Memorial Hospital-jakso

Jakso numero 6 on ohi. Sen vietin Memorial Hospital:issa syvällä Worcesterin ytimessä. Niin syvällä, että saimme ohjeen olla menemättä pimeällä yksin ulos. Matkan varrella näkemiini koulubusseihin ahtautui kovin erinäköistä porukkaa kuin Newtonissa. Suurin osa oli muiden kuin eurooppalaislähtöisten rotujen ja etnisten ryhmien edustajia. Sama näkyi potilasmateriaalissakin, joka koostui joko erittäin iäkkäistä valkoihoisista tai muista kuin valkoihoisista työikäisistä. Pääosin potilaat olivat yli 80-vuotiaita. Ja joka viikko jollakin sairaalan potilaista oli suomalainen sukunimi! Oikeasti.

Lisäkseni sairaalalla oli seitsemän muuta erikoistujaa sekä viisi lääketieteenopiskelijaa. Olin oman tiimini äitihahmo, sillä toisen vuoden erikoistujani, intialaislähtöinen, mutta Michiganissa varttunut nuori mies R oli minua 11 vuotta nuorempi ja kaksi lääketieteenopiskelijamiestä A ja R vielä häntäkin nuorempia. Meillä oli oikein hauskaa keskenämme. Jostain syystä potilasmäärämme pysyi koko jakson ajan niin pienenä, että usein jokaisella oli vain yksi potilas, jonka asioista piti huolehtia. Aikaa jäi siis paljon kaikkeen muuhunkin. Muut tiimit eivät olleet yhtä onnekkaita. Mukavia ihmisiä niissäkin oli, ja koska vietimme niin paljon aikaa erilaisissa koulutuksissa (morning report, noon conference, teaching rounds), ei valittamista jaksosta oikein löydy. Porukkaan kuuluivat intialaisnainen, toisen vuoden erikoistuja R, sarkastinen mies J Massachusettsista, kuivaa huumoria viljellyt, kolmannen vuoden erikoistuja A Libanonista, psykiatriaan erikoistuva nainen R Massachusettsista, kolmannen vuoden erikoistuja X Kiinasta ja minuakin vanhempi mies R Massachusettsista. Jakson aikana X ja A kuulivat tulleensa hyväksytyiksi Fellowship-ohjelmiin. X juuri sinne kuin halusikin, Beth Israel-sairaalan Hematologia-ohjelmaan, ja A toiseen vaihtoehtoonsa UMASS:in Infektiotautien ohjelmaan.

Työpäivät olivat Suomen mittapuun mukaan tietenkin pitkiä, mutta täkäläisittäin varsin siedettäviä viikkotuntimäärien asettuessa 53 ja 71 työtunnin välille, keskimäärin johonkin 65 työtunnin ympärille, sillä työpäiviä oli viikossa joko viisi tai seitsemän riippuen vapaapäivästä (la vai su). Joka neljäs arkipäivä yksi tiimeistä jakoi sairaalaan sisääntulevat potilaat muille kolmelle tiimille aina kello 15.45 saakka, minkä jälkeen huolehti itse sisäänkirjoitettavista aina klo 19 saakka. Viikonloppupäivisin kaksi erikoistujaa huolehti sisäänkirjoitettavista potilaista klo 14 saakka ja toiset kaksi sen jälkeen klo 19 saakka. Potilaat olivat joko rehellisesti sairaalassa hoidettavia tai potilaan omalääkärin ohjannassa hoidettavia. Jälkimmäisessä tapauksessa omalääkäri oli se, jonka kanssa neuvoteltiin suunnitelmasta käytännössä aina puhelimitse ja hoidettiin sitten melko omatoimisesti suunnitelmaa soveltaen. Ensin mainitussa tapauksessa sairaalan erikoislääkäri oli koko ajan paikalla, joten suunnitelman läpikäyminen ja toteuttaminen oli helpompaa. Yliopistosairaalasta poiketen saimme kuitenkin kiertää potilaamme omatoimisesti ilman erikoislääkäriä, joten asiat menivät paljon nopeammin eteenpäin.

Meillä oli myös nimetty kouluttajalääkäri, eläkeiän kynnyksellä oleva yleislääkäri A keskeltä ei mitään. Hän oli niin kiltti ihminen, että huonon omatunnon vuoksi yritimme osallistua kaikkeen, mitä hän meille järjesti, vaikka opetuksellinen anti oli kovin minimaalinen. Kerran viikossa hän halusi kiertää yhden tiimimme kanssa ja tarjota sen jälkeen aamupalan kahvilassa. Lisäksi hän kävi kanssamme läpi erilaisia potilastapauksia Morning Report-tyyliin, ja opetti meille erilaisia lähestymistapoja vastaanotolla. Tapasimme käytännössä päivittäin. Onneksi meillä oli aikaa siihen. Jakson lopuksi hän tarjosi meille lounaan ravintolassa ja oli melkein herkistynyt, kun jakso oli lopuillaan.

Paperityöt olivat samanlaisia kuin yliopistosairaalassa, paitsi että omalääkärin ohjannassa hoidettujen potilaiden tuloteksti ja päivittäiset Progress Note:it kirjoitettiin käsin, ja epikriisi saneltiin. Sanelu puhelimella on mielestäni melko näppärää, joten kehitys siihen suuntaan, että kaikki kirjoitetaan itse tietokoneella ei välttämättä ole pelkästään hyvä. Mutta noista käsinkirjoitetuista pitäisi kyllä päästä eroon.

Kaikenkaikkiaan jaksosta Memorial Hospitalissa jäi hyvä mieli. Harmi, etten mene sinne enää uudelleen, ainakaan internship-vuoteni aikana. Ensi vuodesta en vielä tiedä; näin huoneen, jonka ovessa luki:"Neurology Resident".