Työnulkopuolinen aika

Elämäni perheen poissaolessa on ollut lähes pelkästään työntekoa. Niinpä minulla on kovin vähän kerrottavaa. Vapaapäiviä viiden viikon aikana minulla ei ollut yhtään, vapaaöitä sentään kolme. Näiden kolmen vapaayön edeltävänä päivänä kahdesti sain seurakseni vieraita, joten vain yhden vietin täysin yksin. Yksinäinen silti olen ollut. Talo on niin hiljainen.

Tehtävien asioiden lista on hirvittävän pitkä - tai ainakin tuntunut siltä. Olen yrittänyt siitä kohta kohdalta ruksata asioita pois kotona vähäisiä hetkiä ollessani. Iso-O:n Yamaha huilu saapui, E:n koulubussi ja erityisaktiviteetit on maksettu, Quebec City-hotelli varattu lasten viimeiselle lomaviikolle, sohvatyynyt, peitot ja tyynyt on pesty, kännykkäliittymiä vertailtu kolmatta liittymää varten (niin, meillä on vasta nyt, E:n lähtiessä yläkouluun tarvetta kolmannelle kännykälle), uusi yleislääkäri hankittu, laboratoriossa ja iän vaatimassa mammografiaseulonnassa(!) käyty. Tekemistä vielä odottavat pensasaitojen leikkaus ja nurmikon viikatteella leikkaaminen, sillä en ole koskaan kotona inhimilliseen aikaan niitä tehdäkseni. Kovasti toivon, että normaali hyvä onneni jatkuu, ja pihafirma käy ne hoitamassa puolestani. Eivät ole vielä saapuneet. Taidan löytää itseni iltamyöhällä ruohonleikkurin perästä ja sen jälkeen otsalampun valossa saksien jatkeena piha-aitaa trimmaamassa. Tulee varmaan hyvä. 

Lainkuuliainenkaan en ole ollut. Sain perääni poliisin, kun eräänä sunnuntaiaamuna porhalsin 55 mailia tunnissa alueella, jossa rajoitus on 40. Minun olisi kuulunut saada siitä ainakin 150 dollarin sakko, mutta sain vain varoituksen. En tiedä, mikä vaikutus oli kahden 'kortin' esiinvetämisellä. Ensimmäinen oli "viaton nainen ratissa"-kortti. Esitin vilpittömän anteeksipyyntöni, kun poliisimies ilmaantui ikkunani taakse. Toinen oli "lääkäri"-kortti. Vedin puolihuolimattomasti valkotakkini esiin ajokorttia laukusta kaivaessani. No, vaikutusta tai ei, en saanut sakkoa. T varmaan olisi saanut.

Kelien puolesta T:n olisi pitänyt pysyä täällä. Uutisista olen huomioinut, että hän teki sen taas; lähti hellettä pakoon vieden sen mukanaan Suomeen. Täällä on ollut viilein heinäkuu miesmuistiin. "Vain 3 päivää, jolloin on ollut hellettä", sanottiin uutisissa, mikä täällä tosin tarkoittaa <32 astetta. No, suomalaiselle on ihan lämmintä, vaikka jäätiin viileisiin 25 astelukemiin. Dramaatiikkaakin on sää tarjonnut. Revere:n tornado tuhosi useita taloja.

Minulla kävi, kuten aiemmin mainitsin, kahtena kolmesta mahdollisesta päivästä vieraita. Ensin saapuivat H, P ja lapset Helsingistä suunnilleen samaan aikaan kun T oli lasten kanssa heidän kotonaan Helsingissä (suurkiitokset siitä!). Harmillisesti kyseessä oli sadepäivä, mutta pääsimme silti pilvien hälvennyttyä kävelyllekin. Oli oikein haikeaa, kun lähtivät. Nukuin jälkikäteen 15 tuntia.

Viimeisenä kolmesta vapaastani saapuivat ystävämme L:t meille. J korjasti vaatteita keittiönpöydän ääressä ompelukoneellamme samalla, kun valmistelimme yksinkertaista, mutta aina niin toimivaa tortilla-päivällistä meille kaikille. T grillasi lihat. Tytöt keskittyivät lähinnä mansikoiden syömiseen, mutta mikäs sen parempaa. Mukava ilta - nukuin 17 tuntia.

Huonoja uutisia sain työrintamalta. Uusi juniorierikoistujamme ei aloitakaan. Ei saanut lääkärilisenssiä Massachusettsiin. Se tarkoittaa, että hänen työnsä jaetaan meille muille. Surullisinta siinä on se, että odotettavissa on ainakin ylimääräinen viikko night float-päivystyksiä (juuri, kun iloitsin niiden päättymisestä) ja muutama ylimääräinen viikonloppu. Olen muserrettu.

Surkeaa mielialaa siivitti Bostoniakin koskettaneen näyttelijän, Robin Williams:in kuolema 11.8.2014. Parkinsonin tautia ja masennusta sairastanut näyttelijä päätti itse elämänsä. Bostoniin hän liittyi ainakin yhden elokuvan kuvausten vuoksi. Boston Common:issa on penkki , jossa yksi elokuvan Good Will Hunting kohtaus kuvattiin. Olemme itsekin samalla penkillä istuneet.

T ja lapset ovat nyt Islannissa. Sain Iso-O:lta ehkä söpöimmän sähköpostiviestin ikinä. Niin teini. 
"hei aiti! (tassa ei ole :a) 
GUESS WHO GOT A FADORA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

(a fadora is a hat that I have been wanting like forever!!!)"

Enää pitäisi tietää, mikä on "Fadora". Taidan oppia sen tulevana maanantaina. En malta odottaa.

Neurologia (PGY 3): Yövuorot

Aloitin yövuorot heti suoraan, ilman minkäänlaista taukoa stroke-perjantaipäivän jatkoksi heinäkuun 25. päivänä tehden 14 yötä 17 mahdollisesta. Ensin tein kaksi yötä putkeen, olin yhden vapaalla, sitten tein 5 yötä putkeen, olin yhden vapaalla, sitten uurastin 6 yötä putkeen, olin yhden vapaalla, ja lopuksi yhden yön siten, että jatkoin suoraan, ilman taukoa jälleen stroke seniorina elokuun 11. päivänä. Oikeasti aikataulu ei ole näin tiukka, mutta tein hieman järjestelyjä. Sain siirrettyä yhden päivystyksen heinäkuun alusta ja kaksi elo-syyskuulta ajalle, jolloin T ja lapset eivät ole täällä. Olen siis heidän poissaolonsa 5 viikon aikana kokonaiset 3 yötä pois työpaikalta. Ihan jokaisena päivänä olen töissä.  Alkaa jo vähän surista päänsisällä..

Yöt ovat olleet aika kiireisiä. Hiljaisimmillaan 5 potilasta, kiireisimmillään 13 osastopotilaiden lisäksi. Viikonloppuöiden (pe ja la) aikaan kanssani kymmeneen saakka illalla olivat joku junioreista toisen seniorin tai viimeisen vuoden erikoistujan kanssa harjoittelemassa, viikolla viimeisen vuoden erikoistuja, joka samalla toimi erikoislääkärin 'sijaisena'. Kun hän n. kymmenen aikaan lähti, soitin hänelle keskustellakseni potilaista, jotka saapuivat yöaikaan. Olin jälleen onnekas ja sain seurakseni samat henkilöt, joiden kanssa olin juniorinakin. Ensin ihastuttava, nuori puertoricolainen Idanis, sitten libanonilainen Wissam. Yhteistyömme sujui kuin rasvattu. Stroke-potilaista soitin joko Ajay:lle tai Intiasta Arkansasin kautta tänne saapuneelle Anandille.

En voi sanoa, että kaipaan takaisin yötyöhön. Pian on junioreiden aika ottaa vetovastuu. Meillä senioreillakin on toki öitä tiedossa, mutta ne ovat enää yksi kerrallaan. Night Float on osaltani historiaa. Jihuu.

Neurologia (PGY 3): Aivohalvaus

Aika stroke-seniorina oli melkoisen reipastahtinen kaksiviikkoinen. T:n ja lasten lähtöpäivästä viikonlopun yli seuraavaan perjantaihin oli jatkuvaa juoksemista paikasta toiseen. Seniorina jaoin potilaat kahden juniorin kesken; toinen kantoi vastuun teho-osastopotilaista, toinen osastosta. Stroke Code-hakulaite piippasi jatkuvasti. Jotta kaikki meni jouhevasti eteenpäin, huolehdin itse juniorin sijaan akuuteista hälytyksistä aamupäivisin kierron aikaan, joten ajoittain olin ihan pihalla, mitä muiden potilaiden kanssa oli suunnitelmissa. Onneksi stroke-fellow on viimevuodelta tuttu, juuri ohjelmastamme valmistunut intialaislähtoinen Ajay; hänen kanssaan oli helppo kommunikoida jälkikäteen, mistä olivat poissaollessani puhuneet.

Junioreinani olivat "kuukauden erikoistuja"-palkinnon saanut, Libanonista Bostoniin 5 vuotta sitten muuttanut nuorimies Ribal sekä se sama pakistanilainen Nazish, jonka kanssa sain vääntää ohjeita rautalangasta osastoviikon aikana. Sama vääntö jatkui. Olin välillä suorastaan epätoivoinen. Erikoislääkärit, intialainen Moonis ja yhdysvaltalainen Goddeau, toistuvasti ihmettelivät, miten hänen päivittäiset potilaskertomuksensa olivat niin sekavia. Totesin vain, että emme ole vielä lähelläkään sitä hetkeä, jolloin stilisoidaan kertomuksia.

Pariviikkoinen oli sen verran henkisesti raskas, että olin suorastaan helpottunut, kun "pääsin" aloittamaan yövuoroni. Yövuoroissa kun olen vastuussa vain itsestäni. No, täytyy totuuden nimessä todeta, että vaivannäköni ei mennyt hukkaan - Nazish on parantanut tahtia huomattavasti, ja alkaa saavuttaa tason, jolla hänen olisi tullut olla heinäkuun alussa. Toivoa siis on hänenkin kohdallaan.