sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Kotiviikonlopun tapahtumia

Pikku-O:n sänky on sijainnut keskiviikkoillasta lähtien vaatehuoneessamme (jossa huoneen karusta nimestä huolimatta on kolmi-ikkunainen erkkeri sekä täysleveä parivuode). Vointi alkaa vähitellen olla sen verran hyvä, että sänky siirrettiin takaisin lastenhuoneeseen ennen iltaunien alkamista. Melkoinen tauti onkin ollut kyseessä. Eilen upposi muutama lusikallinen riisipuuroa sekä sama määrä jauhelihakeittoa. Tänään melkein puoliannosta puuroa aamulla ja kolme lusikallista perunamuusia päivällä sekä iltapalaksi lusikallinen puuroa, kolme juustorullaa sekä kokonainen muro. Nestelistaa ei silti ole enää tarpeen pitää, eikä 10ml ruisku innosta oikein ketään, kotitekoisesta osmosalista puhumattakaan. Heiveröiseen kuntoon joutuneen pikkumiehen kuoppasilmäisille kasvoille on ilmaantunut hymy ja muutama vitsikin on irronnut. Tästä(kin) siis noustaan.

Pikku-O:n sairastamisen vuoksi jouduimme perumaan lauantaille sovitun päivälliskutsun E:n ystävän kotiin, mikä harmitti E:a ja Iso-O:a kovasti. Itselläni on sen verran pöllämystynyt olo, että kutsun peruuntuminen ja kotiviikonloppu eivät varsinaisesti ole harmittaneet. Varsinkin, kun Havaijin esitykseni ei ole vieläkään valmis, joten tekemistä on riittänyt kotitöiden ja pikku-ukon huoltamisen ulkopuolellakin. Ja T:n tilanne, kuten arvata saattaa, on säilynyt ennallaan.

Keli on ollut kaunis, mutta kylmä - öisin on käynyt pakkasella. E ja Iso-O ovat viihtyneet pihalla hyvin, ja tänään vanhemmilta kysymättä istuttivat kukkapenkkiimme joitain löytämiään siemeniä. Etenevä kevät kertoo aikoinaan, mitä. Pihallamme on tapahtunut muutakin. Aamupuuromme keskeytyi, kun E huomasi ikkunamme alla, pensaan alaoksien suojissa haukan (Red Tail Hawk) syömässä pyydystämäänsä oravaa. Saimme mahdollisuuden seurata tätä harvinaista tapahtumaa yli kymmenen minuutin ajan. Häiriinnyttyään - todennäköisesti Iso-O:n kantapääkävelystä - haukka lähti siirtämään saalistaan takapihallemme ollen lähimmillään alle metrin päässä meistä. Aika vaikuttava näky. Melkoinen harmi on, etteivät kännykkäkamerakuvat oikein onnistuneet.

Haukka-bongauksen jälkeen E teki T:n kehoituksesta listan eläimistä, joita pihallamme on parin vuoden aikana ollut. Lukuisten lintujen lisäksi on syytä mainita ainakin metsäkauris, villikalkkunat, lepakot, haisunäätä, pesukarhu, maaoravat ja tavalliset oravat. E väittää nähneensä pöllönkin - itse en ole siitä niin varma. Lista oli pitkä; hämmentävän verran lajeja E jo tunnistaa, ainakin englanninkielisinä. Itse olen aina ollut huono erottamaan lintuja toisistaan - noloa - joten jaksan tätä kykyä ihmetellä.

Viikonloppu kääntyy jälleen lopuilleen ja on syytä suuntautua kohti seuraavaa arkiviikkoa. Saa nähdä, mitä se tuo tullessaan. Itselleni sopisi tavallinen arki ilman järisyttäviä uutisia mistäänpäin maailmaa.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Etäelämistä ja virustautioppia

Viikko on ollut aika erikoinen. Ajatuksin olen ollut veljen perheen mukana toisen lapset iloisen odotuksen käännyttyä jännitysnäytelmäksi lapsiveden mentyä viikkotilanteessa 23+2. K-M on siirretty Kuopioon ja toistaiseksi mitään uutisia ei ole kuulunut. Toivottavasti ei hetkeen kuulukaan. Voimia J ja K-M!

Etäseuraamisen lisäksi on tapahtunut kaikenlaista muutakin. Kevään ensimmäinen päivä, maanantai 21.3. kruunautui sakealla lumisateella. Lunta on satanut muinakin päivinä ja kelit ovat olleet selvästi aiempia viikkoja viileämpiä. Mitään ei kuitenkaan ole jäänyt maahan. Alkuviikosta toivuimme edellisviikon flunssasta, mutta nyt se onneksi alkaa olla menneen talven lumia. Sen sijaan Pikku-O sai koulusta mukaansa oikein viheliäisen viruksen, Noron, jonka kanssa on nyt kamppailtu keskiviikkoillasta lähtien. Ke-to mikään ei pysynyt sisällä ja tämä muutenkin pienikokoinen kaverimme kuihtui yli kaksi paunaa (meillä on paunoissa painon ilmoittava puntari). Kymmenen millilitran kokoisella ruiskulla on vastahankaisen pikkumiehen suuhun ruiskutettu kotitekoista Osmosalia monta kertaa tunnissa vuorokauden ajasta riippumatta toivoen sen pysyvän sisällä. Nyt paino on noussut melkein paunan verran, eikä oksentelu ja ripuloiti ole enää jatkuvaa, joten sairaalalta saatamme välttyä. Tilanne ei silti ole lainkaan ohi, ja valitettavasti on vain ajankysymys, milloin seuraava meistä on vuorossa. Tunnen vatsanpohjassani pientä kurnutusta.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Lämpö nousussa

Samalla kun joudumme seuraamaan jatkuvasti pahenevaa tilannetta Japanin Fukushima-ydinvoimalan reaktoreissa, on lämpö ollut nousussa muuallakin. Pikku-O aloitti ja muut seurasivat jälleen uuden flunssan rantautumista perheeseemme. Väsymys on valtaisa, ja sitä pahentaa viikko sitten tapahtunut kellojen siirtäminen kesäaikaan. Eilen Iso-O:n oli jäätävä kotiin lepäilemään. Viikonloppu ei tullut yhtään liian aikaisin.

Kierrokset kiihtyvät myös aikuisten elämässä. T:lla on niin paljon päällekkäisiä opiskeluhommia, että niistä ei käytännössä ole mahdollista selvitä kunnialla - jostain olisi luistettava. Ja kun T ei luista, niin jäävät yöunet melkoisen vähälle. Lisäharmina ovat erilaiset elämän järjestämät pikkujekut, joista toistuvaksi on osoittautunut pyöränkumien paikkaaminen. Peräkkäisinä päivinä T pääsi paikkaamaan sekä Iso-O:n että oman renkaansa.

Itsekin olen luisumassa yhden periaatteeni ulkopuolelle. Jo ennen postdoc-työni alkamista päätin, että työnteko rajoittuu Martinos Centerille ja viikonloput ovat vapaat. Tämä onnistuisikin mainiosti, jos en olisi riippuvainen muista. Mutta. Ohjaajani - niin tehokas ja viisas kun onkin - on perustavanlaatuisesti erilainen kuin minä. Itse en ole koskaan pitänyt deadlinen olemassaolosta, enkä ole paljon sen kanssa tekemisissä joutunut olemaankaan juuri tästä syystä johtuen. Sen sijaan ohjaajani elää jatkuvasti deadlinen kolkutellessa oville. Ymmärrän hyvin, että hänellä on hurjan paljon asioita menossa, mutta silti väitän, että asiat voisi organisoida hieman toisin - ns. etupainotteisesti. Miten tämä hänen tapansa toimia vaikuttaa minuun? Paljonkin. Palautin Havaijin kongressin abstraktiin liittyvän käsikirjoituksen hänen arvioitavakseen ennen joulua. Kahteen ja puoleen kuukauteen hän ei koskenutkaan siihen. Monien anelujeni jälkeen hän lähetti "alustavat" kommenttinsa, joihin heti reagoin. Jälleen kului aikaa. Aloin vedota lähestyvään kongressiin ja oman esitykseni tekemiseen, johin hänen kannanottonsa on olennainen. Kun deadline on käytännössä jo mennyt, alkoi tapahtua. Nyt minun pitää yhtäkkisesti käydä uudelleen läpi koko potilasjoukko (121 kpl), keräten tietoa käsikirjoitukseen olennaisesti liittyvistä, mutta sitä kovasti muuttavista asioista. Kaiken tämän olisin ehtinyt loistavasti tehdä alkuvuoden aikana. Nyt teen sen itseäni harmittavalla tavalla ajan huvetessa olemattomiin.

Lämpö on ollut nousussa onneksi myös positiivisella tavalla. Aurinko on paistanut, lumi sulanut ja lämpimimpiin paikkoihin on ilmestynyt kukkia. Lähimetsäreissullamme viikko sitten kuului ihastunut huuto:"Äiti, katso, mikä ihana kukka!", ja polvillaan maassa ollut Iso-O piti sormiensa välissä kaunista, pientä kukkaa. Kukkaa, jota aikuisen tasolta ei olisi ollut mahdollista bongata lainkaan.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Opettajia tapaamassa

Kevään opettaja-vanhempitapaamiset olivat E:n ja Iso-O:n osalta sattuneet samalle päivälle. Iso-O:n opettajat päättivät vetää koko show:n läpi iltapäivässä, ja niinpä aikaa yhtä vanhempaa kohti oli vain viisitoista minuuttia. E:n nuori opettaja sen sijaan panosti hieman enemmän, ja istuu nyt sitten pitkiä iltoja useana päivänä. Ymmärrän molempia.

Lähdin ajoissa töistä pyöräilemään ihanassa, keväisessä säässä. Matka on sen verran pitkä, että hikihän siinä tuli. Virkistäytyminen koulun haisevassa vessassa ei tilannetta parantanut; tunkkainen olo ei auttanut keskustelemaan iloisesti ja vauhdikkaasti. Keskityin siis kuuntelemaan. Onneksi opettajilla oli paljon kerrottavaa.

Ensin vuorossa oli Iso-O. Opettajat, joita on kaksi, kertoivat innokkaasti, kuinka Iso-O oli saanut viimein kerrottua, miten hänen nimensä kuuluu lausua. Hän oli kuulemma kertonut kohteliaasti myös kirjastontädille, joka oli ollut oikein tyytyväinen Iso-O:n reippaudesta. Lukeminen sujuu mainiosti pieniä ääntämisvirheitä lukuunottamatta (esim. Iso-O oli koko lukemansa kirjan ajan ääntänyt sanan "ride" kuten "read", ja ihmetteli siten lopussa, että miksi ne pojat halusivat lukea siellä kärryssä). Jos odotettavissa on lyhyt vastaus, on Iso-O innokas viittaaja ja vastaaja. Sen sijaan vähänkin pidempiä vastauksia Iso-O välttää, vaikka kuulemma osaisikin. Se ja sanavaraston kasvattaminen ovat Iso-O:n haasteita. Kaikkinensa Iso-O:sta tykätään paljon, koska hän on niin aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen ja kohtelias, eikä tee eroa poikien ja tyttöjen välille; molemmat kelpaavat hyvin leikkikavereiksi. Jopa niin hyvin, että muutama viikko sitten Iso-O sai kutsun liittyä viiden pojan kanssa jonkinlaiseen roolipelityyppiseen Star Wars taisteluun. Vaikka intoa olisi riittänyt, en laittanyt häntä mukaan. Ehkä se Star Warsin fanitus kuitenkin on enemmän isoveljen juttu.

Viisitoista minuuttia meni nopeasti ja siirryin muutaman kymmenen metrin päässä olevan E:n luokan oven taakse odottamaan. E:n opettajalla oli myös paljon hyvää kerrottavaa. E tykkää kovasti lukemisesta - erityisesti historiallisista kirjoista - ja kertoo vivahteikkaasti niistä luokalle. Puhetta tulee paljon ja esiintyminen ei jännitä. Vähennys- ja yhteenlaskuissa on usein sormet käytössä, ja siitä pitäisi harjoitella pois, jotta laskuvauhti nopeutuisi. Hyvin laskut sinänsä sujuvat ja E osaa hyvin kertoa, miten on kulloisessakin tilanteessa päätynyt vastaukseensa. Kirjoittaminen on säilynyt haasteena. Virkkeen alkukirjain on harvoin iso ja välimerkkien käytössä E:lla on liberaalit otteet. E ei oikein malttaisi harjoitella oikeinkirjoitusta, ja tarinat jäävät kovin lyhyiksi ja latteiksi. Näihin panostetaan. Opettaja hieman varovasti kysyi, josko meille sopisi se, että E jatkaisi ELL-ohjelmassa vielä ensi vuonnakin - kirjoituspuoleen kun olisi hyvä vielä panostaa. Aivan hassu ajatus, ettei sopisi.

Tapaamisten jälkeen nappasin liikuntasalissa tanssivan Iso-O:n ja ulkona ilman takkia hippaa leikkineen E:n mukaani ja haimme yhdessä muutaman sadan metrin päässä olevan Pikku-O:n, joka on oppinut kirjoittamaan nimensä. Kaksi ensimmäistä kirjainta tulevat aina oikein. Kahden viimeisen kanssa järjestys vaihtelee ja viimeisen kirjaimen väliviiva saatta humpsahtaa toiseksi viimeiseen. Mutta ei olla liian tarkkoja. Pikku-O osaa kirjoittaa nimensä.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Järistyksiä

Edellisenä viikonloppuna vietimme perheen vanhimman syntymäpäiviä. Kaikki olivat valmistaneet kortit, mutta Iso-O oli todella panostanut. Sain kassillisen erilaisia piirrustuksia, kirjoituksia, kortteja ja askarteluja.

Juhlat jatkuivat maanantai-iltana englanninkurssillani, johon opettaja oli hankkinut kahvit ja iranilaisnainen leiponut suklaakakun. Aika hassua ja herttaistakin oli saamani huomio. Sveitsiläismies antoi pienen paketillisen suklaakonvehteja, joita myöhemmin viikolla oli lasten kanssa mukava napostella ja laittaa lunchboxiin päivää piristämään.

Pyöräkausi alkoi itselläni tiistaina, lapsilla jo pari viikkoa aiemmin. Suuret lumikinokset ovat sulaneet ja tiet ovat jälleen koko leveydeltään käytössä. Etukäteen meinasi laiskottaa, mutta hyvältä se on taas tuntunut. Ainakin suihkun jälkeen. Tarpeeseenkin liikunta tulee. Kuuden viikon täydellinen tauko ja täkäläinen snack-kulttuuri meinaavat tehdä ikääntyneelle keholle tepposet.

Syntymäpäivistä tuntuu nyt olevan ikuisuus. Keskiviikkona työpäivä alkoi suruviestin lukemisella. Vaikka kyseessä ei olekaan sukulainen tai muuten perheellemme läheinen henkilö, koin kovin vahvasti sen surun, minkä liian aikaisin poisnukkunut äiti aiheuttaa perheelleen. Samalla kun mieleen tuli omat tunnelmat muutaman vuoden takaa. Olen aika herkkä tälläisille asioille nykyään - jopa työkseni lukemani potilaskertomukset aiheuttavat ajoittain kyynelten valumista ja -nieleskelyä.

Selvittyäni tunnemyrskystä sain toisenlaisen tyrmäyksen netin kautta. En ollut saanut yhdeltäkään säätiöltä apurahaa seuraavaa vuotta varten. Ellei ihmettä tapahdu, voi seuraava lukuvuotemme jäädä tyngäksi. Ilman ikäviä yllätyksiä selviämme jotenkuten kesään 2012, mutta elämällä on ollut taipumusta järjestää kaikenlaista, joten saa nähdä, miten käy. Samalla kun olen jo jättänyt henkisiä jäähyväisiä kaikelle sille, mikä nyt uhkaa jäädä kokematta, olen yrittänyt nähdä, kuinka hienoa on, että olemme saaneet olla täällä näinkin kauan. Sitten on taas harmittanut aika paljon.

T sai aikaiseksi kerätä nousu-ja laskukamansa auton kyytiin ja porhaltaa pariksi yöksi Mount Washington rinteille. Mukana oli lumivyörypiipperistä ja hakusta lähtien kaikki. Piipperille ei onneksi ollut käyttöä, mutta hakulle oli löytynyt tarvetta. Seinämä oli ollut joiltain osin niin jäinen, että laskeutuminen ei ollut suksilla onnistunut. Lähtöpäivänä hakkua tarvittiin reisiluunsa murtaneen, puoliksi lumeen hautautuneen miehen pelastamisessa. T oli osunut hieman syrjäisemmälle paikalle jokin aika jääseinämältä pudonneen miehen turman jälkeen, ja auttoi myöhemmin saapuneita pelastajia monin tavoin. Viimeistä tapahtumaa lukuunottamatta reissu vaikutti olleen onnistunut, ja kotiin saapui kasvoiltaan ruskettunut mies.

Viikonlopun alkaessa ajatukset ovat Japanin maanjäristyksessä. Uutisista ei muuta nyt tulekaan. Katastrofielokuvamaiset uutiskuvat tuntuvat epätodellisilta, mutta asian tekee konkreettisemmaksi se, että ystävämme T asuu Tokiossa. Toivottavasti kaikki on hyvin.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Suomalainen iltama meillä kotona

Leipojamestari-J iski jälleen. Oikaisin hieman Bostonkakun kohottamisessa, ja aamulla oli odottamassa käytännössä kohoamaton, tiivisrakenteinen, sämpylämäinen leipomus, jota ei voinut ajatellakaan kannettavaksi arvovaltaisen vieraamme eteen. Kahdeksi tunniksi kutistuneet yöuneni eivät todellakaan olleet sen arvoiset. Metromatka molempiin suuntiin sujui vieruskaveriin nojatessa, kuolavanan valuessa suupielestä.

Lapset kouluihinsa vietyään, opiskeltuaan työpäivän verran ranskaa ja käytyään vielä yliopistolla luennoillaan T oli käynyt kahdessa kaupassa ja oli valmistamassa ateriaa, kun saavuin itse kotiin. Jälkiruokahyydyke jäi hyytymään, kun T kävi hakemassa vauhtikolmikon kouluistaan kaiken kiireen keskellä. Minä kuorin ja pilkoin sillä välin. Hätäisesti kaikki oli valmista juuri ennen kello kuutta, jolloin T:n yliopiston Graduate Schoolin dekaani Candace ja kestovieraamme professori Gary saapuivat.

Nostimme yhteisen maljan koko porukan kesken. Lapset olivat ehtineet syödä etukäteen, joten perinteisen pehmoeläinten esittelykierroksen (Iso-O:n Isokoira ja Pikku-O:n seepra ja karhu) jälkeen siirryimme pöytään. Lapset menivät yläkertaan katsomaan Olipa kerran elämä-DVD:tä sen jälkeen kun Pikku-O:n seepra ja karhu olivat yllättäen käyneet antamassa pusut dekaanille hänen suureksi ihastuksekseen.

Gary oli ehdottanut, että viettäisimme suomalaisen illan. Niinpä alkuruoaksi oli graavilohivoileipiä, pääruoaksi perunamuusia, poronkäristystä (oikeasti kauriskäristystä), juureskuutioita sekä puolukkahilloa ja jälkiruokaksi marjahyytelöä ja kermavaahtoa. Kaikki oli onnistunut jokseenkin täydellisesti, mutta käristys oli kyllä huippua. Ilta jatkui vielä sohvalla istuskellen hieman tarpeettoman myöhään varsinkin, kun edeltävä yö oli ollut sen kahden kokonaisen tunnin mittainen. Mutta kaikille jäi hyvä mieli, ja dekaanilta tuli seuraavana päivänä oikein amerikkalaistyyppinen sähköposti, jossa hän vuolaasti kiitti mukavasta illasta ja kehui lapsia sanalla "adorable".

Arkiviikon kaksi viimeistä päivää menivät kaikilta rutiinilla ja porukka on aikamoisen väsynyttä. Varsinkin minä ja Pikku-O. T:lla alkoi loma, mikä tarkoittaa luentojen puuttumista, mutta entistäkin intensiivisempää kirjoittamista työhuoneessa. Saattaapi tuo lähteä jonkun hiihtoreissun tekemään, mihin vain häntä kannustamme. Silmäpussit kun alkavat jälleen tummua ja uurteet otsalla syventyä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Boston ja Bon Jovi

Ei syntynyt Bostonkakkua sunnuntain kiireessä. Niinpä sen tekeminen on ajankohtaista nyt, keskellä yötä. Ensin tarkoitukseni oli nousta aamuyöstä sitä leipomaan, mutta päädyin kuitenkin tähän hieman inhimillisempään vaihtoehtoon. Erityisesti siksi, että mieli on illan jäljiltä vielä kovin vauhdikas.

Tulin puoliltaöin teini-idolini Bon Jovin konsertista. Voi mikä nostalgiavyöry hyökyikään ylitseni tuon lähes kolmituntisen tykityksen aikana! Bostonin TD Garden oli lähes loppuunmyyty ja tunnelma sen mukainen. Meteli oli korviahuumaavaa, kun monikymmentuhatpäinen, naisvaltainen yleisö laittoi äänihuulensa koetukselle. Tunsin itseni jälleen 14-vuotiaaksi hytkyessäni muiden mukana tuttujen kappaleiden tahdissa.

Konsertti alkoi Jonin laulaessa ja soittaessa kitaraa kaukana päälavalta. Ohimenevä ensijärkytys oli huomata miesten vanhentuneen kovasti sitten kahdeksankymmentäluvun. Sitten muistin itsekin olevani aavistuksen varttuneempi, ja katsoin heitä uusin silmin. Hienosti jaksavat miehet vääntää - kolmekymmentä vuotta tulee pian täyteen ja bändi on ollut kasassa neljän vuosikymmenen aikana. Ei onnistu ihan kaikilta.

Konsertti oli taidokkaasti rakennettu vanhojen hittien ja uusien kappaleiden vaihtuessa jouhevasti. Pieni latistus meinasi tapahtua viidennen kappaleen jälkeen, kun lavan sähköt yhtäkkisesti menivät. Minuutit olivat pitkiä, kun sähkömiehet yrittivät ratkaista tilanteen. Tahattoman tauon jälkeen tunnelma kuitenkin nousi nopeasti uudelleen, ja hitti toisensa jälkeen sai yleisön hurraamaan ja tanssimaan. E:n lempikappale "Livin' on a prayer" tuli konsertin lopettavana, viimeisenä encore:na.

Nyt on Bostonkakku uunissa. Tässä ehtiikin nukkua melkein kolme tuntia ennen aamua. Näytän varmasti varttuneelta teini-idoliltani töihin mennessäni. Onneksi se oli sen arvoista!