perjantai 30. lokakuuta 2009

Muistojen kirjat

Neljän ensimmäisen kuukauden taideteokset, kirjoitelmat, postintuomat kirjeet ja valokuvat, lehtileikkeet ym. erilaisiin tapahtumiin liittyvät pienet muistot ovat kerääntyneet laatikkoon odottamaan jokaisen pienen omaa muistojen kirjaa. Sellaiset on nyt viimein hankittu, vaikka kompromissiin niiden osalta jouduttiinkin. Täydellinen muistojen kirja olisi vähintään A4-kokoinen paksu kirja tyhjin, valkoisin sivuin. Täydellistä ei löytynyt, mutta pärjäämme nyt näillä hieman pienemmillä, kirjoitusviivoitetuilla kovakantisilla vihkoilla. Jokainen sai valita itselleen sopivan värin; E valitsi punakantisen, Iso-O päätyi välittömästi violettiin (tai "viloettiin", niinkuin hän edelleen sanoo) ja Pikku-O:lle jäi vihreä.

Isompien ollessa kouluissaan tein alkuviikon aikana lajittelutyön, jonka tuloksena iso osa tuotoksista meni suoraan kierrätykseen. Tätä ei voi tehdä silloin, kun vieressä on pieni ihminen, jolle juuri se kaikkein sotkuisin ja ryppyisin paperi on se onnistunein taideteos. Liimaputkilolla, saksilla ja teipillä varustautuneena kiinnitin sitten yhden muistot kerrallaan; itse muistojen kommentointi odottaa vielä tapahtumistaan. Tavallaanhan se kommentointi on jo tapahtunut tänne blogiin, mutta muutama sana sinne tänne selventää kummasti tottumattoman silmään pelkältä töherrykseltä näyttävää näkemystä esimerkiksi käynnistä taidemuseossa (Pikku-O). Iso-O on kehittynyt aivan valtavin harppauksin sekä piirtäjänä että kirjoittajana. Vielä puolitoista vuotta sitten keväällä tuotoksissa oli enemmän tunnetta kuin realismia. Nyt jouduin välillä kysymään, kumpi, E vai Iso-O, tunnustautui piirtäjäksi.

Lasten tuottamien omien muistojen ja erilaisiin tapahtumiin liittyvien muistolappusten lisäksi kirjoihin päätyvät myös sukulaistemme sekä lapsillemme tärkeiden ystäviemme lähettämää postia ja valokuvia. Niitä ei ole koskaan tullut liikaa. Nyt kun joulukin on tulossa, ja joillakin alkaa ahdistus lahjojen hankkimisesta painaa päälle, haluan todeta, että valokuvat ja kirjeet lähettäjän omasta lähipiiristä ja tapahtumista ovat mitä parhainta lahjaa myös lapsillemme. Varsinkin, kun asumme täällä kaukana, johon lähetyskulut ovat huimaavat ja mahdollisuutemme siirtää suurikokoista ja painavaa tavaraa takaisinmuuttaessamme ovat rajalliset.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Lapset!!

Ymmärtääköhän kukaan? Vai onko muilla vain rauhallisia runotyttöjä, jotka istuvat äänettöminä kirja kourassa vaatteet virheettömästi päällään? Meillä on kolme energistä pakkausta, jotka tuottavat vanhemmilleen suuria tunteita laidasta laitaan. Niin suuria, ettei sellaisia ole aiemmin ollut mahdollista kokea. Tässä otteita viime ajoilta.

E, reipas koululaisemme. Lunch boxin täyttäminen iltaisin on suuri haaste. E ei tykkää paahtoleivästä, lihatuotteista, riisistä, kananmunasta ym. helposti mukaanpakattavista ravitsevista ruoka-aineista. Hedelmät ja kasvikset tulee yleensä syötyä, mutta niidenkin kanssa ongelmana on suuri hitaus. Ymmärrän hyvin siskoni jo vuosia sitten käyttöönottaman ilmaisun:"syö riisi kerrallaan"; E ei ehdi syödä eväitään välipalahetken ja lounasajan puitteissa. Myös juoman kanssa oli pitkään hankaluuksia. Erilaiset mehut eivät maistuneet. Päädyimme veteen, mutta siinäkin oli jokin "outo maku". IKEA tuli tässä pelastajaksi. Ainakin toistaiseksi puolukkamehu on uponnut.

Iso-O, pippurinen esikoululaisemme. Aamupuuron koko on pienennetty yhteen kauhalliseeen. Silti se ei uppoa. Joka ainoa aamu käydään sama keskustelu liittyen puurolautasen äärellä istumiseen, ja joka ainoa aamu viimeiset lusikalliset syödään siinä vaiheessa, kun on jo kiire lähteä. Preschoolissa sen sijaan menee hienosti. Muutama ystävä on jo löytynyt, pituusero muihin ei tunnu yhtään haittaavan ja intoa riittää osallistumiseen. Vaikka kieltä tulee käytettyä vain muutaman sanan verran, oli nyt Halloweenin lähestyessä tullut mieleen kertoa muille vitsi:"Where is the pumpkin?" oli Iso-O tokaissut suu virneessä. Siitäpä se lähtee. Iso-O saa päivittäin hyvää palautetta siitä, kuinka aurinkoinen hän on. Tätä aurinkoisuutta riittää kovin vähän äidille jaettavaksi. Ei mene päivääkään, jolloin neitimme ei ottaisi muuten niin söpöille kasvoilleen vihaista ilmettä ja kertoisi olevansa "tosi vihainen" milloin mistäkin - yleensä asiasta, jonka en itse millään lailla näe liittyvän tilanteeseen. Tilanteet menevät onneksi ohi yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin, ja kovasti rutistaen hän sanoo:"Äiti, sinä olet NIIIIIN rakas!"

Pikku-O, vilperttipoikamme. Ihanaa, että meidän pienimmällämme on mahdollisuus kasvaa vähän mittaa ja kehittää muutama ratayhteys kuntoon päänsisällä ennen joutumistaan mukaan oravanpyörään. On hauska seurata, miten minimaalisista virikkeistä hän löytää itselleen touhuttavaa. Välillä tosin vähän harmittaa, kun sama kirjahylly on järjestetty uuteen uskoon viidennen kerran peräjälkeen. Pikku-O:lla on tässä kuitenkin jokin ajatus; kirjat ovat ilmeisesti hänen mielestään jotenkin väärin aseteltu, sillä myös hänen järjestyksessään on jokin logiikka. Samoin sotkiessaan ruokapöydässä tai kaataessaan jotain lattialle hän käy välittömästi hakemassa liinan, jolla yrittää sotkuaan siivota. E:n ja Iso-O:n tekemisten seuraaminen on jatkuvaa; erityisesti E on Pikku-O:lle sankari-isoveli, jota täytyy matkia kaikessa. E osaa käyttää tätä hyödykseen, ja meininki yltyy aivan mahdottomaksi. Pikku-O on myös oppinut käyttämään käsiään ja käy tarpeen mukaan muksauttamassa isosisaruksiaan, mikäli kokee jääneensä alakynteen (tai joskus, vaikkei kokisikaan). Nukkumaanmeno on Pikku-O:lla sellainen show, jonka on jo kahteen kertaan aiempina vuosina nähnyt. Sängystä hän tulee pahimmillaan useita kertoja pois. Nyt uusimpana villityksenä on kaikkien vaatteiden ja vaipan riisuminen ja makailu peiton alla ilkosillaan kasvot virneessä. No, ei jaksa enää naurattaa, vaikka aika hauskalta pikkuvipeltäjä tuolloin näyttääkin.

Jos välillä omat hermot ovatkin koetuksella, ääni käheänä komentamisesta ja hiuksiin ilmaantunut harmaa suortuva, on tunne täysin toisenlainen katsoessamme pientä kolmikkoamme rauhallisena nukkumassa omissa, liian suurissa sängyissään. Silloin lämmin tunne vyöryy yli ja syyllisyys monista ärtymyksen hetkistä on lähes käsinkosketeltavaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Sosiaalista aktiivisuutta

H1N1-influenssa leviää uutisten mukaan nyt Pohjois-Suomen seudulla - Rovaniemellä eniten, mutta lastemme syntymäkaupunki Oulu on tulossa vauhdilla perässä. Uutiset tuntuvat epätodellisilta, sillä keväällä tauti riehui täällä meidän nykyisillä kotinurkillamme, ja lähtömme tuolloin tänne oli näiltä osin hieman mieltä vaivaava. Vaahteranlehtien pudotessa ja lämpötilojen laskiessa alkaa taudin toinen aalto saavuttaa näitäkin seutuja. Rokotukset ovat viivästyneet ainakin kolmella viikolla. Ehtiikö tauti ennen rokotuksia, jää nähtäväksi. Ja ketkä meistä rokotteen saavat, on edelleen hämärän peitossa.

Pientä syysflunssakolotusta on ollut ainakin T:llä, mutta vähäisenä myös meillä muilla. Pikku-O on yrittänyt kehitellä itselleen jälleen aamupihinöitä, mutta toistaiseksi olemme siis päässeet hyvin vähällä. Erilaisia aktiviteetteja ei ole tarvinnut vielä perua. Lauantaina T sai jäädä nukkumaan ja kirjoittelemaan perjantaisen vesiperäksi osoittautuneen, viisi arvokasta tuntia vieneen kattoboksimetsästyksen jälkeistä väsyneisyyttään ja rästikirjoituksiaan pois, kun meitä neljää muuta kutsui jälleen Suomi-koulu of New England. E ja Iso-O ovat omissa ryhmissään kahden tunnin ajan, me Pikku-O:n kanssa laulamme ja leikimme lastenlaulujen tahdissa tunnin verran. Toinen tunti meillä kuluu kahvilassa muiden tänne syystä tai toisesta ajautuneen suomalaislähtöisen kanssa rentouttavasti jutustellessa. Pikku-O rakastaa tätä hetkeä; suu täynnä pullaa ja muita herkkuja hän nousee pois pöydästä ja lähtee kaksivuotiaan innokkaalla tutkijaominaisuudella ("terrible twos", niinkuin täällä sanotaan) ottamaan tilan haltuun.

Aamusta aina kotiintuloomme saakka satoi, mutta samalla lämpötila kipusi koleudesta kesäisiin lukemiin, ja ruoan jälkeen sateen hellittäessä lähdimme kaikki pihaa haravoimaan. Iso-O oli reippaana haravoinut ison osan pihaa muiden vasta etsiessä haravoitaan, ja nosteli kasoja kottikärryihin pyytämättä. E:lla oli alkuun mielessä baseball, ja harmi meinasi olla suuri, kun kukaan ei heitellyt hänelle palloa. Kasvoille levisi iloinen hymy, kun T lupasi häntä tässä auttaa, ja pallo lensi upealla kaarella talon ikkunoita viistäen jättäen ne vielä ehjäksi. Pikku-O marssi ympäri pihaa vihreissä kuravaatteissaan ja keltaisissa ankkakumppareissaan auttaen kantamalla lehtiä pienellä lapiolla kauemmasta kasasta kottikärryihin sillä seuraamuksella, että kulkemansa reitti oli mahdollista todeta lehtivanaa seuraamalla. Saimme viimeiset lehdet pusseihin juuri ennen pimeää vain todetaksemme sunnuntaiaamuna, että naapurimme suuri vaahtera oli jälleen päällystänyt nurmemme keltaisen-, oranssin- ja punaisenvärisillä lehdillään.

Sunnuntai oli kaunis päivä. Lapset touhusivat ulkona ja itse lueskelin romaania pihatuolissa, kun T ilmaantui seuraksemme pitkiksi venähtäneiltä yöuniltaan. E toivoi reissua Bostonin keskustaan, ja päätimme tähän ajatukseen tarttua. Lähdimme ensimmäistä (ja viimeistä?) kertaa autolla. Osa matkasta meni mukavasti siistejä pihoja, upeita vanhoja taloja, hauskoja pikkukauppoja ja kaunista syksyn luontoa ihaillessa. Mitä lähemmäksi keskustaa saavuimme, sitä takkuisemmaksi liikkuminen muuttui, ja vahvisti entisestään käsitystämme julkisten kulkuneuvojen paremmuudesta keskustan suuntaan liikkuessa. Saimme auton parkkiin käsittämättömän helposti sekä Bunker Hill Monumentilla, johon tällä kertaa kipusivat T, E ja Iso-O että Little Italyssa, jossa pysähdyimme syömään vähän pidemmän kaavan mukaan. Antipasto, valkosipulileivät, pastat, tortellinit ja pinaattilasagne maistuivat koko porukalle, vaikka alkuun nälän aiheuttaman kärsimättömyyden vallatessa tilaa pöydässämme T ymmärsi aiempaa paremmin, miksi toiveissani olisi joskus syöminen ihan vain kahdestaan.. Matkalla kohti autoa otimme mukaamme vielä italialaiset jäätelöt. Ajoimme kotiin toista reittiä, mutta aikaa kului siltikin reippaasti. Pikku-O nukahti autoon pidettyään ensin erityisesti takapenkin väelle mutta myös etupenkin vanhemmilleen riemua tuottaneen pärinäkonsertin.

Sunnuntai-illan E:n luokan "Parent Social" ei etukäteen tuntunut oikein itseäni varten laaditulta tapahtumalta. Ilmeisesti small talk alkaa kuitenkin jo sen verran sujua, että joudun näin jälkikäteen toteamaan jopa viihtyneeni, vaikka kyseessä oli nimenomaan vain sosiaalinen 'Get together'-tyyppinen illanvietto ilman suunniteltua ohjelmaa. Oli oikeastaan aika hauskaa olla kuulostelemassa ja katsastamassa sitä intensiteettiä, millä vanhemmat lastensa koulunkäyntiin osallistuvat. Sain paljon lisätietoa "vapaaehtoisista" asioista, toimimisesta koulun kirjastossa sekä termistä 'Room Parents' (= vanhempia, jotka toimivat opettajan ja muiden vanhempien välissä informaation jakajina ja vastuunkantajina). 'Room Parent" on erityisesti nollaluokkalaisilla todella tärkeä henkilö viettäen useita päiviä viikossa opettajan apuna luokassa oppilaiden lukemista tukemassa. Maltan tuskin odottaa niitä velvollisuuksia, joita kohdallemme ensi vuonna Iso-O:n Kinderkarten-vuoden alkaessa siunaantuu..

perjantai 23. lokakuuta 2009

Sekalaist settii

Kirjoituksessa pitäisi olla aina punainen lanka. Nyt ei ole. Viikkoon on sisältynyt niin toisistaan poikkeavia tapahtumia, ettei niitä ole mahdollista saada mahtumaan saman sateenvarjon alle. Paitsi jos keksii nerokkaasti laittaa tarpeeksi laajan otsikon.

Kuten T jo kirjoitti, olimme viime lauantaina koko perheen voimin ihmettelemässä amerikkalaisen jalkapallon saloja. Yritin etukäteen lueskella sääntöjä, mutta silti pelin seuraaminen ei täysin onnistunut. Osasyynä tosin oli se, että peli eteni aivan käsittämättömän hitaasti. Suurin osa ajasta kului erilaisiin oheistapahtumiin, ja itse peli kesti enimmillään muutamakymmentä sekuntia kerrallaan. Oli aivan pakko luovuttaa kahden tunnin jälkeen, vaikka silloin peli oli vasta puolivälissä. Hauska kokemus kuitenkin kaikkine "it's noise time" ym. televisiosta tuttuine show-esityksineen.

IKEA on nyt koettu täälläkin. Vajaan 20 minuutin ajomatkan päässä on tämä tuttu kauppa, josta löysimme tarpeellisten keittiötuotteidemme lisäksi Suomessa tehtyä ruisnäkkileipää, ruotsalaista puolukkahilloa ja -mehua sekä T:lle Abban silliä. Kylläpä ne ovatkin maistuneet hyviltä kuukausien paahtoleipäkuurin jälkeen. Taidamme vierailla siellä vielä uudelleenkin, ihan vaan sen ruokapuolen vuoksi.

E on kaivannut kovasti legojaan, minkä vuoksi kirjastomme kuukausittain kokoontuva Lego-club tuntui hyvältä mahdollisuudelta helpottaa tätä kaipuuta. E kävi klubissa maanantaina koulun jälkeen. Tunnin ajan 6-9-vuotiaiden poikien pieni porukka rakentaa legoista erilaisia, kullekin kuukaudelle tyypillisiä rakennelmia. Tämän kuukauden aihe oli mystiset kojeet. E rakensi veneen, jonka sitten omien sanojensa mukaan esitteli:"This is batman's boat and an airplane". Vakoilin välillä lasioven takaa; suurimman osan aikaa E rakenteli yksinään, mutta ajoittain näin hänen myös kommentoivan jotain muille pojille. Tuntui hyvältä nähdä, että E pärjää. Erityisen hyvältä se tuntui siksi, että tämän saman viikon aikana E:n opettaja kertoi, kuinka E oli jouduttu laittamaan jäähypenkille muutamaksi minuutiksi välitunnilla tapahtuneen tönimisepisodin vuoksi. E:lla on kuulemma muutenkin ollut välillä turhan fyysinen tyyli ulkona leikkiessä. Äitinä heti maalailin mielikuviini pienen pojan, joka ei kielellisesti koe pärjäävänsä ja ryhtyy siksi muuta luokkaa terrorisoivaksi häiriköksi. Onneksi totuus ei ole ihan näin karu. Pidimme kuitenkin vakavan perheneuvottelun, ja yritämme osata tukea pientä koululaistamme niin hyvin kuin vain osaamme. Neuvottelun jälkeisinä päivinä E:lla on mennyt koulussa hyvin, ja kotonakin hän on ollut - ainakin hieman - tavanomaista rauhallisempi. Kouluun hän menee aina mielellään, ja kokee siellä olon selvästikin positiivisena. Jäämme herkästi kuulolle.

Vielä kolme päivää torniin kiipeämisen jälkeen jalkani lihakset ovat kosketusarat. Tiistaina Iso-O nimittäin pääsi jälleen suomalaistyttö S:n luo leikkimään, ja me lähdimme Pikku-O:n kanssa ihanassa, lähes kesäisessä lämpötilassa, ja upeassa ruskamaisemassa kulkemaan Bostonin keskustan läpi kulkevaa Freedom Trail:ia. En alunperin tosin suunnitellut, että moiselle reitille menisimme, mutta kun saavuimme Bunker Hill Monumentille, en voinut välttää huomaamasta, että reitti alkoi sen luota. Mikäs siinä. Kuljimme muiden turistien vanavedessä ensin ylös torniin maisemia ihailemaan, ja tornilta reittiä pitkin The Old North Church:in luo, ja sieltä Little Italyn (=alue, jossa on italialaisia ravintoloita, kauppoja ym.) kautta ydinkeskustaan. Aikamoinen nälkä ja jono yllätti, ja syyllistyimme poikkeamaan hampurilaisravintolassa. Tilasin janon vuoksi ison juoman. Jatkossa tiedän osata välttää, sillä se on Iso.

Meillä on heikohkosta isovanhempitilanteestamme huolimatta muutama luottosukulaistäti ja -setä, jotka täyttävät tätä vajetta hienosti. Kiitoksia vaan teille, jotka tästä itsenne tunnistatte - teistä puhutaan paljon! Suomea tulee aktiivisesti muisteltua parin viikon välein Suomi-koulussa, mutta vietimme eilisiltapäivänä lasten kanssa oikean suomitietoisuushetken T:n kummeiltaan saaman pelin äärellä. Itse peli on vähän vanhemmille tarkoitettu, mutta se sisältää hauskoja kuvakysymyskortteja, joita on helppo hyödyntää lasten kanssa pelatessa. Oli hauska huomata, miten paljon tietoa erityisesti E, mutta myös Iso-O on itseensä imenyt pelkästään mökeillä ja luonnossa liikkuessamme ja eripuolella Suomea vieraillessamme. Pikku-O keskittyi nopan heittämiseen ja nappuloiden järjestämiseen, mutta oli iloisesti mukana, mikä on tärkeintä.

Tässä tätä sekalaista settiä. Yhdistävää tekijää tapahtumilla ei ole kuin aika, mutta niinhän se elämä menee.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Touchdowns

Akkulturaatio on miltei täydellistä ja sulautuminen uuden mantereen elämäntapaan tapahtunut: viikonlopun aikana olemme istuneet koko perhe kohmeisilla kevytmetallipenkeillä seuraamassa amerikkalaisen jalkapallon yliopistosarjan ottelua. Aivan kokonaan ei North Carolina State Universityn voittanut "oma" Boston College Eagles saanut tempaistua tunnelmaan, sillä illan hämärtyessä ja kelin viiletessä lähdimme jo puoliajalla erikseen esiintyneen kävelevän soittokunnan alkutahtien jytkeessä marssimaan kohti pyöriä ja sitämyöten takaisin kotiin. Mutta muutaman kunnon touchdownin aikana sitä tuli jo noustua innokkaasti tuulettamaan. Kannustuksessakin olisi tosin ehkä vielä parantamisen varaa.

"It's noice time!" -ohjeiden opastamana paikalle kertynyt monikymmentuhatpäinen yleisö mylvii ja huutaa kuin isompaankin taisteluun lähdettäessä. Eikä vain BC:n vajaa 45.000-paikkaisella Alumni Stadiumilla vaan esimerkiksi myös NHL-kiekkoa pelaavan Boston Bruinsin ja vuonna 2008 NBA-mestaruuden jo 17. kerran voittaneen Celticsin kookkaassa kotihallissa TD-Gardenissa. Kokemuksia on, muun muassa viikko sitten pelatusta Bruins vs. Colorado Avalance -ottelusta. Itsellä menee vielä toistaiseksi sormet jo entuudestaan tinnittäviin korviin, mutta kyseessä on ehkäpä poisopittavissa oleva tapa - mitäpä sitä ei itsestään uhraisi toisen kulttuurin täysimittaiseksi kokemiseksi. Mutta huutaminen sinänsä onkin ilmiönä mielenkiintoinen: toistaiseksi olen kuvitellut, että raivokas huutaminen on merkki aggressiivisuudesta, samoin kuin koko hammaskaluston näyttäminen suupieliä poskilihaksilla mahdollisimman paljon sivuille vetäen. Täällä olen kuitenkin tullut ymmärtämään, että kyse on innostuksen ja hyvän mielen osoittamisesta sekä jälkimmäisessä tapauksessa mahdollisimman suuresta kohteliaisuudesta ja mahdollisesta kiinnostuksen ilmaisemisesta.

Jos kohta näissä suhteissa olen siis vielä omalta osaltani vaillinainen, on täysimittaisuutta onneksi viime aikoina tullut muussa muodossa. Jo tänne tultaessa oli tiedossa, että sekä yliopisto että erityisesti PhD-ohjelma ovat vaativuusluokaltaan samassa suuruuskategoriassa kuin jenkkihymy ja kannustushuuto. Parin erityisen professorin ohella se taisi itse asiassa olla ihan keskeinen syy tähän maailmanosaan hakeutumiseen. Irvistykseen ovat omatkin kasvoni välillä vääntyneet, mutta kasvonilmeessä on mahdollisesti ollut havaittavissa myös loiva häivähdys epätoivoa. Samanaikaisen fasinoitumisen ja kauhistuneisuuden palossa on oma mieleni totisesti ollut peliareena Rudof Otton ajatukselle mysterium tremendum et fascinosum. Miltei kauhistuttavan-viehättävän pyhä on ollut se vyöry, jolla ajatuksia ja erityisesti ajankäyttöä on alkusyksyn myötä leivottu. Ainakin se on ollut kuin toisesta maailmasta - sieltä missä ei enää aika-paikka -relaatiota tunneta vaan katsellaan eudaimonisessa tilassa Boston Patriotsin sunnuntaisen 59-0 lumipelin touchdowneja uudelleen ja uudelleen.

Itse olen kuitenkin vielä maailmassa, jossa ensiräntä tipahteli tänään isoina rätteinä maahan ja miltei peittosi takapihan nurmikolla varsin laajana mattona vielä loikoilevat kullanruskeat vaahteran- ja tammenlehdet. Eräänlainen touchdown siis ehkä tämäkin - mutta kenelle, se onkin sitten toinen juttu. Itse luotan järkähtämättömästi siihen, että peitotuiksi tulevat niin koko perheen haravointitalkoiden tuloksena kompostiin päätyvät lehdet kuin myös se filosofian historian klassikoista koostuva kirjaläjä, joka ensi kevään lopussa odottavaan "alustavaan" kokonaiskuulusteluun luettavaksi on tullut. Luulen, että neljän professorin paneelin suorittamasta suullisesta yhteiskuulustelusta ei selvitä suusta ulos tulevien ajatusten mitättömyyden ja kaikenlaisen retorisen kömpelyyden anteeksi antavalla eksentrisellä saarnanuotilla, raivokasta innostusta osoittavalla huutamisella tai edes asiakaspalveluammattilaisen superhymyllä. Ehkäpä "puoliaikatulos" on kuitenkin sellainen, että kehtaa selkä suorana seisoa vielä tämänkin tentin jälkeen. Toivossa ainakin elän, että jonkinlaiseen lopputulemaltaan ison kokoluokan touchdowniin tämä tentatio kuuluu.

torstai 15. lokakuuta 2009

Vapaaehtoinen hauska pakko

E:n koulun myötä termi 'vapaaehtoisuus' on saanut aivan uuden merkityksen. Kuulumme luokan sähköpostilistalle, jonka kautta on tullut jo useita iloiseksi naamioituja velvotteita, joihin 'vapaaehtoisesti' voi osallistua. Kun parin viikon päästä on opettajan ja vanhempainyhdistyksen järjestämä Halloween-juhla koulupäivän aikana, saa sinne osallistua 5 'vapaaehtoista' vanhempaa muiden 'vapaaehtoisesti' tuodessa tykötarpeet erilaisia puuhapisteitä varten. Kun kaikille vanhemmille ei näitä 'vapaaehtoisuuksia' järjestynyt, voi tilanteen korjata myöhemmin:"Those who did not get to volunteer this time can be first next event!". Kyllä. 'Vapaaehtoisuutta' järjestyy myös viikoittain E:n luokan kirjastotunnin aikaan. Kävi nimittäin selväksi, että joka kerta paikalla saa (=pitää) olla 1-2 vanhempaa auttamassa lapsia kirjojen lainaamisessa ja aiempien kirjojen vastaanottamisessa. Netissä on lista, johon voi merkitä oman 'vapaaehtoisen', itselleen sopivan ajan. Kysyin E:lta, onko noloa, kun äiti tulee paikalle tietämättä, mitä siellä pitää tehdä. Saatatte arvata pienen hymyn ja nenän nyrpistyksen kera annetun vastauksen.

'Vapaaehtoisuuteen' törmää muuallakin. Erilaisten tilaisuuksien kahvitus on ilmainen, mutta niihin liittyy 'vapaaehtoinen' 5 dollarin maksu. Samoin osallistuminen koulun äitien tilaisuuteen (sellainenkin on!) on maksuton, mutta 'vapaaehtoisen' 20 dollarin lahjoituksen vanhenpainyhdistykselle saa tehdä.

Jos tämä jatkuva 'vapaaehtoisuus' on ihmettänyt, jaksaa myös kaiken 'hauskuus' vielä huvittaa. Kaiken todella pitää olla koko ajan hauskaa ("fun"). Kasvistensyömistä kehutaan hauskaksi, ensimmäisen luokan käyminen on hauskaa, oppiminen on hauskaa, käveleminen kouluun on hauskaa, 'vapaaehtoisuus' on hauskaa, yksinkertaisesti kaikki voi olla hauskaa. Asenteena aika ihastuttavaa, mutta välillä tulee ajateltua, josko jatkuva hauskuuden toitottaminen yrittäisi viedä ajatukset pois vähemmän miellyttävistä asioista. No, nähtäväksi jää, kuinka leveällä hymyllä meidän perheemme joskus Suomeen palaa. Aivopesu on alkanut.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Vuorikauniita

Maanantai oli Kolumbus-päivä. Kyseessä oli erityisesti Uuden maailman maissa juhlittava muistopäivä, jota nimensä mukaisesti vietetään siis - juliaanisen kalenterin mukaan 12. lokakuuta 1492 tapahtuneen - Kristoffer Kolumbuksen Amerikkaan rantautumisen kunniaksi.

Sillä ei nykyisin liene yleisen vapaapäivän viettoon suurta merkitystä, että Kolumbus saapui kyseisenä päivänä Bahamasaarille, joita hän kaiken lisäksi nimitti Intiaksi (jonka löytämiseen läntistä meritietä pitkin hän itse uskoi elämänsä loppuun asti). Eikä sillä, että Kolumbus ei tunnetusti löytänyt Amerikkaa. Häntä ennen paikalla olivat toki jo alkuperäiskansoihin kuuluvat. Ja piipahtamassa olivat aiemmin käyneet niin viikingit, kuin mahdollisesti kiinalaisetkin.

Kun kuitenkin vapaapäivästä on kyse, niin vietetään nyt sitten - mutta tavalla, joka jollain lailla mahdollisesti kunnioittaa niin löytöretkeilijöiden henkeä mutta erityisesti mantereensa tunteneita alkuperäiskansoja, niitä "intiaaneja". Siis vuorille.

Sekin on nyt koettu, että nuori polvi nousee kukkulan laelle ilman vetoapua. Pikku-O tietysti kulki vielä olkapäillä, mutta muutoin erääksi maailman eniten kiivetymmäksi mainittu vuori eli Mount Monadnock on nyt sitten valloitettu omin jaloin. Järin merkittävällä korkeudella ei vajaaseen tonniin jäävää nyppylää ole rasitettu, mutta olennaisinta onkin suhteellinen korkeusero ympäröivään maastoon.

Monadnock - intiaanikielellä "yksin seisova" - on kymmenien mailien säteellä ainoa merkittävästi korkeampi maastonkohta. Jo itsessään hieman ylängöllä sijaitsevan puistoalueen parkkipaikalta nousua huipulle on yli 550 korkeuserometriä, joten innokkaan luikkaasti pikkutöppönen kolmen ja puolen tunnin edestakaisen reissun aikana liikkui - siitä huolimatta että tiukimman edetyn 600 metrin matkalla keskijyrkkyys on yli 30 prosenttia.

Mutta töppösiä ja tiennäyttäjiä on myös Monadnockin rinteillä nähty jo aikaa ennen luonnonpuistoja. Vuonna 1836 Bostonissa perustettiin pragmatismin ajattelusuuntauksena alkuun saattanut "Transsendentalistinen Kerho". Sen keskeisimpiin hahmoihin kuulunut Ralph Waldo Emerson (1803–1882) tuli myöhemmin tunnetuksi erityisesti runoilija-kirjailijana, mutta tämän lisäksi hän oli "amerikkalaisen kulttuurin tiennäyttäjä, vasta-ajattelija, ekologisen ajattelun edelläkävijä ja alkuvoimainen filosofi". Ja hetken ajan myös pappi.

Muina ihmisen ja luonnon suhdetta sekä yksinkertaista yhteiselämää korostaneen kerhon hahmoina toimivat niin ikään kuuluisuutta kirjoituksillaan niittäneet Henry David Thoreau, W.E. Channing ja Bronson Alcott. Mutta Emerson ja Thoreau olivat ne, jotka kuluttivat töppösiään Mt Monadnockin rinteillä. Ja näistä Emerson se, joka kirjoitti runon Monadnock.

Ylevöityneeseen sävyyn kuuluivat myös pikkuväen kommentit maisemia tuulisella huipulla katsellessa - täysin verrannollisia Emersonin alkusäkeeseen: "Thousand minstrels woke within me, 'Our music's in the hills'." Olisiko siinä kiipeämisessä siis ollut jotain alkuvoimaista löytämisen henkeä, vaikka ei ihan Himalajan vieressä oltukaan?

lauantai 10. lokakuuta 2009

Autonratissa ilman (isoa) apukuskia

E on yleensä huolellinen omien tavaroidensa kanssa toisin kuin sisarensa, jonka oranssi rannekello ei ehtinyt saavuttaa viikon ikää ennenkuin lasi naarmuuntui ja kello päästi sisäänsä kosteutta. Perjantaina kuitenkin reppua koulupäivän jälkeen purettaessa paljastui, että lunch box ja juomapullo olivat jääneet luokkaan. Ja koska seuraava koulupäivä on vasta tiistaina maanantaisen Columbus Day:n vuoksi, oli sitä pakko lähteä hakemaan. T oli yliopistollaan, joten jouduin ylittämään kynnyksen ja hyppäämään autonrattiin. Lapset jännittivät takapenkillä yhtä paljon kuin itsekin.

Pihatien peruutuksen ja kotitieltä onnistuneesti isommalle tielle siirtymisen jälkeen tunnelma nousi autossa selvästi:"Hienoa äiti, sinä osaat!" huokaisi E helpottuneena. Iso-O, joka tähän saakka on ehdottomasti ollut sitä mieltä, että vain miehet osaavat ajaa, sanoi:"Naiset on paljon parempia kuskeja kuin miehet". No oli miten oli, pääsimme turvallisesti koululle. Iso-O ja Pikku-O jäivät autoon odottamaan, kun E:n kanssa kävimme unohtuneita tavaroita kyselemässä. Pääsimme helposti sisään, sillä koululla oli maksullisen Afterschool Program:in vuoksi lapsia ja heidän ohjaajiaan. E:n opettajakin oli vielä paikalla, vaikka kello oli jo puoli viisi. Saimme lunch boxin ja pullon, ja pääsimme mukavasti takaisin kotiin. Kynnys oli ylitetty onnistuneesti. Kyllä, säälittävää, kynnyksen ylitykseen on mennyt vähän turhan kauan aikaa.

Tänään lauantaina pääsin uudelleen autonrattiin, sillä Suomi-koulun oppitunnit kutsuivat meitä klo 10. T:a tunnit eivät kutsuneet, sillä samanaikaisesti yliopistolla oli ylimääräinen opintopäivä väitöskirjaprojektiinsa liittyen. Lähdimme neljästään. Jälleen sain suurta kannustusta ja myötäelämistä takapenkiltä. E ja varsinkin Iso-O elivät vahvasti mukana päivitellessäni ajamista tiellä, jossa oli neljä kaistaa yhteen suuntaan, enkä täysin varmasti muistanut, oliko ulosmenoramppimme numero 27A vai 29A. Lapset olivat hyvin huojentuneita, kun löysimme perille. Kotimatka sujuikin ihan rutiinilla, ja lapset ehtivät jo katsella hieman maisemiakin. Suurta riemua tuotti vieressä pitkään ajaneen suuren rekan kuljettajan vilkuttelu pienillemme pehmoeläinsammakkonsa käsiä heiluttaen.

Koska tuleva maanantai on vapaa, suunnittelimme yön yli-reissua Massachusettsin vieressä olevan osavaltion New Hampshiren puolelle ja siellä erityisesti koko New Englannin suurimman vuoren Mount Washington luo. T kuitenkin huomasti eilen uutisista, että pitkän viikonlopun vuoksi alueelle odotetaan 600 000 turistia ihastelemaan ruskaa. Menemme siis myöhemmin. Suunnitelmissamme on kuitenkin tehdä minireissu huomenna, mutta kohde on vielä avoin. Ruskaa voi onneksi ihailla täällä kotinurkillakin.

torstai 8. lokakuuta 2009

Sadetta ja paistetta

Alkuviikkoon on mahtunut kaunista auringonpaistetta ja kirkkaita syksynvärejä sekä kaatosadetta ja ukkosmyräkkää. Arkeemme kelit eivät juuri vaikuta; koulua ei ole toistaiseksi peruttu. Talvella ilmeisesti on sekin ihme edessä - lumimyrskyn aikaan koulut ja päiväkodit kuulemma suljetaan. Olen miettinyt, miten tuolloin töissäkäyviin suhtaudutaan. Saako yhtälailla jäädä kotiin lunta lapioimaan? No, tämä töissäkäyntiasiahan ei toistaiseksi meidän perhettä kosketa, joten keskitytään nykyisyyteen.

Iso-O:n preschoolin 3-vuotiaiden ryhmässä on suomalaistyttö S, jonka kotona kävimme koko pienten porukalla tiistaina pomppimassa trampoliinilla. Sovimme samalla tyttöjen leikkitreffit tälle päivälle, ja Iso-O meni koulupäivänsä päätteeksi suoraan S:lle. Tästä on tarkoitus tehdä perinne syksyn ajalle; vuoroviikoin leikkitreffit toisen luona antaa äideille mahdollisuuden tehdä jotain vähän pidempikestoista pienimmän kanssa. Tänään tämä mahdollisuus tuli kohdalleni.

Lähdimme Pikku-O:n kanssa metrolla Bostonin keskustaan ja olimme kuin turisteja. Tai no, Pikku-O oli oma itsenä rattaissa istuessaan tai tilanteita kommentoidessaan, minä olin se turisti ihastellen siistejä puistoja, kauniita vanhoja rakennuksia ja iloisennäköisiä ihmisiä. Aurinkoinen, joskin aavistuksen liian tuulinen keli teki päivästä oikein mukavan. Kävimme Chinatownissa ihmettelemässä kiinankielisiä kirjaimia ja kuuntelemassa jokapuolelta kuuluvaa kiinaa. Pikku-O käveli kädestäni kiinni pitäen pienen puron ja putouksen vartta onnellinen ilme kasvoillaan. Kävelimme rannanmyötäisesti pientä puistoa pitkin Faneuil Hall:in luokse. Sieltä keskustan läpi Boston Common-puistoon, kalliiden kauppojen katua pitkin Prudential-rakennukselle ja Hynes Convention Centerille. Sieltä sitten metrolla kotipysäkille Newton Highlands:ille. Oli tarkoitus hakea Iso-O, mutta tytöt toivoivat lisää leikkiaikaa, ja haimme Iso-O:n vasta E:n kouluhakumatkan jälkeen. Olipa virkistävää.

Meillä on nyt lämmöt päällä, kun handyman Gordon kävi ottamassa ilmastointilaitteemme vihdoin pois ikkunoistamme, ja saimme viimeiseen kahteen kaksinkertaiset lasit. Samalla saimme kuulla, että suurella todennäköisyydellä talossamme ei ole minkäänlaista eristystä. Lämpökamerakuva näyttäisi varmaan aika värikkäältä. Toinen muutos elämässämme on siirtyminen kahden roskapöntön systeemiin. Molemmat ovat 64 gallonaa suuria (eli 242 litraa). Toiseen tulee kaikki kierrätettävä niitä lajittelematta ja toiseen roskat. Ne kerätään viikoittain. Osa naapureistamme on varmuuden vuoksi tilannut kaksi kappaletta molempia pönttöjä, jos vaikka tuo 64 gallonaa olisikin riittämätön viikon jätöksille... Vaikka pöntöt ovat aiempia suurempia, on niitä helppo liikuttaa alla olevien pyörien vuoksi. Nyt maanantai-iltaisin tarvitsee tehdä enää kaksi reissua kadun varteen aiemman neljän sijaan.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Elonkorjuuta

Saimme mukavan sunnuntaikelin. Rauhallisen aamun jälkeen virtaa patoutui purettavaksi. Lähdimme etsimään Newtonin elonkorjuujuhlaa, jonka mainoksen mukaan piti olla E:n koulun takana olevalla isolla puistoalueella. Siellä ei ollut juuri ketään. Jäimme kuitenkin hetkeksi isoon leikkipuistoon, jossa emme pitkään aikaan olleetkaan vierailleet. Iso-O halusi auttaa Pikku-O:ta liukumäessä. Seurauksena oli molempien lentäminen naamalleen, ja Pikku-O:n huuli halkesi. Verta tuli paljon, eikä mukana ollut paperia. Marimekon paita toimi rättinä (onneksi paita jälkikäteen kotona puhdistui, muuten olisi kyllä harmittanut aika paljon). Onnettomuudesta harmistuneina lähdimme toista kautta kotiin, ja löysimme juhlan.

Newtonin keskusta oli täynnä pieniä kojuja, elävää musiikkia ja mahtuipa mukaan pieni huvipuistokin. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, autoilla tietenkin, ja kadunvarret oli pysäköity täyteen. Lasten kannalta kojujen tärkein anti oli ilmapallot. Niitä ylpeänä kannettiin. Pikku-O:n pallo karkasi ensimmäisenä. E:n ja Iso-O:n pallot kulkivat mukana kotiin saakka. Kojuista suurin osa liittyi käynnissä oleviin pormestari- ja koulun johtokunnan vaaleihin. Oli aika häiritsevää, kun jatkuvasti joku oli kysymässä, joko ehdokas on valittu, ja joko olen rekisteröitynyt äänestäjäksi. Pikku-O halusi hetken maalata asfalttia liiduilla, mutta sitten olikin aika lähteä. Hienossa auringonpaisteessa kotimatkamme varrella oleva Crystal Lake oli upea syksyisissä väreissään.

E:n pallo karkasi kotipihamme tammeen, ja sieltä edelleen taivaan tuuliin. Harmi oli selvästi vaikea käsitellä, eikä sitä helpommaksi tehnyt siskon ylpeys omasta pallostaan. Iso-O lupasi E:lle, että pallo olisi yhteinen, mutta lupaus unohtui nopeasti. Riita oli hankala välttää. Onneksi oli sen verran myöhäistä, että oli aika ryhtyä iltahommiin. Yön aikana Iso-O:nkin pallo tyhjeni, joten kenelläkään ei ole enää palloa. Se on ehkä hyvä.

T:n New Yorkin reissu oli jälleen onnistunut, vaikka hyvä juomapullo unohtuikin junaan. Lapset saivat tuliaisiksi kellot - E mustan ja Iso-O oranssin. Kouluun niitä ei saanut toistaiseksi ottaa, mutta koulun jälkeen niitä onkin ylpeänä kannettu. E osaa jo tasa-ja puolitunnit, Iso-O lähinnä katselee kellon ulkonäköä. Pikku-O ei edes huomaa kelloja, vaan keskittyy huutelemaan koulusta tai preschoolista lähdön hetkellä:"Bye bye!"

lauantai 3. lokakuuta 2009

Kohti juhlapäivää

Syntymäpäivät ovat pienille tärkeitä päiviä. Niitä odotetaan ja valmistellaan jo pitkään etukäteen. Samalla ollaan tietoisia siitä, että jollain muulla on juhlat ennen omia, mikä aiheuttaa jos ei kateutta, niin ainakin pientä harmistumista. E ja Iso-O ovat syntymäpäivänsä jo juhlineet; tälle vuodelle oli edessä vain T:n ja Pikku-O:n juhlat - niiden kahden, joille nämä juhlat kaikkein vähiten merkitsevät. Muiden innokkuutta se ei kuitenkaan vähentänyt. Piirustuksia ja kortteja on syntynyt isille aiemminkin, mutta nyt oli aika panostaa. E teki syntymäpäivähatun ja dinosauruskortin, Iso-O:n kortissa oli ystävällinen lepakko, kukkatyttö ja omenapuu. "Onnea isi! T: Iso-O"-teksti syntyi ilman apua. E:n kortissa oli "kaikki suomalaiset aakkoset". Spiderman-hahmon silmänrei'istä näkyivät takanaolevat A ja B. Omalta osaltani valmistautuminen alkoi kauppareissulla perjantaina. Iso-O:n preschooliin viennin jälkeen pyöräilin Pikku-O:n kanssa kotiin kysyen:"Jaksetaanko lähteä rattaiden kanssa kauppaan?" Vastauksena oli vakio:"Joo", joten lähdimme matkaan. Lastatessani kauppakasseja rattaiden eri osiin tuli eräs nainen ihmettelemään osoittaen jalkatilaa:"Onko tuo oikein tarkoitettu kassille?" Pikku-O istui rattaissa rauhallisena jalat ristissä hymyillen tädille.

T toivoi lahjakseen perhepäivän. Sellainen oli todella tarjolla. Pikku-O heräsi ennen kuutta, E puoli seitsemältä ja Iso-O liittyi iloiseen porukkaan pian seitsemän jälkeen. Unenlahjat ovat T:lla aina aamupäivisin kohdallaan, joten herätys hänen kohdallaan onnistui olemaan vasta kymmeneltä. Rivissä isin sängyn vieressä ensin englanniksi ja sitten suomeksi (lasten valitsema järjestys) laulettu onnittelulaulu tuskin jätti sankaria kylmäksi. Aamupala syötiin yhdessä, ja Iso-O jäi jälleen kerran jatkamaan puuronsyöntiään muiden jo noustua pöydästä. Pikku-O:n nukkuessa päiväuniaan uunissa valmistuivat perätysten omenapiirakka ja uuniperunat. T grillasi pihvit kaatosateessa ulkona todeten, että "taisi olla tämän kauden viimeinen grillaus". Ruokapöydässä Pikku-O söi haarukan sijaan käsilläään aiheuttaen melkoisen sotkun, ja latisti hieman päivänsankarin ruokailunautintoa. Ruoan jälkeen E ja Iso-O puuhasivat yläkerran tietokoneella lasten nettipelejä ja -tehtäviä, ja me saimme katsoa T:n ranskantehtäviin kuuluvan elokuvan (Delicatessen). Aika hassu elokuva, suosittelen oudoista elokuvista tykkääville. Pikku-O touhusi ympäriinsä, mutta istui myös pitkän tovin sylissä elokuvaa katsoen ja ajoittain jollekin siinä nauraen. Olisipa kiva tietää, mitä pienessä päässä kulloinkin liikkuu.

Juhlat on nyt juhlittu. T lähtee huomenna päiväreissulle New Yorkiin meidän jäädessä kotitontuiksi. Tätä päivää lukuunottamatta on ollut ihanan kirpeitä ja kauniita alkusyksyn kelejä. Yhden näistä upeista keleistä saimme Pikku-O:n kanssa hyödynnettyä torstaina Harvard Medical Schoolin kampukseen ja sieltä aina Red Sox-joukkueen kotikentän Fenway Parkin luokse kävelemällä. Toivottavasti keli suosii huomennakin, jotta pääsisimme pienten pursuavaa energiaa mukavasti ulos purkamaan.