Massachusettsin oma dynastia - Perhe Kennedy

Kansallisuuksien ja mitä moninaisempien kielten kirjo - englanti, espanja, heprea, kiina, venäjä ja ranska etunenässä - on tullut osaksi normaalia elämää. Vastaavan kulttuuris-lingvistisen mosaiikin voi aistia kulkiessaan yliopiston kampuksella. Yhdysvalloissa, jossa tänään arvioidaan olevan noin 307 miljoonaa ihmistä, on sen kokoon nähden valtava siirtolaisväestö. Tässä tietysti tulee ottamatta huomioon se tosiseikka, että yli 99 prosenttia Yhdysvaltain nykyväestöstä on muita kuin Amerikan intiaanien tai Alaskan alkuperäiskansoihin kuuluvien jälkeläisiä. Sujuvasti historiaa tulkiten on kuitenkin mahdollista todeta, että nykytilastoihin kelpaavia siirtolaisia on vähintään paljon.

1800-luvun alkupuolella maahan joukoittain tulleita irlantilaisia - he muodostivat suurimman immigrantti-kansallisuuden - tuskin enää luetaan siirtolaisten joukkoon, mutta merkittävää osaa he ja heidän jälkeläisensä ovat näytelleet ja näyttelevät edelleen niin Yhdysvaltain kuin erityisesti Bostonin seudun elämässä. Onhan myös menestyksekäs Boston College, nykyisin monikansallinen ja monikulttuurinen, mutta katolista jesuiittaperintöä tyylikkään itsetuntoisesti vaaliva yliopisto, alunperin perustettu opinahjoksi irlantilaisperäisten katolisten siirtolaisten lapsille.

Irlantilaisten siirtolaisten mukana Yhdysvaltain maaperälle rantautunut kelttiläisperäinen "All Hallow's Eve", nykyään paremmin tunnettu kaupallistetulla nimellä Halloween, sadonkorjuujuhla ja "kaikkien pyhien ilta", on toinen sattumanvarainen esimerkki irlantilaisten hapattavasta vaikutuksesta paikalliseen yhteiskuntaan - ja ehkä laajemminkin maailmaan. Mutta kolmas esimerkki on saanut viime päivien aikana huomattavasti enemmän tilaa julkisuudessa ja ihmisten mielissä: perhe Kennedy.

Kennedyjen irlantilais-katolinen poliittinen dynastia on toki laajasti tunnettu, ei vähiten suvun kohtaamien loistokkaiden ja traagisten hetkien takia. Se sen sijaan on ehkä ollut vähemmän tiedossa, että Yhdysvaltain demokraattisen puolueen ympärillä merkittävästi toimiva suku maantieteellisesti juurtuu - Washington D.C.:n lisäksi - juuri kotiosavaltioomme Massachusettsiin ja etenkin Bostoniin.

Dynastian "kantaisä", aikanaan maailman rikkain irlanninamerikkalainen, Joseph P. Kennedy (1888–1969), oli jo kiinnostunut näkyvästä poliittisesta vaikuttamisesta; hänen intohimonaan oli tulla Yhdysvaltain ensimmiseksi katolilaiseksi presidentiksi. Tämän poliittisen vaikuttamisen perinnön omaksuivat sitten hänen lapsensa - ja nähtävästi myös lapsenlapset. Mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, jää nähtäväksi. Sen sijaan historia on kirjoittanut sivuilleen tämän elokuun aikana kaksi perhedynastiaan kuuluvaa nimeä, joiden saavutukset ovat tulleet täyteen mittaansa.

Yhdeksänlapsisen perheen viidentenä syntynyt Eunice Kennedy Shriver menehtyi 11. elokuuta pitkän ja monivivahteisen elämän jälkeen. Vanhemman siskonsa epäonnistuneen lobotomian ja sitä seuranneen entistä vakavamman henkisen häiriöitymisen johdosta kehityshäiriöistä kärsivien lasten ja nuorten auttaminen sai merkittävän sijan Eunicen elämässä. Hän käynnisti vuonna 1962 takapihaltaan Special Olympics -liikkeen ja johti sitä pitkään. Historian ironiaa on se, että hänet tultiin kuitenkin aina tuntemaan JFK:n siskona - vielä kuolemassaankin. Mutta näkyvän ja suoran poliittisen vaikuttamisen, jos kohta myös maalitauluksi asettautumisen, sija tässä perheessä oli selvästi nimetty pojille.

Ensin kuoli - asein käytävässä poliittisessa taistelussa - Joseph Patrick Kennedy, Jr. (1915–1944). Sitten luoteihin kuoli presidentti John Fitzgerald Kennedy (1917–1963), jonka jälkeen assassinaation kohteena menehtyi presidentinvaalikampanjaansa käyvä Robert Francis Kennedy (1925–1968). Ainoana luonnollisen kuoleman kohdanneena, dynastian ensimmäisen polven miespuolisena jälkeläisenä menehtyi elokuun 25. päivä - siis vain kaksi viikkoa siskonsa jälkeen - Massachusettsin osavaltion senaattori, niin ikään presidentiksi tavoitellut, purjehdusta rakastanut Ted Kennedy. Hän oli 34-vuotias tullessaan lähisukunsa vanhimmaksi miespuoliseksi edustajaksi, "patriarkaksi", ja saadessaan vastuulleen kahden veljensä lasten kaitsemisen sedän roolista käsin.

"Liberalismistaan", mutta samalla kompromissintekokyvystään, tunnetun ja siksi ristiriitaisenakin pidetyn senaattorin - ja hänen sukunsa - arvostuksesta ehkä jotain osoittaa se, että tänään lauantaina Bostonin Dorchesterissa sijaitsevassa Our Lady of Perpetual Help -basilikassa - jossa senaattori kävi rukoilemassa - vietettävään siunaustilaisuuteen osallistuvat kaiken muun notabilian joukossa Yhdysvaltain presidenteistä Obama, Clinton, George W. Bush sekä Jimmy Carter. Kansainvälisenä vieraana on mm. Irlannin pääministeri. Tilaisuus olisi monessakin mielessä mitä mielenkiintoisin seurattavaksi, mutta samaan aikaan olen itse valmistelemassa messua New Yorkin suomalaisessa seurakunnassa. Seuraaminen jää siis viestintävälineiden varaan; tosin tässä tapauksessa varsin hyvällä kattauksella.

Arvostuksesta kertoo myös se, että perjantaina niin ikään Bostonissa - JFK Presidential Library and Museumissa - vietetty monituntinen muistotilaisuus televisioitiin uutisten kustannuksella kokonaisuudessaan CNN:sta aina paikalliskanaviin. Paikallisen mittapuun mukaan tätä on pidettävä huomattavana kunnianosoituksena. Kun "popin kuningas" kuoli, asiaa sentään puitiin näennäisesti uutisten sisällä. Tällä kertaa annettiin tilaa itse tapahtumalle vailla spekulaatioita ja studioraateja.

Ted Kennedyn - jonka omien sanojen mukaan terveydenhoitoreformi oli hänen elämänsä syy - kuoleman jälkeen Kennedyjen muistomerkkejä maailmassa, ja eritoten Massachusettsissa, riittää. Toivottavasti myös itse reformi, jota on jo siellä täällä ehdotettu "Kennedyn laiksi", voi tulla sellaiseksi. Sen lisäksi jää nähtäväksi, kuka Kennedyistä on se, joka seuraavaksi on valtakunnan valokeilassa, jatkamassa dynastian perinnettä. Lupaavia ehdokkaita on jo olemassa. Patrick Joseph Kennedy, Tedin poika, on jo edustajainhuoneen jäsen. Toisaalta, Tedin siipien alla ollut JFK:n tytär Caroline Kennedy on jo pidempään saanut hyvin näkyvän roolin ja edustaa ehkä laajemmin sellaista henkistä perintöä, mitä on pidetty Kennedyjen vahvuutena.

Kävi miten kävi, joka tapauksessa veikkaan, että "family legacy" ei suinkaan tähän katkea. Jos poliittistä sfääriä olen yhtään oppinut tuntemaan, Ted Kennedyn kuolema voi olla alku uuden sukupolven esiinmarssille. Jota tukee merkittävä varallisuus, sillä ilman rahaa ei tässä maassa tehdä yhtään politiikkaa.

Museum of Fine Arts

Viime päivät ovat kuluneet kotosalla hikoillen, joskin parina peräkkäisenä päivänä kävimme uutta autoamme hyödyntäen lähikunta-Natickin alueella olevalla järvellä uimassa - kiitos tästä vinkistä Ollille! Ensimmäisenä iltana olimme pienellä vartioidulla alueella, mutta lapset nauttivat polskimisesta täysin rinnoin sielläkin. Tilanne vain parani saatuamme ymmärtäväiseltä uimavalvojalta tiedon jo kiinni menneestä rannasta, jossa aikuistenkin on mahdollista uida ihan oikeasti ja vähän pidempääkin matkaa. Melkein tuntui kuin olisi ollut Suomessa uimassa - rannoilla näkyi koivuja. Vain tarkemmin katsoessa huomasi, että pääosa kasvillisuudesta oli suuria, vähän lämpimämmän seudun puita kuin mitä Suomesta laajemmin löytyy. Mutta, pääsimme siis mukavasti uimaan ilman uimavalvojan tuimaa silmää ja virheistä viheltävää pilliä, mikä kovasti virkisti koko porukkaamme, erityisesti pitkien hikisten päivien jälkeen.

Tänään on viileämpää. Aamusta mittari näytti alle 70 astetta (21 Celsiusta), ja Iso-O etsi päälleen pitkähihaista. T lähti kiireellä heti herättyään kohti Boston Collegea ja toista orientoitumispäiväänsä. Hitaan aamun jälkeen lähdimme me muut metrolla kohti taidemuseota. T epäili etukäteen, josko pienillä innostusta tähän riittäisi, mutta päätin lähteä asenteella, että tullaan pois, jos ei riitä. Pikku-O ei tietenkään jaksa hirveästi innostua taiteesta, mutta kunhan kärry liikkuu, ei harmia ilmaista (oma nautintoni olisi tosin parempi, jos kärry voisi välillä pysähtyä, mutta menemme annettujen resurssien mukaisesti). T:n epäily ei osoittautunut todeksi. Jopa Iso-O oli kiinnostunut vanhoista kuningatarpatsaista ja kauniista tauluista. E meni intoa puhkuen osastolta toiselle ja olisi ollut museossa vielä huomattavasti pidempään - erityistä kiiltoa silmiin herättivät muumiot, sarkofagit, faaraopatsaat tuhansien vuosien sekä tikarit, miekat ja kolikot satojen vuosien takaa. Pikku-O keskittyi tavoilleen uskollisena vilkuttelemaan hyväntuulisena ohikäveleville tädeille.

Huomenna lähdemme kohti New Yorkia. Aika epätodellista.

Ihmettelyä ja altistumisia

Kaksi kuukautta on mennyt kuin siivillä, ja jatkuvasti eteen tulee pieniä tai välillä isompiakin asioita, joita ihmettelee ja osan samantien unohtaa. Tässä niistä muutamia epämääräisessä järjestyksessä.

Saimme jo jokin aika sitten Iso-O:n Preschool:ilta parinkymmenen sivun mittaisen opaskirjan, jossa oli yksityiskohtaiset ohjeet kaikesta päiväkotiin liittyvästä, mm. siitä, kuinka mansikka tulee pilkkoa neljään ja viinirypäle kahteen osaan, mikäli niitä lapselle mukaan pakataan. Opaskirjan viimeinen sivu pitää allekirjoittaa ja palauttaa johtajattarelle syksyn alussa ohjeiden ymmärtämisen varmistamiseksi.

Päivähoito maksaa tosi paljon. Vaikka Massachusettsin kuvernööri Patrick on yrittänyt saada tilannetta siedettävämmäksi lasten vanhempien kukkaron kannalta, joudumme maksamaan Iso-O:n kolmituntisista päivistä lähes 6000 dollaria kymmenen kuukauden ajalta. Mikäli rahoitustilanteemme sallii, ja voimme täällä elämistä ja ihmettelyä jatkaa vielä ensi vuonnakin, joudumme maksamaan Pikku-O:n kokopäivähoidosta 1800 dollaria kuukaudessa. Arvostuksemme Suomen päivähoitojärjestelmää kohtaa kasvaa jatkuvasti.

Hinnat ovat yleisesti korkeammat kuin Suomessa. Paitsi vaatteet ja bensa ovat selvästi halvempia. Vaatteiden alhaisempi hinta on meille tärkeä asia, sillä kolmen pienen vaatekaappien sisältöä tuntuu olevan tarve koko ajan jollain tapaa kohentaa. Tähän syynä on toki se, että mukanamme matkasi vain rajallinen määrä vaatteita lentokoneen painorajoitusten vuoksi, mutta asiaa ei yhtään helpota se, että E ja erityisesti Iso-O ovat joka ilta sen näköisiä kuin olisivat läpikäyneet rajummankin taistelun. Ja kun vielä pesukoneemme puhdistusmetodi perustuu vain kemikaaleihin (vaatteet kun vain huuhdellaan pesuaineella; ne eivät mekaanisesti puhdistu kuten Suomen koneissa, joissa rumpu on toisinpäin), ei lopputulos ole kovin silmiä hivelevä - tai tulevaa New Yorkin kaupunkilomaamme suosiva.

Vesijohtovettä voi periaatteessa juoda. Vanhoista putkista voi kuitenkin liueta vaikka mitä raskasmetalleista vähemmän haitallisiin, mutta makua aiheuttaviin partikkeleihin. Siksi kaikki suodattavat sen aktiivihiilisuodattimillaan. Niin mekin. Hankimme edellisen perheen ohjeiden mukaisesti Brita-kannun, jonka avulla kaikki ruoanvalmistukseen ja juomiseen käytettävä vesi suodatetaan. Vesi suodattuu kyllä varsin nopeasti, mutta pieni lisävaiva tämäkin.

Roskien raahaaminen kadunvarteen joka ainoa maanantai-ilta alkaa jo tympäistä. On tietenkin hienoa, että täällä on vihdoin herätty kierrättämiseen, mutta miten tämä alkeellinen tapa on vieläkin pysynyt. Onneksi E ja Iso-O ovat hirveän innokkaita kaikenlaiseen auttamiseen, joten kovin monta reissua autotallin ja tienreunan välillä ei itse tarvitse tehdä. Roskiksia on vähintään neljä (yksi sekajätteille, yksi paperi-ja kartonkijätteille, yksi muovi-, lasi-ja metallijätteille ja yksi pihajätteille), joten raahattavaa riittää. Raahaamista joutuvat harrastamaan kaikki - näimme koukkuselkäisen vanhan miehen vetävän perässään suurta jätesäiliötä. Miksi suurten pihojen kadunpuoleiseen laitaan ei ole rakennettu roskakatoksia?

Jalkakäytävät ovat aivan hassuja. Niillä ei juuri mahdu vierekkäin kävelemään. Asfaltti tai muu päällystys saattaa loppua kuin seinään, ja keskellä kävelytietä saattaa kasvaa valtava puu siten, että ohi pääsee vain sivuttain puuta halaten. Autoalueen ja kävelyalueen välissä saattaa vielä olla samanlevyinen aivan-mitä-tahansa kasvillisuutta sisältävä kaistale, joka ahtauttaa kävelytietä entisestään. Kävelytiet ja niiden kunto ovat selvästi kokonaan vastaavalla kohdalla olevan talon vastuulla, eivät kunnan tai kaupungin. Meidän kohdallamme (eli vastuullamme?) on huonokuntoinen kapea asfalttikuja ja samanlevyinen nurmikkoalue.

Posti kulkee myös lauantaisin, ja postiin menevät paketit ja kirjeet, joiden maksut on huolehdittu etukäteen, voi laittaa omaan postilaatikkoon postimiehen vietäväksi. Helppoa ja yksinkertaista. Yleensä tietenkin postimaksuja ei ole etukäteen maksettu, joten postikonttori on tullut tutuksi. Siellä jonotetaan - ihan kuin Suomessa.

Postin ulkopuolella näimme moottoripyöräpoliisin. E ja Iso-O odottelivat pyöriensä kanssa ulkona jonottaessani itse sisällä. Poliisi oli yrittänyt virittää keskustelua kaksikon kanssa, mutta arvatenkin siitä ei tullut mitään. Hän arveli sen johtuvan siitä, että heitä oli kielletty keskustelemasta ulkopuolisten kanssa. Tilanne selvisi paikalle saavuttuani, ja poliisimies teki E:n kanssa jo tutuksi käyneen High five-tervehdyksen. Sitten hän kehui, kuinka poliisi "täällä Amerikassa" on meidän turvallisuuttamme varten, ja kyseli, onko Suomessa moottoripyöräpoliiseja. Hmm. Taisi mies luulla meidän tulevan jostain alikehittyneestä maasta. Lopuksi hän soitti pyöränsä hälytyssireeniä ja vilautteli valojaan E:n ja Iso-O:n kummastukseksi. Itseäni lähinnä huvitti poliisin suuri ylpeys maastaan, omasta työstään ja - moottoripyörästään.

Ajokortti on ikuinen. Kun sen kerran saa, ei sitä viedä pois iän tai sairastumisen vuoksi. Poliisi ja oikeuslaitos tietenkin ottavat kortteja pois rikkeiden vuoksi, mutta vasta silloin. Parin täällä vietetyn kuukauden aikana on tapahtunut useita ihmishenkiä vaatineita kolareita, joiden aiheuttajana on ollut "elderly driver" eli kuljettaja, jonka ikä on vaihdellut 79 ja 92 vuoden välillä. Täälläkin on nyt varovaisesti aloitettu keskustelua siitä, olisiko lääkärintarkastuksia syytä viritellä jossain vaiheessa sopivan iän tullessa täyteen. Vastustus on ollut suurta. Niin suuresta oikeudesta ajamiseen on kyse.

Autot, astiat, ruokien annoskoot ja haravatkin ovat kauhean suuria. Enää niitä ei ihmettele, silmä on jo tottunut. Mutta, jos ongelmana on lisääntyvä lihavuus, ei siihen voi olla vaikuttamatta se, että esimerkiksi lasiin mahtuu puolilitraa juotavaa. Isolla haravalla on kyllä huomattavasti nopeampi haravoida pihamme huonokuntoisen tammen jatkuvasti pudottelemat lehdet - yhdellä vedolla kun saa neljän Suomen haravan vedon verran lehtiä. Tätä ominaisuutta arvostaa varmasti vielä enemmän, kun naapurimme jättimäisen vaahteran lehdet putoavat pihallemme syksyn tullen.

Viimeisenä tänään mieleen tulevana asiana on jatkuva positiivisuuden vaaliminen. "How are you today?" on tervehdys, joka sanotaan kaupassa, postissa, kirjastossa ja tuttujen tavatessa. Siihen ei oikein voi vastata kuin "I'm fine, thank you, plaa plaa!". Muunlainen, vähemmän positiivinen vastaus kun ei oikein kuulu kuvioon. Välillä huvittaisi kyllä kokeilla. Samaa positiivisuutta on surkuhupaisuudessaan nähtävissä uutisissa, joissa kerrotaan sinänsä kamalista asioista eli jonkun kuolemasta onnettomuuden tai tapon/murhan vuoksi. "She was a wonderful person, always smiling, never complaining anything..." Eihän se vaan voi olla niin! Ei kukaan ole aina ihana, hymyilevä ja valittamaton. Vai onko sittenkin - täällä "Amerikassa"?

Keskustelurallia - ralliblogi osa II

Sen lisäksi, että viimeisen vuoden aikana Yhdysvallat on tehokkaasti siirtänyt painopistettään globaalin tason yhteisvastuullisuuden suuntaan - tarkoittaen tällä erää muutakin kuin armeijan ja liike-elämän interventioita "yhteisen hyvän" tai vapauden nimissä pallon eri puolilla - on tehokasta etenemistä ollut samaan aikaan myös aivan muissa, ehkä yllättävissäkin ympäristöissä. Ja varsinaista keskustelurallia.

Kun ELCA:n eli Yhdysvaltojen suurimman luterilaisen kirkon - jäseniä noin 4,6 miljoonaa - joka toinen vuosi järjestettävä, pitkään valmisteltu seitsenpäiväinen yleiskokous tällä viikolla käsitteli agendaansa, ehdottomasti intensiivisin huomio kiinnittyi näkökohtiin, jotka liippasivat seksuaalivähemmistöjen asemaa. Suomessakin käytävästä samankaltaisesta keskustelusta yhtäläisyysmerkkejä täkäläiseen keskusteluun vetäen saattaa arvata, että kierroksilla on käyty ja taulut ovat vilkkuneet punaisella kun jalka on samaan aikaan ollut kaasulla ja jarrulla.

Kun tähän asti ELCA:n omaksumana käytäntönä on ollut se, että homoseksuaalisesti suuntautuneita on vihitty papeiksi vain jos he pysyttäytyvät selibaatissa, muuttaa perjantaina äänin 559-451 tehty päätös tilannetta siten, että sitoutuneissa, "monogamisen kaltaisissa" parisuhteissa olevia voidaan tulevaisuudessa niin ikään vihkiä kirkon virkaan ja kutsua muihin tehtäviin. Tätä ennen yleiskokous - ehkä kuvastaen asiaan selvästi liittyviä voimakkaita tunteiden kiihdytyskokemuksia - äänin 771-230 hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan kirkko kokonaisuudessaan sitoutuu kunnioittamaan mielipiteiden erilaisuutta ja "sidotulla omallatunnolla" olevia. Samoin jo edeltävästi keskiviikkona hyväksyttiin 676-338 seksuaalisuutta käsittelevä julkilausuma.

Monet kirkot ovat jostain syystä viimeisen vuosikymmenen aikana joutuneet törmäämään tähän keskusteluun: Yhdysvaltojen anglikaanit ja luterilaiset etunenässä, mutta laajemmin ajatellen myös muut protestanttiset kirkkokunnat sekä katoliset ja ortodoksit. Suomessa niin ikään tuttu ilmiö tuntuu tosin välillä kuin absurdilta näytelmältä. Sitä tunteen paloa ja keskustelun vimmaa, mikä sukupuolisidonnaisiin ja monenlaisiin seksuaalieettisiin asioihin julkisestikin liittyy, ei lopulta voi olla hämmästelemättä. Käytävän keskustelun pohjalta vaikuttaa siltä, että myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko - tai ainakin monet sen aktiivisista vastuunkantajista - on vasta nyt huomannut maailman olevan ruumiillinen. Hassua sinänsä, kun esimerkiksi Lutherin henkilöhistoria, saati sakramenttiteologia, kertoo aivan toisenlaisesta suhtautumisesta. "Hoc est corpus meum."

Keskustelujen taustalla on toki mahdollista nähdä monta eri asiaa aina kirkkopoliittisiin valtakamppailuihin asti, mutta itse olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä on eräänlainen yhteisöllinen defenssi. Näissä mielipiteenvaihdoissa oma ajattelu ja tarmo kiinnitetään yhteisöllisesti asioihin, joissa jo lähtökohtaisesti tiedetään keskustelun vain kaivautuvan syvemmälle poteroihin ilman ratkaisua. "Yhteisöllisen defenssin" voi ymmärtää vaikka sen tosiasian kieltämisenä, että ihmisen toiminnan tuloksena on elämänmuotomme kokonaisuudessaan ja kaikkineen tullut kyseenalaiseksi. Ei siis - sieltä täältä esiin nousevista avauksista huolimatta - keskustella siitä mistä pitäisi vaan kirkot sitovat itsensä yhteisöinä juupas-eipäs -jankkaamiseen epämiellyttävän todellisuuden ulkoistamiseksi mielestä. Tämä defenssi on toki laajennettavissa myös kirkkojen ulkopuoliseen todellisuuteen; Yhdysvaltojen edellinen hallinto lienee tästä paraatiesimerkki.

Keskustelu itse on tietysti synnyttänyt monen rintaman tilanteen – eikä vain raamattuhermeneuttiselle akselille konservatiivit biblisistit vs. liberaalit agape-suvaitsevaiset – jota vasten ainakin teologien ajatuksia näytetään peilaavan halusivat he sitä itse tai eivät. Mutta entä jos tarkasteltaisiin kerrankin itse asiaa? Ainakin itse uskon, että yleisesti voidaan sanoa kannatettavan välittämistä, huolen kantamista toisesta (perheessä toisista) ja sitoutumista. Uskaltautuisin jopa väittämään tämän olevan merkittävällä tavalla olennaisempaa kuin vain ulkonaisen perhemallin arvioimisen.

Pappina - ja takuuvarmasti myös poliisina, lääkärinä tai sosiaalitoimen virkailijana - toimiessa on mahdollista törmätä monenlaisiin kohtaloihin. Se on ehkä muillekin vähintään lehtien palstoilta selvää, että perhekeskeisyyden ja ”perinteisen” heteroseksuaalisen avioliiton alle voi kauniista ideaalista huolimatta kätkeytyä runsain määrin sellaista irvokkuutta ja jopa käsittämätöntä pahuutta, mitä ei lainkaan voi ymmärtää avioliittoon liittyvien "rakkauden ja siunauksen" näkökulmista. Toisaalta taas avioliitto voi muodostua rakkaudesta etääntyneeksi, muiden perusteiden varaan rakentuvaksi prudentiaaliseksi järkiliitoksi, ellei se peräti ollut sitä jo lähtökohdissaan. Onko edellisiä todella pahempi sitten rekisteröity parisuhde, jossa homo- tai lesbopari on rakkaudella todella sitoutunut toisiinsa ja toisistaan huolehtimiseen? Yhdysvaltalaisen keskustelun pohjalta voitaisiin vaikkapa kysyä, siunaako Jumala perhemallia vai sitoutuvaa rakkaudellisuutta?

Jos siunauksen alainen asia on perhemalli, onko lapseton avioliitto tällöin synti? Entä jos lapsettomuus johtuu fysikaalisista seikoista, mikä avioparille itselleen on paitsi hyvin surullista, myös hankalasti hoidettavissa? Seksuaalisuutta koskevan kysymyksen suhteen ei ole merkityksetöntä myöskään sen tosiasian tunnustaminen, että myös Suomessa syntyy ihmisiä, joiden biologinen sukupuoli on erittäin hankalasti määriteltävissä. He eivät itse siis ole omaksuneet tiettyä sukupuolisen käyttäytymisen mallia vaan ovat ”fyysiseltä varustukseltaan” hankalasti sijoitettavissa mies/nainen -kategorioihin.

Ns. intersukupuolisia vauvoja syntyy Suomessa, määritelmästä riippuen, vuosittain muutamasta vauvasta yli sataan. Hyvin tiukassa perinteisen perhemallin ja voimakkaan heteroseksuaalisesti orientoituneen seksuaalieettisen asenteen korostamisessa avoimeksi jää, miten ylipäätään suhtautua esimerkiksi näihin syntyviin lapsiin – hyvin ”rotuhygieeniseltä” kuulostavat esimerkiksi ajatukset siitä, että he, kuin myös kasvuvaiheestaan asti homoseksuaalisesti itsensä identifioivat mm. pidättäytyisivät seksistä kokonaan.

Ei seksuaaliaktia sinänsä voida ehkä pitää ihmisoikeutena, mutta sen sijaan kehollista itsemääräämisoikeutta kyllä. Ja inhimilliseen bio-fyysiseen ruumiillisuuteen liittyy seksuaalisuuden toteuttaminen välttämättömyysehtona - muutenhan minua tai sinua ei olisi olemassa. Se tosin, että tästä heteroseksuaalisen taipumuksen toteuttamisen välttämättömyydestä tehdään muuttumaton seksuaalieettinen periaate "luonnollisen lain" nojalla, nostattaisi useammallakin moraalifilosofilla niskakarvat ja sormen pystyyn naturalistisen virhepäätelmän osoittamiseksi. Siitä miten asiat "ovat" ei ainakaan David Humen mukaan tulisi tehdä arvoväittämiä. Mutta näinhän on toki aikojen halki tehty; esimerkiksi "maailmanlaajoissa" roomalaiskatolisessa tai ortodoksisessa kirkossa, joissa käsitysten ja käytännön erot joskus jättävät hämmentävyydessään vaille kommenttia.

Tästä edellä todetusta jo ehkä havaitsee, että jos keskustelussa mennään joko-tai –linjalle, unohtuu asioiden suhteellisuus myös teologiselta kannalta hyvin nopeasti. Ihmisten kohtaamista ja todesta ottamista niin tässä kuin muissakin asioissa voisi kuitenkin pitää ohittamattoman tärkeänä. Kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous käsittelee 8. syyskuuta alkavassa istunnossaan asiakohtaa Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet, nähtäväksi jää millainen keskusteluralli asiasta jälleen kerran syntyy. Yritetäänkö siinä epätoivoisesti samaan aikaan kaasuttaa ja jarruttaa, vai etsiä teologista koherenttiutta, mikä ei jättäisi huomiotta sellaista, mikä on ollut olemassa niin pitkään kuin ihmiskunnalla on muistia ja itsekäsitystä. Prännn, prännn! Ja samaan aikaan tulisi jo tehdä ihan muuta.

Ralli se on mun rattoni - ralliblogi osa I

Ensi tiistaina sen pitäisi sitten olla noutokunnossa. Jonkun vuoden vanha ja varustelutasoltaan nahkapenkki-osastoa köykäisempi, mutta perustuntumalta jämäkkä, turbokoneella varustettu vaaleansininen farmari-Passat saapuu naapureiden silmäiltäväksi ensi viikon alkupuolella. Kokonaisuutena useamman viikon kestäneen hankintaprosessin ajan on silmien ohi virrannut vuolas henkilöautojen virta ja moneen kertaan on mieli ehtinyt jo vaihtua. Tässä tapauksessa kyse oli perusasioiden ääreen palaamisesta: auton olennaisin tehtävä on toimia kohtuuvarmasti ja olla riittävän tilava ja turvallinen koko perhettä ajatellen. Monenlaista kromilistaa netistä ja autoliikkeiden pihalla katsoneena on mieli ainakin tässä vaiheessa tyyni ja kohtuullisen tyytyväinen. Tuomio varmasti tulee sitten aikanaan, kukaan muu ei tässä perheessä ole vielä autoa nähnyt. Minä sentään olen sitä jo ajanutkin - ihan riittävän lujaa.

Auton ostamiseen, ja ennen kaikkea käytetyn auton ostamiseen, liittyy monenlaista perinnetietoista käännettä, metatason narratiivia ja paritanssin askelta. Kun nettiajan ansiosta sekä myyjä että ostaja hiljaisesti tietävät, että paikalle saapuminen ja auton asioiden vaivihkainen kyseleminen tarkoittaa jo todella pitkällä olevaa harkintaa ko. yksilön hankkimisesta, nämä edellä mainitut oikeastaan vain korostuvat. On kuin pakko toistaa tiettyjä ei-persoonasidonnaisia maneereja, auton ostamisen koreografiaa, koska kyseessä on kulutustuotteen hankkiminen?

Siinä mielessä - kulutustuotteena - puhutaan toki auton suhteen samasta asiasta kuin vaikkapa kännykästä tai kertakäyttövaipoista. Nämäkin helpottavat elämää varsin huomattavasti - ainakin niiden kriteereiden mukaan mitä olemme itse ymmärtäneet - mutta ne eivät sinänsä millään lailla kuulu elämän perusehtojen ylläpitämiseen tai elämän täydestä sietämättömyydestä sen korkeimmille kukkuloille saattamiseen. Ne ovat mukavuustuotteita ja globaalisti ajatellen luksusluokan hyödykkeitä. Siihen nähden on ehkä hyväkin, että auton ostamisen paritanssi kertoo kuin hiljaisena kaikuna ajasta, jolloin länsimaidenkin kaduilla auton edessä kulki mies - kävellen - heiluttamassa punaista lippua varoituksena muille siitä, että "Täältä tulee kiesi jossa ei ole hevosta!"Samaa ajatusta toki kantaa myös sana "hevosvoimat". Ja tästä päästään siihen, että tämän mukavuushyödykkeen ostamisen paritanssin hyväksyttävään suoritukseen kuuluva yksi pakollinen taivutus on koeajo.

Autonmyyjä-Mark nauttii selvästi työstään palkkapäivisin ja toisaalta silloin, kun tiedossa on reipas koeajotilaisuus. Nimittäin: Tarkoituksena oli päästä koeajon nimissä yksin kiertelemään Bostonin lähiseutuja ja mahdollisesti näyttämään autoa muulle perheelle, mutta suunnitelma ei aivan onnistunut. Sinänsä ymmärrettävästi - varmasti monenlaista kuminpotkijaa autokauppoihinkin eksyy - autonmyyjä-Mark halusi ehdottomasti tulla mukaan mahdollisesti ostettavan Passatin käyttötestiin. Toisaalta asiakaspalveluhenkistä. Mutta vaikutti Markilla olevan myös oma lehmä ojassa: vauhdinhurma.

Kääntyessämme autoliikkeen pihasta kadulle Mark oli ehtinyt jo kahdesti vihjaista, että pääsisimme varsin helposti isolle moottoritielle. Kolmannen kerran moottoritie mainittiin ensimmäisissä liikennevaloissa. Tästä kykenin hellepaahteen pökerryttämänäkin päättelemään, että siltä suunnalta kannattaisi aloittaa heti kättelyssä. Tarkoituksena tosin olikin kaupunkiajo-ominaisuuksien tutkailemisen lisäksi tiedustella mahdollisuuksia moottorin "syvempien" ominaisuuksien testaamiseen, mutta yleensä kai autoliikkeen edustajat eivät suoranaisesti toivo, että koeajoauton kierroslukumittarin viiksi heilautetaan reilusti punaiselle raskaahkolla kaasun käytöllä. Tässä tapauksessa saattoi olla toisin.

Mass Piken, Massachusettsin liikenteen valtasuonen, lähestyessä ajattelin tiedustella sekä kohteliaisuuden että varmuuden vuoksi kyseisellä moottoritien osuudella olevaa nopeusrajoitusta - ne siis vaihtelevat hieman alueesta riippuen - mutta vastaus oli kovin yllättävä: "Let's put it this way: you don't have to worry about it!" Lisäkaneettina tähän autonmyyjä-Mark vielä totesi, että voisin seuraavien mailien aikana vain "antaa palaa, jotta todella tuntisin moottorin" - "so that you'd feel the engine".

Sanottu ja tehty. Ainakin sille häilyvälle rajalle asti, jolloin mielekäs auton testaaminen on vaihtumaisillaan vauhtiaddiktoituneen hurmoksellisuudeksi. Kuin tilauksesta, sopivan matkan päästä löytyikin ramppi ulos. Mutta tämä ei ollutkaan vielä tarpeeksi. Noustuamme rampin yläpäässä odottavalle sillalle autonmyyjä-Mark ei enää edes tyytynyt vihjailuun, vaan suoraan sanoi, että pääsisimme takaisin moottoritielle aivan helposti vain muutaman risteyksen kautta. Päätin kuitenkin olla kuohuttamatta lisää aaltoja ja totesin ajatuksissani tämän osuuden olevan jo riittävä kunnianosoitus osavaltion rantoja juuri samaan aikaan pyyhkivälle Hurrikaani-Billille. Jos kohta rallia löytyy rannikoilta jo enemmän kuin tarpeeksi, riitti tämä ralli testaukseen aivan hyvin.

Joillekin ralli näyttää kuitenkin olevan enemmän kuin elinehto. Sinänsä huvittavasti teema "passing the bill" on elänyt viime ajat kahtalaista elämää. Mielessä on toisaalta Hurrikaani-Billin pyyhkäisy Yhdysvaltain itärannikkoa pitkin, toisaalta keskustelua tulvimalla tuottaneen HealthCare Reform Billin eli terveydenhuoltovakuutusta koskevan lain hyväksyminen. Siihen nimittäin liittyy ralli yhtä lailla - tai ainakin ilmeisenä tarkoituksena oli liittyä.

Lakimuutosta vastustavat tahot - erityisesti pari asialle vihkiytynyttä lobbausfirmaa - ovat viikkokaupalla rummuttaneet elokuun 22. päivä järjestettävästä, "veret seisauttavasta" mielenosoitustapahtumasta, jonka oli tarkoitus levitä kaikkiin vähänkin merkittävämpiin kyläpahasiin, kaupungintalojen edustalle ja ainakin kaikkiin 435 äänestyspiiriin. "Recess rally" -nimellä hehkutettu tapahtuma oli ajoitettu kongressin elokuisen istuntotauon ajalle, jolloin edustajat palaavat kotiosavaltioihinsa tapaamaan äänestäjiä ja viettämään lomaa. Tarkoituksena oli antaa vähän vauhdin hurmaa henkisessä muodossa, jotta senaattorit ja edustajat sopivasti ravisteltuina eivät takaisin istuntosaleihin palattuaan uskaltaisi äänestäjien raivon pelossa saattaa lakimuutosta eteenpäin.

Kyseessä piti siis olla "nationwide rally against socialized medicine", ikään kuin viimeinen taisto sosialismia vastaan - oli väitteellä sitten minkäänlaista todellisuuspohjaa tai ei. Vaan kuinkas kävikään? Edes jyrkän oikeistolais-konservatiivisena pidetty, republikaanipolitiikan valtavirran reilusti oikealta ohittava Fox News ei perjantaisen ennakkouutisoinnin jälkeen ole palannut asiaan nettisivullaan. Michelle Malkin, tunnettu äärikonservatiivibroileri, ei myöskään ole kommentoinut Recess Rallyn menestystä, vaikka hehkutti asiaa toistuvasti viimeisen kuukauden ajan. Päinvastoin, Malkinin nettisivulla olevat keskustelijoiden kommentit paljastavat varsin paljon: "The ones there were as boring as me". Siis jos muita mielenosoittajia yleensä paikalle ilmaantui.

Bostonin keskusta tosin oli vielä eilen kokolailla täynnä väkeä, syy vain ei liittynyt edellä mainittuun millään lailla. Kokoon kuihtuneen vastaiskun sijaan Bostonin kolmepäiväinen greenfest keräsi väkeä perehtymään ympäristöystävällisempään elämäntapaan ja erilaisiin keskimääräistä ympäristöystävällisempiin tuotteisiin rakentamisesta ruokaan ja matkustamisesta meikkeihin. Ja tähänkin sitten kuului ralli. "Gallonan haasteeseen" osallistuneita kulkuvälineitä oli nimittäin myös nähtävillä, tyylikkäimpänä ehdottomasti mahonkiveneestä innoituksensa saanut Dirigo.

Ideana tässäkin rallissa oli tietyntyyppinen tehokkuusominaisuuksien testaaminen: tarkoituksena oli päästä etenemään sata mailia yhdellä gallonalla. Siis 161 kilometriä 3,8 litralla bensaa tai dieseliä. Tässä kyydissä autonmyyjä-Mark olisi tuskin saanut vauhtikicksejä, mutta minä kyllä saan tästä hyvät sävärit. Kun joskus jopa pidettiin "parempana" tai ainakin "viileämpänä" autoa, joka hörppi sadan kilometrin matkalla tuplasti enemmän bensaa litroina kuin Usain Bolt käyttää sekunteja satasen sileän juoksemiseen, tuntuu jopa täällä ajatusten suunta olevan muutoksessa kun etsintä kohdentuu kulutuspiheihin kyytipeleihin. Voisiko tässä olla mahdollisuus paitsi oman lompakon, myös luonnon säästämiseen? Ja sen tunnustamiseen, että kulutushyödyke se on se autokin. Vaikka sillä endorfiini-rallia moottoritiellä ajettaisiinkin.

Hikiset päivät jatkuvat

Helle ei ole hellittänyt, mutta olemme saaneet 'iloksemme' myös kosteuden, joten olo on lievästi sanottuna nihkeä. Silti T on jaksanut panostaa auton hankkimiseen. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että itse en moisesta hommasta edes selviäisi, autosanasto kun ei ole kovin tuttu suomeksikaan. Autonhankkimista olemme siirtäneet ja siirtäneet, sillä olemme hämmästykseksemme pärjänneet täällä loistavasti ilmankin. Mutta, nyt näyttää siltä, että lähiaikoina pihaltamme löytyy arkea ehkä helpottava, kulujamme selvästi lisäävä kumitassu.

Nihkeät kelit eivät siis ole pysäyttäneet T:a, paitsi ehkä henkisesti. Kärsivä ilme kasvoillaan hän kävelee lämpömittarin luota toiselle päivitellen lukemia. Lukemia uhmaten kävimme kuitenkin koko porukalla kuuntelemassa Longwood Symphony Orchestraa Esplanadella, jossa on aina kesäisin viikottain ilmaisia konsertteja. Alkuun istuskelimme liian kaukana, jolloin pienillemme myöhäinen ajankohta (konsertti alkoi seitsemältä illalla, pimeä tulee n. kahdeksan aikoihin) näkyi lievänä levottomuutena - Pikku-O kävi ottamassa kontaktia lähellä istuviin hyväntuulisena, mutta tarpeettoman innokkaana, ja Iso-O yritti löytää makuuasentoa muiden tilan kustannuksella. Tilanne muuttui olennaisesti, kun siirryimme viimeisen kappaleen ajaksi aivan eteen nojailemaan turva-aitaan. Viihtymiseen saattoi tosin vaikuttaa sekin, että kyseinen kappale oli soundtrack elokuvista Star Wars. Kävellessämme kohti metroasemaa E ja Iso-O laulaa loilottivat kyseistä melodiaa.

Perjantai-iltana sain illan itselleni. T meni pienten kanssa läheiseen "hiekkapuistoon" (lasten termi lähileikkipuistostamme, jossa on myös iso nurmikenttä) kuuntelemaan isoa bändiä ja syömään iltapalaa. Itse matkustin metrolla keskustaan, jossa on menossa Boston Greenfest to-la. Näyttelyaika oli jo ohi, mutta päälavalla oli alkanut illan konsertti. Ehdin kuunnella muutaman biisin verran The Neighbourhoods-bändiä ennenkuin suuntasin kohti - mitä muutakaan kuin Esplanadea - ja illan elokuvaa Indiana Jones and the Crystal Skull. Kun kotimatkalla pääsin vielä seuraamaan metroon spontaanisti syntynyttä henkien taistelua RedSox-kannattajien ja Yankees-kannattajien välillä, jäi illassa oikein hyvä ja rentoutunut mieli.

Helleaalto koettelee

Viimeiset päivät olemme vihdoin päässeet 'nauttimaan' oikeasta helteestä. Ilmeisesti helleraja on täällä 90 Fahrenheitiä (=32.2 Celsiusta), koska vasta nyt säätiedotuksissa puhutaan lämpöaallosta. Harmillisesti tämä vaikuttaa osaltamme siihen, ettei oikein tee mieli mennä minnekään. Onneksi ilmastointi on niin yleistä rakennuksissa ja kulkuvälineissä, että edes hetken vaatteet eivät ole liimaantuneet kiinni kehoon.

Hellettä uhmaten olemme kuitenkin olleet liikkeellä. Perjantai-iltana kävin yksinäni katsomassa ulkoilmaelokuvan (MammaMia) Charles River:in rantamilla olevalla Esplanadella. Paikasta riemastuneena raahasin perheen mukaan sunnuntaina, kun Esplanadella oli Bostonin intialaisten itsenäisyyspäiväjuhlat. Juhlat ja paikka eivät saaneet varauksetonta innostusta aikaiseksi kärsiessämme liiallisesta lämmöstä, mutta käteen jäi pieni Intian lippu ja tutustuminen uusiin paikkoihin Bostonissa kävellessämme ensin Arlingtonin pysäkiltä upeaa Boston Common-puiston länsireunaa kohti Esplanadea ja jälleen Esplanadelta kohti Copleyn pysäkkiä ja läheistä Trinity Church:iä.

Helteessä olemme myös retkeilleet pyörillä - vihdoin koko porukalla. Perjantaina kävimme T:n blogikirjoituksessaan kertomalla kentällä pyörinemme, ja eilen maanantaina kirjastolla. On hämmentävää, että Iso-O hallitsee pyöränsä niin hyvin. Voisi kuvitella, että homma karkaa lapasesta viimeistään mäkeä alas mentäessä, mutta eipä karkaa. Onhan sitä tietenkin kokoajan pieni huoli päällä molemmista pikkupyöräilijöistämme, mutta sille huolelle ei taida loppua olla luvassa lähiaikoina muutenkaan.

Helleaalto loppunee lähipäivinä, ja pääsemme vähän siedettävimpiin lämpötiloihin? Jäämme seuraavaksi odottamaan, tavoittaako Hurrikaani Bill New Englannin vai meneekö ohi. Ennustukset ovat vielä kovin epätarkkoja.

Urheiluhenkeä ja ajatuspöllöjä

Kirjoittamisrupeaman tuoksinassa pääsi vanha lenkkeilyharrastus puolivahingossa taas käyntiin. Asiaa saattoi auttaa se, että kotimme lähellä oleva puisto, Cold Spring Park, tarjoaa kohtalaisen polun metsän siimeksessä sekä se, että E oli innokas lähtemään pyörällään lenkkiseuraksi. Tätä toki oli harrastettu joskus aiemminkin Oulussa, mutta pikemminkin tasaisilla teillä ja - noh - tasaisella. Täällä maastonmuotoa sentään vähän löytyy, ja metsäpolulta juurakoita sekä kiviä innokkaan pyöräilijän haasteiksi. Iso-O on tiedustellut jo mukaan pääsemistä, mutta toistaiseksi olemme sopineet haastekertoimen olevan hänelle jo nykyisellään sopiva. Urheiluhenkeä ja innokkuutta löytyy siis laajemminkin, mutta keskitytään tällä erää E:n aikaansaannoksiin. Eräs merkittävä rajapyykki on nimittäin saavutettu. E:n ensimmäiset nappikset on ajettu sisään.

Jalkapallo on jo Suomessa ollut laji, joka jollain sopivan miellyttävällä tavalla on selvästi vetänyt puoleensa katraan varttuneempia tapauksia. Kun itse olen ollut pelailemassa puistofutista - ja väliin muutakin - ovat E ja Iso-O halunneet merkittävän usein ottaa omat pallonsa mukaan ja tulla kentän laidalle kikkailemaan omia kuvioitaan. Ennen kaikkea E on osoittanut selvästi innokkuutta lajia kohtaan ja jopa kysellyt vinkkejä kehittymiseen. Sisä- ja ulkosyrjäpotkuja kun sitten treenailtiin täälläkin ihan erikseen pyynnöstä ja saksipotkua olisi pitänyt ryhtyä näyttämään, oli aika todeta tarve varusteiden päivittämiselle. Siis kauppaan ja nappikset mukana takaisin kotiin.

Eilisen tehtäväksi jäikin sitten kenkien sisäänajo ja käyttötesti. Ja hyvin kuulemma toimivat - eikä se kovin hullummalta näyttänytkään. Kuoletus, siirto/kuljetus ja syöttö menevät vähintään ajatuksen tasolla hyvin. Seinäsyötönkin ideaa on pureskeltu sen verran, että liikkuminen tuntuu olevan jo jollain tasolla mielekästä. Olennaisinta on toki liikkumisen ilo, mutta pieni harjoittelu siinä sivussa ei varmasti ole pahasta. Se kun toivottavasti herättää monenlaisia muitakin ajatuksia. Ja yksi iso sellainen on jo tullut vastaan.

Tottapuhuen olen itsekin aina ihmetellyt sitä, miksi täällä jalkapallo - "football" - on peli, jota ei pelata jaloilla muutoin kuin erittäin harvinaisissa erikoistilanteissa, ja se "oikea" jalkapallo, maailman suosituin urheilulaji, onkin marginaalinen "soccer". Ja kaiken lisäksi, miten niin "soccer"? Se kun lausuttuna kuulostaa tarpeettoman paljon samalta kuin vähintäänkin naiivia henkilöä kuvastava nimitys "sucker". Eikä jalkapallo, se oikea, ainakaan minun mielestäni peli-idealtaan ole millään lailla helposti nenästä vedettävien hölmöjen hommaa vaan parhaimmillaan taidon ja ajatuksen kaunista muotoa. Maailman mittapuun mukaan arvioituna asiassa on siis jotain vialla. Ja kun siihen kiinnitti kentällä huomiota myös potentiaalinen nappulaliigalainen, asiaa piti toki ryhtyä selvittämään. Kovin pitkälle en asiassa päässyt, kun totesin olevani jo totuuden kylmillä lähteillä. Kirjaimellisesti - onhan myös lähikenttämme nimi Cold Springs Park.

Asia onkin nimittäin niin, että vuonna 1862 Bostoniin perustettua ja Boston Commonissa kaikki pelinsä pelannutta Oneida Football Clubia on mahdollista pitää ensimmäisenä Britannian ulkopuolelle perustettuna joukkueena. Puistossa seisoo edelleen sinne 1925 pystytetty graniittinen muistopylväs, jonka toinen puoli kertoo klubin tarinan. Toiselle puolelle on kirjattu klubin kolmevuotisen eli varsin lyhyeksi jääneen historian aikaiset pelaajat. Tämä on tosin hieman ehdollinen asia.

Itse klubi ja sen olemassaolo ei ole kiistanalainen seikka. Eikä se, että Oneida todella on ensimmäinen Britannian ulkopuolelle perustettu joukkue. Mutta sitten tullaankin jo tulkinnanvaraisuuksiin: Mikä olikaan se peli mitä Oneida vuosina 1862-65 pelasi, kun meidän tuntemamme jalkapallon säännöt löi lukkoon ja pelillisen koheesion sai aikaan vuonna 1863 Englannissa perustettu English Football Association (FA)? Esimerkiksi vasta 1869 määrättiin, että palloon ei saa koskea käsin! Vuoden -69 lopulla pelattiin myös Yhdysvalloissa ensimmäinen historiankirjoihin jäänyt, FA:n näitä sääntöjä noudattanut jalkapallo-ottelu Princetonin ja Rutgersin yliopistojen välillä (Rutgers voitti 6-4). Mutta mitä tapahtui tätä ennen?

Oneidan pelin säännöistä ei ole olemassa tarkkaa tietoa. Niin kuin Britannian yliopistoissa, saattoi olla että säännöt jopa vaihtelivat hieman pelistä toiseen tai että niissä oli suuria alueellisia eroja. Selvitettävänä olevan asian alkulähteille pääsin, kun eteen tupsahti tämä tieto: Oneidan on sanottu olleen olennainen osa pelimuodon kehittämistä, jota nimitettiin "Boston Gameksi". Siinä pelaaja sai joko potkia pyöreää palloa vastustajan päätyrajan suuntaan tai poimia sen kainaloonsa ja pinkoa maalialuetta kohti.

Lyhyen mietinnän jälkeen Minervan pöllö Bubi liihotti ajatusten ylärimalle istumaan ja historian viisaus paljasti itsensä. Tämähän on selvääkin selvempää: Oneidan ja Boston Gamen aikaan jalkapallo siinä muodossa kuin se meille nyt näyttäytyy ja varsin laajasti edelleen pelattu railakas rugby olivat vielä yhtä ja samaa! Mutta pari seikkaa oli vielä hämärän peitossa: miten ihmeessä football on täällä soccer ja mistä innostus rugbyn ja showpainin välimuotoa nykyisimmin edustavan "amerikkalaisen jalkapallon" synnylle oikein tuli?

Historian penkominen voi olla tuskastuttavan antoisaa. Niin myös tässä tapauksessa. Kun termit "football" ja "soccer" vilahtelevat silmissä kuin varpuset naapurin orapihlaja-aidassa, ei tolkkua meinannut tulla ensin millään. Vaan sitten kirkkauden hetki koitti - yön pimeyden ja joltisenkin viileyden laskeutuessa jäähdyttämään mieltä ja kehoa.

Myös Yhdysvalloissa jalkapallon nimi oli alkuun ihan reilusti "jalkapallo". Siis football. Esimerkkinä tästä voi pitää vaikkapa vuonna 1884 perustettua The American Football Associationia tai tämän jälkeläistä, vuonna 1913 (eli Paul Ricoeurin synnyinvuonna) perustettua The U.S. Football Associationia. Lajin yhdysvaltalaisen liiton nimessä ei tosiasiassa ollut ennen vuotta 1945 edes mainintaa "soccerista". Ja vasta vuonna 1974 (siis omana synnyinvuotenani) tapahtui suuri käänne. The U.S. Soccer Football Association tiputti nimestään sen olennaisimman ja siitä tuli "The U.S. Soccer Federation". Hiipumista mitä hiipumista. Toivottavasti kaikki asiat eivät menneet heikompaan suuntaan tuon vuoden aikana.

Vaikka joltinenkin selvyys on nyt siis tullut, on edelleen olennainen kysymys kysymättä: mikä ihmeen "soccer"? Netin kätköistä löytyi vastaus myös tähän. Sana "soccer" on puhekielinen muunnos lyhennyksestä "assoc.", jolla puolestaan Yhdysvalloissa taannoin tarkoitettiin "association football" -nimistä asiaa. Siis "yhteisöjalkapalloa". Tai "mielleyhtymäjalkapalloa". Tai sitten sitä pelimuotoa, joka tuli hahmotelluksi Football Associationin kokoaman The Laws of the Game -säännöstön myötä. Koska football association niin siksi association football. Ja siksi "assoc" ja "soccer". Tämä selvä - vaikka edelleen mieltä kaihertaa omituisuus, että jalkapallo ei paikallisen tulkinnan mukaan ole reilusti jalkapalloa vaan nimensä perusteella jotain muuta. Vastaus tähänkin oli tosin jo nurkan takana odottamassa. Nimittäin Bostonin nurkan takana Cambridgessa.

Se, mitä suomalainen nimittää "amerikkalaiseksi jalkapalloksi" ja amerikkalainen "jalkapalloksi", löytää syntynsä yhtälailla Bostonin seudulta. Kovin kummoinen aavistaja ei tarvitse olla pohtiakseen yhteyksiä Oneidan, Boston Gamen ja yliopistojen välillä. Ja sieltähän se historian totuus löytyy!

"Amerikkalaisen jalkapallon" syntyhistoria palaa Harvardin yliopiston ja montrealilaisen McGill yliopiston väliseen otteluun vuonna 1874. Mielenkiintoista oli, että kummallakin yliopistolla oli hieman oma käsityksensä pelistä. Mutta se mikä yhdisti, oli tämä: kun muut yhdysvaltalaiset yliopistot olivat enemmän kallellaan Football Associationin käsitykseen pelistä, oli Bostonin naapurikunnassa Cambridgessa sijaitseva Harvard jäsähtänyt Boston Gamen maailmaan. McGill puolestaan suosi Boston Gamen niin ikään "tunnistamaa" rugby-tyylistä yliopistourheilun muotoa, josta Harvardin oli siis helpohkoa päästä jyvälle.

Parissa vuodessa Harvard oli omaksunut mcgilliläisen säännöstön ja saanut houkuteltua myös muita yhdysvaltalaisia yliopistoja samaan hullutukseen. Loppuvuodesta 1876 Harvardin, Yalen, Princetonin ja Columbian yliopistojen edustajat standardoivat - pitkälti englantilaisen "The Rugby Football Unionin" säännöstön pohjalta - omat sääntönsä ja perustivat vielä, Yalea lukuunottamatta, liiton, joka kantoi kunniakasta nimeä "The Intercollegiate Football Association". Voilà, jalkapallo ilman jalkapalloa oli syntynyt! Tosin kenties ilman niitä elementtejä, jotka nykyisimmin ovat lajille ulkoisesti eniten leimaa-antavampia: kuutoisvoltteja kierteellä pyramideistaan heittelevät cheerladerit, kentällä ja sen vierellä kuviomarssivat torvisoittokunnat sekä katsojan viihdyketulvaksi paisutetut show-ottelut.

Ottamatta kantaa urheilumuotoon, jota en rehellisesti sanoen tunne sisältä käsin, on pakko todeta huomio, että kaupallistamisen ulottuvuus lienee ollut yksi merkittävä taustatekijä amerikkalaisen jalkapallon - siis kehitellyn rytkyn - paikallisessa menestyksessä. Testosteroni virtaa rintapanssareiden kolistessa toisiaan vasten. Se vetää katsojia. Katsojat tulevat siis shown vuoksi ja siksi heille pitää tarjota show, jotta he tulisivat vielä uudelleenkin. Ja sitä toivotaan, koska sillä lailla ollaan kiinni bisneksessä. Tähän liittyvä havainto on se, että nimenomaan show - eikä peli sinänsä - voi kokonaisuuden kannalta olla nykytodellisuudessa jopa olennaisempaa. Tämä leimaa nimittäin myös muita lajeja, myös sitä jalkapalloa, josta ei suomenkielessä käytetä etuliitteitä.

Kun Los Angeles Galaxy - jonka riveissä kuulu David Beckham pelaa - vieraili tasan viikko sitten Bostonissa The New England Revolutionin stadionilla, olivat pelin jälkeiset kommentit varsin paljastavia. Niiden kärjessä ei niinkään ollut pelin kulku, erikoistilanteet tai joukkueiden taktiikka vaan julkkishahmojen ja yleisen hässäkän esittely. Sen sijaan että kommentaattori olisi edes todennut jotain "hyvästä pelistä" ja "1-2 päättyneestä kiihkeästä matsista", useamman kuin yhden urheilu-uutisankkurin suusta kuului lause "that was a good show".

Joka tapauksessa kuitenkin poikkeuksellista, että ottelu mainittiin ja että ihan se "tavallinenkin" jalkapallo - jota paikallisissa peruskouluissa on muuten ryhdytty viimeisen vuosikymmenen aikana jälleen harrastamaan - on kommentaattoreiden mielikuvissa siis ollut jollain lailla katu-uskottavaa. Nimittäin kaduilta ja puistoista nouseva jalkapallo on tunnetusti universaali kieli. Jonka senkin puhumista näyttää varsin mielellään opiskelevan myös vähintään yksi "kylmien lähteiden puiston" kentällä juoksenteleva nuorimies. GO-GO-GO-GO-GOOOOOOLLLLLL!

Äidin ylpeyttä

Olimme eilen pyöräretkellä. Tai oikeammin, itse juoksin Pikku-O:ta kärryissä työntäen (oma pyöränihän ei varsinaisesti ole vielä ollut oikein kunnossa). Mutta, tärkeintä kuitenkin on, että Iso-O oli Elämänsä Ensimmäisellä apupyörättömällä pyöräretkellä. Jos ylpeys omasta pyöräilykyvystään on ollut välillä käsinkosketeltavaa, oli ylpeys nyt levinnyt myös vanhempiinsa. Ajoimme E:n koulun läheiseen puistoon, jossa lapset saivat leikkipuistoelämyksen lisäksi ajaa pyörillään hyvää asfaltoitua kävelytietä ja tasaista nurmikenttää mielensä kyllyydestä. Ja kyllyyttä riitti. Menomatkalla Iso-O vielä ajoi kiltisti E:n perässä todeten:"E on mun Stop-merkki", mutta kotimatkalla oli itsetunto kasvanut sellaisiin mittoihin, että äitiä välillä hieman huimasi.

Pyöräilynoppiminen aiheutti lupauksenlunastamisen (viittaus rimpsuihin ja killuttimiin). Lähdimme koko perheen voimin bussilla ostosreissulle, mikä herättää erityisesti allekirjoittaneen, mutta myös T:n tuntevissa varmasti hämmennystä. Kun vielä vietimme ostoskeskuksessa aikaa tuntitolkulla, lisääntyy hämmennys omassakin mielessäni. Sivuhuomiona todettakoon, että viihtymiseni ostosreissuilla ei muuttunut aiemmasta miksikään.

Rimpsuja ei löytynyt! Kukkakori ja soittokello huolehtivat nyt lupauksen "killutin"-osion täyttymisen. Iloa tuottivat lisäksi E:n ja O:n uudet lenkkarit, farkut ja paidat sekä E:n lunch box. Väsyneinä, mutta onnellisina (ostosreissun päättymisestä) pääsimme kotiin, jossa T - jälleen kerran - laittoi pyöräni kuntoon, kiinnitti korin ja soittokellon Iso-O:n pyörään sekä lisäsi jalan omaan pyöräänsä. Pääseeköhän Pikku-O jo huomenna kokeilemaan omaa punaista pyöräilykypäräänsä turvaistuimessaan istuen - toive siihen olisi jo kova?

Deadline - eräänlaisia rajapyykkejä

Hengenvedon paikka on ilmeinen. Muutaman viikon intensiivisen työstämisen jälkeen reilu puolensataa liuskaa tekstiä lähti perjantai-iltana matkalleen kohti bittiavaruuden ulottuvuuksia ja kommentoivien professoreiden näyttöpäätteitä. Se on nyt siis virallisesti aloitettu: väitöstyön kirjoittaminen. Niin innostunut teemasta kuin itse olenkin ja perjantain deadline siksi eräänlainen ensimmäisen tekstinpätkän työstämisen jännittävä "kuolemanviiva", pyrin samalla myös säilyttämään tietoisuuden siitä, että mahdollisesti professoritkin perehtyvät materiaaliin viileän asiallisesti, ammatillisella rutiinilla.

Valmistuttuaan kirja tuskin tulee kuulumaan kauden bestsellereihin. Teema "kulttuurin käsite Paul Ricoeurin kriittisessä hermeneutiikassa" ei välttämättä muuta koko maailmaa ja sen itsekäsitystä. Mutta josko asian prosessointi muuttaisi edes minua. Kysymys siitä, mitä on tämä ihmisten ja ihmisyhteisöjen tuottama elämänmuoto - olemisentapa - ja mistä se oikein kertookaan, on jostain syystä kiehtonut jo pitkään. Käytännön esimerkkejä kiehtovuuden syistä voi etsiä monelta suunnalta - niin ilmastonmuutoksesta ja ihmiskunnan ekohistoriasta kuin esimerkiksi paikalliskulttuurien jännittävyyksistä.

Jännityksen aiheita nimittäin siltä sektorilta löytyy. Tässä eräs ajankohtaisimmista: Obaman hallinnon pyrkimys terveydenhoidon vakuutusjärjestelmän täydentämiseen. Kyse on liittovaltion hallinnon alaisen vakuutusmahdollisuuden luomisesta niille 40-50 miljoonalle yhdysvaltalaiselle, jotka eivät itse - eivätkä heidän työnantajansa - kykene maksamaan sitä nykyisen, yltiömäisen kalliin mallin mukaan. Joissain osavaltioissa, kuten kotiosavaltiossamme Massachusettsissa, järjestelmä on jo voimassa. Ja ainakin The New York Timesin pääkirjoitustoimittaja pitää sitä onnistuneena.

Kyse ei siis ole terveydenhuollon sosialisoimisesta tai olemassaolevan yrityskeskeisen järjestelmän uudeksimuokkaamisesta vaan sellaisen maanlaajuisen rinnakkaismahdollisuuden synnyttämisestä, joka alan säännöstöä kehittämällä palvelisi mahdollisesti myös nykyisiä vakuutuksenottajia: kun tarve vakuutuksen hyödyntämiselle ilmenee esimerkiksi vakavan sairastumisen tai vammautumisen yhteydessä, ovat vakuutusyhtiöt ottaneet varsin laajasti tavakseen vetäytyä korvausvastuusta - joko laskemalla vakuutuskattavuuden tasoa vastoin voimassaolevaa sopimusta tai irtisanomalla koko vakuutuksen!

Jokainen meistä kohtaa päivittäisessä elämässä monenlaisia merkkejä haavoittuvuudestaan ja hauraudestaan - omasta deadlinestään. Jo tämä inhimillisyysnäkökulma on keskeinen osa "sairausvakuutusreformia". Mutta toinen on, ainakin tämän maan kulttuuriperspektiivissä, olennaisempi: kylmä raha. Liike-elämän pelisäännöillä toimivat sairaalat - tyypillisesti yhteistyössä tai ristikkäinomistuksessa lääkeyritysten kanssa - pumppaavat vakuutusyhtiöiltä rahaa erikoissairaanhoidon kautta, jotka puolestaan rokottavat työnantajia ja yksityisiä ihmisiä hillittömiksi karanneilla vakuutusmaksuillaan. Jos Suomen järjestelmää on moitittu kalliiksi ja sitä haluttaisiin poliittisesti ohjata enemmän vapaan yrittäjyyden ja markkinoiden ohjauksen suuntaan, tervetuloa ottamaan mallia!

Keskustelussa Yhdysvalloissa jo yhdeksän vuotta asuneen suomalaisen kanssa tilanteen taloudellinen aspekti kävi selväksi: suomalaisessa järjestelmässä elävä suomalainen maksaa per capita alle puolet siitä mitä vapaan markkinatalouden maassa elävä yhdysvaltalainen. Ja tämän vahvistaa OECD:n tilasto. Käsite "henkilökohtainen konkurssi" ei ole vitsi tämän asian yhteydessä. Eivätkä korkeat kustannukset todellakaan minkään loogisen välttämättömyyden pakosta johda korkeaan hoidon tasoon, ainakaan Yhdysvalloissa. Tästä kertoo niin ikään OECD omassa raportissaan.

Juuri rahan näkökulma on se, mikä on nostattanut tunteita ja saanut jotkut tahot niitä nostattamaan. Muutos pyrkisi myös karsimaan kuluja olennaiseen keskittymällä, mutta terveydenhoitoalan yritysten puskaradio raportoi - perusteetta - aivan muuta: "pelätkää, rahaa kuluu lisää!" Tilanne lähenee absurditeettia, kun yritykset taistelevat kirjaimellisesti ihmisten hengellä leikkimisen tuottamien liikevoittojensa puolesta. Miljoonien dollareiden disinformaatioprojekteja on käynnistetty, kaikki tasot läpäisevä lobbauskoneisto puhkuttu täyteen laukkaansa. Ja tämä toimii, ainakin osittain.

Kerta kerran jälkeen uutiskanavilla toistuvat kuvat muutosta vastustavista mielenosoituksista luovat vahvoja mielikuvia, riippumatta siitä oliko kyseessä pikemminkin provosoitu tilanne vai aito ruohonjuuritason ilmiö. Ja kun disinformaation määrä on valtava, ihmiset lopulta myös uskovat mitä tahansa. Lähtökohtiin nähden on kuitenkin mielenkiintoista, että mielenosoituksissa on useampaan otteeseen nähty kylttejä, joissa joko liittovaltion hallintoa edustavan paikallisen kongressiedustajan päähän on liitetty pirunsarvet, tai jotka pursuavat natsisymboleita viittauksena hallituksen "totalitaristisiin" ja "itse Pahasta oleviin" pyrkimyksiin. Natsismiin on viitattu myös muualla. Missä kohtaa ymmärsinkään väärin?

Samalla on todella lähestytty kuolemanviivoja: paikalliseen demokratiaprosessiin kuuluvia "kaupungintalotapaamisia" on jouduttu perumaan, kun käsikirjoitettujen huutomellakoiden ja ympäri maata kulkevien palkattujen agitaattoreiden tuottaman häiriköinnin lisäksi tapaamisiin osallistuvien senaattorien ja kongressiedustajien henkeä on uhattu. Usea yhdysvaltalaismedia on ryhtynyt uutisoimaan jo näistä tapahtumista, ei enää itse asiasta. Levottomuuksissa eri puolilla maata ihmisiä on pidätetty nyrkkien käyttämisestä keskusteluvälineenä ja, ironista kyllä, jouduttu viemään sairaalaan tappeluissa saatujen vammojen hoitamiseksi.

Hengenvedon paikka olisi ilmeinen myös tässä. Valtamittelö paisuu yli järjellisyyden, katkaisten jo ohueksi venyneet siteet vakuutusreformin tarkoitukseen ja sisältöön. Esimerkkinä tästä voidaan pitää vaikkapa perjantaina bittiavaruuteen niin ikään lähetettyä tekstiä, jonka Yhdysvaltain vara-presidentin paikkaa tavoitellut Sarah Palin päätti julkaista omana asiaa koskevana fb-lausuntonaan:

"And who will suffer the most when they ration care? The sick, the elderly, and the disabled, of course. The America I know and love is not one in which my parents or my baby with Down Syndrome will have to stand in front of Obama’s “death panel” so his bureaucrats can decide, based on a subjective judgment of their “level of productivity in society,” whether they are worthy of health care. Such a system is downright evil."

Siis mitä? Oliko vakuutusjärjestelmän täydentämisen ja terveydenhuollon asiakkaiden todellisten hoitotarpeiden kartoittamisen oikeana tarkoituksena kärsimyksen aiheuttaminen sairaille, vanhuksille ja kehityshäiriöistä kärsiville, "kuolemanpaneelien" perustaminen elinkelvottomiksi todettavien jättämiseksi oman onnensa nojaan - ellei peräti heidän "poistamisekseen" eutanisoimalla kaikki yli 60-vuotiaat kuten eräässä keskustelupalstakommentissa myös väitetään? Ajatus deadlinestä on tottakin todellisempi siinä mielikuvamaailmassa, jota ammattimaiset disinformaation levittäjät pyrkivät tuomaan esiin kaikin mahdollisin keinoin. HealthCare onkin radikaaleimpien suussa saanut pilkkavärssynä käytetyn "ObamaCaren" sijasta jo kehitellymmän kutsumanimen "Obama's DeathCare".

Laillisuusnäkökohdat nousevat tässä farssissa etsimättä esiin. Sananvapaus on toki kaikille avoin, mutta missä sen rajat oikein kulkevat? Sinänsä mielenkiintoiseen saumaan tämä aggressiivisen röyhkeä spektaakkeli ja ihmisarvon punnitseminen liikevoittona osuu, kun Korkeimman oikeuden tuomarin valan eilen vannonut Sonia Sotomayor astui virkaansa ensimmäisenä hispaanona ja vasta kolmantena naisena. Vakuutusreformin kun on katsottu erityisesti edesauttavan nimenomaan niitä ei-valkoihoisia ei-yritysjohtajia, jotka ovat aiemmin olleet turvaverkkojen ulkopuolella.

Mielenosoituksissa suurinta melua pitäneet ovatkin kuuluneet valkoihoisiin - ja niitä nimenomaan ovat rahoittaneet valkoihoiset yritysjohtajat. Mutta sehän ei ole koko maan kuva, sillä kuva on kokonaisuutena hyvin värikäs. Ja jokaisen värisävyn oikeuksia valvoo lakia joustavasti käsittelevä korkein oikeus. Se nimittäin kuuluu tämän perustuslain ja sen hengen toteutumista valvovan korkeimman oikeuden tehtävänkuvaan, että sillä on myös poliittista valtaa. Jää siis nähtäväksi ottaako Sotomayor - tai korkein oikeus - kantaa "DeathCareen" jossain keskustelun vaiheessa. Toivoa miltei sopisi. Itse puolestani olen jo ottanut. Jos kohta Yhdysvalloissa osataan veivata sosiaaliturvaan liittyvän lainsäädännön kanssa, osataan sitä Suomessakin.

Vuoden alusta voimaan astuneen lainmuutoksen ansiosta apurahansaajan sosiaaliturva on "parantunut" - ja nimenomaan tavalla, jonka edessä olen enemmän kuin kerran haukkonut henkeä. Kun ennen vuodenvaihdetta ulkomailla apurahojen turvin ulkomailla opiskelleet ovat perheineen voineet hakemuksesta pysyä Suomen sosiaaliturvan piirissä 10 vuotta ja jopa pidempään, on tilannetta nyt "parannettu" siten, että sosiaaliturva voidaan asettaa kyseenalaiseksi ja jopa evätä kokonaan. Jos se myönnetään, se myönnetään vain ja ainoastaan apurahojen myöntökaudeksi. Siis: päätöstä sosiaaliturvan piirissä pysymisestä on käytännössä rajoitettu myös ajallisesti. Valitettavaa kyllä, tällä on vaikutus myös opiskelijoiden ja tutkijoiden perheisiin, joiden sosiaaliturvan piirissä pysyminen on suoraan riippuvainen tästä opiskelijalle tai tutkijalle annettavasta päätöksestä.

Laissa - tai sen tulkinnassa - olevan selvän epätarkoituksellisuuden vuoksi jouduin pikaisesti jättämään valituksen työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnalle, onnekseni ennen valitusajan deadlineä. Saa nähdä miten asia etenee. Byrokratiaan osallistuvia ja asiaan kytkeytyviä tahoja ovat Maatalousyrittäjien eläkelaitos, Eläketurvakeskus sekä Sosiaali- ja terveysministeriö. Tunnetusti joustavia ja toimintaansa itseohjautuvasti korjaavia instansseja. Jossain määrin hämmentävää kyllä, on Kansaneläkelaitoksen ulkomaanasioiden osasto ollut eniten ymmärtävällä kannalla ja kokolailla ihmeissään tulkinnoista joita edellämainitut ovat esittäneet.

Monenlaisen keskustelun, kirjeenvaihdon ja saatujen päätösten jälkeen on mahdollista todeta, että käytännössä olen pakotettu maksamaan työeläkevakuutusmaksua pitääkseni itseni, ja tätä kautta myös perheen, sosiaaliturvan piirissä - vaikka mitään apurahasta muodostuvaa "työtuloa" minulla ei tietenkään opiskelun ja siihen liittyvien pakollisten kustannusten takia ole. Rohkenen kohteliaasti epäillä, että lopputulos tai tulkinnallinen kokonaisuus ei ollut lainsäätäjän tarkoitus.

Spekulaatioksi sitten jää - jos nykyinen tulkinta osoitetaan muutoksenhakulautakunnassa oikeaksi - oliko laissa lopulta edes kyse apurahansaajista vai siitä, että jatkuvasti syvenevässä kriisissä oleva Suomen työeläkejärjestelmä saisi apurahansaajista bulvaaneja, pumppaamaan rahaa säätiöistä eläkejärjestelmään. Mutta tämä on ehkä liian rohkea sivallus - vaikka siihen antaisikin omat aineksensa eläkealan korkeimman virkamiehen perustellut kommentit siitä, ettei suomalaisen työeläkejärjestelmän tulevaisuuden rahoitus ole vakaalla pohjalla. Voisiko jopa sanoa, että Sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosaston päällikön Tarmo Pukkilan viesti on tämä: deadline se on rahoitusvajeen kattamisellakin. Jännittävyyttä sitä on siis isänmaankin kamaralla. Ja paikallista byrokratiakulttuuria. Ja parantuvaa sosiaaliturvaa.

Terveydenhuoltoa ja ongelmia

Näimme muutama viikko sitten bussissa pyörätuolilla liikkuvan toispuolihalvaantuneen miehen, jonka toinen alaraaja oli jouduttu katkaisemaan. Mies halusi tehdä E:n kanssa "High five" muutaman kerran liikaa E:n sietokyvylle, mutta tilanteesta selvittiin mukavasti ja poistuessamme bussista kohteliaasti vielä hymyiltiin puolin ja toisin.

Näimme saman miehen toissapäivänä polkupyörätreeniemme aikana lähipuistomme vieressä. Mies tuli ulos bussista, minkä jälkeen hänellä liioittelematta kesti kymmenen minuuttia kääntää pyörätuolinsa kävelytien suuntaiseksi. Sen jälkeen hän lähti etenemään tuolinsa kanssa vauhtia, joka oli lähes sietämätöntä sivusta seurata: halvaantumattomalla kädellään hän pyöräytti rengasta aina kädenmitan verran eteenpäin (=10cm). Aikaa kului tuhottoman paljon rullata pelkästään puiston yhden reunan verran. Katsoessani hidasta kulkua sivusta kuten muutkin kulkijat, en voinut välttyä ajattelemasta, että Suomessa kyseisellä miehellä olisi suurella todennäköisyydellä yhteiskunnan kustantama sähköpyörätuoli.

Yhdysvalloissa on menossa hurja tunteisiin vetoava, täysin älyttömäksikin äitynyt keskustelu aiheesta Health Insurance Reform eli Obaman hallinnon yritys saada kaikille kansalaisille mahdollisuus terveyden-ja sairaudenhuoltoon. Vakuutusyhtiöiden voitontavoittelu on aiheuttanut vakuutusmaksujen nousun niin korkeaksi, että 50 miljoonaa ihmistä on pudonnut tilanteeseen, jossa heillä ei ole varaa sairausvakuutusmaksuihin eli sitä kautta sairaalahoitoon. Aika huimaa. Kun Obaman hallinnon toimesta yritetään saada reformia läpi, on vakuutusyhtiöiden, lääkefirmojen, sairaaloiden ja yksittäisten republikaanitaustaisten pamppujen miljardeilla dollareilla kustantamien lobbausfirmojen avulla valjastettu ihmisiä pitämään lukemattomia ja äänekkäitä mielenosoituksia reformin kaatumisen puolesta. Reformin sanotaan mm. aiheuttavan sen, että verot kohoavat, kaikkien on otettava valtion oma sairausvakuutus, vakuutuskattavuus laskee niiden osalta, joilla sellainen on ja yksittäisinä asioina jopa aiheuttavan pakkoabortit ja "mandatory sex changes" (miten tämän ikinä suomentaisikaan - pakko vaihtaa sukupuolta?). "It's the Governments secret plan to kill your grandparents and all the elderly people". Mahdollisuus päästä lähietäisyydeltä seuraamaan tätä spektaakkelia on samalla viihdyttävää ja kauhistuttavaa. Medialukutaidottomia ihmisiä pelotellaan asioilla, jotka eivät ole todellisia. Kyllähän Suomessakin osataan lobata ja totuutta vääristellä, mutta mittakaava on niin kovin toisenlainen. Jäämme ihmettelemään.

Ihmettelemme myös toista omaan terveyteemme liittyvää asiaa. Huolemme nimi on A-vitamiini. Sitä lisätään täällä todella moniin ruoka-aineisiin (kuten meillä paljon kuluvaan maitoon ja leipään). On vaikea ymmärtää, miksi niin tehdään. Linkkinä näkyvän Wikipedia-tekstinkin mukaan USA:ssa saadaan A-vitamiinia tarpeeksi ruoasta; sen sijaan maailmanlaajuisesti ongelmana on kehitysmaiden lasten vähäinen A-vitamiininsaanti. Pseudotumor cerebri:tä ja muita ongelmia odotellessa jääkaapistamme löytyy gallonatolkulla maitoa.

Oppeja ja opetuksia

Iso-O osaa ajaa pyöräänsä. Kyllähän se vielä heiluu ja huojuu, mutta hyvissä olosuhteissa kaikki sujuu lähdöstä jarrutukseen. Ylpeys osaamisestaan on välillä käsinkosketeltavaa. Ei me vielä mitään pyöräretkiä voida tehdä, mutta olemme iloisia tästä etapista. Rimpsut ja killuttimet on nyt virallisesti ansaittu.

Pikku-O on myös matkalla kohti osaamistaan sekä puheen että pottailun osalta. Epäselviä uusia sanoja voi kuvitella kuulevansa päivittäin, ja potta on jälleen löytynyt, ainakin ajoittain. Yritämme jaksaa luottaa, että tästä pienimmästäkin tulee joskus puhuva ja kuiva poika.

Oma pyöräilyni ei ota onnistuakseen. T on herrasmiesmäisesti jaksanut vaihtaa takarenkaani sisäkumin jo kahdesti, enkä vieläkään pysty ajamaan edes puolen tunnin pyörämatkaa kumin tyhjentymättä. Tältä osin harjoitukset jatkuvat - missä vika, kun ulkokumi ja vanne näyttävät päällisin puolin olevan kunnossa. Niin, ja myyjä ei sitten koskaan lähettänyt lupaamaansa hinnanalennus-shekkiä, joten mieli on välillä aika musta. Olin kyllä aika surkea pyöränostaja.

Löyhällä assosiaatioketjulla pääsemme T:n oppeihin ja opetuksiin. Niitä varsinaisesti ei eilen illalla ollut hänelle tarjolla, mutta bongattuaan Improper Bostonian -lehdestä Dream Theaterin keikan, pääsi hän erinäisten tapahtumaketjujen jälkeen erään lämppärinä olleen maailmankiertuebändin soittajien seuraan ja vielä keikkabussinkin kyytiin. Aika huimaa, tulevat myöhemmin syksyllä myös Suomeen! Sinne keikalle hakeutuvat voivat arvata, oliko kyseessä Zappa plays Zappa vai Big Elf. Oppeina ja opetuksina voisi kai pitää sitä, että kannattaa tarttua tilaisuuteen.