjaan.

Lapsia lumi on riemastuttanut. Olen pystynyt maanantaisen lomapäiväni ja leppoisan erikoislääkärin vuoksi viemään lapset kouluun aamuisin. Niinpä lapsilla ei ole ollut polkupyöriä koululla. T:n hakiessa heitä keskiviikkona, jäivät he koulumatkakävelyn jälkeenkin vapaaehtoisesti vielä pihalle, ja torstaiaamuna E ryntäsi ulos puolisen tuntia ennen kouluunlähtöä ja vapaaehtoisesti tarjoutui harjaamaan lumet pois auton päältä. En vastustanut.

Mitä muuta meille on vaalien ja lumen lisäksi viime päivinä tapahtunut, selviää seuraavana. T saapui sunnuntai-iltana kongresseistaan iloisena ja innostuneena - ihana nähdä, kuinka joku nauttii työstään. Sandy-myrskyn vuoksi yhden session puheenjohtaja oli puuttunut, ja arvaatte varmaan, kuka otti pestin vastaan. Myös oma esitys oli mennyt hyvin ja poiki mahdollisesti yhden lisälukijan itse pääteokselle, väitöskirjalle, joka sekin etenee aikataulun mukaisesti kaikenlaisista hidasteista huolimatta. Näitä hidasteita ovat opettaminen kolmesti viikossa sekä erityisesti kodin- ja lasten asioiden hoitaminen. Pikku-O:n preschool on T:n kannalla normaalisti hyvin toimiva, sillä se on auki aina kun Boston College on auki. Ainoan poikkeuksen tekee marraskuun alkupuolen kolmipäiväinen opettajien koulutus, jolloin preschool on kiinni, eikä korvaavaa paikkaa ole osoitettu. Nämä kolme päivää ovat tämän viikon ke-pe. T:n opetuksen vuoksi asia meinasi tulla aikamoisen ongelmalliseksi, mutta saimme apua yllättävältä taholta. Newtoniin muutti pari viikkoa sitten suomalaisperhe, jonka äidin kanssa olin aiemmin muutaman sähköpostin vaihtanut yhteisten tuttaviemme vuoksi. Itseasiassa satun tietämään hänet jo opiskeluajoilta muutamaa kurssia ylempänä olevana. Hassua kyllä perheenisä on sellainen, jonka kanssa T oli vaihtanut sähköposteja kuukausia sitten heillä olevan yhteisen tuttavan vuoksi. Pitkä selostuksen jälkeen viimein itse asiaan. Perheenisä on toistaiseksi kotona 4-ja 2-vuotiaiden tyttärien vuoksi, ja ystävällisesti he tarjoutuivat ottamaan Pikku-O:n sinne leikkikaveriksi sekä keskiviikkona että vielä tänään perjantainakin. Niin hyvä mieli tulee tälläisestä ystävällisyydestä! Perhe tulee meille lauantaina syömään, mutta toivottavasti voimme olla heillekin joskus avuksi.

Vuosittainen Book Fair-kirjatapahtuma meni ohi hieman yllättäen, sillä yhtään ei tehnyt mieli palata pimeässä koululle kirjoja ostelemaan. E ja Iso-O saivat molemmat käyttöönsä 10 dollaria, ja löysivät niillä kohtuullisen mieleiset kirjat. Iso-O, jolla on melkoisen boheemi suhtautumistapa tavaroihinsa, sai mukaansa 20 dollarin setelin, jonka osalta kävimme keskustelun, kuinka paljon siitä on tarkoitus tilittää takaisin, ja kuinka vaihtorahojen kanssa toimitaan. Hienosti hän toimittikin T:lle 11 dollaria heti kotiinsaapumisen jälkeen. Sen sijaan hupparin kanssa meinasi käydä köpelösti. Koululla on Lost and Found-laatikko, joka suuresta koostaan huolimatta täyttyy kuukauden aikana poikkeuksetta aivan pintaan saakka. Joka kuukauden lopuksi se tyhjennetään ja vaatteet luovutetaan kodittomille lapsille. Käsittämätön määrä vaatteita koululaisilta katoaa kuukaudessa ilman että vanhemmat yrittävät niitä jälkikäteen löytää. Iso-O oli riisunut hupparinsa jossain välissä ja unohtanut sen olemassaolon. Kun kylmä keli hetkellisesti saapui, tuli tarve löytää huppari uudelleen käyttöön. Onneksi tuli, sillä muuten emme olisi ehtineet kaivata sitä tarpeeksi aikaisin ennen tämänpäiväistä laatikontyhjentämistä. Sieltähän se tietenkin löytyi.

Lumi on käytännössä sulanut ja paljastanut altaan vihreän nurmikon ja vielä osittain lehdelliset puut. Maanantaiksi on kuulemma luvattu jopa 70 Fahrenheitin (21*C) lämpötiloja, mikä ei enää kovin talvelta kuulosta. Ehkä jäämme odottamaan sitä seuraavaa talvea vielä muutaman viikon ajaksi. Toivottavasti se kuitenkin tulee paremmin kuin vuosi sitten.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Vaalit 2012

Vaalikamppailujen seuraamisesta tuli osa normaalia arkeamme, halusimme tai emme. Itse katsoin kaikki kolme Obaman ja Romneyn välistä väittelyä sekä osan senaattoriehdokas Warrenin ja entisen senaattori Brownin välisestä sanailusta, joten aika hyvin olin kartalla, mistä puhuttiin ja mihin sävyyn, varsinkin kun vaaleja käytännössä puitiin radiossa tauotta kaikilla työmatkoillani kesäkuun puolivälistä lähtien. Seitsemän mainosta kahdeksasta oli negatiivisia; tästä ei Suomen kannata ottaa mallia. Loppumetreillä kamppailu kävi hirveän tasaväkiseksi ja rahaa paloi. Senaattorikisassa käytettiin historiallinen määrä rahaa, 68 miljoonaa kumpikin ehdokas, ja presidenttiehdokkaat tuhlasivat yli miljardin kumpikin. Hups heijaa. Noille summille olisi löytynyt varmasti parempaakin käyttöä. Kongressiin Massachusetts lähetti lyhyen tauon jälkeen uuden Kennedyn, nuoren Joseph P. Kennedy III:n, jonka juhlat muuten olivat Newtonissa.

Ääntenlaskenta oli melkoisen jännittävää, kun vaalitoimistot aikaeroista johtuen sulkeutuivat niin eri aikoihin. Suomalaiselle vieras ajatus siitä, että joidenkin (= suurimman osan) osavaltioiden tulokset tiedettiin etukäteen, ei näytä täällä häiritsevän. Mitään jännitystä ei siis liittynyt siihen, kummalle presidenttiehdokkaalle kotiosavaltiomme äänet tulevat menemään. Muutenkin New Englannin alue oli heti alusta lähtien selkeän sininen yhtä muutenkin poikkeavaa osavaltiota (New Hampshire) lukuunottamatta, ja sekin sitten lopulta taipui Obaman taakse. Ns. vaa'ankieliosavaltioista ainoastaan North Carolina humpsahti Romneylle, mikä ei ole kovin yllättävää - ehkä enemmän yllättävää oli neljä vuotta sitten Obaman täpärä voitto tässä pohjoisimmassa etelävaltiossa. Ja Floridan tulos oli historiaa seuraten edelleen liian tasainen, jotta se olisi voitu kartalle vahvistaa. Tällä kerralla tosin sillä ei loppujen lopuksi ollut merkitystä.

Miten osavaltiot sitten äänestivät. Oma Massachusettsimme asettui Obaman taakse 61%. Muutenkin osavaltiot asettuivat jommankumman taakse tyypillisesti 6:4, joten kartalla näkyvä kahtiajako ei ole ihan niin selvä kuin miltä alkuun vaikuttaa. Selkeän poikkeuksen luvuissa tekivät vain Washington DC (91% Obamalle), Utah (73% Romneylle) ja Havaiji (71% Obamalle), mutta loppujen lopuksi prosenteilla ei ole väliä - yli 50% äänistä riittää saamaan kaikki osavaltion valitsijamiehet itselleen.

Nyt ovat vaalit ohi, mutta niiden puiminen mediassa varmaan jatkuu vielä ainakin päiviä, ellei viikkoja. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä sitten puhutaan.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Sandyn jälkeen

Hurrikaani Sandyn uhriluku on noussut jo yli sadan, sadattuhannet ovat edelleen ilman sähköä ja monien kodit ovat tuhoutuneet. Tuntuu melkein epäreilulta, että selvisimme niin vähällä - edelleen on mahdollista tuudittautua siihen väärään turvallisuuden tunteeseen, mikä aina uutisia katsoessa valtaa mielen:"Karmeat tapahtumat tapahtuvat aina muille". Omalta pihalta kaatunut puukin on käyty ammattitaitoisesti hakemassa pois. Jäljelle jäi vain pieni määrä sahanpurua, aavistuksen vääntynyt naapurin kattokouru ja nurmikollamme hieman vinossa seisova tuore kanto. T:n keskiviikkoinen lento Rochesteriin (ja siellä oleviin SPEP-ja Ricoeur-kongresseihin) lähti ennakkotiedoista poiketen loppujen lopuksi aivan ajallaan, ja meille jumiutunut suomalaisvieraamme P pääsi viimein jatkamaan matkaansa torstaina kohti Chicagoa. Ja kuten arvelin, talon ensimmäinen suomalaisperhe pääsi meillä käymään tiistaina sovitun mukaisesti. Lapset olivat innoissaan, kun vieraaksi saapuivat 9-v ja 7-v pojat - lyhyen alku-ujouden jälkeen jopa Iso-O meni joukon jatkona, vaikka ainoa tyttö olikin. Niin että tuskin huomasimme koko myrskyä muualta kuin uutisista ja kaksi päivää kiinniolleista kouluista.

Halloween on vuosi vuodelta odotetumpi juhla kolmikkomme keskuudessa - amerikkalaista hapatusta, sanoisi joku. Vaan minkä sille mahtaa, kun sitä niin paljon täällä etukäteen hehkutetaan. Kouluissa ja kerhoissa valmistellaan erilaisia koristeita, kurpitsoja myydään kaikkialla ja talot on koristeltu mitä karmaisevimmin koristein. Koska aivan naapurustomme ottaa juhlan hieman rauhallisemmin, menimme Newtonin keskustan läheisyydessä olevalle alueelle, jossa juhlaan vuosittain todella panostetaan. E oli pukeutunut Draco Malfoy:ksi Harry Potter-sarjasta, Iso-O prinsessaksi (vaikka tämä vaihe on muuten jo ohitettu), ja Pikku-O oli "green monster". Jokaisella kolmikostamme oli kannettavanaan isot, ontot muovikurpitsat, joihin karkkia alkoi nopeasti kertyä. Vaikka kurpitsat, joiden vetoisuus oli n. gallona, olivat lähes täynnä, näytti E hieman pettyneeltä. Perinteinen lapsen yltäkylläisyyden keskellä pilkahtava tyytymättömyys; aina voisi saada vielä hieman enemmän. Hohhoijaa. Kun saaliit kaadettiin keittiöpöydällemme, täyttivät ne koko pöytäpinnan ruhtinaallisesti. Kyllä niiden avulla muutama karkkipäivä eteenpäin päästään.

Olen lomaillut tiistaiaamusta lähtien - mikä sen mukavampaa. Lapset ovat reagoineet läsnäolooni hirveän suurella määrällä ääntä ja energiaa. Lisänsä tähän tietenkin ovat luoneet poikkeustilanteet myrskyn, vieraiden ja Halloweenin vuoksi, mutta silti. Pliiiiiz! Ottakaa vähän rauhallisemmin. Lasten viimein päästyä kouluihinsa keskiviikkona sain muutaman rästihomman hoidettua. Sain muun muassa lähetettyä roikkumaan jääneet apurahaselvitykset, päivitettyä lasten muistojenkirjat ja lähettyä viime tipassa tietomme Green Card Lottery:a varten. Joo, mutta mahdollisuutemme ovat minimaalisen pienet, sillä green cardia yrittää vuosittain miljoonat ja miljoonat ihmiset arpaonnensa avulla, ja T:n arpaonni tiedetään. Yhden apurahaselvityksen parissa vierähti tunti jos toinenkin, sillä se piti laatia ruotsiksi (Tack så mycket, Svenska Kulturfonden, för ert stöd!). Surkeaa, että kymmenen vuoden kouluruotsin tämän hetkinen taso pääni sisällä on sitä luokkaa, että yhtään liioittelematta jouduin tarkistamaan useamman kuin joka toisen sanan nettisanakirjasta. Toisilla kielet sujuvat, toisilla eivät.

Yhtenä päivänä päädyin tekemään reissun Bostonin keskustan suuntaan, ja hoidin samalla yllätykseksni joululahjojen hankkimisen. Käväisin sovitusti myös Martinos Centerillä tervehtimässä vanhaa ryhmääni. Lähdöstäni on aikaa jo melkein puoli vuotta, mutta tilanne käsikirjoitusten osalta oli käytännössä ihan sama. Ryhmän johtaja tekee loistavaa tutkimustyötä ja hänen paperinsa ovat ykkösluokkaa, mutta se hitaus, millä niitä tuotetaan on aivan käsittämätön. Tunsin suunnatonta huojennusta siitä, etten enää ole aktiivinen jäsen ryhmässä.

Keskustelimme tänään aamupalapöydässä siitä, minkä ikäisenä kukakin on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Minä opin vasta koulussa 7-vuotiaana, E oli viisi ja Iso-O 4,5-vuotias. Pikku-O täyttää parin kuukauden päästä viisi eli on jo ohittanut Iso-O:n lukemaanoppimisiän. Tähän hän viilipyttymäisesti totesi: "I can't help it, my brain is not reading". Niin, eihän sille sitten mitään mahda. Ja jokainen ajallaan.

Sandyn jälkeinen aika on ollut viileää ja kaunista. Yritän väijyä säätiedotuksia oikean talvirenkaiden tilaamisajankohdan määrittämiseksi. Ehkä jo alkuviikosta? Kunpa tietäisin.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Tyyntä ja touhua ennen Sandy-myrskyä

Hurrikaani Sandy rytisteli ohi kaataen yhden puun pihaltamme naapurin talon päälle, mutta siihen - ja siihen, että automme ovat nyt pihallamme ilman ulospääsytietä - ongelmat osaltamme jäivätkin. Sähköt toimivat, vesi virtaa ja kaasua tulee, joten on syytä olla kiitollinen. Erityisesti lapsilla, joilla on jo toinen vapaapäivä myrskyn vuoksi - eilinen myrskyn riehumisen vuoksi ja tänään tuhojen korjaamisen. Itseänikään myrsky ei liiemmin ahdistellut. Eilen pääsin munuaistautien erikoislääkärin ystävällisellä käskyllä lähtemään töistä jo klo 13, tunteja ennen pahimpia tuulia, ja tänään on ensimmäinen lomapäiväni - jiihaa. Koska myrskystä ei tässä vaiheessa ole enempää kerrottavaa, palaamme ajatuksissamme sitä edeltäviin tapahtumiimme.

Edellisen kirjoituksen aikoihin E oli valmistautumassa lähtemään ystävänsä syntymäpäiville Revolution:in ottelua Foxboroughiin katsomaan. Kello 22.30 ovellemme saapui hyvää mieltä ja intoa pursuava poika, jonka jutusta ei meinannut tulla loppua. Heillä oli ollut hyvät paikat lähellä kenttää, Revolution oli voittanut yhdellä, 17-vuotiaan pelaajan tekemällä maalilla Chicago Fire-joukkueen, ja noin tunnin matka yhteen suuntaan sujui mukavasti viiden 9-10-vuotiaan pojan hauskuuttaessa toisiaan. Varmaan "hauskuus" ei aivan samanlaisena auennut pojan isälle, mutta selvästikin syntymäpäivät olivat mitä onnistuneimmat. Muutenkin E:lla on oman viikottaisen kirjoituksensa perusteella ollut kiva viikko. Koulun kanssa he kävivät päiväreissulla Moose Hill:illä retkeilemässä ja opiskelemassa erilaisia kivi-ja mineraalityyppejä. Espanjankerhosta E ei tykkää - joko opettajan tai sen vuoksi, että kerhon ajankohdan vuoksi osa after schoolin retkistä menee ohi. Jos syynä on jälkimmäinen, se toivottavasti ratkeaa, sillä tarkoitukseni on keskustella aiheesta ohjaajien kanssa, kunhan tällä viikolla tapaamme.

Iso-O rekisteröityi viimein opettajan antamien ohjeiden mukaan "vapaaehtoiseen" matematiikkanettipalveluun. Tehtäviä voi tehdä ihan päivittäin, vaikka vain vähän kerrallaan. Joo. Meillä ei kyllä avata tietokonetta lapsille illalla kiireisten iltatoimien aikaan. No, "vapaaehtoisuus" tuli varsin selväksi, kun sain muutama päivä rekisteröitymisen jälkeen sähköpostin, jossa todettiin, ettei Iso-O ole käynyt ohjelmassa viimeisen viiden päivän aikana. No hohhoijaa. Jos kyseessä olisi tyttö, jolla koulussa on jonkinlaisia hankaluuksia, ehkä suhtautuisimme tähän vakavammin, mutta kun matamimme pärjää mainiosti, emme edelleenkään laita häntä tietokoneelle kuin viikonloppuisin. Otan sitten viestit vastaan nöyränä. Iso-O on viettänyt tyylilleen uskollisena tuotteliasta aikaa sekä koulussa että after schoolissa. Lähestyvä Halloween innoitti monenlaiseen askarteluun, ja lauantaina ne viimein laitettin paikoilleen. Iso-O on myös mennyt sosiaalisesta tilanteesta toiseen käytyään viikon aikana kaksilla eri play date:llä ja E:n kanssa kutsuttuna yksillä kotisyntymäpäivillä.

Pikku-O on oppinut th-äänteen ja ylpeänä esitteli sitä meille kaikille pöydässä. Ihana luottamus omiin kykyihin paljastui, kun hän totesi voivansa opettaa minua puhumaan englantia oikein. Hänen puheensa onkin mennyt harppauksenomaisesti eteenpäin. Kuulin eräänä iltana hänen kertomanaan pitkän tarinan kurpitsasta ja noidasta lähes virheettömästi. Hänen suomenkielentaitonsa jätän tässä kommentoimatta. Pikku-O ja E ovat myös löytäneet yhteisen kiinnostuksen kohteen. Lupasin kaikille pienen koulunaloittajaislahjan jo viikkoja sitten, mutta kohdalle ei ole oikein tullut mitään sopivaa. Kunnes Beyblade:it löytyivät. Niistäpä on hauskuutta riittänyt.

T sai proofit tarkistettavaksi eräästä oman alansa lehdestä, sai opetusohjelmansa keväälle käytännössä valmiiksi, on alkanut valmistautua huomenna alkavassa konferenssissa olevaan esitykseensä sekä saanut jonkin verran aikaiseksi väitöskirjansakin parissa. Kaiken tämän lisäksi hän luonnollisesti on hoitanut koko perheen asiat ja kaivertanut kurpitsan lapsilta saamiensa ohjeiden mukaiseksi. Yön yli se sai olla rauhassa etuportaikollamme, sen jälkeen siitä oli joku (orava tai pesukarhu) käynyt palasen haukkaamassa. Halloween lähestyy.

Minullekin on tapahtunut jotain. Vaihdoin osastolta munuaistautien konsultaatioporukkaan keskiviikkoaamuna jouduttuani tuuraamaan sairastunutta työkaveriani tiistaina - onneksi kuitenkin samassa tiimissä kuin mistä olin lähdössä. Työnteko on taas melkoisen leppoisaa ja viikonloput ovat vapaat. Tuntui melkein lomalta, kun sain olla vapaalla perjantai-illasta maanantaiaamuun. Keskiviikkona annoin panokseni erään työkaverini ajokortin saamisen eteen lupautumalla hänen sponsorikseen. Olin siis se takapenkin istuja, jonka ainoa tehtävä on istua paikallaan kommentoimatta mitään ja jonka ainoa vaatimus on omistaa Massachusettsin ajokortti yli vuoden ajan. Ystäväni sai kortin, ja tarkastaja totesi hänelle, että tästä kiitokseksi ystäväni on nyt minulle päivällisen auki.

Meille saapui T:n opiskelukaveri P yön yli käynnille - ja lähtee neljän yön jälkeen torstaina kohti Chicagoa. Hurrikaani Sandy laittoi monen lentäjän suunnitelmat uusiksi. Tänään meille pitäisi saapua talomme ensimmäinen suomalaisperhe vanhoja muistelemaan. Luultavasti saapuvat, sillä en ole peruutusviestiä toistaiseksi saanut. Itse lähdemme pian ulos ihmettelemään Sandyn jättämiä jälkiä.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Ensimmäinen osastojakso yliopistosairaalassa

Kirjoitin pitkän tekstin yliopistosairaalajaksostani, deletoin sen ja tallensin. Liian työn tekeminen ei selvästikään ole hyväksi aivojen terävälle toiminnalle. Aloitan siis alusta. Tämä teksti kokoaa yhteen kokemukseni jakson ajalta. Perheen tapahtumat ilmaantuvat omaksi tekstikseen hieman myöhemmin. Ellen sitten ehdi deletoimaan ensin.

Keskimääräinen 79 tuntia viikossa aktiivista työtä neljän viikon aikana sai aikaan melkoisen univajeen. Maksimipotilasmäärä kahdesta internistä ja vanhemmasta erikoistujasta koostuvaa tiimiä kohden on 10+10. Ei paha. Mutta, kumpikin intern saa päivittäin maksimissaan 2 (arkisin) tai 3 (viikonloppuisin) uutta potilasta - kuitenkin siten, ettei potilasmäärä minään ajankohtana ylitä 10/intern. Ei edelleenkään paha. Alla käyn läpi, miksi aikaa sairaalalla kuitenkin niin hirveästi saa kulumaan.

1. Paperityöt: Paperityöt sisältäen sekä kirjaimelliset paperityöt että tietokoneella näppäilyn, vievät ison osan päivästä. Tässä jaksossa käyn ne läpi erilaisiin tilanteisiin jaoteltuna.

A. Uusi potilas: Kun uusi, sairaalaan sisäänkirjoitettava potilas on päivystyksessä, saa vanhempi erikoistuja siitä tiedon. Otamme vastaan oman maksimimäärämme puitteissa potilaita aina klo 17.59 saakka. Olin eräänä perjantaina lähes valmis jo lähtemään, kun sain klo 17.58 tiedon uudesta potilaasta - lähdin sitten kotiin klo 21 - erityisesti paperitöiden vuoksi, joihin viimein kirjoituksessani pääsen. Jokaisesta uudesta potilaasta laaditaan History and Physical eli tuloteksti sisältäen tulosyyn, nykysairauden, aiemmat sairaudet, kotilääkityksen, allergiat, sukusairaudet, sosiaalisen tilanteen, statuksen, tehdyt laboratorio-, röntgen-, ja EKG-tutkimukset sekä ongelma kerrallaan suunnitelman. Pitkä teksti. Yleensä se näpytellään tietokoneelle, joka onneksi ottaa osan tiedoista potilaan vanhoista teksteistä (mikä toisaalta tekee asiasta joskus jopa monimutkaisempaa), toisinaan se kirjoitetaan käsin. Viimeksi mainittu tapahtuu, mikäli potilas kirjataan jonkin suppean erikoisalan potilaaksi kuten hematologia, munuaistaudit, endokrinologia, elinsiirrot ja vielä vähän aikaa sitten keuhkotaudit ja gastroenterologia. Tulotekstin lisäksi potilaalle kirjoitetaan käsin erilliselle lomakkeelle kaikki hänen lääkkeensä annosteluineen, määräykset osastolle siirtämiseksi sekä kaikki mahdolliset muut lomakkeet, mikäli tarpeen (verenohennuslääkityslomake, insuliiniannostelulomake ym. - lomakkeita on kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin).

B. Progress Note: Jokaisesta osastolla olevasta potilaasta laaditaan päivittäin Progress Note, joka on käytännössä sama kuin Milfordissa. Jälleen riippuen siitä, onko potilas yleissisätautien vai suppean erikoisalan hoidossa, se laaditaan joko näpyttäen tai käsin kirjoittaen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, käsinkirjoittaminen on melkein nopeampaa kuin näpyttäminen, vaikka osa tiedoista onkin mahdollista kopioida edelliseltä päivältä. Progress Note sisältää tulosyyn, potilaan kokemuksen, tapahtumat edellisen vuorokauden ajalta, statuksen, kaikki tehdyt tutkimukset sekä ongelma kerrallaan sen, mitä on jo tapahtunut ja mitä suunnitellaan jatkoon. Lisäksi se sisältää tiedon siitä, että potilaan ja perheen kanssa on suunnitelmasta keskusteltu ja sen, mitä katetreja ym. potilaassa edelleen on (kuten virtsakatetri, laskimokatetri, valtimokatetri, Holter-rekisteröinti). Lopuksi otetaan kantaa potilaan mahdollisesti eteentulevaan elvytystilanteeseen (Full code (tehdään kaikki mahdollinen), DNR/DNI (ei elvytetä), CMO (=comfort measures only; potilaan annetaan kuolla)), nesteytykseen/ravitsemukseen, laskimotukosten ennaltaehkäisyyn sekä suunnitelmaan siitä, koska potilas olisi mahdollista kotiuttaa/siirtää kuntoutukseen.

C. Uloskirjoitus: Kun viimein saapuu päivä, jolloin potilas on valmis kotiutettavaksi tai siirrettäväksi eteenpäin, on aika massiiviselle näpyttämiselle. Kaikista laaditaan ensin PDI (=Patient Discharge Instructions), mikä tarkoittaa yksinkertaisella englannilla kirjoitettua kertomusta siitä, mitä kaikkea on tapahtunut ja miksi, ja mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Potilaan kontrollikäynnit varataan itse soittamalla ko. tahoille. Aina potilaan omalle lääkärille, mutta usein myös monelle erikoislääkärille - tyypillisimmin endokrinologille diabeteksen vuoksi tai nefrologille munuaisongelmien vuoksi. Aikaa kuluu. Kun ohjeet ovat valmiit, verrataan potilaan kotilääkelistaa (sitä, jonka itse olen tulovaiheessa käsin kirjoittanut) ja potilaan huoneessa olevaa hoitajan pitämää lääkelistaa ja laaditaan niiden pohjalta kotiutuslääkelista näppäilemällä ohjelmaan. Kun lääkelista on valmis, palataan PDIn pariin ja ohjelman tehtyä siitä ja lääkelistasta kombinaation, printataan itse se laitettavaksi potilaan kansion etulehdelle kaikkien reseptien kanssa. Samaan kansioon kirjataan käsin maaginen sana "Discharge" ja potilas on valmis lähtemään. Mutta paperityöt eivät lopu tähän. Jokaisesta potilaasta luonnollisesti laaditaan Discharge Summary eli tutummin epikriisi. Niiden suppeiden erikoisalojen kohdalla, jossa kaikki tähän saakka on tapahtunut käsin raapustaen, on epikriisi tehtävissä sanellen. Mikä itseasiassa on kielitaitoni puitteissakin kaikkein nopeinta. Mutta, suurin osa potilaista ei kuulu tähän joukkoon. Epikriisi sisältää kaiken alusta loppuun:  tulosyyn, nykysairauden, aiemmat sairaudet, kotilääkityksen, allergiat, sukusairaudet, sosiaalisen tilanteen, statuksen, kaikki tehdyt laboratorio-, röntgen-, ja sydäntutkimukset sekä ongelma kerrallaan tapahtumat ja suunnitelman sairaalan ulkopuolelle ottaen kantaa ruokavalioon, aktiivisuuteen, ja autolla-ajoon sekä tuoden esiin seurantakäynnit ja lääkityksen uloskirjautumisen jälkeen. Tosi pitkä teksti.

D. Määräykset: Potilaan ollessa sairaalassa kaikki määräykset kirjoitetaan käsin potilaan kansioon. Määräyksessä pitää olla selvästi aika, oma allekirjoitus, leima ja hakulaitteen numero. Muuten se ei ole pätevä. Kun määräys on laitettu kansioon, sihteeri skannaa sen, ilmoittaa tarpeellisille tahoille (kuten hoitaja, röntgen tai apteekki), ja homma lähtee etenemään. Tai lähtee, mikäli kaikki tarpeelliset lomakkeet on myös täytetty ja skannattu. Tämä käsinkirjoitettavat määräykset ja lomakkeet on omassa mielessäni kaikkein pahin asia osastolla. Se määrä aikaa, mikä menee juostessa ympäri sairaalaa antamassa määräyksiä ja täyttämässä lomakkeita, on aivan pöyristystyttävä. Miten voi olla mahdollista, että määräyksiä vielä annetaan käsinkirjoittaen?

E. Sign Out: Joka päivä töiden päätteeksi iltakuuden ja omalla kohdallani iltakymmenen välillä käydään kertomassa yövuorolaiselle pääkohdat listan potilaista. Tätä varten pitää laatia jokaisesta suunnitelma erillisen ohjelman avulla.Näpytys jatkuu. Onneksi isosta osasta potilaita on suunnitelma valmiina jo edellisiltä päiviltä, mutta kyllä niihin muutamaan uuteenkin aikaa saa riittävästi uppoamaan.

2. Potilaskierrot: Vaihdamme aihetta. Potilaskierto on luonnollisesti pääosa työstä osastolla, niinkuin kuuluu ollakin. Ennen kierron alkua olen tarkistanut jokaisen potilaani tapahtumat edellisen yön ajalta sekä yövuorolaiselta että hoitajien merkinnöistä sekä kirjannut ylös jokaisen verenpaineen, pulssin, hengitystiheyden, happisaturaation, lämpötilan ja tärkeimmät laboratoriotulokset. Niinpä kiertäminen onnistuisi melko nopeasti, mikäli saisin tehdä sen omaan tahtiini. Vaan kun en saa. Kierrämme joko hitaasti tai vieläkin hitaammin erikoislääkäristä riippuen pysähtyen ennen jokaiseen huoneeseen menoa käymään läpi kaikki olennaiset tiedot kuhunkin potilaaseen liittyen. Mikä on tietenkin hyvä. Mutta joskus tuskastuttavan hidasta, varsinkin erikoislääkärin vaihduttua, jolloin kaikki potilaat ovat hänelle vieraita. Hitautta lisää se, että potilaat saattavat sairaalan hyvästä yrityksestä huolimatta sijaita monessa eri kerroksessa. Ennätykseni on 6 yleissisätautipotilasta viidessä eri kerroksessa. Yleissisätautikierron päätyttyä on aika käydä kiertämässä suppean erikoisalan potilaat. Se sentään onnistuu omaan tahtiin, sillä käytännössä vain keskustelemme ko. erikoislääkärin kanssa jälkikäteen suunnitelmasta. Erikoistumisohjelman tavoite on, että kaikki kierrot olisivat ohi klo 12 meetingiin mennessä. Harmi, etteivät erikoislääkärit aina tätä huomioi - olen pahimmassa tapauksessa ollut kiertämässä vielä klo 15 aikaan.

3. Konsultaatiot: Muiden erikoisalojen avunpyytäminen on luonnollinen osa hyvää hoitoa. Toiset kysyvät apua helpommin kuin toiset. Konsultaatioihinkin saa aikaa uppoamaan. Ensin pitää selvittää sairaalan verkosta, kuka ko. erikoisalan erikoistuja on konsultaatiovuorossa. Sitten lähettää hänelle hakusignaali. Odottaa puhelimen vieressä, että hän vastaa siihen. Selittää pääkohdat potilaasta ja mihin kysymykseen halutaan vastaus. Odottaa tunteja, että hän on ryhmänsä kanssa valmis antamaan vastauksensa. Ryhmä koostuu suppeaan alaan erikoistuvasta lääkärista, erikoislääkäristä, sekä vaihtuvasta määrästä nuorempia erikoistujia ja lääketieteenopiskelijoita. Parhaimmassa tapauksessa saan selityksen henkilökohtaisesti kasvotusten keskustellen, melko hyvässä tapauksessa puhelimitse ja huonoimmassa käsinkirjoitettua konsultaatiovastausta tavaten (onneksi harvoin).

4. Koulutukset: Koulutusta olisi mahdollista saada paljon ja meetingeihin on osallistumisvelvollisuus. Harmi vaan, että velvollisuus ei paljon auta, mikäli kierto on kesken. Aamu- ja röntgenmeetingint menevät ohi aina, keskipäivän meeting usein, ja kaksi kertaa viikossa oleva todella pakollinen iltapäivän koulutussessio on niin keskellä kaikkein kiireisintä aikaa, että mikäli sinne on saanut mennyksi, ajatukset harhailevat tekemättömissä töissä. Että se siitä hyvästä yrityksestä oppia jotain osastojakson aikana. Meetingit ovat osa koulutusta jälleen osastojakson jälkeen.

5. Irtotapahtumia: Lopuksi irtotapahtumia ja -huomioita neljän viikon jakson ajalta. Vanhempi erikoistujani oli oikein mukava, alunperin Albaniasta lapsena tänne muuttanut nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö oli mitä mukavinta. Hän teki kaikkensa, jotta työnteko olisi meille kaikille siedettävämpää. Hän mm. huolehti isosta osasta sisäänkirjoitettavia potilaita silloin, kun olimme toisen internin kanssa hukkuneet muuhun työhön. Tämä toinen intern oli myös oikein ihastuttava nuori, eurooppalaisennäköinen nainen Puerto Ricosta, joka oli vilpittömän kauhistunut kuultuaan, minkälaisessa lämpötilassa olen joskus ulkoillut (-44 astetta Inarissa). Tiimissämme oli myös kaksi lääketieteenopiskelijaa, joista toinen, kolmannen vuoden Massachusetts-lähtöinen nuori nainen oli niin omatoiminen ja tehokas, että hänen panostuksestaan todella oli apua - hän käytännössä hoiti omat potilaansa niin juurta jaksaen, että minun tehtäväni oli toimia vain henkilönä, jolta voi tarvittaessa kysyä neuvoa. Toinen, neljännen vuoden Kenia-lähtöinen, Georgiassa opiskeleva turbaanipäinen mies taas oli ihan käsittämättömän epävarma ja hidas, ja usein toivoin, ettemme olisi jakaneet niin monen potilaan hoitoa hänen kanssaan - yhtään liioittelematta hän teki työnteostani vielä hitaampaa, sillä käytännössä jouduin tekemään kaiken uudelleen hänen perässään. Näin meitä on moneen lähtöön. Potilastapauksista ei luonnollisesti ole asianmukaista jakaa, mutta mieleeni kyllä jäivät endokardiittia sairastaneen miehen yhtäkkinen kuolema, n. 300kg painava jatkuvasti jotain syövä mies sekä minua Dr. Finlandiksi kutsunut hauska mummeli.

Nyt osastojakso on ohi, ja on aika keskittyä munuaistauteihin. Mikä tuntuu aika jännittävältä erityisesti, koska joudun lähtemään tien päälle samaan aikaan, kun se on suurelta osalta muuta väkeä kielletty. Hurrikaani Sandy on tänään äreimmillään. Palaan siihen ja perheen tapahtumiin myöhemmin.

lauantai 20. lokakuuta 2012

I can't wait to hear about your week

Mennyt viikko oli onneksi helpompi työtuntimäärältään - erityisesti, kun se oli vain viisi työpäivää pitkä. Kun työtunnit arvioidaan neljälle viikolle keskiarvoistettuna, jäin 79 tuntia/viikko juuri sallitun 80 tunnin alapuolelle. En kylläkään tiedä, mitä tapahtuisi, jos ylittäisin määräysten mukaisen 80 maksimiviikkotuntimäärän. Todennäköisesti asiaa vain voivoteltaisiin - ja jatkettaisiin kuten ennenkin. Mutta, en valita. Minulla on enää kaksi osastopäivää, ja sen jälkeen jälleen helpottaa hetkeksi.

Näin lapset hereillä kolmena päivänä viidestä. En tietenkään mitenkään loistavasti, mutta pääsin sentään vaihtamaan muutaman sanan ennenkuin lamppu huoneessa sammui. Paljon menee ohi heidän tapahtumistaan, mutta joitain irtohuomioita oli mahdollista napata. Kuten se, että Iso-O oli ylpeänä esitellyt T:lle Pikku-O:n tekemää vaaleanpunaista hämähäkkiä. "All spiders have eight legs", sanoi Pikku-O, kun hän näytti samaisen otuksen minullekin. Pikku-O oli halunnut asetella jaloista viisi toiselle ja kolme toiselle puolelle, muttei se kuulemma haittaa. "You must be vewy gentle with it, mom", sanoi Pikku-O teostaan esitellessään.

E:n koulutöihin kuuluu viikottaisen päiväkirjan kirjoittaminen, mikä on sekä upea muisto hänelle itselleen että ihana minulle; saan viiteen kappaleeseen tiivistetyn kertomuksen hänen kouluviikkonsa tapahtumista osoitettuna aina jollekin meistä perheenjäsenistä. Kaikki muut ovat jo osansa saaneet, nyt oli minun vuoroni. Hänen oma opettajansa jäi pois edellisellä viikolla ja lähetti viikon aluksi kuvan syntyneestä pojastaan. Äitiysloma on täällä 8 viikkoa pitkä, joten hän saattaa tulla takaisin jo aika pian. Ellei sitten jää kotiin housewife:ksi, kuten niin moni ymmärrettävästi tekee. Sijaisopettaja luokassa on sama, joka oli jo alkusyksyn toiminut apuopettajana, joten suurta muutosta neljäsluokkalaisten elämässä ei tapahtunut. E:n kirjoitus päättyi aika herkkään toteamukseen:"I can't wait to hear about your week".

No, minun viikostani ei paljon työnulkopuolista kerrottavaa löydy. Paitsi tietenkin uutisten intensiivinen seuraaminen automatkojen aikana. Kestoaiheita ovat marraskuiset presidentinvaalit, senaattorivaalit sekä Syyrian tilanne. Ehkä hieman kummallista, mutta olen seurannut kaikki Barack Obaman ja Mitt Romneyn sekä Bidenin ja Ryanin väliset väittelyt ja jaksanut hämmästellä, kuinka vähän faktoilla on merkitystä vakuuttavuuden rinnalla. Kun on tarpeeksi vakuuttava, voittaa väittelyn, vaikka suurin osa väitteistä ei päivänvaloa kestäisikään. Senaattorikisa rebublikaani Scott Brownin ja demokraattihaastaja Elizabeth Warrenin välillä on myös selvästi kuumentunut - käytetty rahamäärä molempien puolella on historiallisen suuri. Tuntuu hieman erikoiselta, että käytännössä se, joka onnistuu keräämään enemmän rahaa, voittaa vaalin. Epämiellyttävää on myös negatiivisten mainosten suuri määrä; ei keskitytä omiin hyviin puoliin vaan toisen huonoihin. En tykkää.

T on kodinhoidollisten töiden ohessa rustannut kasaan ensi kevään opetusohjelmaansa. Siitä tulee niin hyvä, että melkein haluaisin olla kuuntelemassa. Saisi intensiivisen pläjäyksen filosofian historiasta vauhdikkaalla tavalla esitettynä. Vaikka kyllä sitä saisi töitäkin tehdä - T vaatii neljä välipaperia lukukaudessa käytännössä kuukauden välein, eivätkä aiheet ole mitään suoraviivaisia copy-paste -tyylisiä kirjoitelmia. Huh huh. Taitaisin jäädä aika pian kiinni suppeasta tietopohjastani.

Vapaapäiväni käynnistyy sateisessa, mutta lämpöisessä tunnelmassa. Ulkona on 18*C. Riisipuuron jälkeen suuntaamme kohti kauppoja. E:lla on tänään kaverin syntymäpäivät - menevät katsomaan Revolution:in peliä Foxborough:iin -  ja syntymäpäiväkutsuja on tulevillekin viikonlopuille. Muuten emme taida tehdä mitään liian ahkeraa. Minun toiveestani.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Sinsirly

T on joutunut koville pyörittäessään yksinhuoltajana perheen arkea. Edellisen viikon työtuntimääräni, pöyristyttävät 99 tuntia seitsemän päivän aikana, ei paljon perheelle aikaa jättänyt. Bloginkirjoituksenkin kannalta tilanne on varsin hankala, sillä käytännössä lasten elämä viime viikon ajalta perustuu toisen käden tietoon ja sunnuntaisen vapaapäiväni aikana käymiini keskusteluihin (jotka varsinkin Pikku-O:n kohdalla edelleenkin ovat varsin epäjohdonmukaisesti eteneviä). Sunnuntai kuitenkin tuli eteen tarpeellisena hengähdystaukona meille kaikille, ja osa informaatiovajeesta oli mahdollista paikata. Mutta kiitos ei enää uudelleen tuollaista työviikkoa!

Käymieni keskusteluiden perusteella selvisi, että T oli pyörähtänyt lasten kanssa Blue Hills:in huipulla katsomassa tällä seudulla vasta alkavaa ruskaa maanantaisen Columbus Day:n kunniaksi. Ja että E:lla ja Iso-O:lla oli koulukuvaus pihalla, vaikka juuri torstaina olikin hetkeen kaikkein kylmin päivä; yöllä kävi jopa pakkasella. Samana iltana T pelasti koko kesän ulkoilleen palmumme sisälle - ja vei sen takaisin ulos sunnuntaisen lämpöaallon johdosta. Pikku-O on käytännössä lakannut nukahtamasta päivälevon aikaan preschoolissa ja kuin huomaamatta olemme lakanneet pissattamasta häntä iltaisin yövahinkojen varalta.

Sunnuntaina yritimme ottaa takaisin äitiajan osalta menetetyn viikon. T lähti yksinään kohti kirkkoa toimiakseen kirkkoherran sijaisena, ja oli jälleen kerran ollut kovasti tykätty saarnansa vuoksi. Me muut söimme rauhallisen aamupalan ja lähdimme sen jälkeen ulos pihahommiin. Sain motivoitua porukan haravoimaan, kun tavoitteena oli tehdä niin iso lehtikasa, että siihen on kiva hypätä. Olihan siihen, mutta ei se vaikuttanut enää ihan niin hauskalta kuin vielä muutama vuosi sitten, huomasin. Itse sain samanaikaisesti tyhjennettyä meidän kompostiamme kukkapenkkiimme sillä ajatuksella, että ensi vuonna kyllä saamme kurpitsan onnistumaan. Tänä vuonna yksikään ei kukkaa pidemmälle edennyt. Istuttamistamme sadoista kurpitsan siemenistä ja neljästä avokadon siemenestä ainoastaan yksi avokado lähti itämään. Se onkin nyt pelastettu sisälle jossain välissä alkavaa talvea varten. Loppupäivä sujui sisällä lähinnä leipoessa. E ja Iso-O tekivät tiikerikakun ilman raitoja (kaakaojauhe meni vahingossa koko taikinaan) ja Pikku-O oli pääkokkina taatelikakun valmistuksessa. T:n kanssa jouduimme molemminpuolisen väsymyksemme johdosta sanaharkkaan, jonka onneksi kuitenkin saimme setvittyä. Eikä vähiten siksi, että saimme hassuihin vaatteisiin pukeutuneen kolmikon laatiman kirjelmän kirjoitusvirheineen päivineen:"

Whasington D.C 
Barac Obama
Dear Residents of xx (meidän osoite),
Please apoladgise to each other
and break the argument NOW!
Sinsirly,
The Goverment

Uusi työ-ja kouluviikko on jälleen alkanut. Ehkä tiukasta tilanteestamme kertoo se, että saavuttuani eilen kotiin varttia vaille kahdeksan illalla T oli vilpittömän ilahtunut siitä, kun tulin "niin aikaisin". Onneksi tällä erää tilanteen pitäisi helpottua viikon päästä maanantai-iltana, kun osastojaksoni päättyy ja aloitan neliviikkoisen jakson munuaistautien parissa. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Aika rientää

Viidessä päivässä 67 työtuntia tuntuu aikamoiselta setiltä, varsinkin kun palkkioksi saa vain yhden vapaapäivän. Tunnustan odottavani vapaapäiviä, vaikka varsinaisesti en työstä valitakaan. Paitsi että pikkuisen. Miksi ihmeessä jokaikiseen asiaan pitää olla oma lomakkeensa?! Kesällä 1999 viimeksi jouduin kirjoittamaan konsultaatiopyyntöjä ym. eri väreillä merkittyihin papereihin - nyt teen sitä päivittäin. Ette varmasti pysty arvaamaan, kuinka monta lomaketta voi olla olemassa. En minäkään. Joka päivä kun tulee opittua jälleen jokin uusi. Tämän opin voisin jättää muille ja keskittyä muihin haasteisiin. Kuten oikeaan työhön. Siinäkin riittää haastetta.

Samaan aikaan kotona T pyörittää arkea. Monina päivinä en näe lapsia hereillä lainkaan. Tuntuu pöhköltä yrittää urkkia T:lta, kuinka lapsilla on mennyt. Onneksi heillä on T. Puolentoista viime viikon aikana Pikku-O:lla on ollut valokuvaus, lapsilla on ollut pitkä viikonloppu Columbus Day:n vuoksi, olemme käyneet pariin otteeseen Halloween-kaupoissa (kauppoja, joiden ainoa teema on lähestyvä Halloween, ja jotka ovat toinen toistaan erikoisempia paikkoja), E on harmitellut espanja-kerhonsa ja after schoolin mukavien retkien päällekkäisyyttä, ja Iso-O:kin on aloittanut - omasta toiveestaan - espanjan "opiskelun". Flunssa on yrittänyt kaataa ainakin Pikku-O:n, mutta myös meidät vanhemmat petiin. Minä olen saanut puoli pakollisen influenssarokotteen, joka sisältää kolmea eri influenssatyyppiä. Ja T sai väitöskirjansa kolmannen luvun palautettua, maximi sivumäärä olisi ollut 70, 110 meni rikki.

Työpäiväni ovat jatkuneet entistä pidempinä tämän viikon aikana tarkan erikoislääkärini vuoksi. Sinänsä hyvä, että hän haluaa varmistua ihan jokaisesta yksityiskohdasta, mutta kun yhden potilaan asioiden äärellä kuluu aikaa useampi tunti, ei ihme, että työpäivät venyvät. Erikoisia tapahtumia ovat ainakin West Nile-virusaivotulehdukseen sairastuneen miehen kohtaaminen sekä oman suhtautumiseni tarkkailu tavatessani sairaalloisen lihavia ihmisia. Olen aiemmin ihmetellyt, että lihavia ihmisiä ei oikein tunnu tältä seudulta löytyvän. Olen ollut väärässä. Kyllä löytyy. On melkoisen voimaton olo, kun herra 280kg sairastaa mitä tahansa. Sairaalalla on sänkyjä, joiden nimi on:"Big Boy", mutta vessat ja suihkut ym. on mitoitettu pienemmille ihmisille.

Vapaapäiväni viettäisin mieluiten kotona toipumassa, mutta moni asia odottaa hoitamistaan. Kuten esimerkiksi pikkuautomme talvirenkaat. Olin ollut siinä käsityksessä, että menemme T:n kanssa yhdessä rengasliikkeeseen keskustelemaan eri vaihtoehdoista, joten en ollut henkisti valmistautunut asiasta keskustelemaan (on niin paljon helpompi vain hymistellä vierellä, kun toinen hoitaa puhumisen). Jouduin kuitenkin menemään yksinäni, mutta selvisin yllättävän hyvin, kun kädessäni oli lappu sisältäen tärkeimmät termit. Nyt vain odotamme viileämpien kelien saapumista ja tilaamme renkaat. Itseasiassa kelit ovat lauantaisen kesäkelin jälkeen olleet kylmemmät, mutta kuitenkin vielä sen verran selvästi plussan puolella, että talvirenkaat tuntuisivat liioittelulta.

Kesäisen kelin vuoksi oli mukava lähteä lasten kanssa hieman ulkoilemaan. Tavoitteena oli päästä Boston Duck Boat-retkelle, mutta kaikki muutkin olivat tämän keksineet. Saavuttuamme Museum of Science:n vierelle sain kuulla kaikkien autovene-reissujen olevan jo loppuunmyytyjä päivälle. Lapsia ei harmittanut, kun kävelimme läheiseen leikkipuistoon ja sieltä Charles River:in kaunista rantaa pitkin toiselle. Toisena tavoitteena oli mennä uudelleen Boston Commonin Swan Boat-kierrokselle, mutta nepä olivatkin jo talvilevolla. Saldoksi jäi siis pieni kävelyreissu ja kaksi leikkipuistoa Bostonin keskustassa. Kukaan ei tosin valittanut.

Aika rientää ja on taas aika suoriutua tien päälle kohti todennäköisesti pitkää työpäivää. Tänään syntymäpäiväänsä viettää kummityttömme pohjoisessa. Onnittelut M!

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kesäkurpitsa, jumppa, klarinetti, MCAS, paperityöt ja tajuttomuus - kaikenlaista menneeltä viikolta

Pikku-O oli löytänyt keltaisen kesäkurpitsan koulun puutarhasta. Ensin kukaan opettajista ei uskonut, kun hän oli yrittänyt kertoa löytäneensä jotain keltaista, mutta joku oli kuitenkin seurannut perässä, ja löytö oli varmistunut todelliseksi. Palkkioksi tästä tarkkasilmäisyydestä Pikku-O oli saanut kasviksen mukaansa ja T valmisti siitä niin herkullisen aterian, että jopa Pikku-O (jolla on välillä suuria hankaluuksia vihreiden, siemeniä sisältävien kasvisten kanssa) oli syönyt hyvällä ruokahalulla. Minullekin oli jätetty kolme siivua.

Iso-O on ahkerasti jumpannut fysioterapeutilta saamiensa jumppaohjeiden mukaisesti joka ilta. Milfordissa ollessani ehdin usein seuraksi, mutta nyt tilanne on huomattavasti muuttunut, kun en koskaan ole ajoissa kotona kiitos yliopistosairaalan paperitöiden tehottomuuden ja oman hitauteni. Jumppaohjeet hän sai, sillä vuosi sitten hänen jalkojensa huomattiin olevan hieman erimittaiset ja selkä siksi kiero, ja selkävaivoja hän on valitellut jo vuosia. Tuntuu syylliseltä, kun olen niin huonosti hänen kanssaan ehtinyt olla - T ei kelpaa jumppaseuraksi, vaikka kaikkeen muuhun niin hyvin käykin. Hyvänä uutisena oli käynti fysioterapeutilla Oulussa kesällä: jalkojen pituusero oli vähentynyt ja selkä suoristunut.

E on oppinut soittamaan klarinettia! Neljännellä luokalla harjoitellaan orkesterisoittimen soittamista, ja ensimmäinen tunti oli tällä viikolla. Ei siellä oikeasti opeteltu kuin kokoamaan soitin ja puhaltamaan suukappaleeseen, mutta kotona E oli sinnikkäästi yrittänyt ja oppinut soittamaan samoja kappaleita kuin aiemmin nokkahuilulla. Hän on siis jo nyt parempi soittamaan klarinettia kuin kukaan muu tässä perheessä. Iso-O oli pörrännyt ympärillä ja halunnut jotenkin osallistua. E oli antanut viimevuotisen nokkahuilunsa hänelle, ja innokkaasti olivat sitten soittaneet yhdessä. Jee. Olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, ettemme ole heille soittamismahdollisuutta antaneet, mutta onneksi koulu hoitaa asian puolestamme. Vähän hassua tietenkin on, että esimerkiksi nokkahuilunsoitto rajoittui vain kolmanteen luokkaan ja orkesterisoittimen neljänteen, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Posti toi takaisin myös E:n viimevuoden MCAS-testin tulokset. MCAS on jokavuotinen osavaltion laajuinen testi 3.-10.-luokkalaisille. Nuorimpien kohdalla arvioitiin englanninkielentaitoa sekä matematiikkaa. Nyt kuulostan vanhemmalta, joka kuvittelee oman lapsensa olevan jotenkin erityisen lahjakas, mutta E:lla testit menivät  todella hyvin, joten ylpeältä kuulostamiselle on ainakin jonkinlainen peruste. E oli molemmissa kokeissa korkeimmassa ryhmässä (Advanced - Proficient - Needs Improvement - Warning), mikä ei ole ihan huono saavutus äidinkieltään puhuvien joukossa. Matematiikan kokeessa E sai täydet 280 pistettä, englanninkielessä 260/280 menettäen pisteitä ainoastaan "open-response"-tyyppisissä kysymyksissä. Aivan huonossa porukassa lapsemme eivät ole. Mason-Rice koulun oppilaista 47% englanninkielessä ja 63% matematiikassa kuului tähän "Advanced"-porukkaan. Newtonin kouluissa vastaavat prosentit olivat 29% (englanti) ja 47% (matematiikka) ja koko osavaltion alueella 15% (englanti) ja 27% (matematiikka) - ja Massachusetts ei todellakaan ole Yhdysvaltain huonoiten pärjäävä osavaltio.

T antoi opiskelijoilleen ensimmäisen kirjoitustehtävän:"Who am I as as a human being", ja sai korjattavakseen pinon toinen toistaan työläämpiä kirjoituksia. T päätti ottaa maljansa jälleen kerran täytenä, ja korjaili niitä päivä tolkulla kommentoiden melkein jokaista lausetta. Arvosanat vaihtelivat A:n ja C:n välillä, vaihteluväli normaalisti A(paras)-F(hylätty). Korjausten lisäksi T:n viikkoa on tehnyt haastavammaksi E:n ja Iso-O:n keskiviikkoinen vapaapäivä jälleen yhden juutalaisen juhlapäivän vuoksi (Yom Kippur) sekä oman väitöskirjan kolmosluvun valmistumisen itseasetetun deadlinen lähestyminen (tämä sunnuntai 30.9.). Mustat silmäpussit alkavat jälleen tummentua.

Minulla on ensimmäinen vapaapäivä yliopistosairaalaviikon jälkeen. Kokonaistuntimääräni viikolle oli 83.75, mikä ylittää sallitun rajan 80h/viikko. Todellisuudessa kuitenkin keskimääräinen tuntimäärä jää alle rajan, sillä minulla sattui olemaan seitsemän päivän työputki, ja tuntimäärä tasataan neljän viikon kesken. Seuraava vapaapäivä minulla on jo viiden päivän päästä, joten ensiviikko väistämättä jää työtuntimäärältään pienemmäksi. Työ sairaalalla sinänsä on ok. Käytännöissä vaan olisi niin paljon parannettavaa, etten melkein jaksa niistä kirjoittaa. Pahin on ehdottomasti käsinkirjoitettavat määräykset. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun omat potilaat sijaitsevat ympäri sairaalaa, menee ihan hirveästi aikaa hukkaan juosta potilaskansioiden perässä yksittäisten määräysten varmistamiseksi. Toki yritän tehdä kaiken kerralla, mutta aina se ei onnistu. Viikolle mahtui myös yksi ikävä tapahtuma. Olin juuri kirjannut yhden potilaan ulos sairaalasta ja kävellyt toiseen kerrokseen, kun minut hälytettiin takaisin paikalle. Potilas oli pyörtynyt, lyönyt päänsä ja oli tajuton. Tilanne eskaloitui, ja lopulta hänet jouduttiin intuboimaan. Pään kuvantaminen paljasti laajan aivoverenvuodon, ja nyt hän on huonon ennusteen kanssa teho-osastolla. Ikäväksi tilanteen tekee se, etten erikoislääkärin kanssa yhtään nähnyt merkkejä uhkaavasta tajunnanmenetyksestä kymmenen minuuttia ennen episodia; hän odotteli kärsimättömänä hoitajien tiskin äärellä paperitöiden valmistumista. Pyörtymisen jälkeen huomattiin, että hänen verensokerinsa oli erittäin alhainen, mikä aiheutti pyörtymisen. Huono tuuri, että hän sattui lyömään myös päänsä.

Mutta, elämä jatkuu ja työt kutsuvat jälleen huomenna. Nyt kuitenkin aion nauttia vapaapäivästäni. T:n lähestyvä syntymäpäivä värittänee tätä sateista päivää. Amerikkalaiset pannukakut odottavat taikinana valmistumistaan.