Kuka pakkaa puolestani? Ja organisoi kaiken siten, että pääsemme rauhassa lähtemään ja koti siitä huolimatta jää tiptop-kuntoon odottamaan paluutamme? Anyone?
Onneksi lapsilla riittää virtaa. Eilen he pesivät ja imuroivat meidän automme, ja E leikkasi nurmikon, tänään Pikku-O "imuroi", Iso-O pyyhki lasipinnat ja E pesi vessat. Sitten Pikku-O laski ulkona vettä pieneen kuoppaan, otti vauhtia ja hyppäsi roiskuttaen mutaa aina päälakeensa saakka.
Viikonloppu on ollut jälleen lämmin. Kävimme molempina päivinä testaamassa E:n uusia maalivahdin hanskoja. Varsinaista peliä emme edes yrittäneet, mutta torjuntaprosentissa hävisin kirkkaasti. Iso-O rullaluisteli sisukkaasti kotoa hiekkapuistoon ja takaisin, ja Pikku-O pyöräili. Tänään menimme vielä pidemmän lenkin, nyt tosin kaikki lapset pyörällä, Iso-O:n kaverin syntymäpäiville 2,5km päähän. Pikku-O:n taidot otettiin syntymäpäiväpaikassa suurella ihmetyksellä vastaan, ja sillä oli kannustava vaikutus itse pyöräilijällekin. Edelleen hän kaipaa minua vierelleen ("I need sun auttaa mua"), mutta ei harmistu, vaikken enää koko ajan hänestä kiinni pidäkään. Kotimatkalla rohkeus joutui koetukselle, kun hän menetti pyöränsä hallinnan ja kaatui suoraan takaraivolleen kovalle asfaltille. Kolahdus vain kuului. Kyynärpäässä olevan vertavuotavan haavan vuoksi hän meinasi vallan kieltäytyä jatkamasta. Laitoin hänet kuitenkin heti takaisin pyörän päälle, jottei jäisi kammoa (kuten isoveljelle vastaavassa tilanteessa), ja hyvin pääsimme kotiin.
Pakkaamista en ole vielä aloittanutkaan, mutta työni sain jotakuinkin valmiiksi ja lähtemään pomolleni pari tuntia sitten. En usko, että hän viimeistelee sitä loppuun, joten olen jo henkisesti luopunut New Orleans-reissuajatuksestani. Olen silti tyytyväinen, että sain tehtyä parhaani. Kotona työskentelyssä on kyllä omat erittäin hyvät puolensa.
Huomisiltana klo 18 tulee taksi meitä hakemaan ja huristamme sillä kohti Boston Logania. Voisipa hypätä pari päivää eteenpäin - inhoan lentämistä, enkä muutenkaan odota liiemmin positiivisia kokemuksia vaihtaessani kolmikon kanssa konetta keskellä sikeintä unta. Tulossa kuitenkin ollaan!
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
perjantai 29. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Odottavissa tunnelmissa
Tunnelma on odottava: "Kuinka monta yötä on vielä ennenkuin lähdetään?"
Kesän viimeinen puheterapiakäynti alkoi Pikku-O:n iloisella juoksulla kohti puheopettajaa, ja tämän lämpöisellä rutistuksella. Ihan hirveän suurta edistystä ei seitsemän kerran aikana ehtinyt tapahtua:"Ai näken leikki-luusson [minä näin leikkipuiston]" sanoi Pikku-O huomattuaan puiston metron ikkunasta. Päästyään yövaipoista viimein kaksi viikkoa sitten kokonaan eroon, ja oltuaan sen jälkeen onnistuneesti yökuiva, totesi hän pari päivää sitten ylpeänä: "Ai olen jo iso loika [minä olen jo iso poika]". Sen verran paljon aikaa olen tämän kaverin kanssa kuitenkin nyt viettänyt, että melkein aina ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Mutta epäselväähän se on.
Leivoimme yhdessä pizzaa jämäruoista. Jauhot loppuivat kesken, joten taikinasta tuli Iso-O:n tehovaivauksesta huolimatta venyvää ja tarttuvaa. Jotenkin se saatiin levitettyä kolmelle pellille, ja jokainen sai tehdä omansa. Aivan hyvät niistä tuli, vaikka käytettävissä oli vain tomaattipyrettä, juustoa, tonnikalaa, sipulia, valkosipulia, ananasta ja mausteita. Pizzaa tuli niin paljon, että syömme sitä vielä huomennakin, jo kolmatta päivää peräkkäin.
Tänään matkalla kohti Lastenmuseota kävimme syömässä (T, hyppää tämän kohdan yli) South Stationin McDonald'sissa, sillä E oli fiksoitunut tähän ajatukseen nähdessään mainoksen alakerran pöydällä useampi viikko sitten. Söimme kaikki BigMac:it, jotka olivat kylläkin enemmän LittleMac:it. O:t joivat mansikkalemonadet ja me E:n kanssa wildberry-smoothiet. Hyvää oli, muttei taas hetkeen tarvitse mennä.
Vatsat täynnä kävelimme parin korttelin matkan kohti Lastenmuseota, jonka edessä oli kohtuullisen myöhäisestä saapumisestamme huolimatta lähes parinsadan metrin jono. Jono johtui museon ilmaispäivästä, mihin itsekin tartuimme. Sisällä oli aivan liikaa porukkaa, meteliä ja sähläystä. Viivyimme silti kolme tuntia, sillä lapsia häslinki ei tuntunut haittaavan. Museosta löytyy kaikenikäisille jotain, joten kukaan ei pitkästynyt. Paitsi minä, mutta minä en kuulukaan museon kohderyhmään.
Illaksi oli luvassa sadetta, väki väsynyttä retkemme jälkeen ja pian eteentulevan aikaero-ongelman vuoksi päätin jättää hiekkapuistoillan väliin. Aikamoinen harmi, sillä luvassa olisi ollut irlantilaismusiikkia ja klassikkoelokuva "Some like it hot" (mikä tietenkään ei ole mikään lastenelokuva). Sadetta ei ainakaan vielä ole liiemmin kuulunut, mutta pidän ratkaisuani onnistuneena - vieläkään ei lastenhuoneessa ole rauhoituttu nukkumaan:"Milloin me oikein lähdetään sinne Suomeen?"
Kesän viimeinen puheterapiakäynti alkoi Pikku-O:n iloisella juoksulla kohti puheopettajaa, ja tämän lämpöisellä rutistuksella. Ihan hirveän suurta edistystä ei seitsemän kerran aikana ehtinyt tapahtua:"Ai näken leikki-luusson [minä näin leikkipuiston]" sanoi Pikku-O huomattuaan puiston metron ikkunasta. Päästyään yövaipoista viimein kaksi viikkoa sitten kokonaan eroon, ja oltuaan sen jälkeen onnistuneesti yökuiva, totesi hän pari päivää sitten ylpeänä: "Ai olen jo iso loika [minä olen jo iso poika]". Sen verran paljon aikaa olen tämän kaverin kanssa kuitenkin nyt viettänyt, että melkein aina ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Mutta epäselväähän se on.
Leivoimme yhdessä pizzaa jämäruoista. Jauhot loppuivat kesken, joten taikinasta tuli Iso-O:n tehovaivauksesta huolimatta venyvää ja tarttuvaa. Jotenkin se saatiin levitettyä kolmelle pellille, ja jokainen sai tehdä omansa. Aivan hyvät niistä tuli, vaikka käytettävissä oli vain tomaattipyrettä, juustoa, tonnikalaa, sipulia, valkosipulia, ananasta ja mausteita. Pizzaa tuli niin paljon, että syömme sitä vielä huomennakin, jo kolmatta päivää peräkkäin.
Tänään matkalla kohti Lastenmuseota kävimme syömässä (T, hyppää tämän kohdan yli) South Stationin McDonald'sissa, sillä E oli fiksoitunut tähän ajatukseen nähdessään mainoksen alakerran pöydällä useampi viikko sitten. Söimme kaikki BigMac:it, jotka olivat kylläkin enemmän LittleMac:it. O:t joivat mansikkalemonadet ja me E:n kanssa wildberry-smoothiet. Hyvää oli, muttei taas hetkeen tarvitse mennä.
Vatsat täynnä kävelimme parin korttelin matkan kohti Lastenmuseota, jonka edessä oli kohtuullisen myöhäisestä saapumisestamme huolimatta lähes parinsadan metrin jono. Jono johtui museon ilmaispäivästä, mihin itsekin tartuimme. Sisällä oli aivan liikaa porukkaa, meteliä ja sähläystä. Viivyimme silti kolme tuntia, sillä lapsia häslinki ei tuntunut haittaavan. Museosta löytyy kaikenikäisille jotain, joten kukaan ei pitkästynyt. Paitsi minä, mutta minä en kuulukaan museon kohderyhmään.
Illaksi oli luvassa sadetta, väki väsynyttä retkemme jälkeen ja pian eteentulevan aikaero-ongelman vuoksi päätin jättää hiekkapuistoillan väliin. Aikamoinen harmi, sillä luvassa olisi ollut irlantilaismusiikkia ja klassikkoelokuva "Some like it hot" (mikä tietenkään ei ole mikään lastenelokuva). Sadetta ei ainakaan vielä ole liiemmin kuulunut, mutta pidän ratkaisuani onnistuneena - vieläkään ei lastenhuoneessa ole rauhoituttu nukkumaan:"Milloin me oikein lähdetään sinne Suomeen?"
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Ponnisteluja
Viimeinen viikkomme ilman isin kiistatta hyvin tärkeää läsnäoloa pyörähti käyntiin maanantaina. Rajojeni pitämistä koetellaan kaikkien kolmen toimesta, mutta toistaiseksi olemme selvinneet vain vähin vaurioin. Viilentyneet yöt ovat tuoneet osaltaan helpotuksen, eikä päivisinkään ole tarvinnut kohtuuttomasti hikoilla huippuhelteiden väistyttyä ja normaalikesäkelien saavuttua. Välillä on jopa satanut, ja toissayönä kärsin kylmyydestä (mikä minun kohdallani tosin tarkoittaa lämpötilan laskemista alle kahdenkymmenen Celcius-asteen).
Maanantaina touhusimme pakollisten asioiden hoitamisten äärellä. Ensin kävimme palauttamassa kaikki kirjat ja DVD-elokuvat kirjastoon, ja päätimme palata asiaan Suomi-loman jälkeen - onhan meillä omiakin kirjoja hyllyt pullollaan. Seuraavaksi kävimme hakemassa perusaskartelutarvikkeita kotiin, kun niiden kulutus on niin suurta varsinkin Iso-O:n toimesta, sekä syntymäpäivälahjan Iso-O:n kaverin sunnuntaisille syntymäpäiväkekkereille.
Viimeisenä ohjelmanumerona oli kouluvaatteiden ja -tavaroiden hankkiminen. Sen verran kehitystä on onneksi tapahtunut, että enää meidän ei tarvitse hankkia listojen mukaisia tavaroita kouluun mukaan vietäviksi, vaan pystyimme sen nyt ensimmäistä kertaa tekemään netissä. Mutta, varsinkin kaksi vanhinta on kasvanut sen verran, että housu-ja paitaosastoa piti vähän uudistaa, E:n sandaalit vetelivät viimeisiään, ja koulureppujen pohjista kuulsi valo läpi. Suuri ostosponnistus onnistui melkein sataprosenttisesti, ja täydentyi kaiken muun paitsi E:n sandaalien osalta tänään keskiviikkona. Ostimme jopa maalivahdin hanskat, vaikkei niitä ehkä koulutarvikkeeksi voisi luokitellakaan. Huh huh. Olen uupunut moisesta ponnistelusta. Mistä löytäisinkään sen kadoksissa olevan ostosgeenini, joilla nämä retket tulisivat edes hieman miellyttävimmiksi.
Tiistaina heti aamutuimaan saapui vesimittarinvaihtaja. Kaksikymmentäkuusi vuotta vanha mittari sai lähteä, ja tilalle asennettiin etäluettava versio. Onneksi oma roolini oli vain kutsua mittarinvaihtaja meille sopivaan aikaan paikalle, näyttää, missä mittari on, kuinka sen luokse kätevimmin pääsee, ja avata ovet. Siihen se osaamiseni nimittäin jäikin.
Mittarinvaihdon jälkeen kävimme jälleen koulun takana olevalla puistoalueella katsomassa Newtonin kaupungin järjestämää, tunnin mittaista esitystä. Tällä kerralla vuorossa oli Double Vision, hauska temppukaksikko Northfieldistä. Pikku-O valittiin avustajaksi, ja ihmetyksekseni hän meni yleisön eteen reippaana ja teki juuri niinkuin pyydettiin. Laatikko toisensa jälkeen annettiin hänen pienille, ojennetuille käsilleen. Lopulta pino oli parikymmentä senttimetriä Pikku-O:n pään yläpuolella. Kun tätiesiintyjä otti laatikot pois, ryntäsi Pikku-O niin nopeasti kuin pääsi takaisin viereeni ja painoi päänsä syliini. Näennäisestä reippaudesta huolimatta aika koville oli ilmeisesti ottanut. Tässä vaiheessa laatikkopino jo lenteli erilaisiin asentoihin, eikä kukaan enää huomannut jännittynyttä pikkupoikaa. Pikku-O uskalsi jälleen katsoa esitystä.
Esityksen jälkeen E meni kysymään toiselta yksinään jalkapalloa potkineelta pojalta, josko tämä tarvitsisi maalivahdin, ja pojat saivatkin yhdessä aikaiseksi mukavat potkutreenit. Iso-O löysi leikkipuistosta muutaman kaverin, ja aiheutti Pikku-O:lle pahan mielen ajamalla tämän pois vanavedestään. Katselimme varjossa istuen lohdutukseksi kuvia kännykästäni. Hetkosen jälkeen totesin kotiinlähdön koittaneen.
Kotimatkalla Pikku-O siirtyi virallisesti pyörällä ilman apupyöriä ajavien joukkoon. Hän ajoi koko matkan siten, että pidin omaa kättäni vain kevyesti hänen olkapäällään henkisenä turvana - pyörää tämä metodi ei pystyssä pidä. Aivan samalla tavalla kuin Iso-O:n kanssa kaksi vuotta sitten en olisi uskonut, että tämä hetki nähdään, mutta sieltähän se koitti hänenkin kohdallaan. Hienosäätöä pyöräily vielä vaatii, sillä lähteminen ja jarrutus sekä luotettavuus pyörän hallinnassa ovat alkutekijöissään, mutta olen rehellisen ylpeä hänen saavutuksestaan. Varsinkin, kun pienellä on muita haasteita elämässään yllin kyllin (epäselvä puhe, hidas kasvaminen, hengitysongelmat, vatsavaivat jne). Vastaantulleet ihmiset hurrasivat. Pikku-O onkin aika hauska näky, sillä pienen kokonsa vuoksi hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta, joten apupyörättömyys vaikuttaa todelliselta ihmeeltä.
Omat työni ovat odottavalla kannalla. Olen riippuvainen tutkimuskoordinaattorimme minulle toimittamista tiedoista, ja näyttää pahasti siltä, etten ehdi kaikkea tietoa saada ennen kriittistä hetkeä. Taitaa tulla melko kiireinen viikonloppu - tilastoanalyysit pitäisi saada valmiiksi ja abstrakti niiden perusteella tehdyksi, jotta pomoni voisi niiden perusteella lähettää sen yhtä kongressia varten arvioitavaksi. Eipä taida onnistua. Harmittaa, etten itse pysty tilanteeseen nyt vaikuttamaan. Kongressi olisi New Orleansissa helmikuun alussa. Voisin uhrautua sinne lähtemään.
Maanantaina touhusimme pakollisten asioiden hoitamisten äärellä. Ensin kävimme palauttamassa kaikki kirjat ja DVD-elokuvat kirjastoon, ja päätimme palata asiaan Suomi-loman jälkeen - onhan meillä omiakin kirjoja hyllyt pullollaan. Seuraavaksi kävimme hakemassa perusaskartelutarvikkeita kotiin, kun niiden kulutus on niin suurta varsinkin Iso-O:n toimesta, sekä syntymäpäivälahjan Iso-O:n kaverin sunnuntaisille syntymäpäiväkekkereille.
Viimeisenä ohjelmanumerona oli kouluvaatteiden ja -tavaroiden hankkiminen. Sen verran kehitystä on onneksi tapahtunut, että enää meidän ei tarvitse hankkia listojen mukaisia tavaroita kouluun mukaan vietäviksi, vaan pystyimme sen nyt ensimmäistä kertaa tekemään netissä. Mutta, varsinkin kaksi vanhinta on kasvanut sen verran, että housu-ja paitaosastoa piti vähän uudistaa, E:n sandaalit vetelivät viimeisiään, ja koulureppujen pohjista kuulsi valo läpi. Suuri ostosponnistus onnistui melkein sataprosenttisesti, ja täydentyi kaiken muun paitsi E:n sandaalien osalta tänään keskiviikkona. Ostimme jopa maalivahdin hanskat, vaikkei niitä ehkä koulutarvikkeeksi voisi luokitellakaan. Huh huh. Olen uupunut moisesta ponnistelusta. Mistä löytäisinkään sen kadoksissa olevan ostosgeenini, joilla nämä retket tulisivat edes hieman miellyttävimmiksi.
Tiistaina heti aamutuimaan saapui vesimittarinvaihtaja. Kaksikymmentäkuusi vuotta vanha mittari sai lähteä, ja tilalle asennettiin etäluettava versio. Onneksi oma roolini oli vain kutsua mittarinvaihtaja meille sopivaan aikaan paikalle, näyttää, missä mittari on, kuinka sen luokse kätevimmin pääsee, ja avata ovet. Siihen se osaamiseni nimittäin jäikin.
Mittarinvaihdon jälkeen kävimme jälleen koulun takana olevalla puistoalueella katsomassa Newtonin kaupungin järjestämää, tunnin mittaista esitystä. Tällä kerralla vuorossa oli Double Vision, hauska temppukaksikko Northfieldistä. Pikku-O valittiin avustajaksi, ja ihmetyksekseni hän meni yleisön eteen reippaana ja teki juuri niinkuin pyydettiin. Laatikko toisensa jälkeen annettiin hänen pienille, ojennetuille käsilleen. Lopulta pino oli parikymmentä senttimetriä Pikku-O:n pään yläpuolella. Kun tätiesiintyjä otti laatikot pois, ryntäsi Pikku-O niin nopeasti kuin pääsi takaisin viereeni ja painoi päänsä syliini. Näennäisestä reippaudesta huolimatta aika koville oli ilmeisesti ottanut. Tässä vaiheessa laatikkopino jo lenteli erilaisiin asentoihin, eikä kukaan enää huomannut jännittynyttä pikkupoikaa. Pikku-O uskalsi jälleen katsoa esitystä.
Esityksen jälkeen E meni kysymään toiselta yksinään jalkapalloa potkineelta pojalta, josko tämä tarvitsisi maalivahdin, ja pojat saivatkin yhdessä aikaiseksi mukavat potkutreenit. Iso-O löysi leikkipuistosta muutaman kaverin, ja aiheutti Pikku-O:lle pahan mielen ajamalla tämän pois vanavedestään. Katselimme varjossa istuen lohdutukseksi kuvia kännykästäni. Hetkosen jälkeen totesin kotiinlähdön koittaneen.
Kotimatkalla Pikku-O siirtyi virallisesti pyörällä ilman apupyöriä ajavien joukkoon. Hän ajoi koko matkan siten, että pidin omaa kättäni vain kevyesti hänen olkapäällään henkisenä turvana - pyörää tämä metodi ei pystyssä pidä. Aivan samalla tavalla kuin Iso-O:n kanssa kaksi vuotta sitten en olisi uskonut, että tämä hetki nähdään, mutta sieltähän se koitti hänenkin kohdallaan. Hienosäätöä pyöräily vielä vaatii, sillä lähteminen ja jarrutus sekä luotettavuus pyörän hallinnassa ovat alkutekijöissään, mutta olen rehellisen ylpeä hänen saavutuksestaan. Varsinkin, kun pienellä on muita haasteita elämässään yllin kyllin (epäselvä puhe, hidas kasvaminen, hengitysongelmat, vatsavaivat jne). Vastaantulleet ihmiset hurrasivat. Pikku-O onkin aika hauska näky, sillä pienen kokonsa vuoksi hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta, joten apupyörättömyys vaikuttaa todelliselta ihmeeltä.
Omat työni ovat odottavalla kannalla. Olen riippuvainen tutkimuskoordinaattorimme minulle toimittamista tiedoista, ja näyttää pahasti siltä, etten ehdi kaikkea tietoa saada ennen kriittistä hetkeä. Taitaa tulla melko kiireinen viikonloppu - tilastoanalyysit pitäisi saada valmiiksi ja abstrakti niiden perusteella tehdyksi, jotta pomoni voisi niiden perusteella lähettää sen yhtä kongressia varten arvioitavaksi. Eipä taida onnistua. Harmittaa, etten itse pysty tilanteeseen nyt vaikuttamaan. Kongressi olisi New Orleansissa helmikuun alussa. Voisin uhrautua sinne lähtemään.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Äiti on vähän väsynyt
Jokainen tarvitsee omaa tilaa. Kun viettää saman porukan kera 24/7 alkaa joskus keittää yli. Kaikilla. Itse olen aina ollut tarkka oman tilan ottamisessa, ja siksi osannut arvostaa omia aamu-ja iltahetkiäni lasten vielä/jo nukkuessa. Näistä ajoista en ole tinkinyt nytkään, joskin olen osittain joutunut ne uhraamaan työn alttarille. Ehkä se on syy, miksi mieli alkaa olla melkoisen väsynyt. Ja ei pelkästään mieli vaan kehokin yöunien jäätyä jatkuvasti aivan liian lyhyiksi ja kuumuuden vuoksi levottomiksi. Ei siis ihme, että alkaa olla vaikea sietää kolmikon jatkuvaa nahistelua tai riehumista. Toisaalta ymmärrän, että samasta asiastahan he kärsivät. Koulun loputtua olemme käytännössä nähneet vain toisemme, eikä tilanne suoranaisesti parantunut isin lähdettyä. Eilen saavutimme kyllästyspisteen.
Päivä alkoi Iso-O:n huonolla tuulella ja sävyttyi kaikenlaiseen vastarannankiiskeilyyn aina aamupalalta viimeiseen puutarhakäyntiimme saakka. Puutarhassa meni yllättävänkin hyvin, ja kotiinkin päästiin kohtuudella. Sen jälkeen tilanne jatkui. Mikään ei ollut hyvin, eikä kenenkään kanssa oikein leikki onnistunut. Nukkumaan mennessä poksahti.
Pojat jäivät hämmentyneinä viilennettyyn huoneeseensa, kun lähdimme Iso-O:n kanssa ottamaan henkistä mittaa toisistamme. "Sä et koskaan ymmärrä mua!!!! Et ole koskaan ymmärtänyt!!!! Sä aina huudat mun korvaan!!!! Sä olet aina ilkeä mulle!!! Isikään ei ymmärrä paitsi vähän, sä et ymmärrä yhtään!!!! Vaikka mä aina yritän kertoa sulle!!!!" Siinä lauseet, jotka kuulin kymmeniä kertoja toistettuna, kovalla äänellä huudettuna. Tosi raskasta - meille molemmille. Lopulta saimme tilanteen hieman rauhoittumaan, ja yhtenä asiana Iso-O sai nyyhkytykseltään kerrottua, että hänellä "ei koskaan" ole mahdollisuutta olla rauhassa, yksinään, ilman E:n ja Pikku-O:n seuraa. No, se on kyllä totta! On raskasta olla keskimmäinen, ja ainoa tyttö, ja ylipäänsä tyttö, ja yhtä tunteikas tyttö kuin Iso-O.
Niin kamalaa kuin yhteenottaminen onkin, on sillä kiistatta ollut myös positiiinen vaikutus tähän päiväämme. Vietimme monta tuntia yhdessä vaatehuoneemme lattialla ommellen - minä korjasin lukemattomia lastenvaatteita käsin (kun kone puuttuu) ja Iso-O valmisti alusta loppuun suunnittelemansa ja toteuttamansa tuliaislahjan kummitädilleen, kun "mä haluan näin kertoa A:lle, miten kiva on ollut saada niitä hienoja vaatteita". Pojat pörräsivät vaatehuoneen, oman huoneensa ja takapihamme väliä, mutta hiljentyivät hekin hetkeksi neulan, langan ja kangastilkkujen äärelle. Tai no, Pikku-O keskittyi lähinnä leikkaamiseen. E nauroi, että ompelu ei taida ihan olla hänen juttunsa saatuaan aikaiseksi epämääräisen pussukan pienen kangastaulun sijaan. Jäi serkkupoika U nyt ilman E:n syntymäpäivätaulua.
Ompeluhetken jälkeen vauhti jälleen kiihtyi, ja alkaa vasta nyt viileässä huoneessa rauhoittua. Mieli jäi väsyneisyydestä huolimatta kuitenkin hyväksi - Iso-O antoi minulle spontaanin, hellän suukon ja halauksen.
Päivä alkoi Iso-O:n huonolla tuulella ja sävyttyi kaikenlaiseen vastarannankiiskeilyyn aina aamupalalta viimeiseen puutarhakäyntiimme saakka. Puutarhassa meni yllättävänkin hyvin, ja kotiinkin päästiin kohtuudella. Sen jälkeen tilanne jatkui. Mikään ei ollut hyvin, eikä kenenkään kanssa oikein leikki onnistunut. Nukkumaan mennessä poksahti.
Pojat jäivät hämmentyneinä viilennettyyn huoneeseensa, kun lähdimme Iso-O:n kanssa ottamaan henkistä mittaa toisistamme. "Sä et koskaan ymmärrä mua!!!! Et ole koskaan ymmärtänyt!!!! Sä aina huudat mun korvaan!!!! Sä olet aina ilkeä mulle!!! Isikään ei ymmärrä paitsi vähän, sä et ymmärrä yhtään!!!! Vaikka mä aina yritän kertoa sulle!!!!" Siinä lauseet, jotka kuulin kymmeniä kertoja toistettuna, kovalla äänellä huudettuna. Tosi raskasta - meille molemmille. Lopulta saimme tilanteen hieman rauhoittumaan, ja yhtenä asiana Iso-O sai nyyhkytykseltään kerrottua, että hänellä "ei koskaan" ole mahdollisuutta olla rauhassa, yksinään, ilman E:n ja Pikku-O:n seuraa. No, se on kyllä totta! On raskasta olla keskimmäinen, ja ainoa tyttö, ja ylipäänsä tyttö, ja yhtä tunteikas tyttö kuin Iso-O.
Niin kamalaa kuin yhteenottaminen onkin, on sillä kiistatta ollut myös positiiinen vaikutus tähän päiväämme. Vietimme monta tuntia yhdessä vaatehuoneemme lattialla ommellen - minä korjasin lukemattomia lastenvaatteita käsin (kun kone puuttuu) ja Iso-O valmisti alusta loppuun suunnittelemansa ja toteuttamansa tuliaislahjan kummitädilleen, kun "mä haluan näin kertoa A:lle, miten kiva on ollut saada niitä hienoja vaatteita". Pojat pörräsivät vaatehuoneen, oman huoneensa ja takapihamme väliä, mutta hiljentyivät hekin hetkeksi neulan, langan ja kangastilkkujen äärelle. Tai no, Pikku-O keskittyi lähinnä leikkaamiseen. E nauroi, että ompelu ei taida ihan olla hänen juttunsa saatuaan aikaiseksi epämääräisen pussukan pienen kangastaulun sijaan. Jäi serkkupoika U nyt ilman E:n syntymäpäivätaulua.
Ompeluhetken jälkeen vauhti jälleen kiihtyi, ja alkaa vasta nyt viileässä huoneessa rauhoittua. Mieli jäi väsyneisyydestä huolimatta kuitenkin hyväksi - Iso-O antoi minulle spontaanin, hellän suukon ja halauksen.
perjantai 22. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Eläintarha
Vaikka meidän pihallamme on monipuolinen eläintarha (punaoravia, maaoravia, pupuja, lintuja sekä kaikenlaista harvoin bongattavaa kuten haukka, kauris, haisunäätä, lepakot, kalkkunat ym) ja talon sisälläkin melkoinen apinatalo, päätimme lähteä tänään juhlistamaan vuoden kuuminta päivää eläintarhaan. Olimme edeltävästi sattuneet katsomaan elokuvan Madagascar, jota pystyin hyvin hyödyntämään motivoidessani porukkaa - erityisesti E:a - lähtemään ulos kuumuuteen. Alkuun tarkoitukseni oli tehdä matka metrolla, mutta säätiedotus ratkaisi tällä kerralla toisin. Menimme autolla.
Franklin Park Zoo yllätti monipuolisuudellaan. Pikku-O ilmoitti heti kättelyssä, että "ziipaas [=seeprat]" on nähtävä ja pian. Koska yllättäen WC piti löytää ensin, tulimme ennen tämän toivomuksen täyttymistä katsoneeksi kotieläintarhan eläimet, murmelit, leopardin ja erilaisia termiittikekoja. Sitten lähdimme etsimään seeproja. Nepä olivatkin kadonneet jäljettömiin. Jäljitysmatkallamme näimme strutseja, riikinkukon, leijonia, monenlaisia lintuja ja sarvieläimiä. Vaan ei seeproja, eikä E:n toivomaa Buffaloa. Pidimme pienen tankkaustauon.
Uudella virralla varustettuina lähdimme jatkamaan reissuamme, ja kuin ihmeen kaupalla saavuimme muutaman metrin päähän seepralaumasta. Ihmettelin hieman, kuinka ihmisiä seeprat niin kovin kiinnostavat, kunnes huomasin kaksi upeaa kirahvia seeprojen vieressä, puun alla. Pysähdyimme ihastelemaan.
Pahimmat paineet oli nyt päästetty pihalle, joten pääsimme kaikki nauttimaan tilanteesta. Eläintarha on ihanan monipuolinen, eikä millään tavoin liian suuri kerralla katsottavaksi. Vietimme alueella yhteensä yli neljä tuntia pitäen sopivasti taukoja (neljä litraa vettä tosin loppui kesken). Kuljimme perhospuutarhan läpi Australian eläimiä, kenguruita ja emuja katsomaan - paitsi että leikkipuistossa piti välillä pysähtyä - ja sieltä edelleen monenlaisia papukaijan sukulaisia ja lukemattomia erilaisissa elinympäristöissä eläviä lintuja katsomaan. Andien alueen Condor-kotkan näimme aivan läheltä. Lintutalolta ulos tullessamme näki Iso-O miehen suihkuttamassa vettä ihmisten päälle, eikä mennyt kauan ennenkuin hänkin oli saamassa suihkusta osansa. Pikku-O:ta ei tarvinnut maanitella mukaan. Molemmat olivat läpimärkiä ennenkuin moniväristä leppäkerttua katsomaan jäänyt E saapui paikalle.
Läpimärille lapsille Bostonin kaikkien aikojen kolmanneksi kuumin päivä (virallinen lukema 102*F, autonmittarin mukaan 107*F ja "miltä se oikeasti tuntuu"-lukema 109*C; tutummiksi muutettuina: 39*C, 42*C ja 43*C) oli hetken siedettävämpi. Muutoin oli kyllä melkoisen tukalaa. Olo ei varsinaisesti muuttunut kuivemmaksi, kun menimme seuraavaksi trooppiseen metsään. Erityisesti Iso-O tykkäsi. Näimme gorilloja, apinoita, paviaanin, käärmeitä, virtahevon ("Hello, Hippo!" huusi Pikku-O) ja tapiirin.
Askel alkoi painaa kaikilla, joten menimme suorinta reittiä kohti porttia bongaten matkallamme vielä kameleita ja tiikereitä. Auto odotti meitä ihanan lämpimänä - annoimme sen hetken hengähtää ovet avoimina ennenkuin uskaltauduimme sisään. Turvavyöt polttivat iholla. Kotimatka sujui navigaattorin pelastamana upeasti, sillä edeltävästi katsastamani reitti katkaistiin poliisin toimesta nenämme edestä liikenneonnettomuuden vuoksi.
Jos auto oli lämmin, ei koti jäänyt tässä kakkoseksi. Sisälämpötila alimmassa kerroksessa oli yli kolmekymmentä astetta. Vilvoittelimme syömällä jäätelöä ja juomalla kylmää "lokalokata [CocaCola]". Illalla menimme Hiekkapuistoon kuuntelemaan ihanaa jammailumusiikkia (minä) ja leikkimään (muut). Olimme valmistautuneet katsomaan elokuvan Rango, mutta se osoittautui meille liian pelottavaksi, ja lähdimme kesken pois. Nyt pikkuväki nukkuu viileässä huoneessaan, jonka lattialla minäkin kirjoitan. Tämän lopetettuani kerään tavarani ja valmistaudun vastaanottamaan muun talon lämpimän syleilyn. Apinatalo rauhoittuu ottamaan vastaan uusia haasteita.
Jälkikirjoitus: Vasta maailmanuutisiin tutustuttuani ymmärsin meidän viettäneen yhden mukavimmista päivistämme samaan aikaan Norjan järkyttävien tapahtumien kanssa. Olen sanaton.
Franklin Park Zoo yllätti monipuolisuudellaan. Pikku-O ilmoitti heti kättelyssä, että "ziipaas [=seeprat]" on nähtävä ja pian. Koska yllättäen WC piti löytää ensin, tulimme ennen tämän toivomuksen täyttymistä katsoneeksi kotieläintarhan eläimet, murmelit, leopardin ja erilaisia termiittikekoja. Sitten lähdimme etsimään seeproja. Nepä olivatkin kadonneet jäljettömiin. Jäljitysmatkallamme näimme strutseja, riikinkukon, leijonia, monenlaisia lintuja ja sarvieläimiä. Vaan ei seeproja, eikä E:n toivomaa Buffaloa. Pidimme pienen tankkaustauon.
Uudella virralla varustettuina lähdimme jatkamaan reissuamme, ja kuin ihmeen kaupalla saavuimme muutaman metrin päähän seepralaumasta. Ihmettelin hieman, kuinka ihmisiä seeprat niin kovin kiinnostavat, kunnes huomasin kaksi upeaa kirahvia seeprojen vieressä, puun alla. Pysähdyimme ihastelemaan.
Pahimmat paineet oli nyt päästetty pihalle, joten pääsimme kaikki nauttimaan tilanteesta. Eläintarha on ihanan monipuolinen, eikä millään tavoin liian suuri kerralla katsottavaksi. Vietimme alueella yhteensä yli neljä tuntia pitäen sopivasti taukoja (neljä litraa vettä tosin loppui kesken). Kuljimme perhospuutarhan läpi Australian eläimiä, kenguruita ja emuja katsomaan - paitsi että leikkipuistossa piti välillä pysähtyä - ja sieltä edelleen monenlaisia papukaijan sukulaisia ja lukemattomia erilaisissa elinympäristöissä eläviä lintuja katsomaan. Andien alueen Condor-kotkan näimme aivan läheltä. Lintutalolta ulos tullessamme näki Iso-O miehen suihkuttamassa vettä ihmisten päälle, eikä mennyt kauan ennenkuin hänkin oli saamassa suihkusta osansa. Pikku-O:ta ei tarvinnut maanitella mukaan. Molemmat olivat läpimärkiä ennenkuin moniväristä leppäkerttua katsomaan jäänyt E saapui paikalle.
Läpimärille lapsille Bostonin kaikkien aikojen kolmanneksi kuumin päivä (virallinen lukema 102*F, autonmittarin mukaan 107*F ja "miltä se oikeasti tuntuu"-lukema 109*C; tutummiksi muutettuina: 39*C, 42*C ja 43*C) oli hetken siedettävämpi. Muutoin oli kyllä melkoisen tukalaa. Olo ei varsinaisesti muuttunut kuivemmaksi, kun menimme seuraavaksi trooppiseen metsään. Erityisesti Iso-O tykkäsi. Näimme gorilloja, apinoita, paviaanin, käärmeitä, virtahevon ("Hello, Hippo!" huusi Pikku-O) ja tapiirin.
Askel alkoi painaa kaikilla, joten menimme suorinta reittiä kohti porttia bongaten matkallamme vielä kameleita ja tiikereitä. Auto odotti meitä ihanan lämpimänä - annoimme sen hetken hengähtää ovet avoimina ennenkuin uskaltauduimme sisään. Turvavyöt polttivat iholla. Kotimatka sujui navigaattorin pelastamana upeasti, sillä edeltävästi katsastamani reitti katkaistiin poliisin toimesta nenämme edestä liikenneonnettomuuden vuoksi.
Jos auto oli lämmin, ei koti jäänyt tässä kakkoseksi. Sisälämpötila alimmassa kerroksessa oli yli kolmekymmentä astetta. Vilvoittelimme syömällä jäätelöä ja juomalla kylmää "lokalokata [CocaCola]". Illalla menimme Hiekkapuistoon kuuntelemaan ihanaa jammailumusiikkia (minä) ja leikkimään (muut). Olimme valmistautuneet katsomaan elokuvan Rango, mutta se osoittautui meille liian pelottavaksi, ja lähdimme kesken pois. Nyt pikkuväki nukkuu viileässä huoneessaan, jonka lattialla minäkin kirjoitan. Tämän lopetettuani kerään tavarani ja valmistaudun vastaanottamaan muun talon lämpimän syleilyn. Apinatalo rauhoittuu ottamaan vastaan uusia haasteita.
Jälkikirjoitus: Vasta maailmanuutisiin tutustuttuani ymmärsin meidän viettäneen yhden mukavimmista päivistämme samaan aikaan Norjan järkyttävien tapahtumien kanssa. Olen sanaton.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Ampiaisia, kukkia ja pizzaa
Iso-O sai ampiaisenpiston varpaaseensa, eikä se jäänyt naapurustossa kenellekään epäselväksi; valtaisa mylvintä kuului jo kaukaa. Sattuuhan se - muistan vieläkin lapsuudesta - mutta matamimme luonne antoi siihen kyllä oman kuorrutuksensa. Kun pahin tilanne helpotti, valitteli hän vain pientä kirvelyä jalassaan, ja kertoi itse ottaneensa piikin irti. On mahdollista, että mikäli piikki oikeasti oli jäänyt Iso-O:an kiinni, puristi hän samalla myrkkypussin sisällön jalkaansa. Nimittäin - vasta seuraavana päivänä huomasin, että koko jalkaterä on turvonnut, kuumottava ja kipeä. Tunsin itseni huonoksi äidiksi! Iso-O itse ei ollut enää tilanteesta kovinkaan huolissaan, vaan hyppelehti entiseen tyyliinsä ympäri taloa, mutta minä aloin miettiä sairaalahoidon tarpeellisuutta. Päätin jäädä tilannetta vielä seuraamaan, ja nyt näyttäisi, että käänne parempaan on tapahtunut. Kaikki mahdollisuudet kävivät kyllä mielessä - anafylaktinen shokki, ruusutulehdus, laskimotukos ja sen aiheuttamana keuhkoveritulppa, jalan kuolio, sepsis, jne., mutta yritin jättää ne ajatukset taka-alalle.
Ampiaisenpisto tapahtui omalla takapihallamme, mutta olemme me toki ahkeroineet, tai no käyneet, koulunpihallakin. Rehellisyyden nimissä on todettava, että sunnuntain kitkemisen jälkeen maanantaina annoimme luonnon hoitaa (illalla ja yöllä satoi mukavasti), ja tiistaina kävimme laittamassa kastelusysteemin päälle samalla kun itse nautimme viereisestä pantomiimiesityksestä (esilläolosta nauttiva E pääsi yhdeksi vapaaehtoisista tekemään Robert Rivestin perässä erilaisia pantomiimitemppuja, ja Iso-O sekä Pikku-O nauroivat moneen otteeseen ääneen. Jälkikäteen moneen temppuun on palattu joko niistä puhuen tai itse esittäen). Keskiviikko ja torstai menivät identtisellä kaavalla: Autolla koululle, hana päälle, autolla puheterapiaan ja takaisin, hana pois ja kotiin. Yhtenä syynä tähän laiskahkoon puutarhatyöskentelyyn on jatkuvasti kohoava lämpötila. Ulkona on melkein mahdotonta viipyä muutamaa kymmentä minuuttia kauemmin, kun lämpömittari näyttää lähelle neljääkymmentä celciusta kohoavia lukemia.
Isi on lähettänyt meille päivittäin kuvia omalta Italian reissultaan. Niitä on vaihtelevalla innokkuudella katseltu. Iso-O puhisi alkuun:"Onko meidän PAKKO katsoa näitä? mutta jatkoi sitten suurta kunnioitusta äänessä:"Ooooh, miten isi on jaksanut juosta NOIN pitkään?" Tänään E halusi spontaanisti pitää esitelmän Italiasta pizzansyöntimme kunniaksi, ja aivan yhtäkkisesti valmisteli usean minuutin mittaisen, monia tehokeinoja käyttäneen puheen, jonka hän sai meille esittää ennen ruokailuamme. Hän oli kirjoittanut kaksi A-nelosta (tai siis letteriä) täyteen tekstiä, joka rakentui hienosti pizzan ympärille, mutta laajeni koskemaan Italian jalkapallomenestystä ja autoteollisuutta. Aika hassua, ja samalla melkoisen hienoa. Iso-O intoutui tästä, ja piirsi isin istumaan "Flower Garden"-nimiseen ravintolaan. Kuvassa isi ensin miettii, mitä ottaisi, toteaa sitten:"Mää Haluan pitzzaa", ja saa pizzan vihreän robotin tarjoilemana iloisenväriseen pöytäänsä.
Lapset nukahtivat ilmastointilaitteen viilentäessä huoneen ihanan raikkaaksi. Itse istun työhuoneessa, jossa sisälämpötilamittari näyttää lukemaa 31.9*C kellon ollessa puoli kaksitoista illalla. Ulkona on jo selvästi viileämpää - 28*C - joten ikkunat ovat auki, jotta talo viilenisi (heh heh!).
Ampiaisenpisto tapahtui omalla takapihallamme, mutta olemme me toki ahkeroineet, tai no käyneet, koulunpihallakin. Rehellisyyden nimissä on todettava, että sunnuntain kitkemisen jälkeen maanantaina annoimme luonnon hoitaa (illalla ja yöllä satoi mukavasti), ja tiistaina kävimme laittamassa kastelusysteemin päälle samalla kun itse nautimme viereisestä pantomiimiesityksestä (esilläolosta nauttiva E pääsi yhdeksi vapaaehtoisista tekemään Robert Rivestin perässä erilaisia pantomiimitemppuja, ja Iso-O sekä Pikku-O nauroivat moneen otteeseen ääneen. Jälkikäteen moneen temppuun on palattu joko niistä puhuen tai itse esittäen). Keskiviikko ja torstai menivät identtisellä kaavalla: Autolla koululle, hana päälle, autolla puheterapiaan ja takaisin, hana pois ja kotiin. Yhtenä syynä tähän laiskahkoon puutarhatyöskentelyyn on jatkuvasti kohoava lämpötila. Ulkona on melkein mahdotonta viipyä muutamaa kymmentä minuuttia kauemmin, kun lämpömittari näyttää lähelle neljääkymmentä celciusta kohoavia lukemia.
Isi on lähettänyt meille päivittäin kuvia omalta Italian reissultaan. Niitä on vaihtelevalla innokkuudella katseltu. Iso-O puhisi alkuun:"Onko meidän PAKKO katsoa näitä? mutta jatkoi sitten suurta kunnioitusta äänessä:"Ooooh, miten isi on jaksanut juosta NOIN pitkään?" Tänään E halusi spontaanisti pitää esitelmän Italiasta pizzansyöntimme kunniaksi, ja aivan yhtäkkisesti valmisteli usean minuutin mittaisen, monia tehokeinoja käyttäneen puheen, jonka hän sai meille esittää ennen ruokailuamme. Hän oli kirjoittanut kaksi A-nelosta (tai siis letteriä) täyteen tekstiä, joka rakentui hienosti pizzan ympärille, mutta laajeni koskemaan Italian jalkapallomenestystä ja autoteollisuutta. Aika hassua, ja samalla melkoisen hienoa. Iso-O intoutui tästä, ja piirsi isin istumaan "Flower Garden"-nimiseen ravintolaan. Kuvassa isi ensin miettii, mitä ottaisi, toteaa sitten:"Mää Haluan pitzzaa", ja saa pizzan vihreän robotin tarjoilemana iloisenväriseen pöytäänsä.
Lapset nukahtivat ilmastointilaitteen viilentäessä huoneen ihanan raikkaaksi. Itse istun työhuoneessa, jossa sisälämpötilamittari näyttää lukemaa 31.9*C kellon ollessa puoli kaksitoista illalla. Ulkona on jo selvästi viileämpää - 28*C - joten ikkunat ovat auki, jotta talo viilenisi (heh heh!).
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Kovan luokan puutarhanhoitoa
T on ollut meidän viherpeukalomme mitä tulee ruohonleikkaamiseen, pensaiden tasoittamiseen (niin, täällähän pensaat kuuluu olla leikatut geometrisiin muotoihin oikein Aku Ankka-tyyliin) sekä uuden ruohoalueen kasteluun - vain mainitakseni muutamia. Nyt nämäkin ovat kontollani, kiitos kolmiviikkoisen yksinhuoltajuuteni. Viikon verran erilaisia selityksiä itselleni keksineenä tuli lauantaina viimein aika tarttua toimeen. Onneksi E halusi yrittää.
Pieni, hintelä poika ja suuri, raskas ruohonleikkuri oli aika hupaisa näky. Käynnistyksen jälkeen kone piti auttaa liikkeelle; E:n voimat eivät siihen riittäneet. Mutta sen jälkeen kaikki sujui kuin tanssi. Ainoastaan ruohopussin tyhjentämisessä ja kaikkein hankalimmissa paikoissa E tarvitsi apuani. Alan olla melkoinen sankari töiden ulkoistamisessa!
Oman pihan lisäksi olemme saaneet mahdollisuuden hoitaa muidenkin pihoja. Jee! Jonkinsorttisessa mielenhäiriössä ilmoittauduin loppukeväästä vapaaehtoiseksi koulun puutarhanhoitajaksi viikon ajaksi. En ollut saanut mitään informaatiota, joten aloin olla todella helpottunut. "Huh, ehkä vapaaehtoisia on niin paljon, että apuamme ei kaivata!" ajattelin vielä lauantaiaamuna. Sen verran omatuntoni kuitenkin kolkutteli, että jouduin ottamaan asiasta hieman tarkemmin selvää, ja laitoin sähköpostia puutarhasta vastaavalle opettajalle (E:n ekaluokan opettaja Mike). Voi mikä harmintunne vyöryikään ylitseni, kun sain vastausviestinä tietää, että vapaaehtoisia oli ilmoittautunut niin vähän, että apumme on korvaamattoman arvokasta. Asiaa koskeva viesti oli ilmeisimmin mennyt väärään osoitteeseen.
No. Tilanne on nyt sellainen, että kaiken kiireemme keskellä (sillä kiirettä meillä näyttää jatkuvasti olevan) saamme mennä viikon ajan joka päivä koulun puutarhaan pariksi tunniksi sitä kastelemaan ja kitkemään. Ihan mukavaa hommaahan se tuntui tänään olevan, mutta voin jo nyt kuvitella innokkuuteni loppuviikosta.
Yritän ajatella positiivisesti. Joka päivä lapset pääsevät monipuoliseen leikkipuistoon ja isolle pelikentälle pariksi tunniksi - samaksi ajaksi, jolloin kastelujärjestelmä on päällä. Pikku-O saa tarvittavaa pyöräilyharjoitusta, kun päivittäin tulee vähintään 2 mailia ajettavaa (sivumennen sanoen, Pikku-O on kovasti kehittynyt. On enää uskalluksesta kiinni, kun pyörä kulkee ilman apuani). Ja, olen itsekin ulkona, enkä vain nenä kiinni tietokoneruudussa. Täytyypä lähteä rapsuttamaan multaa pois kynsien alta.
Pieni, hintelä poika ja suuri, raskas ruohonleikkuri oli aika hupaisa näky. Käynnistyksen jälkeen kone piti auttaa liikkeelle; E:n voimat eivät siihen riittäneet. Mutta sen jälkeen kaikki sujui kuin tanssi. Ainoastaan ruohopussin tyhjentämisessä ja kaikkein hankalimmissa paikoissa E tarvitsi apuani. Alan olla melkoinen sankari töiden ulkoistamisessa!
Oman pihan lisäksi olemme saaneet mahdollisuuden hoitaa muidenkin pihoja. Jee! Jonkinsorttisessa mielenhäiriössä ilmoittauduin loppukeväästä vapaaehtoiseksi koulun puutarhanhoitajaksi viikon ajaksi. En ollut saanut mitään informaatiota, joten aloin olla todella helpottunut. "Huh, ehkä vapaaehtoisia on niin paljon, että apuamme ei kaivata!" ajattelin vielä lauantaiaamuna. Sen verran omatuntoni kuitenkin kolkutteli, että jouduin ottamaan asiasta hieman tarkemmin selvää, ja laitoin sähköpostia puutarhasta vastaavalle opettajalle (E:n ekaluokan opettaja Mike). Voi mikä harmintunne vyöryikään ylitseni, kun sain vastausviestinä tietää, että vapaaehtoisia oli ilmoittautunut niin vähän, että apumme on korvaamattoman arvokasta. Asiaa koskeva viesti oli ilmeisimmin mennyt väärään osoitteeseen.
No. Tilanne on nyt sellainen, että kaiken kiireemme keskellä (sillä kiirettä meillä näyttää jatkuvasti olevan) saamme mennä viikon ajan joka päivä koulun puutarhaan pariksi tunniksi sitä kastelemaan ja kitkemään. Ihan mukavaa hommaahan se tuntui tänään olevan, mutta voin jo nyt kuvitella innokkuuteni loppuviikosta.
Yritän ajatella positiivisesti. Joka päivä lapset pääsevät monipuoliseen leikkipuistoon ja isolle pelikentälle pariksi tunniksi - samaksi ajaksi, jolloin kastelujärjestelmä on päällä. Pikku-O saa tarvittavaa pyöräilyharjoitusta, kun päivittäin tulee vähintään 2 mailia ajettavaa (sivumennen sanoen, Pikku-O on kovasti kehittynyt. On enää uskalluksesta kiinni, kun pyörä kulkee ilman apuani). Ja, olen itsekin ulkona, enkä vain nenä kiinni tietokoneruudussa. Täytyypä lähteä rapsuttamaan multaa pois kynsien alta.
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Viikko täynnä
Sää on ollut pari päivää jokseenkin täydellinen. Kosteus on hetkeksi väistynyt ja lämpötila laskenut selvästi siedettävimpiin lukemiin. Havahduttuani äkillisesti vesipyssyn piippuun takaraivollani, ajoin koko vilkkaan porukan ulos. Ei mennyt kauan, kun amme oli täynnä odottamassa kolmea 'uimaria'. Torstaipäivä oli kuitenkin sen verran kiireinen, että se sai jäädä odottamaan, kunnes tulisimme takaisin.
Pikku-O kävi jälleen puheterapiaryhmässään, mutta tällä kertaa takertui lahkeeseeni toistaen surkeasti:"Mommy!" Hyvin oli silti mennyt - itku oli kestänyt vain parikymmentä sekuntia. Terapiareissun jälkeen käväisimme kotona syömässä ennen sovittua tapaamistamme Pikku-O:n tulevalla preschoolilla. Iso-O, joka on jatkuvasti tukkanuottasilla Pikku-O:n kanssa, totesi edeltäväsi:"Minä jään autoon piirtämään, preschool on vauvojen paikka!" Mukaan hän kuitenkin tuli - ja poislähtiessämme se oli nimenomaan hän, joka olisi halunnut jäädä ja palata sinne uudelleen seuraavina päivinä. Preschoolin kesäkoulussa kun oli muutama suunnilleen Iso-O:n ikäinen tyttö, joiden kanssa välittömästi löytyi yhteinen sävel.
Preschool (Boston College Children's Center) on mukavanoloinen, pieni talo rauhallisella omakotialueella. Luokkahuone on aika pieni ja täynnä tavaraa, mutta piha on monipuolinen ja hyväkuntoinen. Tunnelmani on hieman ristiriitainen. Olen varma, että Pikku-O tulee viihtymään, ja opettajat tuntuivat välittömiltä. Silti hieman kirpaisee, kun ajattelen, miten hyvässä paikassa hän viime vuonna sai olla. Yritän helpottaa kirpaisuani miettimällä, miten Montessori-koulussakin Pikku-O olisi siirtynyt toiseen ryhmään ja uusiin haasteisiin. Ja, onhan hän nyt isin kanssa samassa opinahjossa.
Kello oli viisi, kun saavuimme kotiin, eikä ilma enää tuntunut kovin lämpimältä. Silti uimapuvut vaihdettiin minimiajassa, ja hampaat kalisten vedestä nautittiin lähes puolen tunnin ajan. Ei tarvinnut tuulettimia nukkumaanmennessä.
Arkiviikon lopettajaisiksi lähdimme tänään muutamaksi tunniksi Museum of Scienceen. E valitteli aamusta tekemisenpuutetta, ja jatkoi melkein samaan hengenvetoon:"Onko pakko lähteä?" Lähdimme kiinnostuksen puutteesta huolimatta, ja luulen kaikkien tykänneen. Ykkösjuttu oli juuri ennen museoon saapumistamme kuulunut varoituskilkatus, puomien laskeutuminen nenämme eteen ja tien nouseminen pystyyn. Sillan alta meni nimittäin sen verran korkea vene. Museossa Pikku-O oli edelleen kiinnostunein kaikesta väännettävästä ja käännettävästä, vilkkuvasta ja painettavasta. E jaksoi innostua mikroskopoinnista oikein pidemmän kaavan mukaan, kun mahdollisuus oli katsella rahoja vähän tarkemmin. Iso-O katsoi ja kuunteli tarkkaavaisesti, kun tutkijanainen kertoi tarinoita ja piti kädessään pientä siiliä.
Olin luvannut, että käymme kertaalleen Dunkin Donutsissa, kun isi on poissa. Museokäynnin jälkeen siihen avautui oiva mahdollisuus, kun jokatapauksessa jouduimme pienen matkan metrolle kävelemään (Science Park-metropysäkki on remontissa). Ensimmäisestä ei löytynyt donitseja ollenkaan! Kutsuimme sitä Dunkin Bagelsiksi, ja lähdimme etsimään seuraavaa. Sieltä löytyi kokonainen paketillinen. Donitsikiintiö tuli nopeasti täyteen.
Aika väsyneen porukan kanssa palasimme jälleen viiden aikoihin kotiin, söimme kunnolla ja lapset kävivät iltapesuilla. Nukkumaanmenon sijaan pakkasimme kannettavat tuolit, donitsipaketin ja juomapullot mukaamme, ja kävelimme pimeän sarastaessa kohti hiekkapuistoamme. Siellä oli menossa hyvä jazz-konsertti, jota olisi ollut kiva olla kuuntelemassa pidempäänkin. Muutaman kappaleen jälkeen he kuitenkin keräsivät kamansa nippuun, sillä oli elokuvan vuoro. Baseball-verkkoon oli viritetty seinän kokoinen valkoinen levy, ja siihen heijastettiin elokuva "Gulliver's Travels". Iso-O nautti elokuvasta ystävänsä kanssa peitolla istuen, minä ja pojat istuimme kantamillamme tuoleilla. Elokuvan jälkeen kävelimme kotiin pimeässä, ja unta ei muiden iltojen tapaan tarvinnut odottaa yhtään. Kivaa!
T:n lähdöstä on nyt viikko. Nopeasti on mennyt. Vaikka onhan se tunnustettava, että ikävä meillä kaikilla on!
Pikku-O kävi jälleen puheterapiaryhmässään, mutta tällä kertaa takertui lahkeeseeni toistaen surkeasti:"Mommy!" Hyvin oli silti mennyt - itku oli kestänyt vain parikymmentä sekuntia. Terapiareissun jälkeen käväisimme kotona syömässä ennen sovittua tapaamistamme Pikku-O:n tulevalla preschoolilla. Iso-O, joka on jatkuvasti tukkanuottasilla Pikku-O:n kanssa, totesi edeltäväsi:"Minä jään autoon piirtämään, preschool on vauvojen paikka!" Mukaan hän kuitenkin tuli - ja poislähtiessämme se oli nimenomaan hän, joka olisi halunnut jäädä ja palata sinne uudelleen seuraavina päivinä. Preschoolin kesäkoulussa kun oli muutama suunnilleen Iso-O:n ikäinen tyttö, joiden kanssa välittömästi löytyi yhteinen sävel.
Preschool (Boston College Children's Center) on mukavanoloinen, pieni talo rauhallisella omakotialueella. Luokkahuone on aika pieni ja täynnä tavaraa, mutta piha on monipuolinen ja hyväkuntoinen. Tunnelmani on hieman ristiriitainen. Olen varma, että Pikku-O tulee viihtymään, ja opettajat tuntuivat välittömiltä. Silti hieman kirpaisee, kun ajattelen, miten hyvässä paikassa hän viime vuonna sai olla. Yritän helpottaa kirpaisuani miettimällä, miten Montessori-koulussakin Pikku-O olisi siirtynyt toiseen ryhmään ja uusiin haasteisiin. Ja, onhan hän nyt isin kanssa samassa opinahjossa.
Kello oli viisi, kun saavuimme kotiin, eikä ilma enää tuntunut kovin lämpimältä. Silti uimapuvut vaihdettiin minimiajassa, ja hampaat kalisten vedestä nautittiin lähes puolen tunnin ajan. Ei tarvinnut tuulettimia nukkumaanmennessä.
Arkiviikon lopettajaisiksi lähdimme tänään muutamaksi tunniksi Museum of Scienceen. E valitteli aamusta tekemisenpuutetta, ja jatkoi melkein samaan hengenvetoon:"Onko pakko lähteä?" Lähdimme kiinnostuksen puutteesta huolimatta, ja luulen kaikkien tykänneen. Ykkösjuttu oli juuri ennen museoon saapumistamme kuulunut varoituskilkatus, puomien laskeutuminen nenämme eteen ja tien nouseminen pystyyn. Sillan alta meni nimittäin sen verran korkea vene. Museossa Pikku-O oli edelleen kiinnostunein kaikesta väännettävästä ja käännettävästä, vilkkuvasta ja painettavasta. E jaksoi innostua mikroskopoinnista oikein pidemmän kaavan mukaan, kun mahdollisuus oli katsella rahoja vähän tarkemmin. Iso-O katsoi ja kuunteli tarkkaavaisesti, kun tutkijanainen kertoi tarinoita ja piti kädessään pientä siiliä.
Olin luvannut, että käymme kertaalleen Dunkin Donutsissa, kun isi on poissa. Museokäynnin jälkeen siihen avautui oiva mahdollisuus, kun jokatapauksessa jouduimme pienen matkan metrolle kävelemään (Science Park-metropysäkki on remontissa). Ensimmäisestä ei löytynyt donitseja ollenkaan! Kutsuimme sitä Dunkin Bagelsiksi, ja lähdimme etsimään seuraavaa. Sieltä löytyi kokonainen paketillinen. Donitsikiintiö tuli nopeasti täyteen.
Aika väsyneen porukan kanssa palasimme jälleen viiden aikoihin kotiin, söimme kunnolla ja lapset kävivät iltapesuilla. Nukkumaanmenon sijaan pakkasimme kannettavat tuolit, donitsipaketin ja juomapullot mukaamme, ja kävelimme pimeän sarastaessa kohti hiekkapuistoamme. Siellä oli menossa hyvä jazz-konsertti, jota olisi ollut kiva olla kuuntelemassa pidempäänkin. Muutaman kappaleen jälkeen he kuitenkin keräsivät kamansa nippuun, sillä oli elokuvan vuoro. Baseball-verkkoon oli viritetty seinän kokoinen valkoinen levy, ja siihen heijastettiin elokuva "Gulliver's Travels". Iso-O nautti elokuvasta ystävänsä kanssa peitolla istuen, minä ja pojat istuimme kantamillamme tuoleilla. Elokuvan jälkeen kävelimme kotiin pimeässä, ja unta ei muiden iltojen tapaan tarvinnut odottaa yhtään. Kivaa!
T:n lähdöstä on nyt viikko. Nopeasti on mennyt. Vaikka onhan se tunnustettava, että ikävä meillä kaikilla on!
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Härdelli jatkuu
Lauantaina pesty matto on osoittautunut vesipesua kestämättömäksi. Vesi ei sopinut maton sisällä olevalle kumimateriaalille, joka ensin muuttui savimaiseksi mönjäksi ja sittemmin ryhtyi rapisemaan maton pinta- ja pohjakankaan välistä ulos. Ukkonen saapui kaksi päivää ennustettua myöhemmin, joten kammottava haju on levinnyt keittiöömme maton kuivumisen edistyessä täysin turhaan. Nyt ulkona sataa, joten matto on ihan oikeutetusti edelleen keittiössä, mutta huomenna aion raahata sen takaisin ulos, jossa se saa sekä rapistella itsestään kaiken kumimateriaalin pois että luopua hirveästä hajustaan. Mikäli toinen jää toteutumatta, joudumme miettimään lastenhuoneeseen muunlaista järjestelyä.
Maton aiheuttamaa ylimääräistä härdelliä lukuunottamatta meillä on mennyt jotakuinkin siedettävästi. Eilen lähdimme kuuntelemaan Newtonin kaupungin järjestämää lastenkonserttia E:n ja Iso-O:n koulun takaiseen puistoon. Siellä oli kavereitakin, mikä oli tietenkin lapsille mukavaa vaihtelua. Pikku-O pyöräili koko matkan. Edelleen juoksin hänen vierellään tangosta kiinnipitäen, mutta kertaalleen hän rikkoi ennätyksensä ja ajoi 1,5 metrin matkan ilman tukeani. Ylpeys oli käsinkosketeltavaa!
Illasta kävimme autoreissulla Cambridgen puolella palauttamassa viimein meillä kaksi vuotta lainassa olleen polkupyörän lastenistuimen. Vuoteen se ei enää edes ole ollut käytössä, joten oli aika reipastua asian suhteen. Auton lähtiessä liikkeelle Pikku-O kysyi:"Isi ei tule mukan?", mutta ei pitänyt asiaa mitenkään ongelmallisena, kunhan kysyi vain. Mukava oli myös huomata, että Bostonin seutu alkaa olla itselle tuttua, jopa autolla, vaikka niin harvoin sitä tuleekin käytettyä. Pyöräilyssä on tämäkin hyvä puoli; näkee enemmän kuin kävellen ja tarkemmin kuin autolla. Löysimme hyvin perille ja takaisin, jopa navigaattorin ohjeita ylenkatsoen.
Pikku-O harrastaa puhumaanopettelua kahdesti viikossa. Viime torstaina oli ensimmäinen kerta, ja tänään jatkettiin. Ryhmässä on yhteensä kuusi samanikäistä ja ainakin kolme opettajaa. Pikku-O on kuulemma sopeutunut täydellisesti. Läpimurtoa ei tosin vielä ole tapahtunut:"Gou owwei fom ma leet (=go away from my bed)", sanoi Pikku-O, kun yritin saada häntä - taas kerran - rauhoittumaan nukkumaan, mutta jatkoi:"Mä tosi tykkän susta, äiti!"
Herääminen on ottanut koville, mutta voinen silti olla kohtuullisen tyytyväinen itseeni, sillä olen saanut päivittäin lähes viisituntisen yhtäjaksoisen työskentelyhetken ennen lastenhoidollisten toimenpiteiden alkamista ilman että he ovat siitä liikaa kärsineet. Yhtenä helpottavana asiana on toki ollut heidän edelleen pidemmäksi venyneet unensa; ennen kahdeksaa lastenhuoneesta ei ole kuulunut pihahdustakaan. Kunpa tilanne jatkuisi yhtä hyvänä!
Maton aiheuttamaa ylimääräistä härdelliä lukuunottamatta meillä on mennyt jotakuinkin siedettävästi. Eilen lähdimme kuuntelemaan Newtonin kaupungin järjestämää lastenkonserttia E:n ja Iso-O:n koulun takaiseen puistoon. Siellä oli kavereitakin, mikä oli tietenkin lapsille mukavaa vaihtelua. Pikku-O pyöräili koko matkan. Edelleen juoksin hänen vierellään tangosta kiinnipitäen, mutta kertaalleen hän rikkoi ennätyksensä ja ajoi 1,5 metrin matkan ilman tukeani. Ylpeys oli käsinkosketeltavaa!
Illasta kävimme autoreissulla Cambridgen puolella palauttamassa viimein meillä kaksi vuotta lainassa olleen polkupyörän lastenistuimen. Vuoteen se ei enää edes ole ollut käytössä, joten oli aika reipastua asian suhteen. Auton lähtiessä liikkeelle Pikku-O kysyi:"Isi ei tule mukan?", mutta ei pitänyt asiaa mitenkään ongelmallisena, kunhan kysyi vain. Mukava oli myös huomata, että Bostonin seutu alkaa olla itselle tuttua, jopa autolla, vaikka niin harvoin sitä tuleekin käytettyä. Pyöräilyssä on tämäkin hyvä puoli; näkee enemmän kuin kävellen ja tarkemmin kuin autolla. Löysimme hyvin perille ja takaisin, jopa navigaattorin ohjeita ylenkatsoen.
Pikku-O harrastaa puhumaanopettelua kahdesti viikossa. Viime torstaina oli ensimmäinen kerta, ja tänään jatkettiin. Ryhmässä on yhteensä kuusi samanikäistä ja ainakin kolme opettajaa. Pikku-O on kuulemma sopeutunut täydellisesti. Läpimurtoa ei tosin vielä ole tapahtunut:"Gou owwei fom ma leet (=go away from my bed)", sanoi Pikku-O, kun yritin saada häntä - taas kerran - rauhoittumaan nukkumaan, mutta jatkoi:"Mä tosi tykkän susta, äiti!"
Herääminen on ottanut koville, mutta voinen silti olla kohtuullisen tyytyväinen itseeni, sillä olen saanut päivittäin lähes viisituntisen yhtäjaksoisen työskentelyhetken ennen lastenhoidollisten toimenpiteiden alkamista ilman että he ovat siitä liikaa kärsineet. Yhtenä helpottavana asiana on toki ollut heidän edelleen pidemmäksi venyneet unensa; ennen kahdeksaa lastenhuoneesta ei ole kuulunut pihahdustakaan. Kunpa tilanne jatkuisi yhtä hyvänä!
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Isi poissa - Ensimmäiset päivät takana
Kukaan ei ole suoranaisesti tunnustanut, että isiä olisi ikävä, mutta silti sen pystyy aavistamaan. Iso-O on keksinyt jos minkälaista draamaa ja on ollut napit vastakkain meidän jokaisen kanssa vuorollaan, Pikku-O kysyy aina ruokailun alkaessa:"Isi ei tule?", ja E on ollut entistäkin innokkaampi pelaamaan sekä baseball:ia että jalkapalloa. Silti jokainen päivä on ollut edellistä helpompi.
Viikonloppuna nukuimme kaikki kohtuullisen pitkään. Kukaan ei noussut ennen kahdeksaa, ja Pikku-O suorastaan herätettiin hieman ennen kymmentä eilen. Hienoa! Harmi vain, että oikeastaan meidän pitäisi ruveta vähitellen siirtymään aikaisemman heräämisen aikaan Suomi-lomaamme silmälläpitäen. No. Hankalaa se tulee jokatapauksessa taas olemaan, joten nautin nyt tästä ylellisyydestä täysin rinnoin.
Lastenhuoneen matto on syystä ja toisesta muuttunut valkoisesta harmaaksi, pilkulliseksi ja läikälliseksi. Hassua, ettei muille matoille käy samoin. T ehdotti ennen lähtöään, että lapset pesisivät maton. Löysin sisäisen matonpesijäni, ja organisoin tapahtuman helteiselle takapihallemme. Yllättävän koordinoidusti homma toimi, vaikka 'vahingossa' kaikki kastuivat mattoa puutarhaletkun avulla huuhdellessaan. Jokaisella oli oma harjansa, jolla he hinkkasivat maton läikkä kerrallaan puhtaa(mma)ksi. Hoidin itse loppuhuuhtelun, minkä jälkeen matto painavuudestaan huolimatta saatiin yhteistuumin nostettua porraskaiteelle kuivumaan. Vaan siinä kuivumisessahan on mennyt aikaa. Kaksi helteistä päivää ja niiden välissä ollut lämmin yö ei ole riittänyt, ja ensi yöksi on luvassa ukkosta. Ehkä sen säätiedotuksen olisi taas voinut katsoa edeltävästi. Nyt matto sitten sijaitsee keittiössämme tuomassa sisälle lisää kosteutta.
Matonpesu ei riittänyt viemään pursuavaa energiaa, vaan lähdimme sekä lauantaina että sunnuntaina kotikylämme Newton Highlandsin 'hiekkapuistoon'. E pakkasi reppuunsa baseball-hanskat, pallon sekä mailan, jalkapallon ja juomapullot. Iso-O kuljetti rullaluistimia ja molempien kypäriä, ja Pikku-O pyöräili. Puisto sopii meille täydellisesti, sillä se on kohtuullisen lähellä, sieltä löytyy täysimittainen leikkipuisto, baseballkenttä sekä nurmea aivan riittävästi jalkapalloiluun. T:n puuttuessa jouduin/sain itse olla aktiivinen pelaaja. E osaa lyödä yllättävän hienosti vaakatasossa kaukaa saapuvaan palloon, ja juoksi täysillä ympäri kenttää ikäänkuin oikeasti pelaten, vaikka meitä oli vain kaksi.
Iso-O harjoitteli samanaikaisesti sinnikkäästi rullaluistelua T:n tienviereltä löytämien lähes käyttämättöminä hylättyjen luistinten avulla. Puistossa on pitkä, tasainen suora, jota pitkin hän pari vuotta sitten opetteli ajamaan ilman apupyöriä. Nyt se toimi rullaluistelun alkeiden harjoittelussa. Jarrutus on vielä hakusassa ja asento melkoisen jäykkä, mutta hienosti matami tämänkin taidon itselleen tuntuu kehittävän.
Pikku-O alkaa viimein keksiä, miten poljetaan ja pidetään pyörä tasapainossa. Kolmena päivänä peräkkäin olen saanut hikoilla hänen vierellään, kun hän ajoi hiekkapuistoon ja takaisin myös siellä kurvaillen, ja erityisesti tänään, kun teimme kirjastoreissun. Pikku-O pyöräili koko mailin reissun edestakaisin! Ei vielä ihan ilman tukea, sillä pidin pyörästä vielä pääosin kiinni, mutta kehitystä on tapahtumassa. Jarrutuksesta ei ole vielä tietoakaan, mutta sehän on vain hienosäätöä.. Eiku.
Viikonloppu jäi taakse ja tänään testasimme ensimmäisen kotityöpäiväni. Yritin herätä puoli viideltä, mutta raahauduin pystyyn lähes tuntia myöhemmin. Ehkä huomenna sitten. No, sain kuitenkin yllättävän hyvin työskenneltyä lasten vielä nukkuessa ja katsoessaan lastenohjelmia, joten täydelliseltä katastrofilta tämä järjestely ei vaikuta. Tulokset arvioidaan kolmen viikon kuluttua.
Viikonloppuna nukuimme kaikki kohtuullisen pitkään. Kukaan ei noussut ennen kahdeksaa, ja Pikku-O suorastaan herätettiin hieman ennen kymmentä eilen. Hienoa! Harmi vain, että oikeastaan meidän pitäisi ruveta vähitellen siirtymään aikaisemman heräämisen aikaan Suomi-lomaamme silmälläpitäen. No. Hankalaa se tulee jokatapauksessa taas olemaan, joten nautin nyt tästä ylellisyydestä täysin rinnoin.
Lastenhuoneen matto on syystä ja toisesta muuttunut valkoisesta harmaaksi, pilkulliseksi ja läikälliseksi. Hassua, ettei muille matoille käy samoin. T ehdotti ennen lähtöään, että lapset pesisivät maton. Löysin sisäisen matonpesijäni, ja organisoin tapahtuman helteiselle takapihallemme. Yllättävän koordinoidusti homma toimi, vaikka 'vahingossa' kaikki kastuivat mattoa puutarhaletkun avulla huuhdellessaan. Jokaisella oli oma harjansa, jolla he hinkkasivat maton läikkä kerrallaan puhtaa(mma)ksi. Hoidin itse loppuhuuhtelun, minkä jälkeen matto painavuudestaan huolimatta saatiin yhteistuumin nostettua porraskaiteelle kuivumaan. Vaan siinä kuivumisessahan on mennyt aikaa. Kaksi helteistä päivää ja niiden välissä ollut lämmin yö ei ole riittänyt, ja ensi yöksi on luvassa ukkosta. Ehkä sen säätiedotuksen olisi taas voinut katsoa edeltävästi. Nyt matto sitten sijaitsee keittiössämme tuomassa sisälle lisää kosteutta.
Matonpesu ei riittänyt viemään pursuavaa energiaa, vaan lähdimme sekä lauantaina että sunnuntaina kotikylämme Newton Highlandsin 'hiekkapuistoon'. E pakkasi reppuunsa baseball-hanskat, pallon sekä mailan, jalkapallon ja juomapullot. Iso-O kuljetti rullaluistimia ja molempien kypäriä, ja Pikku-O pyöräili. Puisto sopii meille täydellisesti, sillä se on kohtuullisen lähellä, sieltä löytyy täysimittainen leikkipuisto, baseballkenttä sekä nurmea aivan riittävästi jalkapalloiluun. T:n puuttuessa jouduin/sain itse olla aktiivinen pelaaja. E osaa lyödä yllättävän hienosti vaakatasossa kaukaa saapuvaan palloon, ja juoksi täysillä ympäri kenttää ikäänkuin oikeasti pelaten, vaikka meitä oli vain kaksi.
Iso-O harjoitteli samanaikaisesti sinnikkäästi rullaluistelua T:n tienviereltä löytämien lähes käyttämättöminä hylättyjen luistinten avulla. Puistossa on pitkä, tasainen suora, jota pitkin hän pari vuotta sitten opetteli ajamaan ilman apupyöriä. Nyt se toimi rullaluistelun alkeiden harjoittelussa. Jarrutus on vielä hakusassa ja asento melkoisen jäykkä, mutta hienosti matami tämänkin taidon itselleen tuntuu kehittävän.
Pikku-O alkaa viimein keksiä, miten poljetaan ja pidetään pyörä tasapainossa. Kolmena päivänä peräkkäin olen saanut hikoilla hänen vierellään, kun hän ajoi hiekkapuistoon ja takaisin myös siellä kurvaillen, ja erityisesti tänään, kun teimme kirjastoreissun. Pikku-O pyöräili koko mailin reissun edestakaisin! Ei vielä ihan ilman tukea, sillä pidin pyörästä vielä pääosin kiinni, mutta kehitystä on tapahtumassa. Jarrutuksesta ei ole vielä tietoakaan, mutta sehän on vain hienosäätöä.. Eiku.
Viikonloppu jäi taakse ja tänään testasimme ensimmäisen kotityöpäiväni. Yritin herätä puoli viideltä, mutta raahauduin pystyyn lähes tuntia myöhemmin. Ehkä huomenna sitten. No, sain kuitenkin yllättävän hyvin työskenneltyä lasten vielä nukkuessa ja katsoessaan lastenohjelmia, joten täydelliseltä katastrofilta tämä järjestely ei vaikuta. Tulokset arvioidaan kolmen viikon kuluttua.
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Itärannikko - osa 2: Philadelphia, Raleigh, Washington DC
Blogikirjoituksen osa 2 jättää tenttitunnelmat taakse ja keskittyy sen ympärille rakennettuun reissuun. Kaikki ajot huomioiden 1600 mailia (hieman alle 2600 km) meni rikki, eikä se tietenkään ole mikään ihme, sillä Google maps:in mukaan kotoamme reitin kaukaisimpaan pisteeseen, North Carolinan pääkaupungin Raleighn vieressä olevaan pikkukaupunkiin Wendelliin on 713 mailia suorinta reittiä pitkin, ja kaikenlaista mutkaa tuli matkan varrella tehtyä.
Yhdeksän päiväisestä reissustamme neljä kului tiiviisti autossa. Sään haltija ei päästänyt meitä helpolla. Yhtenäkään päivänä auton lämpötilamittari ei laskenut alle 90 Fahrenheitin (32*C), ja käväisi muutamaan otteeseen satasenkin (38*C) suuremmalla puolella. Autossamme on olevinaan ilmastointi, mutta se ei ole automaattinen, eikä missään tapauksessa poista sitä tuskaa, jonka istuminen suorassa auringonpaahteessa aiheuttaa. Tunnelma autossa olikin välillä (tai siis melkein koko ajan) jollain tavalla virittynyt. Perheloma! Iso-O oksensi. E piti outoa, aivotonta, tauotonta monologia. Pikku-O oli mielestään vitsikäs. Riitaa. Lällätystä. Lyömistä. Ala-astevitsejä. Pissahätä!! Ja, osasimme me T:nkin kanssa keskustella ISOIN kirjaimin - kartanlukijan/navigaattorin tulkitsijan (minä) toiminta ei aina tyydyttänyt kuljettajana koko matkan toiminutta T:a.
Välillä juutuimme ruuhkaan. Ei ehkä kovin yllättävää, että yksi ruuhkatilanne tapahtui Manhattanilla, johon jostain syystä päädyimme suunnitellusti menomatkallamme. Toisena siirtymispäivänä yritimme kiertää Washingtonin, mutta valitsimme väärin, ja seisoimme yli kaksi tuntia melkein paikallamme. Ja takaisin tullessamme kiersimme kyllä Manhattanin, mutta kärsimme sieltä saapuneesta työmatkaliikenteestä, ja lopulta auto-onnettomuuden aiheuttamasta parin tunnin mittaisesta kävelyvauhdista. Niin että muutenkin pitkät ajopäivämme olivat kerta toisensa jälkeen vielä pari tuntia aiottua pidempiä.
Onneksi matkamme ei ollut pelkkää autossaistumista! Philadelphiassa ja Washington DC:ssa pysähdyimme molemmissa kolmen yön verran, ja North Carolinan Wendellissa välissä olevan viikonlopun. Alta löytyy tarkemmin tapahtumia jokaisessa paikassa erikseen.
Philadelphia
Yhdysvaltojen viidenneksi suurimmassa kaupungissa on 1,5 miljoonaa asukasta, ja kaupunki vaikuttikin Bostonia suuremmalta. Ihastuin. Tenttipäivänäni T ja lapset kävivät Philadelphia Museum of Art:issa, ja olivat kaikki tykänneet. Eniten juttua tosin tuli museon pihalta bongatusta kämmenenkokoisesta pupusta. Museolta he olivat valuneet kohti kaupungintalon vierellä olevaa ravintolaa (Olive Garden), josta heidät löysin syömästä. Matkan varrella Iso-O oli ihastunut Love Park:iin. E taas olisi halunnut mennä vielä päivän päätteeksi Muumio-näyttelyyn, mutta siihen ei muiden jaksaminen enää riittänyt. Pikku-O keskittyi harmittelemaan kävelypakkoa.
Jos ensimmäinen päivä olikin kulttuuritäytteinen, koostui toisen päivän ohjelma Yhdysvaltain historiasta. Itsenäisyysjulistus annettiin kaupungissa heinäkuussa 1776, joten siitä tuli juuri kuluneeksi 235 vuotta. Kaikki historiaan liittyvät rakennukset ja rekvisiitta on mukavasti pienellä alueella, joka on jopa pienten ihmisten kanssa käveltävissä. Ensin kävimme katsomassa Liberty Bell:ia, tuota maan itsenäisyyden symbolia. Kiersimme hallintorakennukselta pankille, kirkolta vanhalle asuinalueelle herrojen (Washington, Lincoln, Franklin jne.) jalanjäljissä. Yhdysvaltain lipun legendan mukaan ommelleen naisen (Betsy Ross) talollakin pysähdyimme. Historiallinen osuus huipentui opastettuun käyntiin Independence Hall:issa, jossa Declaration of Independence aikoinaan allekirjoitettiin.
Iltaruoan söimme hotellimme (Skyview Plaza) vieressä sijaitsevassa Dinerissa (Penrose Restaurant), jossa kuvien perusteella presidentti Clintonkin oli vieraillut. Awesome! Aamulla pakasimme perheen autoon ja kurvasimme pikaisesti katsomaan lähellä sijaitsevaa ruotsalaisamerikkalaista museota, ja ostimme sieltä mukaamme sinappisilliä, Läkerol-pastilleja, puolukkahilloa sekä E:lle pyynnöstä yhden Peppi Pitkätossu-kirjan. Philadelphia jäi taakse.
Raleigh (tai oikeammin Wendell), North Carolina
Vanha ystävämme S muutti North Carolinaan vuonna 1999, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun häntä kävimme tapaamassa. S:n mies M sekä nelivuotias poika S ovat asuneet kolme vuotta sitten heille rakennetussa ihanassa talossa, jossa nykytaloille tyypillisesti on ilmastointi joka huoneessa ja upea iso tontti ympärillä. Yhdeltä reunalta tontti rajoittuu puistoalueeseen, jonka laitamalta alkaa tupakkaviljelmä. Sattui hieman hassusti, että olimme vierailulla yhtä aikaa S:n veljen perheen kanssa, mutta hyvin mahduimme, ja lapsilla riitti tekemistä kaveriporukassa. Lauantaina kävimme lapsikatraan kanssa Marbles-lastenmuseossa, ajelimme hieman ympäriinsä Raleigh:issa ja illalla vietimme S:n syntymäpäiviä, jotka huipentuivat M:n järjestämään ilotulitukseen sekä lasten vaahtokarkkigrillaamiseen. Oli hieno viikonloppu! Kiitoksia isäntäväelle!
Sunnuntaina edessä oli reissun lyhin ajomatka, joten päätimme pyörähtää katsomassa "Research Triangle"-aluetta sekä erityisesti samalla suunnalla olevaa Duke:n yliopistokampusta. Kivalta näytti. Samanoloinen kuin Boston College, mutta paljon isommalla tontilla - tonttien hinnoissa kun on melkoinen ero.
Washington, DC
Onpas kiehtova kaupunki! En yhtään osannut odottaa. Saavutettuamme seudun teimme erikoisen teon, ja päätimme ajaa suoraan kaupungin sydämeen ja ympäri sen tärkeimmän alueen, National Mall:in. Oli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän aatto ja muuten niin täydet kadut olivat tyhjinä autoista, siksi suunnitelmamme onnistuikin. Näimme heti kättelyssä Lincoln Memorialin, Washington Monumentin, Valkoisen talon, Capitol Hillin, National Archivesin ja lukuisat Smithsonian museot Mallin ympärillä. Ja Potomac-joen yli Arlingtonin puolelle siirryttyämme näimme kuuluisan sotilashautausmaan, johon kaikki 'vapauden' (lue: öljyn) vuoksi henkensä antaneet on haudattu. Ja olihan siellä Pentagonkin, aivan yllättäen, silmiemme edessä.
Pienen sightseeing-autoilumme jälkeen ajoimme Alexandriassa sijaitsevaan hotelliimme (Travelodge). Lapsilla kesti yli kaksi tuntia rauhoittua nukkumaan, mikä kiristi tunnelmaa huoneessa. Ja kun yöuni jää lapsella lyhyeksi, ei seuraavalta päivältä voi ihmeitä odottaa. Eikä ihmettä ollut luvassa tälläkään kerralla; erityisesti Pikku-O oli hyvin epämotivoitunut kaikkeen vaivannäköä (=kävely) vaativaan toimintaan. Tilannetta ei luonnollisesti tehnyt helpommaksi paahtava helle. Paha mieli kulminoitui kaatumiseen ja verta valuvaan haavaan polvessa. T yritti pyytää ohikulkevalta ensiapukolmikolta puhdistusainetta ja laastarin, mutta tilanne eskaloitui, ja ennenkuin huomasimmekaan, istuin Pikku-O:n kanssa ambulanssissa. Pikku-O istui vakavana paikallaan, kun sairaanhoitajasetä puhdisti haavan ja laittoi päälle laastarin. Tulipahan tämäkin koettua.
Mutta, oli Fourth of July, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä. Ja mikä sen parempi paikka viettää se kuin maan pääkaupunki. Pääsimme seuraamaan vuosittaista paraatia. Lapset nauttivat. Lisämausteen paraatiin toi väenpaljoudessa sattumalta aivan viereemme parkkeerannut suomalaisperhe - mistäpä muualta kuin Oulusta - ja kaikki viisi valkotukkaa seisoivat vierekkäin eturivissä silminnähden nauttien hassusta tilanteesta. Paraati kesti ja kesti, joten annoimme sen lopulta kestää ilman meitä, ja lähdimme katsastamaan muutaman tärkeän kohteen.
Ensimmäisenä kävelimme Valkoisen talon luo. Sitä ei päässyt kovin läheltä katsomaan. Periaatteessa lähetystön kautta saa mahdollisuuden vierailla talossa, jos kokoaa yli kymmenen hengen porukan ja on tarpeeksi ajoissa liikkeellä. No, minä tein juuri näin, ja kokosin 18 hengen porukan Bostonin seudun suomalaisista, mutta - hupsis - juuri sattumalta samanaikaisesti vihollisjohtajan kuoleman kanssa Valkoisen talon varausjärjestelmä pitikin uusia, eikä vierailupyyntöjä voitu (eikä voida vieläkään) ottaa vastaan. No. Näimme talon ulkoa. Pahantuulinen Pikku-O käsipuolessa valittaen siirryimme National Mallin puolelle Washington Monumentin alle, ja siitä kohti Lincoln Memorialia. Suureksi harmiksemme elokuvistakin tuttu Reflecting Pool oli kunnostettavana, ilman vettä ja kaukaa aidattuna, joten jouduimme kiertämään pitkän lenkin. Porukka alkoi olla melkoisen uupunutta muistomerkin saavutettuamme. Tarkoituksemme oli kävellä joen yli sillan toisalla puolella olevalle metropysäkille, mutta poliisi kertoi aseman olevan kiinni, ja ohjasi meidät aika paljon kauemmalle pysäkille. Lapsille se oli karua, mutta itse pääsin tästä syystä näkemään pikaisesti GW University Hospitalin.
Hotellilla siistiydyimme päivän hikoiluista ja nautimme hetken ilmastoinnin tuomasta helpotuksesta. Lähdimme syömään skotlantilaisten aikoinaan perustaman Alexandria-kaupungin historialliseen keskustaan, irlantilaispubiin. Hieman jouduimme hoppuilemaan, sillä kello lähestyi jo kahdeksaa, ja ilotulitusten oli sanottu alkavan yhdeksältä. Lähdimme autolla kohti Iwo Jima-muistomerkkipuistoa Arlingtonin puolella. Ohops. Jokunen muukin oli tehnyt saman ratkaisun. Jätimme auton parin kilometrin päähän ja kävelimme ihmistulvan mukana kohti puistoa. Saimme hyvät paikat, mutta harmillisesti hukuimme toisistamme - T joutui ihailemaan ilotulitukset yksinään. Automatka poispäin oli vieläkin tukkoisempi. Varttitunnin matkaa teimme yli tunnin - takapenkki nukkui.
Toinen päivämme alkoi useiden kymmenien metrien mittaisessa jonossa National Archiven ulkopuolella. Kaikkinensa pari tuntia meni ennenkuin pääsimme näkemään Yhdysvaltain kolme tärkeintä historiallista dokumenttia livenä - Declaration of Independence, Constitution ja Bill of Rights. Pienen ruokatauon jälkeen siirryimme pienintä mukana raahaten avaruusmuseoon (Air and Space), jossa oli kaikkea mahdollista lentämiseen ja avaruuteen liittyen. Itseeni tekivät suurimman vaikutuksen Wrightin veljesten lentokone vuodelta 1903, sateliitti Sputnik, Apollon laskeutumiskapseli ja mannerten välisten ohjusten suuri koko. Mutta olihan siellä paljon muutakin. Kello alkoi olla niin paljon, että Kongressin kirjastoon tutustumaan halunnut T otti mukaansa E:n, ja minä löntystin kahden O:n kanssa kohti Capitol Hill:ia. Toisin kuin Valkoisen talon kohdalla, tähän rakennukseen pääsi tutustumaan aivan lähietäisyydeltä. Saimme suorastaan istua sen portailla levähtämässä. Onhan se melkoisen vaikuttava rakennus. Iso-O katsoi sen yksityiskohtia tarkkaan, ja illalla syntyivät ensimmäiset luonnokset reissuvihon sivuille.
Pitkästä ajopäivästämme huolimatta halusimme käyttää mahdollisuuden tutustua Suomen Suurlähetystöön, ja saimme oikean yksityisesittelyn. Sen jälkeen tuli aika sanoa hyvästit kaupungille, johon kovasti tekisi mieli mennä takaisin - niin paljon jäi vielä näkemättä.
Huh huh. Tulipa pitkä teksti! Pari päivää kotosalla on kulunut tukka putkella töissä ja T:lla kotona kaikenlaisia asioita järjestellen. Tänään hän pakkasi kassinsa ja lähti kolmeksi viikoksi Italiaan. Oma aikani perheen ainoana aikuisena on alkanut. Nyt kymmenen aikaan illalla voin jo ounastella, että en ole saamassa "Mother of the year"-palkintoa.
Yhdeksän päiväisestä reissustamme neljä kului tiiviisti autossa. Sään haltija ei päästänyt meitä helpolla. Yhtenäkään päivänä auton lämpötilamittari ei laskenut alle 90 Fahrenheitin (32*C), ja käväisi muutamaan otteeseen satasenkin (38*C) suuremmalla puolella. Autossamme on olevinaan ilmastointi, mutta se ei ole automaattinen, eikä missään tapauksessa poista sitä tuskaa, jonka istuminen suorassa auringonpaahteessa aiheuttaa. Tunnelma autossa olikin välillä (tai siis melkein koko ajan) jollain tavalla virittynyt. Perheloma! Iso-O oksensi. E piti outoa, aivotonta, tauotonta monologia. Pikku-O oli mielestään vitsikäs. Riitaa. Lällätystä. Lyömistä. Ala-astevitsejä. Pissahätä!! Ja, osasimme me T:nkin kanssa keskustella ISOIN kirjaimin - kartanlukijan/navigaattorin tulkitsijan (minä) toiminta ei aina tyydyttänyt kuljettajana koko matkan toiminutta T:a.
Välillä juutuimme ruuhkaan. Ei ehkä kovin yllättävää, että yksi ruuhkatilanne tapahtui Manhattanilla, johon jostain syystä päädyimme suunnitellusti menomatkallamme. Toisena siirtymispäivänä yritimme kiertää Washingtonin, mutta valitsimme väärin, ja seisoimme yli kaksi tuntia melkein paikallamme. Ja takaisin tullessamme kiersimme kyllä Manhattanin, mutta kärsimme sieltä saapuneesta työmatkaliikenteestä, ja lopulta auto-onnettomuuden aiheuttamasta parin tunnin mittaisesta kävelyvauhdista. Niin että muutenkin pitkät ajopäivämme olivat kerta toisensa jälkeen vielä pari tuntia aiottua pidempiä.
Onneksi matkamme ei ollut pelkkää autossaistumista! Philadelphiassa ja Washington DC:ssa pysähdyimme molemmissa kolmen yön verran, ja North Carolinan Wendellissa välissä olevan viikonlopun. Alta löytyy tarkemmin tapahtumia jokaisessa paikassa erikseen.
Philadelphia
Yhdysvaltojen viidenneksi suurimmassa kaupungissa on 1,5 miljoonaa asukasta, ja kaupunki vaikuttikin Bostonia suuremmalta. Ihastuin. Tenttipäivänäni T ja lapset kävivät Philadelphia Museum of Art:issa, ja olivat kaikki tykänneet. Eniten juttua tosin tuli museon pihalta bongatusta kämmenenkokoisesta pupusta. Museolta he olivat valuneet kohti kaupungintalon vierellä olevaa ravintolaa (Olive Garden), josta heidät löysin syömästä. Matkan varrella Iso-O oli ihastunut Love Park:iin. E taas olisi halunnut mennä vielä päivän päätteeksi Muumio-näyttelyyn, mutta siihen ei muiden jaksaminen enää riittänyt. Pikku-O keskittyi harmittelemaan kävelypakkoa.
Jos ensimmäinen päivä olikin kulttuuritäytteinen, koostui toisen päivän ohjelma Yhdysvaltain historiasta. Itsenäisyysjulistus annettiin kaupungissa heinäkuussa 1776, joten siitä tuli juuri kuluneeksi 235 vuotta. Kaikki historiaan liittyvät rakennukset ja rekvisiitta on mukavasti pienellä alueella, joka on jopa pienten ihmisten kanssa käveltävissä. Ensin kävimme katsomassa Liberty Bell:ia, tuota maan itsenäisyyden symbolia. Kiersimme hallintorakennukselta pankille, kirkolta vanhalle asuinalueelle herrojen (Washington, Lincoln, Franklin jne.) jalanjäljissä. Yhdysvaltain lipun legendan mukaan ommelleen naisen (Betsy Ross) talollakin pysähdyimme. Historiallinen osuus huipentui opastettuun käyntiin Independence Hall:issa, jossa Declaration of Independence aikoinaan allekirjoitettiin.
Iltaruoan söimme hotellimme (Skyview Plaza) vieressä sijaitsevassa Dinerissa (Penrose Restaurant), jossa kuvien perusteella presidentti Clintonkin oli vieraillut. Awesome! Aamulla pakasimme perheen autoon ja kurvasimme pikaisesti katsomaan lähellä sijaitsevaa ruotsalaisamerikkalaista museota, ja ostimme sieltä mukaamme sinappisilliä, Läkerol-pastilleja, puolukkahilloa sekä E:lle pyynnöstä yhden Peppi Pitkätossu-kirjan. Philadelphia jäi taakse.
Raleigh (tai oikeammin Wendell), North Carolina
Vanha ystävämme S muutti North Carolinaan vuonna 1999, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun häntä kävimme tapaamassa. S:n mies M sekä nelivuotias poika S ovat asuneet kolme vuotta sitten heille rakennetussa ihanassa talossa, jossa nykytaloille tyypillisesti on ilmastointi joka huoneessa ja upea iso tontti ympärillä. Yhdeltä reunalta tontti rajoittuu puistoalueeseen, jonka laitamalta alkaa tupakkaviljelmä. Sattui hieman hassusti, että olimme vierailulla yhtä aikaa S:n veljen perheen kanssa, mutta hyvin mahduimme, ja lapsilla riitti tekemistä kaveriporukassa. Lauantaina kävimme lapsikatraan kanssa Marbles-lastenmuseossa, ajelimme hieman ympäriinsä Raleigh:issa ja illalla vietimme S:n syntymäpäiviä, jotka huipentuivat M:n järjestämään ilotulitukseen sekä lasten vaahtokarkkigrillaamiseen. Oli hieno viikonloppu! Kiitoksia isäntäväelle!
Sunnuntaina edessä oli reissun lyhin ajomatka, joten päätimme pyörähtää katsomassa "Research Triangle"-aluetta sekä erityisesti samalla suunnalla olevaa Duke:n yliopistokampusta. Kivalta näytti. Samanoloinen kuin Boston College, mutta paljon isommalla tontilla - tonttien hinnoissa kun on melkoinen ero.
Washington, DC
Onpas kiehtova kaupunki! En yhtään osannut odottaa. Saavutettuamme seudun teimme erikoisen teon, ja päätimme ajaa suoraan kaupungin sydämeen ja ympäri sen tärkeimmän alueen, National Mall:in. Oli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän aatto ja muuten niin täydet kadut olivat tyhjinä autoista, siksi suunnitelmamme onnistuikin. Näimme heti kättelyssä Lincoln Memorialin, Washington Monumentin, Valkoisen talon, Capitol Hillin, National Archivesin ja lukuisat Smithsonian museot Mallin ympärillä. Ja Potomac-joen yli Arlingtonin puolelle siirryttyämme näimme kuuluisan sotilashautausmaan, johon kaikki 'vapauden' (lue: öljyn) vuoksi henkensä antaneet on haudattu. Ja olihan siellä Pentagonkin, aivan yllättäen, silmiemme edessä.
Pienen sightseeing-autoilumme jälkeen ajoimme Alexandriassa sijaitsevaan hotelliimme (Travelodge). Lapsilla kesti yli kaksi tuntia rauhoittua nukkumaan, mikä kiristi tunnelmaa huoneessa. Ja kun yöuni jää lapsella lyhyeksi, ei seuraavalta päivältä voi ihmeitä odottaa. Eikä ihmettä ollut luvassa tälläkään kerralla; erityisesti Pikku-O oli hyvin epämotivoitunut kaikkeen vaivannäköä (=kävely) vaativaan toimintaan. Tilannetta ei luonnollisesti tehnyt helpommaksi paahtava helle. Paha mieli kulminoitui kaatumiseen ja verta valuvaan haavaan polvessa. T yritti pyytää ohikulkevalta ensiapukolmikolta puhdistusainetta ja laastarin, mutta tilanne eskaloitui, ja ennenkuin huomasimmekaan, istuin Pikku-O:n kanssa ambulanssissa. Pikku-O istui vakavana paikallaan, kun sairaanhoitajasetä puhdisti haavan ja laittoi päälle laastarin. Tulipahan tämäkin koettua.
Mutta, oli Fourth of July, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä. Ja mikä sen parempi paikka viettää se kuin maan pääkaupunki. Pääsimme seuraamaan vuosittaista paraatia. Lapset nauttivat. Lisämausteen paraatiin toi väenpaljoudessa sattumalta aivan viereemme parkkeerannut suomalaisperhe - mistäpä muualta kuin Oulusta - ja kaikki viisi valkotukkaa seisoivat vierekkäin eturivissä silminnähden nauttien hassusta tilanteesta. Paraati kesti ja kesti, joten annoimme sen lopulta kestää ilman meitä, ja lähdimme katsastamaan muutaman tärkeän kohteen.
Ensimmäisenä kävelimme Valkoisen talon luo. Sitä ei päässyt kovin läheltä katsomaan. Periaatteessa lähetystön kautta saa mahdollisuuden vierailla talossa, jos kokoaa yli kymmenen hengen porukan ja on tarpeeksi ajoissa liikkeellä. No, minä tein juuri näin, ja kokosin 18 hengen porukan Bostonin seudun suomalaisista, mutta - hupsis - juuri sattumalta samanaikaisesti vihollisjohtajan kuoleman kanssa Valkoisen talon varausjärjestelmä pitikin uusia, eikä vierailupyyntöjä voitu (eikä voida vieläkään) ottaa vastaan. No. Näimme talon ulkoa. Pahantuulinen Pikku-O käsipuolessa valittaen siirryimme National Mallin puolelle Washington Monumentin alle, ja siitä kohti Lincoln Memorialia. Suureksi harmiksemme elokuvistakin tuttu Reflecting Pool oli kunnostettavana, ilman vettä ja kaukaa aidattuna, joten jouduimme kiertämään pitkän lenkin. Porukka alkoi olla melkoisen uupunutta muistomerkin saavutettuamme. Tarkoituksemme oli kävellä joen yli sillan toisalla puolella olevalle metropysäkille, mutta poliisi kertoi aseman olevan kiinni, ja ohjasi meidät aika paljon kauemmalle pysäkille. Lapsille se oli karua, mutta itse pääsin tästä syystä näkemään pikaisesti GW University Hospitalin.
Hotellilla siistiydyimme päivän hikoiluista ja nautimme hetken ilmastoinnin tuomasta helpotuksesta. Lähdimme syömään skotlantilaisten aikoinaan perustaman Alexandria-kaupungin historialliseen keskustaan, irlantilaispubiin. Hieman jouduimme hoppuilemaan, sillä kello lähestyi jo kahdeksaa, ja ilotulitusten oli sanottu alkavan yhdeksältä. Lähdimme autolla kohti Iwo Jima-muistomerkkipuistoa Arlingtonin puolella. Ohops. Jokunen muukin oli tehnyt saman ratkaisun. Jätimme auton parin kilometrin päähän ja kävelimme ihmistulvan mukana kohti puistoa. Saimme hyvät paikat, mutta harmillisesti hukuimme toisistamme - T joutui ihailemaan ilotulitukset yksinään. Automatka poispäin oli vieläkin tukkoisempi. Varttitunnin matkaa teimme yli tunnin - takapenkki nukkui.
Toinen päivämme alkoi useiden kymmenien metrien mittaisessa jonossa National Archiven ulkopuolella. Kaikkinensa pari tuntia meni ennenkuin pääsimme näkemään Yhdysvaltain kolme tärkeintä historiallista dokumenttia livenä - Declaration of Independence, Constitution ja Bill of Rights. Pienen ruokatauon jälkeen siirryimme pienintä mukana raahaten avaruusmuseoon (Air and Space), jossa oli kaikkea mahdollista lentämiseen ja avaruuteen liittyen. Itseeni tekivät suurimman vaikutuksen Wrightin veljesten lentokone vuodelta 1903, sateliitti Sputnik, Apollon laskeutumiskapseli ja mannerten välisten ohjusten suuri koko. Mutta olihan siellä paljon muutakin. Kello alkoi olla niin paljon, että Kongressin kirjastoon tutustumaan halunnut T otti mukaansa E:n, ja minä löntystin kahden O:n kanssa kohti Capitol Hill:ia. Toisin kuin Valkoisen talon kohdalla, tähän rakennukseen pääsi tutustumaan aivan lähietäisyydeltä. Saimme suorastaan istua sen portailla levähtämässä. Onhan se melkoisen vaikuttava rakennus. Iso-O katsoi sen yksityiskohtia tarkkaan, ja illalla syntyivät ensimmäiset luonnokset reissuvihon sivuille.
Pitkästä ajopäivästämme huolimatta halusimme käyttää mahdollisuuden tutustua Suomen Suurlähetystöön, ja saimme oikean yksityisesittelyn. Sen jälkeen tuli aika sanoa hyvästit kaupungille, johon kovasti tekisi mieli mennä takaisin - niin paljon jäi vielä näkemättä.
Huh huh. Tulipa pitkä teksti! Pari päivää kotosalla on kulunut tukka putkella töissä ja T:lla kotona kaikenlaisia asioita järjestellen. Tänään hän pakkasi kassinsa ja lähti kolmeksi viikoksi Italiaan. Oma aikani perheen ainoana aikuisena on alkanut. Nyt kymmenen aikaan illalla voin jo ounastella, että en ole saamassa "Mother of the year"-palkintoa.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Itärannikko - osa 1: tentti (Step 2CS)
Tämä kirjoitus koostuu kahdesta osasta niiden erilaisuudesta johtuen. Ensimmäinen osa kertoo tenttipäivästä Philadelphiassa ja toinen tarpoo läpi reissumme Bostonista Philadelphiaan, sieltä Raleighin kautta Washington DC:hin ja takaisin Bostoniin. Ja tämä on se ensimmäinen osa. Joten eikun menoksi.
Science Center Philadelphiassa on yksi viidestä tai oikeammin kuudesta (Philadelphiassa on kaksi) USMLE Step 2 CS tenttipaikasta. Valitsin sen sijaintinsa vuoksi - Philadelphiaan on Bostonista kaikkein lyhin matka. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet Chicago, Atlanta, Houston ja Los Angeles. Ei ihan tylsänoloisia kaupunkeja toki nekään, mutta reissu olisi pitänyt tehdä lentäen.
Kaksikymmentäneljä loppuvaiheen lääketieteen opiskelijaa tai jo pidempään muualla maailmassa lääkärinä toiminutta testattavaa ilmoittautui tummaihoiselle vastaanottovirkailijalle ja sai itselleen tenttiohjeet ja henkilökohtaisen numeron. Istuin tuoliin numero yhdeksän ja jäin odottamaan seuraavaa siirtoa muita kokelaita tarkastellen. Kolme neljäsosaa oli miehiä. Ulkomaalaisia oli lisäkseni ainakin kaksi; yksi Pakistanista ja toinen El Salvadorista. Pari muutakin näytti ulkomaalaisilta (Lähi-Itä ja Kiina, jos saan veikata), mutta olivat niin hiljaisia, etten päässyt asiasta selvyyteen.
Pienen odottelun jälkeen kaksi mukavaa tenttitoimitsijaa saapui paikalle ja kutsui meidät numero kerrallaan luokseen näyttämään henkilöllisyystodistuksen sekä stetoskoopin. Saimme numerolaput kiinnitettäviksi takin etumukseen ja valkoista teippiä peittämään kaiken vähänkin itsestämme tai sairaalastamme kertovan kirjailun. Puimme takit päällemme, otimme stetoskoopit kaulalle (paitsi että itse laitoin sen taskuun, niinkuin Suomessa olen tottunut tekemään), saimme kirjoitusalustat, kaksi kynää sekä muistiinpanolehtisen jokaista potilaskohtaamista varten. Siirryimme jonomuodostelmassa orientaatiohuoneeseen, jossa jokaiselle oli numeroitu pöytäpaikka omia eväitä ym. henkilökohtaisia sallittuja tavaroita varten. Ei-sallitut piti viedä lukolliseen kaappiin, eikä niihin enää sen jälkeen ollut pääsyä ennen tentin loppumista.
Katsoimme videon, jonka yritin ladata osaksi tätä kirjoitusta siinä onnistumatta. Koska itse tentistä ei saa kertoa mitään, saisi videon katsomisella hyvän käsityksen, mitä pääsin/jouduin tuon päivän aikana kokemaan. Laitan oheen linkin, jonka kautta video on mahdollista ladata (valitse kohdassa "Step 2 Clinical Skills (CS)" oleva "Onsite Orientation for Step 2 CS (Video)"). Hauska yksityiskohta videossa on se, että se on kuvattu samaisessa keskuksessa, joten katsoessasi pääset elämään päivän mukanani.
Tentin jälkeen on tullut tipotellen mieleeni erilaisia mokia, unohtamisia ja epätäydellisyyksiä. Tunnelmaksi ei jäänyt "olinpas hyvä". Nyt pitää vain kiltisti odottaa elokuun loppuun tulosten saapumista. Kyllä sitten kovasti harmittaa, jos jään läpipääsyrajan alapuolelle. Mutta suren sitä vasta sitten. Itse tenttitilaisuus oli kyllä kaikkinensa miellyttävä yllätys, potilastapaukset olivat asianmukaisia ja monipuolisia, ja henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja avuliasta. En silti haluaisi mennä sinne enää uudelleen. Peukut pystyyn.
Science Center Philadelphiassa on yksi viidestä tai oikeammin kuudesta (Philadelphiassa on kaksi) USMLE Step 2 CS tenttipaikasta. Valitsin sen sijaintinsa vuoksi - Philadelphiaan on Bostonista kaikkein lyhin matka. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet Chicago, Atlanta, Houston ja Los Angeles. Ei ihan tylsänoloisia kaupunkeja toki nekään, mutta reissu olisi pitänyt tehdä lentäen.
Kaksikymmentäneljä loppuvaiheen lääketieteen opiskelijaa tai jo pidempään muualla maailmassa lääkärinä toiminutta testattavaa ilmoittautui tummaihoiselle vastaanottovirkailijalle ja sai itselleen tenttiohjeet ja henkilökohtaisen numeron. Istuin tuoliin numero yhdeksän ja jäin odottamaan seuraavaa siirtoa muita kokelaita tarkastellen. Kolme neljäsosaa oli miehiä. Ulkomaalaisia oli lisäkseni ainakin kaksi; yksi Pakistanista ja toinen El Salvadorista. Pari muutakin näytti ulkomaalaisilta (Lähi-Itä ja Kiina, jos saan veikata), mutta olivat niin hiljaisia, etten päässyt asiasta selvyyteen.
Pienen odottelun jälkeen kaksi mukavaa tenttitoimitsijaa saapui paikalle ja kutsui meidät numero kerrallaan luokseen näyttämään henkilöllisyystodistuksen sekä stetoskoopin. Saimme numerolaput kiinnitettäviksi takin etumukseen ja valkoista teippiä peittämään kaiken vähänkin itsestämme tai sairaalastamme kertovan kirjailun. Puimme takit päällemme, otimme stetoskoopit kaulalle (paitsi että itse laitoin sen taskuun, niinkuin Suomessa olen tottunut tekemään), saimme kirjoitusalustat, kaksi kynää sekä muistiinpanolehtisen jokaista potilaskohtaamista varten. Siirryimme jonomuodostelmassa orientaatiohuoneeseen, jossa jokaiselle oli numeroitu pöytäpaikka omia eväitä ym. henkilökohtaisia sallittuja tavaroita varten. Ei-sallitut piti viedä lukolliseen kaappiin, eikä niihin enää sen jälkeen ollut pääsyä ennen tentin loppumista.
Katsoimme videon, jonka yritin ladata osaksi tätä kirjoitusta siinä onnistumatta. Koska itse tentistä ei saa kertoa mitään, saisi videon katsomisella hyvän käsityksen, mitä pääsin/jouduin tuon päivän aikana kokemaan. Laitan oheen linkin, jonka kautta video on mahdollista ladata (valitse kohdassa "Step 2 Clinical Skills (CS)" oleva "Onsite Orientation for Step 2 CS (Video)"). Hauska yksityiskohta videossa on se, että se on kuvattu samaisessa keskuksessa, joten katsoessasi pääset elämään päivän mukanani.
Tentin jälkeen on tullut tipotellen mieleeni erilaisia mokia, unohtamisia ja epätäydellisyyksiä. Tunnelmaksi ei jäänyt "olinpas hyvä". Nyt pitää vain kiltisti odottaa elokuun loppuun tulosten saapumista. Kyllä sitten kovasti harmittaa, jos jään läpipääsyrajan alapuolelle. Mutta suren sitä vasta sitten. Itse tenttitilaisuus oli kyllä kaikkinensa miellyttävä yllätys, potilastapaukset olivat asianmukaisia ja monipuolisia, ja henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja avuliasta. En silti haluaisi mennä sinne enää uudelleen. Peukut pystyyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)