Sandyn jälkeen

Hurrikaani Sandyn uhriluku on noussut jo yli sadan, sadattuhannet ovat edelleen ilman sähköä ja monien kodit ovat tuhoutuneet. Tuntuu melkein epäreilulta, että selvisimme niin vähällä - edelleen on mahdollista tuudittautua siihen väärään turvallisuuden tunteeseen, mikä aina uutisia katsoessa valtaa mielen:"Karmeat tapahtumat tapahtuvat aina muille". Omalta pihalta kaatunut puukin on käyty ammattitaitoisesti hakemassa pois. Jäljelle jäi vain pieni määrä sahanpurua, aavistuksen vääntynyt naapurin kattokouru ja nurmikollamme hieman vinossa seisova tuore kanto. T:n keskiviikkoinen lento Rochesteriin (ja siellä oleviin SPEP-ja Ricoeur-kongresseihin) lähti ennakkotiedoista poiketen loppujen lopuksi aivan ajallaan, ja meille jumiutunut suomalaisvieraamme P pääsi viimein jatkamaan matkaansa torstaina kohti Chicagoa. Ja kuten arvelin, talon ensimmäinen suomalaisperhe pääsi meillä käymään tiistaina sovitun mukaisesti. Lapset olivat innoissaan, kun vieraaksi saapuivat 9-v ja 7-v pojat - lyhyen alku-ujouden jälkeen jopa Iso-O meni joukon jatkona, vaikka ainoa tyttö olikin. Niin että tuskin huomasimme koko myrskyä muualta kuin uutisista ja kaksi päivää kiinniolleista kouluista.

Halloween on vuosi vuodelta odotetumpi juhla kolmikkomme keskuudessa - amerikkalaista hapatusta, sanoisi joku. Vaan minkä sille mahtaa, kun sitä niin paljon täällä etukäteen hehkutetaan. Kouluissa ja kerhoissa valmistellaan erilaisia koristeita, kurpitsoja myydään kaikkialla ja talot on koristeltu mitä karmaisevimmin koristein. Koska aivan naapurustomme ottaa juhlan hieman rauhallisemmin, menimme Newtonin keskustan läheisyydessä olevalle alueelle, jossa juhlaan vuosittain todella panostetaan. E oli pukeutunut Draco Malfoy:ksi Harry Potter-sarjasta, Iso-O prinsessaksi (vaikka tämä vaihe on muuten jo ohitettu), ja Pikku-O oli "green monster". Jokaisella kolmikostamme oli kannettavanaan isot, ontot muovikurpitsat, joihin karkkia alkoi nopeasti kertyä. Vaikka kurpitsat, joiden vetoisuus oli n. gallona, olivat lähes täynnä, näytti E hieman pettyneeltä. Perinteinen lapsen yltäkylläisyyden keskellä pilkahtava tyytymättömyys; aina voisi saada vielä hieman enemmän. Hohhoijaa. Kun saaliit kaadettiin keittiöpöydällemme, täyttivät ne koko pöytäpinnan ruhtinaallisesti. Kyllä niiden avulla muutama karkkipäivä eteenpäin päästään.

Olen lomaillut tiistaiaamusta lähtien - mikä sen mukavampaa. Lapset ovat reagoineet läsnäolooni hirveän suurella määrällä ääntä ja energiaa. Lisänsä tähän tietenkin ovat luoneet poikkeustilanteet myrskyn, vieraiden ja Halloweenin vuoksi, mutta silti. Pliiiiiz! Ottakaa vähän rauhallisemmin. Lasten viimein päästyä kouluihinsa keskiviikkona sain muutaman rästihomman hoidettua. Sain muun muassa lähetettyä roikkumaan jääneet apurahaselvitykset, päivitettyä lasten muistojenkirjat ja lähettyä viime tipassa tietomme Green Card Lottery:a varten. Joo, mutta mahdollisuutemme ovat minimaalisen pienet, sillä green cardia yrittää vuosittain miljoonat ja miljoonat ihmiset arpaonnensa avulla, ja T:n arpaonni tiedetään. Yhden apurahaselvityksen parissa vierähti tunti jos toinenkin, sillä se piti laatia ruotsiksi (Tack så mycket, Svenska Kulturfonden, för ert stöd!). Surkeaa, että kymmenen vuoden kouluruotsin tämän hetkinen taso pääni sisällä on sitä luokkaa, että yhtään liioittelematta jouduin tarkistamaan useamman kuin joka toisen sanan nettisanakirjasta. Toisilla kielet sujuvat, toisilla eivät.

Yhtenä päivänä päädyin tekemään reissun Bostonin keskustan suuntaan, ja hoidin samalla yllätykseksni joululahjojen hankkimisen. Käväisin sovitusti myös Martinos Centerillä tervehtimässä vanhaa ryhmääni. Lähdöstäni on aikaa jo melkein puoli vuotta, mutta tilanne käsikirjoitusten osalta oli käytännössä ihan sama. Ryhmän johtaja tekee loistavaa tutkimustyötä ja hänen paperinsa ovat ykkösluokkaa, mutta se hitaus, millä niitä tuotetaan on aivan käsittämätön. Tunsin suunnatonta huojennusta siitä, etten enää ole aktiivinen jäsen ryhmässä.

Keskustelimme tänään aamupalapöydässä siitä, minkä ikäisenä kukakin on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Minä opin vasta koulussa 7-vuotiaana, E oli viisi ja Iso-O 4,5-vuotias. Pikku-O täyttää parin kuukauden päästä viisi eli on jo ohittanut Iso-O:n lukemaanoppimisiän. Tähän hän viilipyttymäisesti totesi: "I can't help it, my brain is not reading". Niin, eihän sille sitten mitään mahda. Ja jokainen ajallaan.

Sandyn jälkeinen aika on ollut viileää ja kaunista. Yritän väijyä säätiedotuksia oikean talvirenkaiden tilaamisajankohdan määrittämiseksi. Ehkä jo alkuviikosta? Kunpa tietäisin.