Uutisissa toitotettiin pari viikkoa sitten, että kesä on viimein täällä. Kesä ilmeisesti alkaa vasta, kun lämpötila menee yli 90 Fahrenheitin. T:n riemuksi viimeiset viikot olivat hikisiä ja kosteita. Hän ei saanut oikein nukuttua, sillä iso osa jokaisesta illasta kului talon viilennyksessä. Ja sitten vielä muutamana yönä haisunäätä kävi posauttelemassa pommeja ikkunamme alla. Tai niin hän ainakin väitti, minä en huomannut. Hurrikaani Arthur pyyhälsi ohi lähes jälkiä jättämättä meidän seudullemme, muualle se toki aiheutti vaikka mitä.
Jalkapallon maailmanmestaruuskisat päättyivät kuin suunnitellusti sunnuntaina ennen heidän Suomi-lomansa alkua. Hienosti pelannut Yhdysvallat kaatui saappaat jalassa Belgiaa vastaan 2-1 jatkoajalla, varsinainen peliaika jäi nollille molemmilla. Yhdysvaltojen menestyminen aiheutti jonkinlaista jalkapallohurmaa täälläkin, mikä on uusi ilmiö. Isäntämaa Brasilia romahti täydellisesti häviten Saksalle 7-1, ja uudelleen Alankomaille 3-0. Finaaliottelua Saksa-Argentiina oli meillä katsomassa suomalaisperhe L ja eteläafrikkalaiset F ja D.
Pariin viikkoon mahtui myös Yhdysvaltain oma iso päivä 4th of July kaatosateessa sisällä. Jopa monet päivän viralliset vietot oli siirretty joko edelliselle tai seuraavalle päivälle. Seuraava päivä olikin hieno. Menimme F:n ja D:n kanssa picnic-brunssille Arnold Arboretum:iin, jossa T ei ole aiemmin käynyt. Picnic-paikaltamme näkyi noin 5 mailin päässä oleva Bostonin keskusta.
Ajatuksissamme oli mennä merenrannalle uimaan, mutta E toivoi mielummin järviuintia. Niinpä Atlannin aallot vaihtuivat sattumanvaraisesti valittuun Hopkinton State Park:in järven viralliselle uimarannalle. Aivan liikaa porukkaa ja aivan liian pieneksi aidattu uima-alue sai E:n luovuttamaan aika pian. Pikku-O yritti hieman pidempään, mutta lähti itsekin sitten muihin hommiin. Iso-O sukelteli innokkaasti lähes koko 4 tunnin ajan, jonka siellä olimme. Aivan loppuvaiheessa, seisoessani vesirajassa, saapui taaksemme mentorini Henninger:in perhe. Miten on mahdollista!
Pakkauksen lomassa T vei itsensä sekä lapset Museum of Fine Arts:iin, jossa oli esillä vaatimattomasti Magna Carta. Iso-O:n kanssa kävin hiekkapuistomme perjantaisessa konsertti-elokuvahetkessä, jossa bandin jälkeen esitettiin yksi hänen lempielokuvistaan, Frozen. Hän lauloi kovaan ääneen kaikki kappaleet. Tunnarin tietenkin parhaiten, mutta hyvin sujuivat muutkin. Ihana tyttö!
Maanantai-ilta vei perheen pois. Onpa ollut aika hiljaista ja yksinäistä! Hiljaisuutta yritin murtaa kuuntelemalla teiniaikoijeni hardrockia Youtubesta. Aika säälittävää. Enää 33 yötä. Not that I am counting.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Neurologia (PGY 3): Ensimmäinen periodi osastoseniorina
Ohjelmassamme on tehty jonkin verran muutoksia. Aiemmin vuosi jaettiin kuukauden, nyt neljän viikon mittaisiin jaksoihin. Ja usein neljän viikon jakson aikana palvelupaikkamme vaihtuu ainakin kerran. Konsultaatiotiimistä vastaa nykyisin kaksi joko viimeisen tai sekä viimeisen että seniorivuoden erikoistujaa ilman jatkuvaa erikoislääkäritukea. Tai onhan tuki saatavissa, sillä osastoerikoislääkäri vastaa nyt sekä osastopotilaista että konsultaatioista, mutta edellisistä vuosista poiketen erikoislääkärillä on paljon pienempi rooli. Koska aloitin itse vuoden osastoseniorina, oli tällä muutoksella suora vaikutus minuunkin. Erikoislääkärinä toiminut, Tsekkoslovakiasta Kanadan kautta Yhdysvaltoihin vuosikymmeniä sitten muuttanut Novak, oli ehkä paras vaihtoehto muutoksen ensimmäiseen aaltoon, sillä hän on erittäin nopea (ehkä joskus liiankin), ja selvisi siten mainiosti kahden ryhmän pyörittämisestä.
Ensimmäisen viikon aikana roolini seniorina ei ollut vielä aivan niin selvä, sillä toinen juniori oli koko viikon orientaatiossa, ja toinenkin osittain. Niinpä toimin sekä seniorina että puoliksi juniorina. Evy piti huolen toisesta puolesta. Kanssamme aloitti täysin tuore intern, Intiasta 7 vuotta sitten Bostoniin muuttanut, alunperin tiedemieheksi aikonut mies, joka oli tavanomaista parempi neurologiassa, sillä hänestä tulee ensi vuonna oma juniorimme. Toisen viikon alussa muutuin pesunkestäväksi senioriksi. Sujahdin siihen rooliin täydellisesti. Tai no lähes täydellisesti. Mohit ja toinen juniori, neuropsykiatria-ohjelmassa erikoistuva Beth olivat loistavia ja roolini seniorina oli juuri sellainen kuin olla pitääkin - olla avuksi, kun sitä tarvitaan. Sen sijaan toinen juniori, pakistanilainen Nazish, jonka internship-vuodesta on kolme vuotta aikaa, on aivan mahdoton. Hän tarvitsee apua ihan kaikessa. Siis todellakin ihan kaikessa. Alkaen kuinka käytän tietokonetta. Hän ei juurikaan kehittynyt viikon aikana - saa nähdä, mitä hänen kanssaan käy.
Kahteen viikkoomme mahtui monenlaisia ja opettavaisia potilastapauksia, joista mieleen erityisesti jäivät limbic encephalitis (=autoimmuuni aivotulehdus), tuore myastenia diagnoosi, neuroborrelioosi ja neurosarkoidoosi. On mukava jäädä odottamaan, milloin uudelleen pääsen osastosenioriksi. Hyvien juniorien kanssa se on upea ja opettavainen kokemus.
Ensimmäisen viikon aikana roolini seniorina ei ollut vielä aivan niin selvä, sillä toinen juniori oli koko viikon orientaatiossa, ja toinenkin osittain. Niinpä toimin sekä seniorina että puoliksi juniorina. Evy piti huolen toisesta puolesta. Kanssamme aloitti täysin tuore intern, Intiasta 7 vuotta sitten Bostoniin muuttanut, alunperin tiedemieheksi aikonut mies, joka oli tavanomaista parempi neurologiassa, sillä hänestä tulee ensi vuonna oma juniorimme. Toisen viikon alussa muutuin pesunkestäväksi senioriksi. Sujahdin siihen rooliin täydellisesti. Tai no lähes täydellisesti. Mohit ja toinen juniori, neuropsykiatria-ohjelmassa erikoistuva Beth olivat loistavia ja roolini seniorina oli juuri sellainen kuin olla pitääkin - olla avuksi, kun sitä tarvitaan. Sen sijaan toinen juniori, pakistanilainen Nazish, jonka internship-vuodesta on kolme vuotta aikaa, on aivan mahdoton. Hän tarvitsee apua ihan kaikessa. Siis todellakin ihan kaikessa. Alkaen kuinka käytän tietokonetta. Hän ei juurikaan kehittynyt viikon aikana - saa nähdä, mitä hänen kanssaan käy.
Kahteen viikkoomme mahtui monenlaisia ja opettavaisia potilastapauksia, joista mieleen erityisesti jäivät limbic encephalitis (=autoimmuuni aivotulehdus), tuore myastenia diagnoosi, neuroborrelioosi ja neurosarkoidoosi. On mukava jäädä odottamaan, milloin uudelleen pääsen osastosenioriksi. Hyvien juniorien kanssa se on upea ja opettavainen kokemus.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Neurologia (PGY 2): Viimeinen juniorirutistus - Konsultaatiot
Olin viimeisen juniorikuukauteni konsultaatiotiimissä ensin juuri valmistuvan intialaisen Ajayn, ja lopuksi viimeisen vuoden aloittavan Idanisin kanssa. Erikoislääkäreinä olivat Garg, Ravin ja Ionete. Viikonloppuina Paydarfar/Schwartz-kaksikko Newtonista sekä intialaislähtöinen Sundar.
Yön jäljiltä meitä oli odottamassa 0-4 uutta potilasta, joiden suunnitelma piti viimeistellä erikoislääkärin kanssa. Lisäksi saimme 0-4 uutta potilasta päivässä talon sisältä, ja seurasimme aiempien konsultaatioidemme kohtaloa joko tiiviisti tai vähemmän tiiviisti potilaan hoidosta vastaavan tiimin toiveista riippuen. Valtaosa potilaista oli teho-osastoilla. Tyypillisesti sydämenpysähdyksen ja sen jälkeisen viilennyksen (=hypotermia), alentuneen tajunnantason tai pitkittyneen epileptisen kohtauksen vuoksi, mutta osallistuimme myös osastopotilaiden hoitoon. Konsultaatiotiimin hyvä puoli on se, että joku muu huolehtii käytännöntoteutuksesta, määräyksistä sekä paperitöistä; meidän roolimme on vain antaa ohjeita ja olla tukena.
Ainakin yhden potilaan kohdalla vaikutin hänen tulevaisuuteensa. Hän saapui sairaalaan toimittuaan "kummallisesti". Koska hän oli aiemmin monesti lähtenyt sairaalasta ovet paukkuen ennenkuin tutkimukset oli saatu vietyä loppuun, suhtauduttiin häneen ylimalkaisesti. Ilmeisesti päivystyksessä, eikä vielä sisätautien ensimmäisessä tutkimuksessakaan kukaan oikeasti tutkinut, miten hänellä menee, sillä tekstien mukaan "neurological examination grossly normal". Kysymys meille tuli seuraavana päivänä:"Mitä tulee tehdä, kun epilepsialääkepitoisuus on matala?" Menin potilashuoneeseen, josta löysin tummaihoisen miehen, jonka oikea puoli kasvoista roikkui, käsi oli heikko ja puheesta ei saanut selvää. Vastasimme konsultaatiokysymykseen hieman toisin.
PGY2 (Post Graduate Year 2) vaihtui heinäkuun ensimmäisenä PGY3:ksi. Itse muutuin juniorista senioriksi. Se tietenkin sopii minun iässäni hieman paremmin.
Yön jäljiltä meitä oli odottamassa 0-4 uutta potilasta, joiden suunnitelma piti viimeistellä erikoislääkärin kanssa. Lisäksi saimme 0-4 uutta potilasta päivässä talon sisältä, ja seurasimme aiempien konsultaatioidemme kohtaloa joko tiiviisti tai vähemmän tiiviisti potilaan hoidosta vastaavan tiimin toiveista riippuen. Valtaosa potilaista oli teho-osastoilla. Tyypillisesti sydämenpysähdyksen ja sen jälkeisen viilennyksen (=hypotermia), alentuneen tajunnantason tai pitkittyneen epileptisen kohtauksen vuoksi, mutta osallistuimme myös osastopotilaiden hoitoon. Konsultaatiotiimin hyvä puoli on se, että joku muu huolehtii käytännöntoteutuksesta, määräyksistä sekä paperitöistä; meidän roolimme on vain antaa ohjeita ja olla tukena.
Ainakin yhden potilaan kohdalla vaikutin hänen tulevaisuuteensa. Hän saapui sairaalaan toimittuaan "kummallisesti". Koska hän oli aiemmin monesti lähtenyt sairaalasta ovet paukkuen ennenkuin tutkimukset oli saatu vietyä loppuun, suhtauduttiin häneen ylimalkaisesti. Ilmeisesti päivystyksessä, eikä vielä sisätautien ensimmäisessä tutkimuksessakaan kukaan oikeasti tutkinut, miten hänellä menee, sillä tekstien mukaan "neurological examination grossly normal". Kysymys meille tuli seuraavana päivänä:"Mitä tulee tehdä, kun epilepsialääkepitoisuus on matala?" Menin potilashuoneeseen, josta löysin tummaihoisen miehen, jonka oikea puoli kasvoista roikkui, käsi oli heikko ja puheesta ei saanut selvää. Vastasimme konsultaatiokysymykseen hieman toisin.
PGY2 (Post Graduate Year 2) vaihtui heinäkuun ensimmäisenä PGY3:ksi. Itse muutuin juniorista senioriksi. Se tietenkin sopii minun iässäni hieman paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)