Kesäkurpitsa, jumppa, klarinetti, MCAS, paperityöt ja tajuttomuus - kaikenlaista menneeltä viikolta

Pikku-O oli löytänyt keltaisen kesäkurpitsan koulun puutarhasta. Ensin kukaan opettajista ei uskonut, kun hän oli yrittänyt kertoa löytäneensä jotain keltaista, mutta joku oli kuitenkin seurannut perässä, ja löytö oli varmistunut todelliseksi. Palkkioksi tästä tarkkasilmäisyydestä Pikku-O oli saanut kasviksen mukaansa ja T valmisti siitä niin herkullisen aterian, että jopa Pikku-O (jolla on välillä suuria hankaluuksia vihreiden, siemeniä sisältävien kasvisten kanssa) oli syönyt hyvällä ruokahalulla. Minullekin oli jätetty kolme siivua.

Iso-O on ahkerasti jumpannut fysioterapeutilta saamiensa jumppaohjeiden mukaisesti joka ilta. Milfordissa ollessani ehdin usein seuraksi, mutta nyt tilanne on huomattavasti muuttunut, kun en koskaan ole ajoissa kotona kiitos yliopistosairaalan paperitöiden tehottomuuden ja oman hitauteni. Jumppaohjeet hän sai, sillä vuosi sitten hänen jalkojensa huomattiin olevan hieman erimittaiset ja selkä siksi kiero, ja selkävaivoja hän on valitellut jo vuosia. Tuntuu syylliseltä, kun olen niin huonosti hänen kanssaan ehtinyt olla - T ei kelpaa jumppaseuraksi, vaikka kaikkeen muuhun niin hyvin käykin. Hyvänä uutisena oli käynti fysioterapeutilla Oulussa kesällä: jalkojen pituusero oli vähentynyt ja selkä suoristunut.

E on oppinut soittamaan klarinettia! Neljännellä luokalla harjoitellaan orkesterisoittimen soittamista, ja ensimmäinen tunti oli tällä viikolla. Ei siellä oikeasti opeteltu kuin kokoamaan soitin ja puhaltamaan suukappaleeseen, mutta kotona E oli sinnikkäästi yrittänyt ja oppinut soittamaan samoja kappaleita kuin aiemmin nokkahuilulla. Hän on siis jo nyt parempi soittamaan klarinettia kuin kukaan muu tässä perheessä. Iso-O oli pörrännyt ympärillä ja halunnut jotenkin osallistua. E oli antanut viimevuotisen nokkahuilunsa hänelle, ja innokkaasti olivat sitten soittaneet yhdessä. Jee. Olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, ettemme ole heille soittamismahdollisuutta antaneet, mutta onneksi koulu hoitaa asian puolestamme. Vähän hassua tietenkin on, että esimerkiksi nokkahuilunsoitto rajoittui vain kolmanteen luokkaan ja orkesterisoittimen neljänteen, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Posti toi takaisin myös E:n viimevuoden MCAS-testin tulokset. MCAS on jokavuotinen osavaltion laajuinen testi 3.-10.-luokkalaisille. Nuorimpien kohdalla arvioitiin englanninkielentaitoa sekä matematiikkaa. Nyt kuulostan vanhemmalta, joka kuvittelee oman lapsensa olevan jotenkin erityisen lahjakas, mutta E:lla testit menivät  todella hyvin, joten ylpeältä kuulostamiselle on ainakin jonkinlainen peruste. E oli molemmissa kokeissa korkeimmassa ryhmässä (Advanced - Proficient - Needs Improvement - Warning), mikä ei ole ihan huono saavutus äidinkieltään puhuvien joukossa. Matematiikan kokeessa E sai täydet 280 pistettä, englanninkielessä 260/280 menettäen pisteitä ainoastaan "open-response"-tyyppisissä kysymyksissä. Aivan huonossa porukassa lapsemme eivät ole. Mason-Rice koulun oppilaista 47% englanninkielessä ja 63% matematiikassa kuului tähän "Advanced"-porukkaan. Newtonin kouluissa vastaavat prosentit olivat 29% (englanti) ja 47% (matematiikka) ja koko osavaltion alueella 15% (englanti) ja 27% (matematiikka) - ja Massachusetts ei todellakaan ole Yhdysvaltain huonoiten pärjäävä osavaltio.

T antoi opiskelijoilleen ensimmäisen kirjoitustehtävän:"Who am I as as a human being", ja sai korjattavakseen pinon toinen toistaan työläämpiä kirjoituksia. T päätti ottaa maljansa jälleen kerran täytenä, ja korjaili niitä päivä tolkulla kommentoiden melkein jokaista lausetta. Arvosanat vaihtelivat A:n ja C:n välillä, vaihteluväli normaalisti A(paras)-F(hylätty). Korjausten lisäksi T:n viikkoa on tehnyt haastavammaksi E:n ja Iso-O:n keskiviikkoinen vapaapäivä jälleen yhden juutalaisen juhlapäivän vuoksi (Yom Kippur) sekä oman väitöskirjan kolmosluvun valmistumisen itseasetetun deadlinen lähestyminen (tämä sunnuntai 30.9.). Mustat silmäpussit alkavat jälleen tummentua.

Minulla on ensimmäinen vapaapäivä yliopistosairaalaviikon jälkeen. Kokonaistuntimääräni viikolle oli 83.75, mikä ylittää sallitun rajan 80h/viikko. Todellisuudessa kuitenkin keskimääräinen tuntimäärä jää alle rajan, sillä minulla sattui olemaan seitsemän päivän työputki, ja tuntimäärä tasataan neljän viikon kesken. Seuraava vapaapäivä minulla on jo viiden päivän päästä, joten ensiviikko väistämättä jää työtuntimäärältään pienemmäksi. Työ sairaalalla sinänsä on ok. Käytännöissä vaan olisi niin paljon parannettavaa, etten melkein jaksa niistä kirjoittaa. Pahin on ehdottomasti käsinkirjoitettavat määräykset. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun omat potilaat sijaitsevat ympäri sairaalaa, menee ihan hirveästi aikaa hukkaan juosta potilaskansioiden perässä yksittäisten määräysten varmistamiseksi. Toki yritän tehdä kaiken kerralla, mutta aina se ei onnistu. Viikolle mahtui myös yksi ikävä tapahtuma. Olin juuri kirjannut yhden potilaan ulos sairaalasta ja kävellyt toiseen kerrokseen, kun minut hälytettiin takaisin paikalle. Potilas oli pyörtynyt, lyönyt päänsä ja oli tajuton. Tilanne eskaloitui, ja lopulta hänet jouduttiin intuboimaan. Pään kuvantaminen paljasti laajan aivoverenvuodon, ja nyt hän on huonon ennusteen kanssa teho-osastolla. Ikäväksi tilanteen tekee se, etten erikoislääkärin kanssa yhtään nähnyt merkkejä uhkaavasta tajunnanmenetyksestä kymmenen minuuttia ennen episodia; hän odotteli kärsimättömänä hoitajien tiskin äärellä paperitöiden valmistumista. Pyörtymisen jälkeen huomattiin, että hänen verensokerinsa oli erittäin alhainen, mikä aiheutti pyörtymisen. Huono tuuri, että hän sattui lyömään myös päänsä.

Mutta, elämä jatkuu ja työt kutsuvat jälleen huomenna. Nyt kuitenkin aion nauttia vapaapäivästäni. T:n lähestyvä syntymäpäivä värittänee tätä sateista päivää. Amerikkalaiset pannukakut odottavat taikinana valmistumistaan.