Pikku-O oli löytänyt keltaisen kesäkurpitsan koulun puutarhasta. Ensin kukaan opettajista ei uskonut, kun hän oli yrittänyt kertoa löytäneensä jotain keltaista, mutta joku oli kuitenkin seurannut perässä, ja löytö oli varmistunut todelliseksi. Palkkioksi tästä tarkkasilmäisyydestä Pikku-O oli saanut kasviksen mukaansa ja T valmisti siitä niin herkullisen aterian, että jopa Pikku-O (jolla on välillä suuria hankaluuksia vihreiden, siemeniä sisältävien kasvisten kanssa) oli syönyt hyvällä ruokahalulla. Minullekin oli jätetty kolme siivua.
Iso-O on ahkerasti jumpannut fysioterapeutilta saamiensa jumppaohjeiden mukaisesti joka ilta. Milfordissa ollessani ehdin usein seuraksi, mutta nyt tilanne on huomattavasti muuttunut, kun en koskaan ole ajoissa kotona kiitos yliopistosairaalan paperitöiden tehottomuuden ja oman hitauteni. Jumppaohjeet hän sai, sillä vuosi sitten hänen jalkojensa huomattiin olevan hieman erimittaiset ja selkä siksi kiero, ja selkävaivoja hän on valitellut jo vuosia. Tuntuu syylliseltä, kun olen niin huonosti hänen kanssaan ehtinyt olla - T ei kelpaa jumppaseuraksi, vaikka kaikkeen muuhun niin hyvin käykin. Hyvänä uutisena oli käynti fysioterapeutilla Oulussa kesällä: jalkojen pituusero oli vähentynyt ja selkä suoristunut.
E on oppinut soittamaan klarinettia! Neljännellä luokalla harjoitellaan orkesterisoittimen soittamista, ja ensimmäinen tunti oli tällä viikolla. Ei siellä oikeasti opeteltu kuin kokoamaan soitin ja puhaltamaan suukappaleeseen, mutta kotona E oli sinnikkäästi yrittänyt ja oppinut soittamaan samoja kappaleita kuin aiemmin nokkahuilulla. Hän on siis jo nyt parempi soittamaan klarinettia kuin kukaan muu tässä perheessä. Iso-O oli pörrännyt ympärillä ja halunnut jotenkin osallistua. E oli antanut viimevuotisen nokkahuilunsa hänelle, ja innokkaasti olivat sitten soittaneet yhdessä. Jee. Olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, ettemme ole heille soittamismahdollisuutta antaneet, mutta onneksi koulu hoitaa asian puolestamme. Vähän hassua tietenkin on, että esimerkiksi nokkahuilunsoitto rajoittui vain kolmanteen luokkaan ja orkesterisoittimen neljänteen, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Posti toi takaisin myös E:n viimevuoden MCAS-testin tulokset. MCAS on jokavuotinen osavaltion laajuinen testi 3.-10.-luokkalaisille. Nuorimpien kohdalla arvioitiin englanninkielentaitoa sekä matematiikkaa. Nyt kuulostan vanhemmalta, joka kuvittelee oman lapsensa olevan jotenkin erityisen lahjakas, mutta E:lla testit menivät todella hyvin, joten ylpeältä kuulostamiselle on ainakin jonkinlainen peruste. E oli molemmissa kokeissa korkeimmassa ryhmässä (Advanced - Proficient - Needs Improvement - Warning), mikä ei ole ihan huono saavutus äidinkieltään puhuvien joukossa. Matematiikan kokeessa E sai täydet 280 pistettä, englanninkielessä 260/280 menettäen pisteitä ainoastaan "open-response"-tyyppisissä kysymyksissä. Aivan huonossa porukassa lapsemme eivät ole. Mason-Rice koulun oppilaista 47% englanninkielessä ja 63% matematiikassa kuului tähän "Advanced"-porukkaan. Newtonin kouluissa vastaavat prosentit olivat 29% (englanti) ja 47% (matematiikka) ja koko osavaltion alueella 15% (englanti) ja 27% (matematiikka) - ja Massachusetts ei todellakaan ole Yhdysvaltain huonoiten pärjäävä osavaltio.
T antoi opiskelijoilleen ensimmäisen kirjoitustehtävän:"Who am I as as a human being", ja sai korjattavakseen pinon toinen toistaan työläämpiä kirjoituksia. T päätti ottaa maljansa jälleen kerran täytenä, ja korjaili niitä päivä tolkulla kommentoiden melkein jokaista lausetta. Arvosanat vaihtelivat A:n ja C:n välillä, vaihteluväli normaalisti A(paras)-F(hylätty). Korjausten lisäksi T:n viikkoa on tehnyt haastavammaksi E:n ja Iso-O:n keskiviikkoinen vapaapäivä jälleen yhden juutalaisen juhlapäivän vuoksi (Yom Kippur) sekä oman väitöskirjan kolmosluvun valmistumisen itseasetetun deadlinen lähestyminen (tämä sunnuntai 30.9.). Mustat silmäpussit alkavat jälleen tummentua.
Minulla on ensimmäinen vapaapäivä yliopistosairaalaviikon jälkeen. Kokonaistuntimääräni viikolle oli 83.75, mikä ylittää sallitun rajan 80h/viikko. Todellisuudessa kuitenkin keskimääräinen tuntimäärä jää alle rajan, sillä minulla sattui olemaan seitsemän päivän työputki, ja tuntimäärä tasataan neljän viikon kesken. Seuraava vapaapäivä minulla on jo viiden päivän päästä, joten ensiviikko väistämättä jää työtuntimäärältään pienemmäksi. Työ sairaalalla sinänsä on ok. Käytännöissä vaan olisi niin paljon parannettavaa, etten melkein jaksa niistä kirjoittaa. Pahin on ehdottomasti käsinkirjoitettavat määräykset. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun omat potilaat sijaitsevat ympäri sairaalaa, menee ihan hirveästi aikaa hukkaan juosta potilaskansioiden perässä yksittäisten määräysten varmistamiseksi. Toki yritän tehdä kaiken kerralla, mutta aina se ei onnistu. Viikolle mahtui myös yksi ikävä tapahtuma. Olin juuri kirjannut yhden potilaan ulos sairaalasta ja kävellyt toiseen kerrokseen, kun minut hälytettiin takaisin paikalle. Potilas oli pyörtynyt, lyönyt päänsä ja oli tajuton. Tilanne eskaloitui, ja lopulta hänet jouduttiin intuboimaan. Pään kuvantaminen paljasti laajan aivoverenvuodon, ja nyt hän on huonon ennusteen kanssa teho-osastolla. Ikäväksi tilanteen tekee se, etten erikoislääkärin kanssa yhtään nähnyt merkkejä uhkaavasta tajunnanmenetyksestä kymmenen minuuttia ennen episodia; hän odotteli kärsimättömänä hoitajien tiskin äärellä paperitöiden valmistumista. Pyörtymisen jälkeen huomattiin, että hänen verensokerinsa oli erittäin alhainen, mikä aiheutti pyörtymisen. Huono tuuri, että hän sattui lyömään myös päänsä.
Mutta, elämä jatkuu ja työt kutsuvat jälleen huomenna. Nyt kuitenkin aion nauttia vapaapäivästäni. T:n lähestyvä syntymäpäivä värittänee tätä sateista päivää. Amerikkalaiset pannukakut odottavat taikinana valmistumistaan.
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
torstai 27. syyskuuta 2012
Milford-jaksot
Kahdeksanviikkoinen tuplajaksoni Milfordissa on ohi. Ajattelin jokaisen jakson jälkeen kirjoittaa lyhyen yhteenvedon; onhan tämä internship melkoisen poikkeava vaihe elämässämme. Yhdistän kaksi jaksoa, sillä sain mahdollisuuden olla Milfordissa kuukauden pidempään kuin erikoistujat yleensä, mistä en voisi olla kiitollisempi.
Päivän ohjelman kävin läpi jo aiemmin. Arkipäivisin päiviin toi haastetta parhaimmillaan neljä tuntia erilaisiin koulutuksiin mennyt aika: aamumeeting, kouluttavan erikoislääkärinkierto, keskipäivän meeting ja iltapäivän opetussessio. Näihin kuitenkin tuli osallistuttua ilomielin, sillä potilasmäärä oli enemmän kuin hallittavissa. Viikonloppuisin ei ollut koulutusta lainkaan, joten se teki päivistä jopa neljä tuntia lyhyempiä. Viikkotuntimääräni liikkui 55 ja 73 tunnin välillä, mutta todellisuudessa en ollut sairaalalla aivan näin pitkään (tunneissa on huomioitu myös puhelimessa vietetty aika). Milfordin ihana puoli oli se, että päiväntyön valmistuttua oli mahdollista lähteä. Hakulaite piti pitää päällä - ja joskus se piippasikin - mutta muuten sai tulla kotiin osallistumaan perheen elämään. Joinain viikonloppupäivinä saatoin olla kotona jo alkuiltapäivästä. Seitsemältä yövuorolainen soitti ja kävimme pikaisesti läpi listani osastopotilaat, joiden hyvinvoinnista hän sen jälkeen yön aikana huolehti. Listamme teho-osastopotilaat jäivät sairaalalle jääneen vanhemman erikoistujan vastuulle.
Nyt kun olen parin päivän ajan joutunut seuraamaan toimintaa yliopistosairaalan osastolla en voisi enempää haikailla Milfordin tietokonejärjestelmän perään. Syntyy suuri säästö ajassa, kun määräykset voi laittaa suoraan tietokoneelle (niinkuin Suomessa tietenkin on tehty jo yli kymmenen vuotta), eikä juosta hakemassa potilaan kansiota eri puolilta sairaalaa. Hauska yksityiskohta oli myös se, että määräyksiä pystyi kirjoittamaan ja potilaiden vointia seuraamaan ihan mistä vain - vaikka kotoa.
Työkavereinani oli ensimmäisen kuukauden ajan intialaistaustainen californialaismies S ja lääketieteenopiskelija M sekä parin viimeisen viikon ajan ujo proviisoriopiskelija M, joka jatkoi vielä toisenkin kuukauden ajan kanssani samassa tiimissä. Toinen kuukausi sujui mukavan lääketieteenopiskelijan C sekä haasteellisemman massachusettstaustaisen B:n kanssa. Lisäväriä ja mukavuutta työntekoon tekivät muut kolme tiimiä, joiden kanssa väistämättä olimme paljon tekemisissä yhteisten koulutustemme vuoksi. Ensimmäisen kuukauden ajan porukkamme koostui kahdesta kolmannen vuoden erikoistujasta (A Intiasta ja S Romaniasta), kahdesta toisen vuoden opiskelijasta (A Intiasta ja S Californiasta) sekä meistä neljästä ensimmäisen vuoden erikoistujasta (minä Suomesta, S Intiasta, B Venetsuelasta ja H Massachusettsista). Toinen kuukausi sujui yhden neljännen vuoden erikoistujan (yhdistetty lastentautien ja sisätautien ohjelma, S Massachusettsista), kolmen toisen vuoden erikoistujan (B Mainista, B Massachusettsista ja R Intiasta) ja meidän neljän ensimmäisen vuoden erikoistujan (minä Suomesta, Y Libanonista, S Teksasista ja M New Jersey:stä). Upea mahdollisuus olla tekemisissä niin eripuolilta maapalloa olevien ihmisten kanssa.
Potilaita otimme vastaan joka neljäs päivä päivystysvuoromme aikana ja välissä olevat päivät sujuivat heidän parissaan työskennellessä. Listallamme oli 1-11 potilasta, joista 0-7 teho-osastolla. Päivien kiireisyys siis vaihteli melkoisesti - tosin käytännössä melkein aina oli aikaa miettiä ja lueskella taustoja tavanomaista tarkemmin. Minulle myös selvisi, mitä tapahtuu niille potilaille, jotka tarvitsevat sairaalahoitoa, mutta joita emme pystyneet ottamaan vastaan määräysten mukaisen enimmäismäärän tultua täyteen (enimmäismäärä potilaita yhdelle tiimille oli 14 ja enimmäismäärä päivystyksestä sisäänkirjoitettavia potilaita oli 9). Nämä "ylimääräiset" potilaat hoituivat sairaalalääkärien toimesta, ja jos teho-osastolle oli liikaa tulijoita, heidät kuljetettiin muihin sairaaloihin.
Jaksoni Milfordissa ovat nyt ohi, ja on aika orientoitua toisentyyppiseen työskentelyyn. Siitä ja perheemme muista tapahtumista lisää myöhemmin viikolla.
Päivän ohjelman kävin läpi jo aiemmin. Arkipäivisin päiviin toi haastetta parhaimmillaan neljä tuntia erilaisiin koulutuksiin mennyt aika: aamumeeting, kouluttavan erikoislääkärinkierto, keskipäivän meeting ja iltapäivän opetussessio. Näihin kuitenkin tuli osallistuttua ilomielin, sillä potilasmäärä oli enemmän kuin hallittavissa. Viikonloppuisin ei ollut koulutusta lainkaan, joten se teki päivistä jopa neljä tuntia lyhyempiä. Viikkotuntimääräni liikkui 55 ja 73 tunnin välillä, mutta todellisuudessa en ollut sairaalalla aivan näin pitkään (tunneissa on huomioitu myös puhelimessa vietetty aika). Milfordin ihana puoli oli se, että päiväntyön valmistuttua oli mahdollista lähteä. Hakulaite piti pitää päällä - ja joskus se piippasikin - mutta muuten sai tulla kotiin osallistumaan perheen elämään. Joinain viikonloppupäivinä saatoin olla kotona jo alkuiltapäivästä. Seitsemältä yövuorolainen soitti ja kävimme pikaisesti läpi listani osastopotilaat, joiden hyvinvoinnista hän sen jälkeen yön aikana huolehti. Listamme teho-osastopotilaat jäivät sairaalalle jääneen vanhemman erikoistujan vastuulle.
Nyt kun olen parin päivän ajan joutunut seuraamaan toimintaa yliopistosairaalan osastolla en voisi enempää haikailla Milfordin tietokonejärjestelmän perään. Syntyy suuri säästö ajassa, kun määräykset voi laittaa suoraan tietokoneelle (niinkuin Suomessa tietenkin on tehty jo yli kymmenen vuotta), eikä juosta hakemassa potilaan kansiota eri puolilta sairaalaa. Hauska yksityiskohta oli myös se, että määräyksiä pystyi kirjoittamaan ja potilaiden vointia seuraamaan ihan mistä vain - vaikka kotoa.
Työkavereinani oli ensimmäisen kuukauden ajan intialaistaustainen californialaismies S ja lääketieteenopiskelija M sekä parin viimeisen viikon ajan ujo proviisoriopiskelija M, joka jatkoi vielä toisenkin kuukauden ajan kanssani samassa tiimissä. Toinen kuukausi sujui mukavan lääketieteenopiskelijan C sekä haasteellisemman massachusettstaustaisen B:n kanssa. Lisäväriä ja mukavuutta työntekoon tekivät muut kolme tiimiä, joiden kanssa väistämättä olimme paljon tekemisissä yhteisten koulutustemme vuoksi. Ensimmäisen kuukauden ajan porukkamme koostui kahdesta kolmannen vuoden erikoistujasta (A Intiasta ja S Romaniasta), kahdesta toisen vuoden opiskelijasta (A Intiasta ja S Californiasta) sekä meistä neljästä ensimmäisen vuoden erikoistujasta (minä Suomesta, S Intiasta, B Venetsuelasta ja H Massachusettsista). Toinen kuukausi sujui yhden neljännen vuoden erikoistujan (yhdistetty lastentautien ja sisätautien ohjelma, S Massachusettsista), kolmen toisen vuoden erikoistujan (B Mainista, B Massachusettsista ja R Intiasta) ja meidän neljän ensimmäisen vuoden erikoistujan (minä Suomesta, Y Libanonista, S Teksasista ja M New Jersey:stä). Upea mahdollisuus olla tekemisissä niin eripuolilta maapalloa olevien ihmisten kanssa.
Potilaita otimme vastaan joka neljäs päivä päivystysvuoromme aikana ja välissä olevat päivät sujuivat heidän parissaan työskennellessä. Listallamme oli 1-11 potilasta, joista 0-7 teho-osastolla. Päivien kiireisyys siis vaihteli melkoisesti - tosin käytännössä melkein aina oli aikaa miettiä ja lueskella taustoja tavanomaista tarkemmin. Minulle myös selvisi, mitä tapahtuu niille potilaille, jotka tarvitsevat sairaalahoitoa, mutta joita emme pystyneet ottamaan vastaan määräysten mukaisen enimmäismäärän tultua täyteen (enimmäismäärä potilaita yhdelle tiimille oli 14 ja enimmäismäärä päivystyksestä sisäänkirjoitettavia potilaita oli 9). Nämä "ylimääräiset" potilaat hoituivat sairaalalääkärien toimesta, ja jos teho-osastolle oli liikaa tulijoita, heidät kuljetettiin muihin sairaaloihin.
Jaksoni Milfordissa ovat nyt ohi, ja on aika orientoitua toisentyyppiseen työskentelyyn. Siitä ja perheemme muista tapahtumista lisää myöhemmin viikolla.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Virallisen kesän viimeinen viikko
Seitsemän päivän työputki ja yksi vapaapäivä takana, ja ajatuksia kirkastaa 11 ja 8 tunnin yöunet. Ihana tunne, kun on nukkunut tarpeeksi. Harmi vaan, että tämä jää väliaikaiseksi - seuraava seitsemän päivän putki alkaa seitsemältä tänään, ja sen putken loppuosa ei enää ole Milfordissa. Mutta ei siihen vielä. Kuluneessakin viikossa on aivan riittävästi jaettavaa.
Pieni yllätys odotti, kun menin viikko sitten lauantaiaamuna töihin. Työkaverini, jonka kanssa olimme juuri pari päivää aiemmin onnistuneet sopimaan erimielisyytemme, oli joutunut sairaalaan ennenaikaisten supistusten vuoksi, eikä enää pääse töihin koko jaksomme loppuosan aikana. Höh. Lupauduin pärjäämään itsekseni päivystysten ulkopuolisen ajan. Eihän se oikeasti mitään yksinoloa ole, kun jokaisella potilaalla on meidän lisäksemme aina nimetty erikoislääkäri, jonka kanssa suunnitelma jokatapauksessa tulee käydä läpi, mutta mukavahan se olisi ollut saada apua ns. typeriin kysymyksiin. Päivystyksiä sattui viikolle kaksi. Ensimmäisen ajaksi kaverikseni tuli syyrialainen ja toisen ajaksi intialainen kolmannen vuoden erikoistuja. Hyvä mieli jäi molempien kanssa työskentelystä.
Työviikkoon mahtui myös suullisen palautteen saaminen koulutusvastaavaltamme. Olen kuulemma kehittynyt suullisen ilmaisuni kanssa niin hyvin, etten enää aiheuta heille huolta siitä, kuinka tulen yliopistosairaalan osastolla pärjäämään. Edellisen kuukauden alussa kuulemma aiheutin. Edelleenkään en ole se kaikkein välkyin, mutta tulen varmasti saavuttamaan ohjelman tavoitteet vuoden aikana. Melkein nauratti, kun sain moisen palautteen. Kouluttaja on Intiasta tänne neljä vuotta sitten erikoistumisohjelmaa suorittamaan valittu mies, joka suhtautuu kaikkeen ylivakavasti. Kertyvä ikä ja kokemus tekee hänelle varmasti hyvää. Välkkyydenpuutteeseeni ovat syynä vuodet perusopintojen ja nykyhetken välillä. Ihan jokainen entsyymiketju ja reseptorialatyyppi kun ei enää ole kirkkaana mielessäni.
Lasten viikko sujui melko lailla entiseen malliin. Ainoastaan maanantain vapaa juutalaisen Rosh Hashanah:in vuoksi teki viikosta hieman erilaisen. T otti koko konkkaronkan mukaansa Boston Collegelle, jossa Pikku-O vietiin yhdessä ensin omaan kouluunsa. E ja Iso-O saivat ohjeen odottaa T:a hänen pöytänsä luona, mutta eteläafrikkalainen F oli heidät sieltä pelastanut. Odottaminen, jota E yleensä kovasti harmittelee, olikin ollut mukavaa; lapset olivat menneet ulos napostelemaan keksejä ja jäätelöä. Kiitokset F:lle. Opetussession jälkeen Pikku-O oli haettu matkaan ja koko väki tuli takaisin kotiin. Sain T:lta viestin saapua kotiin mahdollisimman pian, jotta hän pääsisi lähtemään pakolliseen opetusseminaariinsa yksinään. Saavuin tukkaputkella. T lähti viime minuuteilla - ja saapui puolisen tuntia myöhemmin takaisin:"Ei sitä ollutkaan tänä maanantaina".
Kelit ja näkymät ovat vaihtumassa kohti syksyä. Eilen olikin virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Lehtiä oli pudonnut pihallemme sen verran paljon, että haravointikausi oli syytä aloittaa. Pikku-O:lla meinaa olla ensimmäinen syysflunssa. Ja minä olen saanut T:lta tehtävän löytää pikkuautoomme hyvät talvirenkaat. Emme kuitenkaan antaneet minkään näistä syistä rajoittaa käyntiä Westonissa, jossa Gary nykyään asuu ennen muuttoaan Espanjaan. Saimme jälleen syödä hyvin. Muu syömässä oleva porukka erosi hieman Saint Mary's Hall:in porukasta. Iso-O:n sanoin:"Täällä on vain vanhoja miehiä - ja me!"
Voisin mielelläni ottaa toisenkin vapaapäivän heti tähän perään. Yksi ei oikein meinaa riittää palautumiseen. Pimeät aamut, pimenevät illat ja viilenevät kelit saavat kaipaamaan enemmän lepoa ja vähemmän vauhtia. Kesä on virallisesti päättynyt.
Pieni yllätys odotti, kun menin viikko sitten lauantaiaamuna töihin. Työkaverini, jonka kanssa olimme juuri pari päivää aiemmin onnistuneet sopimaan erimielisyytemme, oli joutunut sairaalaan ennenaikaisten supistusten vuoksi, eikä enää pääse töihin koko jaksomme loppuosan aikana. Höh. Lupauduin pärjäämään itsekseni päivystysten ulkopuolisen ajan. Eihän se oikeasti mitään yksinoloa ole, kun jokaisella potilaalla on meidän lisäksemme aina nimetty erikoislääkäri, jonka kanssa suunnitelma jokatapauksessa tulee käydä läpi, mutta mukavahan se olisi ollut saada apua ns. typeriin kysymyksiin. Päivystyksiä sattui viikolle kaksi. Ensimmäisen ajaksi kaverikseni tuli syyrialainen ja toisen ajaksi intialainen kolmannen vuoden erikoistuja. Hyvä mieli jäi molempien kanssa työskentelystä.
Työviikkoon mahtui myös suullisen palautteen saaminen koulutusvastaavaltamme. Olen kuulemma kehittynyt suullisen ilmaisuni kanssa niin hyvin, etten enää aiheuta heille huolta siitä, kuinka tulen yliopistosairaalan osastolla pärjäämään. Edellisen kuukauden alussa kuulemma aiheutin. Edelleenkään en ole se kaikkein välkyin, mutta tulen varmasti saavuttamaan ohjelman tavoitteet vuoden aikana. Melkein nauratti, kun sain moisen palautteen. Kouluttaja on Intiasta tänne neljä vuotta sitten erikoistumisohjelmaa suorittamaan valittu mies, joka suhtautuu kaikkeen ylivakavasti. Kertyvä ikä ja kokemus tekee hänelle varmasti hyvää. Välkkyydenpuutteeseeni ovat syynä vuodet perusopintojen ja nykyhetken välillä. Ihan jokainen entsyymiketju ja reseptorialatyyppi kun ei enää ole kirkkaana mielessäni.
Lasten viikko sujui melko lailla entiseen malliin. Ainoastaan maanantain vapaa juutalaisen Rosh Hashanah:in vuoksi teki viikosta hieman erilaisen. T otti koko konkkaronkan mukaansa Boston Collegelle, jossa Pikku-O vietiin yhdessä ensin omaan kouluunsa. E ja Iso-O saivat ohjeen odottaa T:a hänen pöytänsä luona, mutta eteläafrikkalainen F oli heidät sieltä pelastanut. Odottaminen, jota E yleensä kovasti harmittelee, olikin ollut mukavaa; lapset olivat menneet ulos napostelemaan keksejä ja jäätelöä. Kiitokset F:lle. Opetussession jälkeen Pikku-O oli haettu matkaan ja koko väki tuli takaisin kotiin. Sain T:lta viestin saapua kotiin mahdollisimman pian, jotta hän pääsisi lähtemään pakolliseen opetusseminaariinsa yksinään. Saavuin tukkaputkella. T lähti viime minuuteilla - ja saapui puolisen tuntia myöhemmin takaisin:"Ei sitä ollutkaan tänä maanantaina".
Kelit ja näkymät ovat vaihtumassa kohti syksyä. Eilen olikin virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Lehtiä oli pudonnut pihallemme sen verran paljon, että haravointikausi oli syytä aloittaa. Pikku-O:lla meinaa olla ensimmäinen syysflunssa. Ja minä olen saanut T:lta tehtävän löytää pikkuautoomme hyvät talvirenkaat. Emme kuitenkaan antaneet minkään näistä syistä rajoittaa käyntiä Westonissa, jossa Gary nykyään asuu ennen muuttoaan Espanjaan. Saimme jälleen syödä hyvin. Muu syömässä oleva porukka erosi hieman Saint Mary's Hall:in porukasta. Iso-O:n sanoin:"Täällä on vain vanhoja miehiä - ja me!"
Voisin mielelläni ottaa toisenkin vapaapäivän heti tähän perään. Yksi ei oikein meinaa riittää palautumiseen. Pimeät aamut, pimenevät illat ja viilenevät kelit saavat kaipaamaan enemmän lepoa ja vähemmän vauhtia. Kesä on virallisesti päättynyt.
lauantai 15. syyskuuta 2012
Kasviksia ja kurkistuksia
E oli todella mielissään. Kun After School Program:in 4.-5.-luokkalaisten ryhmä teki iltapäiväretken paikalliselle torille, keskittyi hän keräilemään erilaisia kasviksia muiden ostaessa keksejä ja jäätelöä. Kotiin hän kantoi ison salaattikerän, tuoresipulinipun, nektariinejä ja papuja. Kuulostaa hieman oudolta, mutta E on aivan pienestä pojasta lähtien tykännyt kasviksista. Retki oli tehnyt kävellen, mistä plussaa valvojille - kävelyä tuli yhteensä yli kolme kilometriä.
Iso-O:n läksyepisodi ei selvinnyt ilman T:n avustusta. Opettaja oli hieman ihmeissään T:n kysyessä asiasta, sillä säännölliset läksyt toisella luokalla alkavat vasta lokakuun alusta. Iso-O oli ilmeisesti ollut niin omissa ajatuksissaan ja säikähtänyt, kun ei löytänyt läksymonistetta repustaan, ettei osannut kertoa, oliko läksyjä vai ei - ja keksi sitten aiemmin mainitun tarinan opettajan unohtamisesta. Hassu tyttö.
Pikku-O:lla oli eilen ensimmäinen päivä, jolloin hän preschool-päivästään kertoessaan mainitsi päivän olleen "hyvän". Jee. Mikään ei tosin ollut toisin, joten taisi olla jonkinlaisesta vitsistä kyse aiemmin. E:a kaverinsa luota playdate:iltä myöhemmin kävellen hakiessamme tapasimme tytön Pikku-O:n ryhmästä - reippaasti hän tervehti heti tämän huomatessaan. Vaikuttaa siltä, että välit muihin lapsiin ainakin ovat kunnossa.
Perjantai-illasta kävimme T:n filosofianlaitoksen illanvietossa koko porukalla. Edellisellä kerralla pari vuotta sitten olimme ainoa perhe - nyt useilla oli lapsia mukanaan. Oma osallistumisemme jäi melko lyhyeksi, sillä alkuun jouduimme tekemään uuden reissun kotiin T:n unohdettua Espanjaan vuodeksi lähtevän Garyn tuliaispullon matkasta, ja heti syömisen jälkeen oli jo kiire pudottaa T lastemme kavereiden perheen kotiin miesteniltaa viettämään. Juhlasta lähtiessämme Pikku-O järjesti pienen episodin yrittämällä kurkistaa erään T:n ystävän hameen alle. Melkoinen vilpertti. Viikon väsymys purkaantui T:n astuttua ulos autosta - Pikku-O itki valtoimenaan koko matkan kotiin ja vielä kotonakin palasi asiaan:"Minä niin tykkään isistä!"
Lapset saavat nyt viettää rauhaisan kotiviikonlopun. Maanantaina E:lla ja Iso-O:lla on ylimääräinen vapaa juutalaisten Rosh Hashanah-juhlan vuoksi, mikä aiheuttaa pientä säätämistä T:n päivän ohjelmaan. T:lla ja Pikku-O:lla kun ei ole vapaata Boston Collegen katolisen taustan vuoksi.
Iso-O:n läksyepisodi ei selvinnyt ilman T:n avustusta. Opettaja oli hieman ihmeissään T:n kysyessä asiasta, sillä säännölliset läksyt toisella luokalla alkavat vasta lokakuun alusta. Iso-O oli ilmeisesti ollut niin omissa ajatuksissaan ja säikähtänyt, kun ei löytänyt läksymonistetta repustaan, ettei osannut kertoa, oliko läksyjä vai ei - ja keksi sitten aiemmin mainitun tarinan opettajan unohtamisesta. Hassu tyttö.
Pikku-O:lla oli eilen ensimmäinen päivä, jolloin hän preschool-päivästään kertoessaan mainitsi päivän olleen "hyvän". Jee. Mikään ei tosin ollut toisin, joten taisi olla jonkinlaisesta vitsistä kyse aiemmin. E:a kaverinsa luota playdate:iltä myöhemmin kävellen hakiessamme tapasimme tytön Pikku-O:n ryhmästä - reippaasti hän tervehti heti tämän huomatessaan. Vaikuttaa siltä, että välit muihin lapsiin ainakin ovat kunnossa.
Perjantai-illasta kävimme T:n filosofianlaitoksen illanvietossa koko porukalla. Edellisellä kerralla pari vuotta sitten olimme ainoa perhe - nyt useilla oli lapsia mukanaan. Oma osallistumisemme jäi melko lyhyeksi, sillä alkuun jouduimme tekemään uuden reissun kotiin T:n unohdettua Espanjaan vuodeksi lähtevän Garyn tuliaispullon matkasta, ja heti syömisen jälkeen oli jo kiire pudottaa T lastemme kavereiden perheen kotiin miesteniltaa viettämään. Juhlasta lähtiessämme Pikku-O järjesti pienen episodin yrittämällä kurkistaa erään T:n ystävän hameen alle. Melkoinen vilpertti. Viikon väsymys purkaantui T:n astuttua ulos autosta - Pikku-O itki valtoimenaan koko matkan kotiin ja vielä kotonakin palasi asiaan:"Minä niin tykkään isistä!"
Lapset saavat nyt viettää rauhaisan kotiviikonlopun. Maanantaina E:lla ja Iso-O:lla on ylimääräinen vapaa juutalaisten Rosh Hashanah-juhlan vuoksi, mikä aiheuttaa pientä säätämistä T:n päivän ohjelmaan. T:lla ja Pikku-O:lla kun ei ole vapaata Boston Collegen katolisen taustan vuoksi.
tiistai 11. syyskuuta 2012
Viime päivien irtohuomioita
"Mä en tehnyt tänään mun homework, kun olin piirtämässä ja yhtäkkiä sanottiin, että quiet time is over". Oli vaikea pidätellä naurua: No, kannattaa seuraavalla kerralla tehdä läksyt ensin, ja vasta sitten keskittyä muihin juttuihin. Menepä nyt nopeasti tekemään ne, ettei mene liian myöhäiseksi. "Ne ei ole täällä mun folderissa. Opettaja on unohtanut laittaa ne mulle". Ööh. Boheemi tokaluokkalaisemme on aloittanut jälleen uuden kouluviikon. Tämä isoveljeään 2cm pidempi ja pari kiloa painavampi tyttö elää hetkessä. Edellä olevan kaltaiset tapahtumat muistuttavat mieleen, että kyseessä on tyttö, joka Suomessa olisi vasta aloittanut koulun.
Viikonloppu hurahti nopeasti ohi. Lauantaina T vei lapset katsomaan amerikkalaista jalkapalloa (BC Eagles). Oli ollut mukavaa, kun eteläafrikkalaiset ystävämme olivat liittyneet joukkoon. Itselläni päivä meni ohi sairaalalla ollessa. Sunnuntaina pääsin lähtemään aiemmin ja vain kerran jouduin vastaamaan hakulaitteeseen tulleeseen pyyntöön. Osallistuimme pikaisesti naapuruston jokavuotiseen illanviettoon, ja kiirehdimme sieltä Newtonin luterilaisen kirkon syyskauden avajaisillalliselle. Seitsemän aikaan sain jokailtaisen puhelun yövuoroon tulleelta työkaveriltani ja kirkon takapihalla, roskisten takana suojassa kerroin hänelle yksityiskohdat jokaisen potilaamme kohdalta. Hieman erikoista. Mutta miellyttävämpää kuin odottaa vastuukapulansiirtoa sairaalalla.
Isaac-hirmumyrskyn rippeet ovat viimein jättäneet meidät rauhaan ja viikolla on tiedossa jopa alle kymmenen Celcius-asteen yölämpötiloja. Tuleepa nukuttua paremmin kuuman kosteuden väistyttyä. Mikä on tarpeen, sillä kevyehköstä työstäni huolimatta joka-aamuinen herääminen meinaa olla jatkuvasti työläämpää. Ensimmäisen kahvikupin jälkeen helpottaa, mutta onhan tämä melkoista, kun pitää aamuviiden, joskus jopa -neljän aikaan olla jo reippaana valmistautumassa. Varsinkin, kun koko ajan mennään kohti pimeämpiä aamuja. Itsepä olen valinnut.
Tänään Yhdysvallat viettää 911-päivän yksitoistavuotismuistopäivää. Kotikaupunkimme Newton kerää varoja kaupungin 8 uhrin muistomerkkiä varten, ja eilisillan uutisissa haastateltiin perhettä, jonka tytär miehineen matkusti toisella Boston Logan:ilta lähteneellä lentokoneella. Mutta ero viimevuotiseen muistopäivään on selvä - viime vuonna päivään valmistauduttiin uutisten puolesta viikon ajan; tällä kerralla riitti eilinen (ja todennäköisesti tämä päivä).
Päivä on juhlaa myös T:n siskolle - ONNEA syntymäpäivän johdosta!
Viikonloppu hurahti nopeasti ohi. Lauantaina T vei lapset katsomaan amerikkalaista jalkapalloa (BC Eagles). Oli ollut mukavaa, kun eteläafrikkalaiset ystävämme olivat liittyneet joukkoon. Itselläni päivä meni ohi sairaalalla ollessa. Sunnuntaina pääsin lähtemään aiemmin ja vain kerran jouduin vastaamaan hakulaitteeseen tulleeseen pyyntöön. Osallistuimme pikaisesti naapuruston jokavuotiseen illanviettoon, ja kiirehdimme sieltä Newtonin luterilaisen kirkon syyskauden avajaisillalliselle. Seitsemän aikaan sain jokailtaisen puhelun yövuoroon tulleelta työkaveriltani ja kirkon takapihalla, roskisten takana suojassa kerroin hänelle yksityiskohdat jokaisen potilaamme kohdalta. Hieman erikoista. Mutta miellyttävämpää kuin odottaa vastuukapulansiirtoa sairaalalla.
Isaac-hirmumyrskyn rippeet ovat viimein jättäneet meidät rauhaan ja viikolla on tiedossa jopa alle kymmenen Celcius-asteen yölämpötiloja. Tuleepa nukuttua paremmin kuuman kosteuden väistyttyä. Mikä on tarpeen, sillä kevyehköstä työstäni huolimatta joka-aamuinen herääminen meinaa olla jatkuvasti työläämpää. Ensimmäisen kahvikupin jälkeen helpottaa, mutta onhan tämä melkoista, kun pitää aamuviiden, joskus jopa -neljän aikaan olla jo reippaana valmistautumassa. Varsinkin, kun koko ajan mennään kohti pimeämpiä aamuja. Itsepä olen valinnut.
Tänään Yhdysvallat viettää 911-päivän yksitoistavuotismuistopäivää. Kotikaupunkimme Newton kerää varoja kaupungin 8 uhrin muistomerkkiä varten, ja eilisillan uutisissa haastateltiin perhettä, jonka tytär miehineen matkusti toisella Boston Logan:ilta lähteneellä lentokoneella. Mutta ero viimevuotiseen muistopäivään on selvä - viime vuonna päivään valmistauduttiin uutisten puolesta viikon ajan; tällä kerralla riitti eilinen (ja todennäköisesti tämä päivä).
Päivä on juhlaa myös T:n siskolle - ONNEA syntymäpäivän johdosta!
perjantai 7. syyskuuta 2012
Ensimmäinen kouluviikko
Ensimmäinen kouluviikko on takana. Pikku-O:lla se alkoi hieman harmillisesti päiväuniaikaisella vahingolla, mikä on selvästi värittänyt tunnelmaa ensimmäisen päivän jälkeenkin. Joka ilta hän on todennut päivän olleen "huonon". Mikä ei tietenkään pidä yhtään paikkaansa, sillä sen verran innokkaasti hän on luokkahuoneeseen aamuisin jäänyt ja hakiessa erilaisia asioita esitellyt. Mutta ilmeisen koville tämä vahinko kuitenkin otti, sillä tänään perjantainakin hän erikseen mainitsi, ettei vaatteita tarvinnut vaihtaa.
E on iloisena kertonut uusista lukollisista lokerikoista, jotka korvaavat aiemmat vaatenaulakot sekä puhissut hyvää mieltä afterschool-ohjelman sisällöstä. 4.-5.-luokkalaiset ovat n. 100 metrin päässä koulurakennuksesta olevassa talossa, jossa on "kaikki Harry Potterit ja ihan hirveän paljon legoja". Luokkakaverit ovat jälleen suurelta osin vaihtuneet, mutta käytännössä kaikki ovat tuttuja aiemmilta vuosilta - alkoihan nyt jo E:n neljäs vuosi Mason-Rice koulussa. Läksyjä tulee joka päivä paitsi perjantaisin englanninkielen, matematiikan, tiedeaineiden tai sosiaalisten aineiden osalta. Niiden tekemiseen on afterschool-ohjelmassa oma aikansa. Hyvä niin, ettei pitkän päivän jälkeen kotona enää tarvitse koulutöitä miettiä.
Iso-O on myös vaikuttanut melkoisen tyytyväiseltä, ja on entiseen tapaan kantanut kotiin joka päivä erilaisia askarteluja. Kuten tänään paperista askarrellun koiran, joka lensi matamin toimesta suoraan kierrätysroskikseen sen kärsittyä laukussa useita kuhmuja. Lentoa edelsi muutama harminkyynel ja voivottelu - entiseen tyyliin nekin. Luokkakaveriksi on saapunut ruotsalainen poika, Otto, joka ei puhu sanaakaan englantia. Nopeastihan hän varmasti oppii, mutta kehoitin Iso-O:ta ottamaan pojan leikkeihin mukaan (E kertoi, että ensimmäisenä syksynä hän oli hurjan paljon yksin, kun yhteistä kieltä kavereiden kanssa ei vielä ollut). Hauskaa, että Mason-Rice:ssa tuntuu jatkuvasti olevan eurooppalaisperheitä.
T:n opetustyö on myös lähtenyt hienosti käyntiin. Keskiviikkona oli ensimmäinen luento, tänään perjantaina toinen. Ensi keskiviikkoon saakka opiskelijoilla on mahdollista vaihdella kursseja, joten lopullinen kokoonpano ei ole vielä selvillä. Lähelle kolmekymmentä opiskelijaa kurssilla on, ja mikä ilahduttavaa, suurin osa on vähintään toisen vuoden opiskelijoita. Ilahduttavaa siksi, että ensimmäisen vuoden College-opiskelijat ovat juuri kotoa muuttaneita nuoria, joiden pitää opetella opiskelutekniikan lisäksi selviämään elämästä ilman holhoavia vanhempia. Vähän vanhempien kanssa pystyy jo keskittymään itse asiaan.
Minä olen käynyt töissä ja viettänyt yhden vapaapäivän muiden uurastaessa kouluissaan. Automatkoilla olen kuunnellut Radio Suomeen verrattavaa Boston Public Radio-kanavaa ja tuntenut itseni kovin keski-ikäiseksi. Aiheet ovat olleet varsin suppeat. Edellisellä viikolla käsiteltiin republikaanien puoluekokousta, tällä viikolla demokraattien. Alan olla jo melkoinen asiantuntija. Kysykää mitä vain marraskuisiin presidentinvaaleihin liittyvää, osaan todennäköisesti vastata.
Lapsilla ja T:lla alkoi viikonloppu. Minulla se on yhtä uurastusta - huomenna on joka neljäs päivä eli päivystysvuoromme, jolloin työkaverini päivystää 28 tuntia ja minäkin 13. Harmi, ettei meillä yhtään synkkaa. Tuossa ajassa kun ehtisi vaikka mistä jutustella.
E on iloisena kertonut uusista lukollisista lokerikoista, jotka korvaavat aiemmat vaatenaulakot sekä puhissut hyvää mieltä afterschool-ohjelman sisällöstä. 4.-5.-luokkalaiset ovat n. 100 metrin päässä koulurakennuksesta olevassa talossa, jossa on "kaikki Harry Potterit ja ihan hirveän paljon legoja". Luokkakaverit ovat jälleen suurelta osin vaihtuneet, mutta käytännössä kaikki ovat tuttuja aiemmilta vuosilta - alkoihan nyt jo E:n neljäs vuosi Mason-Rice koulussa. Läksyjä tulee joka päivä paitsi perjantaisin englanninkielen, matematiikan, tiedeaineiden tai sosiaalisten aineiden osalta. Niiden tekemiseen on afterschool-ohjelmassa oma aikansa. Hyvä niin, ettei pitkän päivän jälkeen kotona enää tarvitse koulutöitä miettiä.
Iso-O on myös vaikuttanut melkoisen tyytyväiseltä, ja on entiseen tapaan kantanut kotiin joka päivä erilaisia askarteluja. Kuten tänään paperista askarrellun koiran, joka lensi matamin toimesta suoraan kierrätysroskikseen sen kärsittyä laukussa useita kuhmuja. Lentoa edelsi muutama harminkyynel ja voivottelu - entiseen tyyliin nekin. Luokkakaveriksi on saapunut ruotsalainen poika, Otto, joka ei puhu sanaakaan englantia. Nopeastihan hän varmasti oppii, mutta kehoitin Iso-O:ta ottamaan pojan leikkeihin mukaan (E kertoi, että ensimmäisenä syksynä hän oli hurjan paljon yksin, kun yhteistä kieltä kavereiden kanssa ei vielä ollut). Hauskaa, että Mason-Rice:ssa tuntuu jatkuvasti olevan eurooppalaisperheitä.
T:n opetustyö on myös lähtenyt hienosti käyntiin. Keskiviikkona oli ensimmäinen luento, tänään perjantaina toinen. Ensi keskiviikkoon saakka opiskelijoilla on mahdollista vaihdella kursseja, joten lopullinen kokoonpano ei ole vielä selvillä. Lähelle kolmekymmentä opiskelijaa kurssilla on, ja mikä ilahduttavaa, suurin osa on vähintään toisen vuoden opiskelijoita. Ilahduttavaa siksi, että ensimmäisen vuoden College-opiskelijat ovat juuri kotoa muuttaneita nuoria, joiden pitää opetella opiskelutekniikan lisäksi selviämään elämästä ilman holhoavia vanhempia. Vähän vanhempien kanssa pystyy jo keskittymään itse asiaan.
Minä olen käynyt töissä ja viettänyt yhden vapaapäivän muiden uurastaessa kouluissaan. Automatkoilla olen kuunnellut Radio Suomeen verrattavaa Boston Public Radio-kanavaa ja tuntenut itseni kovin keski-ikäiseksi. Aiheet ovat olleet varsin suppeat. Edellisellä viikolla käsiteltiin republikaanien puoluekokousta, tällä viikolla demokraattien. Alan olla jo melkoinen asiantuntija. Kysykää mitä vain marraskuisiin presidentinvaaleihin liittyvää, osaan todennäköisesti vastata.
Lapsilla ja T:lla alkoi viikonloppu. Minulla se on yhtä uurastusta - huomenna on joka neljäs päivä eli päivystysvuoromme, jolloin työkaverini päivystää 28 tuntia ja minäkin 13. Harmi, ettei meillä yhtään synkkaa. Tuossa ajassa kun ehtisi vaikka mistä jutustella.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Kesäloma loppuu
Kun E eilen valitteli, kuinka lyhyt tänään päättyvä kesäloma oli, päädyimme yhdessä kertailemaan, mitä kaikkea oli tapahtunut. Kun loma vaikuttaa lyhyeltä, lienee se ollut melkoisen onnistunut - siihen lopputulemaan taisi E:kin tulla. Ja onhan koulunalkamisessa paljon hyvääkin. Näkee jälleen kaverit, saa mielekästä tekemistä myös niihin hetkiin, joilloin äiti on pitkää päivää töissä ja isin ajatukset väitöskirjaprojektin työstämisessä, ja oppiikin jotain.
Viimeisen lomaviikon aikana T vei lapset mm. uimaan ja katsomaan BC:llä avattua uutta näyttelyä. Vapaapäivänäni yritimme päästä poimimaan vadelmia ja karhunvatukoita, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. Olimme joko myöhässä tai kuivan kesän vuoksi niitä ei ollut koskaan ollutkaan. Pääsin lisäksi viikonloppuna ja maanantain Labor Day:nä töistä aikaisin pois, joten minulla oli epätyypillisesti aikaa osallistua normitouhuihin. T sai Heidegger-käsikirjoituksensa lähtemään viimeminuuteilla, ja tapasi ystävänsä puolivahingossa BC:n iltatapahtumassa piipahtaessaan. Joten valittamista viimeisestä lomaviikosta on vaikea löytää.
Jos lapsista joskus tuntuukin, että "emme koskaan tee mitään", asettui tämä tulkinta uuteen valoon jutellessani erään potilaamme kanssa. Tämä 75-vuotias mies kertoi minulle, ettei hän ole koskaan käynyt Yhdysvaltojen ulkopuolella, eikä itseasiassa täälläkään Pennsylvaniaa kauempana. New Yorkissa hän sentään on muutaman kerran vieraillut, muttei esimerkiksi Washington DC:ssa koskaan. Aavistuksen ihmeissäni mainitsin asiasta työkaverilleni, joka vain totesi:"Tuo on erittäin tavallista. Esimerkiksi Keskilännessä on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet merta. Tai edes oman osavaltionsa pääkaupunkia". Ei siis ihme, että kaikupohjaa mitä erikoisemmille ajatuksille ja tulkinnoille tässä maassa riittää.
Tänään on ensimmäinen koulupäivä. Neljäsluokkalainen E, tokaluokkalainen Iso-O ja viimeistä preschool-vuottaan aloittava Pikku-O lähtevät T:n viemänä kohti uusia seikkailuja.
Viimeisen lomaviikon aikana T vei lapset mm. uimaan ja katsomaan BC:llä avattua uutta näyttelyä. Vapaapäivänäni yritimme päästä poimimaan vadelmia ja karhunvatukoita, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. Olimme joko myöhässä tai kuivan kesän vuoksi niitä ei ollut koskaan ollutkaan. Pääsin lisäksi viikonloppuna ja maanantain Labor Day:nä töistä aikaisin pois, joten minulla oli epätyypillisesti aikaa osallistua normitouhuihin. T sai Heidegger-käsikirjoituksensa lähtemään viimeminuuteilla, ja tapasi ystävänsä puolivahingossa BC:n iltatapahtumassa piipahtaessaan. Joten valittamista viimeisestä lomaviikosta on vaikea löytää.
Jos lapsista joskus tuntuukin, että "emme koskaan tee mitään", asettui tämä tulkinta uuteen valoon jutellessani erään potilaamme kanssa. Tämä 75-vuotias mies kertoi minulle, ettei hän ole koskaan käynyt Yhdysvaltojen ulkopuolella, eikä itseasiassa täälläkään Pennsylvaniaa kauempana. New Yorkissa hän sentään on muutaman kerran vieraillut, muttei esimerkiksi Washington DC:ssa koskaan. Aavistuksen ihmeissäni mainitsin asiasta työkaverilleni, joka vain totesi:"Tuo on erittäin tavallista. Esimerkiksi Keskilännessä on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet merta. Tai edes oman osavaltionsa pääkaupunkia". Ei siis ihme, että kaikupohjaa mitä erikoisemmille ajatuksille ja tulkinnoille tässä maassa riittää.
Tänään on ensimmäinen koulupäivä. Neljäsluokkalainen E, tokaluokkalainen Iso-O ja viimeistä preschool-vuottaan aloittava Pikku-O lähtevät T:n viemänä kohti uusia seikkailuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)