Johan on hulinaa

Varoitus: Tämä postaus ei ole heikkohermoisille, joten jos verenpaine tai sydänvika vaivaa, älä jatka paria alkukappaletta pidemmälle.

Viimeinen viikko on ollut huomattavan sisältörikas. Aloitetaan keriminen sieltä positiivisesta päästä ja sitten päästään pääasioihin.

Aivan alkuun on toki mainittava, että Iso-O sai jälleen Principal's Super Starin eli koulun rehtorin myöntämän erityistunnustuksen. Näitä säännöllisesti jokaiselle jaettavia tähtösiä on jo tullut, mutta jännityksenä aina se, milloin ja mistä aiheesta tähden saa. Tällä kertaa Iso-O:n tähden perusteena oli "Outstanding achievement in her enthusianism during our bird unit: Iso-O did a wonderful job researching the Trumpeter Swan. Her picture was detailed and labeled appropriately." Kivahan se on huomata, että muutkin arvostavat Iso-O:n taiteellista lahjakkuutta.

Kaikenlaista tähtisadetta tuli myös viime viikonlopun New Yorkin reissulla, jossa kävimme siis ystäviemme G:n ja A:n häiden tiimoilta. Lapset olivat reippaita ja kaikinpuolin siivoja, joten oli helppoa olla ylpeä, myhäilevä isä. Iso-O sai runsaasti huomiota elegantista juhlamekostaan, samoin kuin E ja pikku-O yhtenevistä asuistaan ja kansaa positiivisesti kohahduttaneista manöövereistään tanssilattialla. Kamerasalamat välähtelivät. Sulhas-G lähetti seuraavana päivänä tekstiviestin, jossa kiitti mainiosta osallistumisesta ja totesi, että lapset olivat olleet häiden "spectacle". Viestin muun sisällön perusteella G ei kuitenkaan tarkoittanut sitä negatiivista konnotaatiota mikä suomen spektaakkeli-sanaan yleisesti liittyy.

Häiden lisäksi verestimme lasten muistia muutamalla keskeisellä maamerkillä (Central Park ja Times Square mukaanlukien), ja oikeastaan ainoat ongelmat jäivät siihen, että E:n kovasti odotettu Englannista tilattu puku piti lähettää toistamiseen lisämaksullisena kuriiripostina, kun US Postal Servise (melkein) hukkasi sen ensimmäisen (sehän tietysti toimitettiin heti häitä seuraavana arkipäivänä, kun se sitä ennen oli ollut jo kaksi viikkoa teillä tietymättömillä), sekä siihen, että sompaillessamme Brooklynin/Queensin motariviidakossa navigaattori sanoi sopimuksensa irti juuri parahultaisella hetkellä kun olisi pitänyt saada selville, mistä exiteistä sitä nyt sitten eteenpäin päästäänkään.Vahva intuitio kuitenkin pelasti pahemmasta ja suikkasimme suorilta oikeaksi osoittatuneita ajoväyliä pitkin takaisin kotiin.

Ja nyt sitten niihin sisältörikkaisiin asioihin - jatketaan autoteemalla. Aluksi selvennys: ihmishenkiä ei ole menetetty, vaikkakin myös nirtsaaminen kuuluu alla oleviin asioihin.

Olen nyt vuoden verran kuljettanut pikku-O:ta kaksi kertaa viikossa puheterapiassa, sillä siitä on selvästi hyötyä pikkumiehen kielelliselle kehitykselle. Samaisella reissulla olin viime perjantainakin, juuri ennen pitkää viikonloppua jolloin NY-reissummekin oli tarkoitus tapahtua. Jo määränpäätä edeltävissä valoissa huomasin, että takana olevassa isossa kaupunkimaasturissa oleva nuori naiskuljettaja heilui auton sisällä kuin etsien jotain - mahdollisesti tuhkakuppia, sillä rööki oli palamassa varsin rennon letkeästi kun ajaessa on toki kiva tehdä kaikenlaista (kuten esimerkiksi lukea kaupunkiliikenteessä kirjaa - olen todistanut tätä useaan kertaan, ja joka kerta nuorehkon naiskuljettajan toteuttaessaan em. tavalla itseään [tämä on havaintojen summaus, ei henkilökohtainen kannanotto]).

Valoista noin sata metriä edettyämme laitoin vilkun oikealle, hidastin jarruttamalla ja olin ohjaamassa kadun varteen parkkiin, kun sama typykkä vetäisi täyttä häkää peräämme. Hän ei omien sanojensa mukaan nähnyt meitä ennen kuin viime tipassa, jolloin jarruttaminen ei enää auttanut. Oma automme sekä työntyi että kääntyi törmäyksen voimasta siten, että se nousi kokonaan normaalia korkeamman reunakivetyksen yli jalkakäytävälle ja iski sen toisella puolella olevasta, leikkipuistoa ympäröivästä metalliaidasta yhden metallitolpan irti.

Toisin sanoen, juuri muutama viikko sitten varsin aikaavievän prosessin myötä hommaamani J:n työssäkäyntiauto menee remonttiin sekä keulasta että etenkin perästä, jota isku työsti ihan kunnolla uuteen uskoon. Lisäksi vaihtoon toivottavasti pääsevät ohjaus-/jousitusjärjestelmät, samoin kuin akselistot ja renkaat vanteineen, sillä ilman näitä koskevia ongelmia ei tällaisesta äkkiloikasta selvitä. Korjaaminen on kuitenkin vasta hamassa tulevaisuudessa tapahtuva asia, sillä olemme (lue: olen) paperisodassa aivan alkuvaiheessa. Hienoa, että on aikaa omalle tutkimukselle, kun muutoinkaan ei kalenteri olisi ollut asioiden-jotka-vain-täytyy-tehdä vuoksi kovin täynnä.

Mutta tarina jatkuu, pääsemme pääasiaan. Kalenterin täytettä oli nimittäin tullut jo ihan riittämiin aiemmin viikolla. Sekä E:n ja Iso-O:n että pikku-O:n kouluista on koko koulussakäyntiajan saapunut säännöllisin väliajoin tiedotteita, joissa on mainittu joltain luokkakaverilta löydetyn pikku-ystäviämme päätäitä. Olen ainakin itse jo aikapäivää sitten joutunut valmistautumaan ajatukseen, että kyse on vain hetkestä, jolloin saamme samat kaverit itsekin vieraaksemme. Se hetki oli viime viikon tiistaina. Väitöskirjan kirjoittaminen etenee mallikkaasti päivittäisten hiustarkastusten, uusintakäsittelyjen, kaikkien vuodevaatteiden toistuvan pesemisen, siivoamisen ja muun asiaan kuuluvan yleissäätämisen merkeissä.
(Tarkennukseksi todettakoon, että monestakin syystä olin varmistanut, ettei esimerkiksi aiemmin mainittuun hääjuhlaan tullut mukanamme mitään kuokkavieraita.) Se on nyt sitten meidän vuoromme olla anonyymi syy, jonka perusteella varoituskirjeet koteihin on lähetetty. Jos perusarki tuntuu haastavalta, tervetuloa hakemaan kovuutta tältä boot campilta!


Kaiken kukkuraksi kirkkoherra John (oikeammin: Johan) soitti ja tiedusteli, voisinko tuurata puolentoista viikon päästä messussa kun hän on muilla mailla. Asia jäi auki, palaamme siihen myöhemmin. Sen lisäksi että totesin kirkkoherralle tilannekuvauksena jo, että J on vielä useamman viikon Suomessa ja totaalihoitovastuullani olevat lapset ovat siksi asiassa huomioitava aspekti, on ajatuksissa vilahtanut lause: "Johan, on hulinaa."