Olemme syöneet - kaksi vuorokautta lähes putkeen. Aloitimme Kiitospäivän aterialla ja päätimme sen Black Fridayn ateriaan nauttien välissä oman herkullisen päivällisemme kotona. Aavistuksenomainen korvennus mahassa kertoo, että sen viimeisen jälkiruoka-annoksen olisi voinut jättää väliin. Hoitelen korvennusta nyt viisaasti aamukahvilla palaten samalla mietteissäni mukaviin syöntihetkiimme.
Ajoimme Kiitospäivän vuoksi hiljentynyttä tietä numero 9 kohti Westboroughin pikkukaupunkia ja ajo-ohjeita seuraten löysimme hiljaisen tien varrella olevan täkäläisittäin kohtuullisen kokoisen talon. Jo ennen kuin ajoimme pihaan, yksi perheen aikuisista lapsista huitoi meille iloisesti, ja pihaan ajettuamme T:n yliopiston tietokoneasiantuntija J tuli lämpöisesti toivottamaan meidät tervetulleiksi vanhempiensa kotiin. Saavuttuamme sisään itse taloon, tapasimme hyväntuulisen irlantilaisjuurisen, katolisen perhekunnan, johon kuului talon omistajapariskunta ja vaimon sisko miehineen, molempien sisarusten kaikki lapset sekä kolme lastenlasta. Porukkaa oli yhteensä 21, meidät mukaanlukien. Melkein välittömästi saimme tuntea olevamme erittäin tervetulleita, ja mikä mukavinta, Kiitospäivän aterianvietto tuntui sujuvan juuri kuten he muutenkin olisivat sitä viettäneet. Kaikenlainen vieraskoreus tuntui puuttuvan kokonaan. Tästä yhtenä esimerkkinä mainittakoon samanaikaisesti mennyt Patriots-peli, jota talon vanhaisäntä sekä erityisesti vaimon sisaren mies seurasivat sopivien ateriataukojen niin salliessa yhteisen juhlan viettämisen siitä lainkaan kärsimättä.
Ruoka oli suussasulavaa. Kalkkuna oli onnistunut täydellisesti. Hakupöytä notkui toinen toistaan paremmista lisukkeista ja hyvästä kastikkeesta. Ainoastaan salaatti puuttui, mutta eihän sillä ole oikein sijaa perinteisessä, suomalaisessa joulupöydässäkään. Meitä varten talon emäntä oli laatinut jokaisen ruoka-astian kohdalle lapun kertomaan, mitä siinä oli. Talon isäntä vastasi valokuvaamisesta, jonka toteuttamisessa oli jotain tuttua T:n suvun juhlista:"En näe vielä J:a, kurkota hieman eteenpäin".
Jakauduimme kolmeen pöytään. Pääsimme T:n kanssa pääpöytään talon emännän ja isännän, vaimon siskon ja miehensä sekä vanhimman lapsen (T:n yliopistotuttu) ja vaimonsa kanssa. Kuudelle lapselle oli katettu yhteinen pöytä samaan ruokasaliin. Lapsettomat aikuiset istuivat keittiön yhteydessä olevassa ruokatilassa. Jako olisi varmasti ollut kutakuinkin sama, vaikkemme olisi olleet paikalla, mikä tuntui hyvältä.
Ruoan jälkeen oli vuorossa perheen perinteinen Kiitospäivän jalkapallo-ottelu. Luulin tietysti, että jalkapallo tarkoittaa jalkapalloa, mutta niinhän ei tietysti ollut. Kyseessä oli perheen perinteinen amerikkalaisen jalkapallon ottelu. T ja E olivat eri joukkueissa, ja pelaamatta lajia kertaakaan aiemmin, E teki ottelun ensimmäisen Touchdownin eli juoksi pallo kainalossaan kentän läpi maalialueelle saaden pisteitä omalle joukkueelleen. Iso-O kiipeili saman ajan puussa mekkoinen ja kukkakenkineen, ja Pikku-O sai erityistä huomiota yhdeltä perheen nuorista naisista ja pääsi 'pelaamaan' baseballia. Itse sain istuskella mukavasti sohvalla ja osallistua perheen naisten juttujen kuunteluun.
Ottelun jälkeen oli vuorossa jälkiruoka. Vaimon sisko oli katsonut netistä ohjeen hakusanalla "Finnish Cake", ja saimme syödäksemme ensimmäistä kertaa tällä mantereella hillakakkua (tai eteläsuomalaisittain lakkakakkua). Herkuttelu ei tosin rajoittunut tähän erityisen hyvin onnistuneeseen ja mieltä lämmittäneeseen kakkuun, vaan hakupöydällä oli vähintään pääruoan verran erilaisia astioita täynnä toinen toistaan makeampia jälkiruokia odottamassa maistelijoitaan. Olisi ollut hyvä jättää maistelu yhteen lautaselliseen. Mutta silloin olisi jäänyt perinteinen omanapaistos maistamatta.
Ruoan jälkeen istuskelimme aikuisporukan kanssa hetken sohvalla televisiohuoneessa ruokaa sulattelemassa. Pikku-O pääsi vanhanisännän sylissä soittamaan pianoa olohuoneeseen, ja Iso-O nautti pianolla soitettujen joululaulujen kuuntelusta niin paljon, ettei olisi lainkaan halunnut lähteä pois. Oli kuitenkin tullut aika kiittää, ja saimme lähtiessämme spontaanit halaukset niin talon emännältä, siskolta kuin isännältäkin. Jäi oikein hyvä mieli. Kotona jännitys purkautui hienosti käyttäytyneen pikkuporukan pahana mielenä, ja iltapuuron jälkeen ainoana helpotuksena oli aikainen nukkumaanmeno jo ennen puolta kahdeksaa.
Black Friday (mikä nimi!) sujui alkuiltaan saakka kotihommissa. T tosin käytti päivän osittain niinkuin se kuuluukin käyttää, eli tekemällä "some serious Christmas shopping", tai no, tilaamalla netistä mm. viimein Pikku-O:lle sopivat laskettelumonot. Iltapäivästä söimme taas oikein maittavasti. Pihvit olivat niin suuria, että ne piti leikata puoliksi jo ennen paistamista. Valkosipuliperunat onnistuivat ensimmäistä kertaa kaasu-uunissa. Ruusukaalit ja maittava kastike sekä hyvä salaatti kruunasivat aterian. Ruusukaali maistui tosin lapsista vain E:lle. Jälkiruoaksi söimme mukaan saamiamme hillakakkua ja suklaakeksejä. Maha oli taas täynnä. Syömisen olisi jo voinut siltä päivältä lopettaa.
Mutta. Meidät oli T:n kanssa kutsuttu eteläafrikkalaispariskunnan omiin Kiitospäivän juhliin. A tuli lyhyellä varoitusajalla lapsia katsomaan, ja pääsimme lähtemään pitkästä aikaa kahdestaan. Lapset olivat niin mielissään, että riehumiseksihan ilta oli mennyt, mutta oli A kuitenkin saanut pikkuporukan nukahtamaan puoli yhdeksään mennessä. Orkesteria oli johtanut Iso-O, jolle A:n tulo oli erityisen mieluista. Ehkä pitäisi kutsua A vähän useammin, niin ylimääräinen jännitys jäisi häiritsemästä kohtaamista.
Pöydän ääreen, erilaisille keräilytuoleille ahtautui 10 ihmistä eri puolilta maailmaa. Suomalaiset, eteläafrikkalaiset, kolumbialainen, italialainen, bolivialainen, brasilialainen, kanadalainen ja egyptiläinen kokoontuivat viettämään yhdysvaltalaista Kiitos-päivää. Päivän myöhässä, mutta tutulla menulla: kalkkunaa, täytettä ja lisukkeita, ja jälkiruokaa. Tarjoiluvälineitä, ottimia ja laseja ei ollut kaikille, mutta se ei menoa hidastanut. Hauskan pienen yksityiskohdan iltaan teki muutama vuosi sitten hetken Helsingissä oleillut brasilialainen heittämällä suomenkielisiä lauseita, kuten:"Onko sulla hilloa?"
Onpa nyt syöty. Luulisi, ettei hetkeen tarvitse koko asiaa miettiä. Niinhän ei tietenkään ole. Näin tukevan aamupuuron jälkeen on jälleen syytä alkaa miettiä, mitä tänään syötäisiin?
lauantai 27. marraskuuta 2010
torstai 25. marraskuuta 2010
Kohti Kiitos-päivää
Jouluakin suuremman juhlapäivän lähestymisen on huomannut. Lapset ovat askarrelleet kalkkuna-aiheisia koristeita ja opetelleet runoja ulkoa, Iso-O on leiponut luokkansa kanssa "niille, jotka ovat vähemman onnekkaita (less fortunate)" eli kodittomien Kiitos-päiväjuhlapaikkaan leipää ja Pikku-O osallistui koulunsa Kiitos-päivän aterialle syömällä - kuulemma -hyvällä ruokahalulla kaikkea tarjottua.
Viikko oli lyhyt. Pikku-O alkoi lomailun jo tiistain jälkeen, meillä muillakin loppui aherrus keskiviikkona iltapäivästä. Hyvä niin, sillä jonkinlainen flunssa yrittää saada meidät taas kouriinsa. Tällä kertaa en näytä itsekään siltä säästyväni. Tiistai-iltana jopa hyvin konkreettisesti ymmärsin, miksi Pikku-O kuolasi viime viikolla niin hirveästi - kurkkukipu oli sitä luokkaa, että jouduin nukkumaan pyyhe suun alla yön, ja aamulla se oli syytä laittaa pesuun. Säästän tarkemmilta yksityiskohdilta.
Alamme tämän torstaisen Kiitos-päiväaamun aikana valmistautua juhlan viettoon. Tällä kertaa meillä on mahdollisuus päästä osalliseksi paikallisen perheen ateriasta, jälleen kerran T:n yliopiston kansainvälisten asioiden toimiston avustuksella. Viimeksi olimme varsin kansainvälisissä juhlissa, nyt ilmeisesti kyseessä on todella perinteinen, yhdysvaltalainen perhe. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Viikko oli lyhyt. Pikku-O alkoi lomailun jo tiistain jälkeen, meillä muillakin loppui aherrus keskiviikkona iltapäivästä. Hyvä niin, sillä jonkinlainen flunssa yrittää saada meidät taas kouriinsa. Tällä kertaa en näytä itsekään siltä säästyväni. Tiistai-iltana jopa hyvin konkreettisesti ymmärsin, miksi Pikku-O kuolasi viime viikolla niin hirveästi - kurkkukipu oli sitä luokkaa, että jouduin nukkumaan pyyhe suun alla yön, ja aamulla se oli syytä laittaa pesuun. Säästän tarkemmilta yksityiskohdilta.
Alamme tämän torstaisen Kiitos-päiväaamun aikana valmistautua juhlan viettoon. Tällä kertaa meillä on mahdollisuus päästä osalliseksi paikallisen perheen ateriasta, jälleen kerran T:n yliopiston kansainvälisten asioiden toimiston avustuksella. Viimeksi olimme varsin kansainvälisissä juhlissa, nyt ilmeisesti kyseessä on todella perinteinen, yhdysvaltalainen perhe. Mutta siitä lisää myöhemmin.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Melkein normiviikko
T kävi keskustelemassa E:n opettajan kanssa, ja nyt on varmistettu, että Principal's SuperStar:iin johtanut: "E loves to share his knowledge, no matter the subject", oli oikeasti hyvä asia, eikä vain kohtelias tapa ilmaista, että E on paljon äänessä. Muutenkin opettaja oli oikein tyytyväinen E:n työskentelyyn. Matematiikka on helppoa, ja lukemisessa on jo nyt toisen luokan tavoitteet saavutettu. Ainoastaan kirjoittamisessa on vielä haastetta, muttei olennaisesti enemmän kuin muilla, syntyperäisillä luokkakavereilla. Eläköön amerikkalainen positiivisuus - tässähän pian erehtyy luulemaan, että lapsemme ovat täydellisiä.
Pieni pudotus pilvilinnasta tapahtuu Pikku-O:ta kuunnellessa. Kovasti hän kyllä yrittää saada itsensä ymmärretyksi. Koulussa hän juttelee iloisesti, ja kotona laulaa loilottaa kovaan ääneen oppimiaan lauluja omin "sanoin". Perässä hän onnistuu toistamaan yksinkertaisia sanoja, mutta pidemmät virkkeet menevät pelkäksi muminaksi. Onpa outoa, ettei asiaan tullut kiinnittäneeksi enemmän huomiota viime vuonna, kun olisi ollut aikaa siihen enemmän panostaa. Nyt asiaa sekottaa päivittäinen englantivyöry ja isosisarusten jatkuvasti lisääntyvä englanninkielenkäyttö keskinäisessä kommunikaatiossaan.
Viikko vierähti pitkästä aikaa melkein normimeiningillä. Lähden itse puoli seitsemän jälkeen, T vie lapset kahdeksan (Pikku-O) ja puoli yhdeksän välillä kouluihinsa, ja jatkaa joko yliopistolle tai takaisin kotiin lukemaan ja kirjoittamaan. Kuuteen mennessä olemme kaikki kotona, ja pian syömässä. Nämä yhteiset päivällishetket ovat tärkeitä - erityisesti itselleni. Jokainen saa kertoa oman päivänsä itselleen tärkeimmät kohdat. Päivällisen jälkeen pienet lähtevät T:n ohjeistamina iltatoimilleen, ja sitten onkin jo iltapuuron aika. Samalla valmistelen parin seuraavan päivän ruoan sekä täytän lunch boxit ja pullot. Tiukkaa tekee, mutta yritämme ehtiä lukea iltasadun suomeksi ennen kello kahdeksaa, jolloin lastenhuoneen on tarkoitus hiljentyä.
Viikonloppuna oli aika tehdä hieman jouluostoksia - olipa se jälleen kerran itselleni melkoinen ponnistus (ostosgeenini on jäänyt aktivoitumatta). T kävi illasta Justin Martyr Societyn (teologien ja filosofien yhteisö BC:lla) tilaisuudessa, ja toi mukanaan ison suklaakakun ja lähes kokonaisen kasvispizzan. Iso-O:n kanssa pääsimme pitkästä aikaa Skypen välityksellä juttelemaan oikein urakalla läheisemme kanssa. Pojat olivat samaan aikaan T:n kanssa pelaamassa jalkapalloa. Aikaisen päivällisen jälkeen lähdimme E:n ja Pikku-O:n kanssa Natickissä (n. 15km meiltä) sijaitsevaan keilahalliin, jossa E:lla oli luokkakaverinsa syntymäpäivät. Pikku-O:n kanssa ulkoilimme koko parin tunnin ajan. Illalla oli melkoisen väsynyttä pikkuporukkaa, ja puoli kahdeksalta ei huoneesta kuulunut enää pihahdustakaan.
Huomenna alkaa lyhyt arkiviikko. Torstaina on kiitospäivä ja perjantaina 'musta perjantai' (Black Friday); tuo hulluakin hullumpi jouluostoskauden avajaispäivä.
Pieni pudotus pilvilinnasta tapahtuu Pikku-O:ta kuunnellessa. Kovasti hän kyllä yrittää saada itsensä ymmärretyksi. Koulussa hän juttelee iloisesti, ja kotona laulaa loilottaa kovaan ääneen oppimiaan lauluja omin "sanoin". Perässä hän onnistuu toistamaan yksinkertaisia sanoja, mutta pidemmät virkkeet menevät pelkäksi muminaksi. Onpa outoa, ettei asiaan tullut kiinnittäneeksi enemmän huomiota viime vuonna, kun olisi ollut aikaa siihen enemmän panostaa. Nyt asiaa sekottaa päivittäinen englantivyöry ja isosisarusten jatkuvasti lisääntyvä englanninkielenkäyttö keskinäisessä kommunikaatiossaan.
Viikko vierähti pitkästä aikaa melkein normimeiningillä. Lähden itse puoli seitsemän jälkeen, T vie lapset kahdeksan (Pikku-O) ja puoli yhdeksän välillä kouluihinsa, ja jatkaa joko yliopistolle tai takaisin kotiin lukemaan ja kirjoittamaan. Kuuteen mennessä olemme kaikki kotona, ja pian syömässä. Nämä yhteiset päivällishetket ovat tärkeitä - erityisesti itselleni. Jokainen saa kertoa oman päivänsä itselleen tärkeimmät kohdat. Päivällisen jälkeen pienet lähtevät T:n ohjeistamina iltatoimilleen, ja sitten onkin jo iltapuuron aika. Samalla valmistelen parin seuraavan päivän ruoan sekä täytän lunch boxit ja pullot. Tiukkaa tekee, mutta yritämme ehtiä lukea iltasadun suomeksi ennen kello kahdeksaa, jolloin lastenhuoneen on tarkoitus hiljentyä.
Viikonloppuna oli aika tehdä hieman jouluostoksia - olipa se jälleen kerran itselleni melkoinen ponnistus (ostosgeenini on jäänyt aktivoitumatta). T kävi illasta Justin Martyr Societyn (teologien ja filosofien yhteisö BC:lla) tilaisuudessa, ja toi mukanaan ison suklaakakun ja lähes kokonaisen kasvispizzan. Iso-O:n kanssa pääsimme pitkästä aikaa Skypen välityksellä juttelemaan oikein urakalla läheisemme kanssa. Pojat olivat samaan aikaan T:n kanssa pelaamassa jalkapalloa. Aikaisen päivällisen jälkeen lähdimme E:n ja Pikku-O:n kanssa Natickissä (n. 15km meiltä) sijaitsevaan keilahalliin, jossa E:lla oli luokkakaverinsa syntymäpäivät. Pikku-O:n kanssa ulkoilimme koko parin tunnin ajan. Illalla oli melkoisen väsynyttä pikkuporukkaa, ja puoli kahdeksalta ei huoneesta kuulunut enää pihahdustakaan.
Huomenna alkaa lyhyt arkiviikko. Torstaina on kiitospäivä ja perjantaina 'musta perjantai' (Black Friday); tuo hulluakin hullumpi jouluostoskauden avajaispäivä.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Post Doc Research - versio J
Post Doc Research eli väitöskirjan jälkeinen tutkimustyö aloitetaan yleensä pian väitöksen jälkeen joko omassa ryhmässä tai usein toisessa, ulkomaisessa ryhmässä. Vähitellen syntyy julkaisuja, kertyy opetus- ja muiden tutkimusten ohjauskokemusta, ja on aika jättää dosenttihakemus yliopistolle. Näin normaalisti. Sitten on myös muunlaisia tarinoita, joista yksi on omani. Koska muutama blogin lukija on erehtynyt kyselemään, mitä tutkimustyöni pitää sisällään, aion nyt siitä kertoa - laajan yleisön pyynnöstä huolimatta.
Puitteet ovat nukkavierut. Jylhän kolhossa rakennuksessa on pitkiä käytäviä, ja niissä pienehköjä laajentumia, joita voisi kutsua auloiksi. Lattiassa on tummasävytteinen kokolattiamatto. Aulassa on matalien sermien erottelemia työpisteitä, ja oma paikkani on mahdollisimman kaukana ikkunasta, katsesuunta kohti pimeintä nurkkaa. Aivan vieressäni istuu kiinalainen mies. Yleensä häntä ei paljon näy. Silloin, kun näkyy, hän lauleskelee jotain laulua itsekseen, eikä sano minulle oikeastaan mitään. Selkäni takana työskentelee nuori ranskalaismies, uppoutuneena omiin hommiinsa. Ja hänen vieressään hyväntuulinen, mukavasti jutusteleva iranilaismies. Samassa aulatilassa, hieman korkeamman sermin takana on muitakin, pääasiassa oikein ystävällisiä miehiä eri puolilta maailmaa; lisäkseni on vain yksi nainen. Työpäiväni sujuisi oikein rauhallisissa merkeissä, mutta kulman takana istuu koko aulatilaa hallitseva kiinalainen mies. Keskimäärin 5-15 minuutin välein hän päästää järkyttävän kovan räkäisyäänen, ja sylkäisee sen jälkeen kuuluvasti - niin, en ole uskaltanut katsoa, minne. Sen, minkä sylkemiseltään ehtii, hän puhuu kovaäänisesti puhelimeen, pääosin kiinaa, mutta ajoittain englantia. Aina ei ole helppo erottaa, kumpaa.
Ohjaajani on vakavanoloinen, mutta ystävällinen mies Turkista, Hakan Ay. Hänen lisäkseen työskentelen oman alani yhden kuuluisimmista miehistä, Gregory Sorensenin alaisuudessa. Viimeksi mainittua näen viikon-parin välein yhteisissä ryhmämme tapaamisissa. Kyseessä on huimalla energiamäärällä ladattu, iloinen ja fiksu mies, jota on ilo kuunnella. Joskin aika usein putoan kärryiltä, sillä puheenvauhti lähestyy ajoittain ääretöntä ja asia ei aina ole kaikkein helpointa. Mutta, pääosin olen siis tyytyväinen pomo-osastooni.
Ja mitä sitten teen. Pääprojektini on viisivuotinen sydämen ja aivojen yhteyksiä selvittävä tutkimus, jossa oma osuuteni on potilaiden aivohalvaustyypin ja uusiutumisriskin määrittäminen potilaspapereista sekä diffuusiokuvien (magneettikuvantamissekvenssi) analyysi itselleni muinaisesta väitöskirjastani tutulla tavalla. Tuohon analyysiosioon en tosin ole vieläkään päässyt käsiksi, sillä kuvien siirtäminen, tallentaminen ym. onkin vienyt 'hieman' odotettua kauemmin. Mutta, muutoin homma on lähtenyt mukavasti käyntiin, ja on kiva tuntea edes hetkittäin ymmärtävänsä, mitä on tekemässä. Luulen, että tulen viihtymään. Varsinkin sitten, kun tuloksia alkaa syntyä. Tähän mennessä potilaita on jo yli 1600.
Tutkimustyön vastapainona ovat erilaiset kurssit ja meetingit, joihin olen ilomielin osallistunut. Niinkuin aiemmin kirjoitin, nautin kauniilla aksentilla esitetyn asian kuuntelusta, hyvistä esiintyjistä ja luennolla istumisesta. Luentoja on sekä tutkimuskeskuksessani että sairaalalla muutaman mailin päässä, käytännössä kotimatkani varrella. Ja väriä tuovat myös kongressit, joihin pääsen osallistumaan, mikäli abstraktini hyväksytään. Havaijin suhteen tosin todennäköisyys siihen vaikuttaa varsin pieneltä - pöh!
Muistakaapa hoitaa aivohalvauksen riskitekijät kuntoon! Niistä yleisimpiä, joihin itse voi vaikuttaa, ovat sokeritauti, korkea verenpaine, korkea kolesteroli, eteisvärinä (ajoittaisenakin), tupakointi, liikkumattomuus ja lihavuus.
Puitteet ovat nukkavierut. Jylhän kolhossa rakennuksessa on pitkiä käytäviä, ja niissä pienehköjä laajentumia, joita voisi kutsua auloiksi. Lattiassa on tummasävytteinen kokolattiamatto. Aulassa on matalien sermien erottelemia työpisteitä, ja oma paikkani on mahdollisimman kaukana ikkunasta, katsesuunta kohti pimeintä nurkkaa. Aivan vieressäni istuu kiinalainen mies. Yleensä häntä ei paljon näy. Silloin, kun näkyy, hän lauleskelee jotain laulua itsekseen, eikä sano minulle oikeastaan mitään. Selkäni takana työskentelee nuori ranskalaismies, uppoutuneena omiin hommiinsa. Ja hänen vieressään hyväntuulinen, mukavasti jutusteleva iranilaismies. Samassa aulatilassa, hieman korkeamman sermin takana on muitakin, pääasiassa oikein ystävällisiä miehiä eri puolilta maailmaa; lisäkseni on vain yksi nainen. Työpäiväni sujuisi oikein rauhallisissa merkeissä, mutta kulman takana istuu koko aulatilaa hallitseva kiinalainen mies. Keskimäärin 5-15 minuutin välein hän päästää järkyttävän kovan räkäisyäänen, ja sylkäisee sen jälkeen kuuluvasti - niin, en ole uskaltanut katsoa, minne. Sen, minkä sylkemiseltään ehtii, hän puhuu kovaäänisesti puhelimeen, pääosin kiinaa, mutta ajoittain englantia. Aina ei ole helppo erottaa, kumpaa.
Ohjaajani on vakavanoloinen, mutta ystävällinen mies Turkista, Hakan Ay. Hänen lisäkseen työskentelen oman alani yhden kuuluisimmista miehistä, Gregory Sorensenin alaisuudessa. Viimeksi mainittua näen viikon-parin välein yhteisissä ryhmämme tapaamisissa. Kyseessä on huimalla energiamäärällä ladattu, iloinen ja fiksu mies, jota on ilo kuunnella. Joskin aika usein putoan kärryiltä, sillä puheenvauhti lähestyy ajoittain ääretöntä ja asia ei aina ole kaikkein helpointa. Mutta, pääosin olen siis tyytyväinen pomo-osastooni.
Ja mitä sitten teen. Pääprojektini on viisivuotinen sydämen ja aivojen yhteyksiä selvittävä tutkimus, jossa oma osuuteni on potilaiden aivohalvaustyypin ja uusiutumisriskin määrittäminen potilaspapereista sekä diffuusiokuvien (magneettikuvantamissekvenssi) analyysi itselleni muinaisesta väitöskirjastani tutulla tavalla. Tuohon analyysiosioon en tosin ole vieläkään päässyt käsiksi, sillä kuvien siirtäminen, tallentaminen ym. onkin vienyt 'hieman' odotettua kauemmin. Mutta, muutoin homma on lähtenyt mukavasti käyntiin, ja on kiva tuntea edes hetkittäin ymmärtävänsä, mitä on tekemässä. Luulen, että tulen viihtymään. Varsinkin sitten, kun tuloksia alkaa syntyä. Tähän mennessä potilaita on jo yli 1600.
Tutkimustyön vastapainona ovat erilaiset kurssit ja meetingit, joihin olen ilomielin osallistunut. Niinkuin aiemmin kirjoitin, nautin kauniilla aksentilla esitetyn asian kuuntelusta, hyvistä esiintyjistä ja luennolla istumisesta. Luentoja on sekä tutkimuskeskuksessani että sairaalalla muutaman mailin päässä, käytännössä kotimatkani varrella. Ja väriä tuovat myös kongressit, joihin pääsen osallistumaan, mikäli abstraktini hyväksytään. Havaijin suhteen tosin todennäköisyys siihen vaikuttaa varsin pieneltä - pöh!
Muistakaapa hoitaa aivohalvauksen riskitekijät kuntoon! Niistä yleisimpiä, joihin itse voi vaikuttaa, ovat sokeritauti, korkea verenpaine, korkea kolesteroli, eteisvärinä (ajoittaisenakin), tupakointi, liikkumattomuus ja lihavuus.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Isänpäivä
Lauantaina pojat viihtyivät monta tuntia pihalla auringon paistaessa, Iso-O jumittui sisään piirtämään. Itse valmistelin kotia vieraiden saapumista varten ja T kävi kaupassa. L ja A saapuivat viimein kuukauden ajokokeeni jälkeen sovitulle päivälliselle.
Lapset olivat jälleen kerran mielissään vieraista. A vietiin heti yläkertaan, ja kaikki mahdolliset asiat esiteltiin minimaalisessa ajassa. Juttua olisi riittänyt. Ruokapöydässä meni kuitenkin mukavasti, mitä nyt T:n piti käydä Pikku-O:n kanssa pariin kertaan WC:ssä. Jälkiruoan jälkeen kolmikko hävisi yläkertaan. Hetken kuluttua alkoi kuulua suihkun ääni. E oli tulkinnut pimeän saapumisen merkiksi siitä, että on iltatoimien aika, ja kaikki kolme olivat hyvässä järjestyksessä menossa iltapesuilleen. Niinpä L:n ja A:n lähtiessä heitä saattamassa olivat yöpukuihinsa sonnustautuneet E ja Pikku-O; Iso-O ei ehtinyt oman viimeisen vuoronsa vuoksi - harmikseen - hyvästejä jättämään.
Vieraiden poistumisen jälkeen ymmärsin yhtäkkisesti, että on isänpäivän aatto. Koska kello oli jo melkoisen paljon, sovimme pienten kanssa, että kortit tehdään vasta aamulla. Aamulla seitsemältä sängyn vierelle saapui Iso-O ja teatterikuiskasi:"Voiko nyt alkaa tehdä niitä kortteja?" Annoin luvan, ja Pikku-O:n vielä nukkuessa menivät E ja Iso-O vierekkäin vaatehuoneen lattialle maaten piirtämään ja kirjoittamaan. Pikku-O heräsi melkein heti, mutta kaikki halusivat silti jatkaa korttiensa valmistelua huoneen lattialla. Poikien kortit valmistuivat varsin nopeasti, mutta Iso-O panosti omaansa parin tunnin ajan.
Onnittelulaulu sujui, jäätyäni tällä kertaa tarkkailijan rooliin, käytännössä T:n päällä mönkien ja laulunsanoja tapaillen. Ollessamme puuropöydässä laati päivänsankari itse - E:n pyynnöstä - meille sen perinteisen, epäterveellisen paahtoleipä-kananmuna-pekoni-tomaatti-papu-aamupalan. Maha oli täynnä vielä iltapäivälläkin, mutta istuimme silti päivällispöytään tavanomaista aiemmin Iso-O:n Playdate:n vuoksi.
T sai hetkeksi oman opiskelurauhan, kun lähdimme viemään Iso-O:n sovituille Playdate:lle. Menimme poikien kanssa isoon leikkipuistoon ja jalkapallokentälle purkamaan patoutunutta energiaa. Varsinkin E on ollut viime aikoina melkoisen levoton; ja sai tänään kerrottua T:lle, että syy siihen lienee se, ettei T:lla ole ollut aikaa käydä E:n kanssa pelaamassa. E olikin onnellisen oloinen juostessaan pallon perässä pitkin kenttää ja torjuessaan omia, ei-niin-ammattilaistasoisia potkujani. Pikku-O:kin oli pelissä mukana parhaan taitonsa mukaisesti, mutta intoutui välillä touhuamaan jotain ihan muuta; kuluneeseen kenttään ilmaantui keppipiirrustuksia, ja yllättäen maalin takaa käveli löytöhuppuun sonnustautunut hyväntuulinen Darth Vader.
Iso-O:n leikkitreffit olivat sujuneet hyvin. Leikkiminen tytön kanssa oli ollut mieluisaa:"Äiti, minä haluan isosiskon!" T oli saanut keskityttyä omaan luku-ja kirjoitusurakkaansa niin hyvin, että illasta ihan silmissä siritti. Isänpäivä taisi olla ihan perheemme isän näköinen.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!
Lapset olivat jälleen kerran mielissään vieraista. A vietiin heti yläkertaan, ja kaikki mahdolliset asiat esiteltiin minimaalisessa ajassa. Juttua olisi riittänyt. Ruokapöydässä meni kuitenkin mukavasti, mitä nyt T:n piti käydä Pikku-O:n kanssa pariin kertaan WC:ssä. Jälkiruoan jälkeen kolmikko hävisi yläkertaan. Hetken kuluttua alkoi kuulua suihkun ääni. E oli tulkinnut pimeän saapumisen merkiksi siitä, että on iltatoimien aika, ja kaikki kolme olivat hyvässä järjestyksessä menossa iltapesuilleen. Niinpä L:n ja A:n lähtiessä heitä saattamassa olivat yöpukuihinsa sonnustautuneet E ja Pikku-O; Iso-O ei ehtinyt oman viimeisen vuoronsa vuoksi - harmikseen - hyvästejä jättämään.
Vieraiden poistumisen jälkeen ymmärsin yhtäkkisesti, että on isänpäivän aatto. Koska kello oli jo melkoisen paljon, sovimme pienten kanssa, että kortit tehdään vasta aamulla. Aamulla seitsemältä sängyn vierelle saapui Iso-O ja teatterikuiskasi:"Voiko nyt alkaa tehdä niitä kortteja?" Annoin luvan, ja Pikku-O:n vielä nukkuessa menivät E ja Iso-O vierekkäin vaatehuoneen lattialle maaten piirtämään ja kirjoittamaan. Pikku-O heräsi melkein heti, mutta kaikki halusivat silti jatkaa korttiensa valmistelua huoneen lattialla. Poikien kortit valmistuivat varsin nopeasti, mutta Iso-O panosti omaansa parin tunnin ajan.
Onnittelulaulu sujui, jäätyäni tällä kertaa tarkkailijan rooliin, käytännössä T:n päällä mönkien ja laulunsanoja tapaillen. Ollessamme puuropöydässä laati päivänsankari itse - E:n pyynnöstä - meille sen perinteisen, epäterveellisen paahtoleipä-kananmuna-pekoni-tomaatti-papu-aamupalan. Maha oli täynnä vielä iltapäivälläkin, mutta istuimme silti päivällispöytään tavanomaista aiemmin Iso-O:n Playdate:n vuoksi.
T sai hetkeksi oman opiskelurauhan, kun lähdimme viemään Iso-O:n sovituille Playdate:lle. Menimme poikien kanssa isoon leikkipuistoon ja jalkapallokentälle purkamaan patoutunutta energiaa. Varsinkin E on ollut viime aikoina melkoisen levoton; ja sai tänään kerrottua T:lle, että syy siihen lienee se, ettei T:lla ole ollut aikaa käydä E:n kanssa pelaamassa. E olikin onnellisen oloinen juostessaan pallon perässä pitkin kenttää ja torjuessaan omia, ei-niin-ammattilaistasoisia potkujani. Pikku-O:kin oli pelissä mukana parhaan taitonsa mukaisesti, mutta intoutui välillä touhuamaan jotain ihan muuta; kuluneeseen kenttään ilmaantui keppipiirrustuksia, ja yllättäen maalin takaa käveli löytöhuppuun sonnustautunut hyväntuulinen Darth Vader.
Iso-O:n leikkitreffit olivat sujuneet hyvin. Leikkiminen tytön kanssa oli ollut mieluisaa:"Äiti, minä haluan isosiskon!" T oli saanut keskityttyä omaan luku-ja kirjoitusurakkaansa niin hyvin, että illasta ihan silmissä siritti. Isänpäivä taisi olla ihan perheemme isän näköinen.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!
lauantai 13. marraskuuta 2010
Kirjamarkkinat
Book Fair on vuosittainen kirjamyyntitapahtuma E:n ja Iso-O:n koululla, jonka tuotosta osa menee koulun vanhempainyhdistyksen ja sitä kautta koulun hyväksi. Lapsille se tuntuu olevan kovin tärkeä. Jo edellisellä viikolla asiasta puhuttiin toistuvasti, ja kun kirjahyllyt ilmestyivät koulun yläkerran käytävälle, ei suunnittelusta meinannut tulla loppua. Erityisesti E olisi toivonut saavansa sieltä pinon kirjoja mukaansa.
E:n luokan kirjanostopäivä oli tiistaina, ja hän oli saanut luvan ostaa yhden kirjan alle viidellä dollarilla. T antoi mukaan 10 dollarin setelin. Tarkkana rahamiehenä hän oli valinnut kirjan, joka maksoi $3,99, ja koska lupa oli käyttää viisi, osti hän vielä 50 sentin kumin ja 50 sentin kirjanmerkin. T:lle tilitettiin 5 dollaria 1 sentti. Kirja oli mieluinen - StarWars - ja se on jo ehditty lukea kannesta kanteen.
Iso-O sai 5 dollaria. Kirja maksoi $4,99, joten muuta ei ollut mahdollista miettiäkään. Onneksi ei tällä kertaa tuntunut olevan ongelma (yleensä se, että joku kolmikosta saa enemmän kuin toiset on SUURI ongelma). Valinta oli ollut helppo, sillä koko alkuviikon hän oli ehtinyt punnita valintaansa erilaisten toinen toistaan tyttömäisempien kirjojen välillä.
Pikku-O jäi harmikseen ilman omaa kirjaansa. Myöhästyimme nimittäin keskiviikkoiseen "Ice Cream Social"-tapahtumaan ilmoittautumisessa, ja niinpä yhteinen retki kirjamarkkinoille jäi tänä vuonna väliin. E oli selvästi pettynyt. Itsekin tavallaan olin, mutta täytyy tunnustaa, että kun alkuviikosta satoi päivittäin, oli ihana, kun ei tarvinnut illalla lähteä yhtään mihinkään.
Torstaina vietimme Veterans Day-juhlapäivää kotona. Taisimme viettää sitä aikalailla samalla tavalla kuin viime vuonna eli emme mitenkään. Ehkä ensi vuonna - jos sellainen meille on vielä luvassa - on jo aika lähteä katsomaan jotain paraatia. Vapaapäivä on silti arvokas sellaisenaan. Koti tuli siivottua ja lapsilla ei ollut kiire mihinkään.
Ylimääräisen lepopäivän johdosta perjantai sujui kaikilla hienosti. Keli oli mitä parhain - lämpötilakin nousi auringossa yli 15 celciusasteeseen. Pikku-O sekä jäi kouluunsa että oli haettaessa iloinen ja innostunut tekemästään paperinaamasta. E:n ja Iso-O:n välille ei syntynyt minkäänlaista pahantuulista pyöräilykilpailua kotimatkalla. Normaalisti ainakin kerran joudutaan pysähtymään ja muistuttamaan mieleen, että edellä ajavalle ei voi huutaa:"Go, go, go, go-oooo!" tai "Keep moving!", sillä se ärsyttää ja voi siten olla vaarallista erityisesti teidenylitysten lähestyessä.
E:n luokan kirjanostopäivä oli tiistaina, ja hän oli saanut luvan ostaa yhden kirjan alle viidellä dollarilla. T antoi mukaan 10 dollarin setelin. Tarkkana rahamiehenä hän oli valinnut kirjan, joka maksoi $3,99, ja koska lupa oli käyttää viisi, osti hän vielä 50 sentin kumin ja 50 sentin kirjanmerkin. T:lle tilitettiin 5 dollaria 1 sentti. Kirja oli mieluinen - StarWars - ja se on jo ehditty lukea kannesta kanteen.
Iso-O sai 5 dollaria. Kirja maksoi $4,99, joten muuta ei ollut mahdollista miettiäkään. Onneksi ei tällä kertaa tuntunut olevan ongelma (yleensä se, että joku kolmikosta saa enemmän kuin toiset on SUURI ongelma). Valinta oli ollut helppo, sillä koko alkuviikon hän oli ehtinyt punnita valintaansa erilaisten toinen toistaan tyttömäisempien kirjojen välillä.
Pikku-O jäi harmikseen ilman omaa kirjaansa. Myöhästyimme nimittäin keskiviikkoiseen "Ice Cream Social"-tapahtumaan ilmoittautumisessa, ja niinpä yhteinen retki kirjamarkkinoille jäi tänä vuonna väliin. E oli selvästi pettynyt. Itsekin tavallaan olin, mutta täytyy tunnustaa, että kun alkuviikosta satoi päivittäin, oli ihana, kun ei tarvinnut illalla lähteä yhtään mihinkään.
Torstaina vietimme Veterans Day-juhlapäivää kotona. Taisimme viettää sitä aikalailla samalla tavalla kuin viime vuonna eli emme mitenkään. Ehkä ensi vuonna - jos sellainen meille on vielä luvassa - on jo aika lähteä katsomaan jotain paraatia. Vapaapäivä on silti arvokas sellaisenaan. Koti tuli siivottua ja lapsilla ei ollut kiire mihinkään.
Ylimääräisen lepopäivän johdosta perjantai sujui kaikilla hienosti. Keli oli mitä parhain - lämpötilakin nousi auringossa yli 15 celciusasteeseen. Pikku-O sekä jäi kouluunsa että oli haettaessa iloinen ja innostunut tekemästään paperinaamasta. E:n ja Iso-O:n välille ei syntynyt minkäänlaista pahantuulista pyöräilykilpailua kotimatkalla. Normaalisti ainakin kerran joudutaan pysähtymään ja muistuttamaan mieleen, että edellä ajavalle ei voi huutaa:"Go, go, go, go-oooo!" tai "Keep moving!", sillä se ärsyttää ja voi siten olla vaarallista erityisesti teidenylitysten lähestyessä.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Montreal
Loppuviikon touhotuksiin kuului E:n luokan päiväretki Chinatowniin (liittyy E:n luokan Kiina-opintoihin), Pikku-O:n syksyn n:s flunssa hengenahdistuksineen, ja syntymäpäivä- ja playdate-kutsujen sateleminen E:lle ja Iso-O:lle sellaista vauhtia, että melkein alkaa kurkkua kuristaa. E:n luokan Parent Social jäi lopulta väliin, kun jäisen kaatosateen latistama mieli vaati käpertymistä sohvannurkkaan.
Perjantaina Pikku-O jäi kotiin levähtämään, ja sain samalla itselleni aikaa valmistautua viikonlopun reissuun. T:lla oli täydellisesti oman alansa konferenssi Montrealissa - Society for Ricouer Studies. Kun samanaikaisesti kaupungissa oli myös toinen filosofien kokoontuminen, SPEP, puhkui T ympäristöönsä positiivista energiaa:"Näitä lisää!". T:n aika kului luennolta toiselle mennessä, ja illanviettoon osallistuessa. Illanvietto oli ollut selkeän viihdyttävä:"Jos voit kuvitella filosofibileet Vanhalla!" Yritän kuvitella, joskin mieleeni eivät millään tule mitkään kekkereiden kekkerit. Mutta, pääasia, että T viihtyi.
Meillä muilla oli aikaa ottaa Montreal jälleen haltuun. Hotellimme Novotel sijaitsi aivan keskustassa, joten kaikki oli lähellä. Tällä kertaa Pikku-O joutui kävelemään - ja nyt se ei sitten ihan niin hyvin sopinutkaan. Käytännössä koko päivän liikkeellä ollessamme kuului metrin verran takanani jatkuva monotoninen valitus harminkyyneleillä maustettuna. Myötätuntoa löytyi erityisesti iäkkäämmiltä, ranskankielisiltä tädeiltä ja sediltä, jotka ihastelivat talvihaalarissa ja karhupipossaan surkeasti valittavaa pientä poikaa; vähäisempää ymmärrystä löytyi tuntien kuuntelun jälkeen itseltäni. Kun vielä E ja Iso-O selvästi kaipasivat muuta kuin kaupungin kaduilla löntystelyä, oli oma tunnelmani välillä mustien pilvien peittämä.
Onneksi oli parempiakin hetkiä. Cathédrale Marie-Reine-du-Monde oli yksi tälläinen. Tämä Pietarinkirkon jäljitelmä nähtiin jo kesällä, mutta erityisesti E:n toivomuksesta sinne mentiin uudelleen. Kolmikko seisoi pituusjärjestyksessä suuren maalauksen edessä. "Minä rakastan tätä kirkkoa!" liioitteli Iso-O tapansa mukaisesti. Nykyisen paavin kuvan edessä Iso-O totesi:"Äiti, tule katsomaan, täällä on jotain kauheaa. Tämä mies kuoli, kun minä synnyin". Niin no, se oli kyllä se edeltävä, mutta hienoa, että muistit.
Kirkkokokemuksen jälkeen lähdimme hitaasti valituksen säestämänä kulkemaan kohti Mont Royal-vuorta (korkeus 233m). Nousimme sen huipulle; Pikku-O hitaasti harmitellen, E ja Iso-O kovalla vauhdilla välillä meidät kadottaen. Porukassa pysyminen on melkoinen haaste, kun energiaa on yli äyräiden ja maisemat sekä jännittävät purot ja vesiputoukset vievät loputkin lupaukset mielestä. Onneksi löysimme toisemme, ja jälleen kerran he lupasivat vuolaasti pitää äidin aina näköetäisyydellä. Parhaita hetkiä kolmikolle taisi kuitenkin olla hotellihuoneessa piirtäminen, kylpyammeessa lilluminen sekä lastenohjelmien katsominen televisiosta. Pikkuisen johdatellen hyvinä asioina muistuivat toki mieleen myös vuorelle kiipeäminen sekä kirkko.
T:n vapauduttua luennoiltaan sunnuntaina puolenpäivän aikoihin, lähdimme ajamaan kohti Bostonia. Erehdyimme valitsemaan suurehkon rajanylityspaikan, ja jouduimme jonottamaan yli puoli tuntia. Ravintolaakaan ei meinannut ihan helposti löytyä. Ajoimme Vermontin järvialueen läpi, ja tunnelma oli kuin Ahvenanmaalla sesongin jälkeen. Ravintoloita kyllä oli, mutta ne olivat kaikki kiinni. Takapenkki jaksoi silti ihmeen hyvin. Koko kuuden tunnin ajan kuului muutama Halloween-aiheinen laulu kaksiäänisesti, Pikku-O:n säestäessä innokkaasti. Ihan koko ajan ei olisi jaksanut kyllä kuunnella, mutta kun vaihtoehtona olisi voinut olla se edelliseltä päivältä tuttu monotoninen valitus, oli parasta vain antaa laulan raikata.
Siirryimme talviaikaan la-su välisenä yönä, joten viikonloppuun oli yksi ylimääräinen tunti tarjolla. Sille olikin käyttöä, kun kotiinsaavuttuamme piti jälleen valmistella koko porukka uutta arkiviikkoa varten.
Perjantaina Pikku-O jäi kotiin levähtämään, ja sain samalla itselleni aikaa valmistautua viikonlopun reissuun. T:lla oli täydellisesti oman alansa konferenssi Montrealissa - Society for Ricouer Studies. Kun samanaikaisesti kaupungissa oli myös toinen filosofien kokoontuminen, SPEP, puhkui T ympäristöönsä positiivista energiaa:"Näitä lisää!". T:n aika kului luennolta toiselle mennessä, ja illanviettoon osallistuessa. Illanvietto oli ollut selkeän viihdyttävä:"Jos voit kuvitella filosofibileet Vanhalla!" Yritän kuvitella, joskin mieleeni eivät millään tule mitkään kekkereiden kekkerit. Mutta, pääasia, että T viihtyi.
Meillä muilla oli aikaa ottaa Montreal jälleen haltuun. Hotellimme Novotel sijaitsi aivan keskustassa, joten kaikki oli lähellä. Tällä kertaa Pikku-O joutui kävelemään - ja nyt se ei sitten ihan niin hyvin sopinutkaan. Käytännössä koko päivän liikkeellä ollessamme kuului metrin verran takanani jatkuva monotoninen valitus harminkyyneleillä maustettuna. Myötätuntoa löytyi erityisesti iäkkäämmiltä, ranskankielisiltä tädeiltä ja sediltä, jotka ihastelivat talvihaalarissa ja karhupipossaan surkeasti valittavaa pientä poikaa; vähäisempää ymmärrystä löytyi tuntien kuuntelun jälkeen itseltäni. Kun vielä E ja Iso-O selvästi kaipasivat muuta kuin kaupungin kaduilla löntystelyä, oli oma tunnelmani välillä mustien pilvien peittämä.
Onneksi oli parempiakin hetkiä. Cathédrale Marie-Reine-du-Monde oli yksi tälläinen. Tämä Pietarinkirkon jäljitelmä nähtiin jo kesällä, mutta erityisesti E:n toivomuksesta sinne mentiin uudelleen. Kolmikko seisoi pituusjärjestyksessä suuren maalauksen edessä. "Minä rakastan tätä kirkkoa!" liioitteli Iso-O tapansa mukaisesti. Nykyisen paavin kuvan edessä Iso-O totesi:"Äiti, tule katsomaan, täällä on jotain kauheaa. Tämä mies kuoli, kun minä synnyin". Niin no, se oli kyllä se edeltävä, mutta hienoa, että muistit.
Kirkkokokemuksen jälkeen lähdimme hitaasti valituksen säestämänä kulkemaan kohti Mont Royal-vuorta (korkeus 233m). Nousimme sen huipulle; Pikku-O hitaasti harmitellen, E ja Iso-O kovalla vauhdilla välillä meidät kadottaen. Porukassa pysyminen on melkoinen haaste, kun energiaa on yli äyräiden ja maisemat sekä jännittävät purot ja vesiputoukset vievät loputkin lupaukset mielestä. Onneksi löysimme toisemme, ja jälleen kerran he lupasivat vuolaasti pitää äidin aina näköetäisyydellä. Parhaita hetkiä kolmikolle taisi kuitenkin olla hotellihuoneessa piirtäminen, kylpyammeessa lilluminen sekä lastenohjelmien katsominen televisiosta. Pikkuisen johdatellen hyvinä asioina muistuivat toki mieleen myös vuorelle kiipeäminen sekä kirkko.
T:n vapauduttua luennoiltaan sunnuntaina puolenpäivän aikoihin, lähdimme ajamaan kohti Bostonia. Erehdyimme valitsemaan suurehkon rajanylityspaikan, ja jouduimme jonottamaan yli puoli tuntia. Ravintolaakaan ei meinannut ihan helposti löytyä. Ajoimme Vermontin järvialueen läpi, ja tunnelma oli kuin Ahvenanmaalla sesongin jälkeen. Ravintoloita kyllä oli, mutta ne olivat kaikki kiinni. Takapenkki jaksoi silti ihmeen hyvin. Koko kuuden tunnin ajan kuului muutama Halloween-aiheinen laulu kaksiäänisesti, Pikku-O:n säestäessä innokkaasti. Ihan koko ajan ei olisi jaksanut kyllä kuunnella, mutta kun vaihtoehtona olisi voinut olla se edelliseltä päivältä tuttu monotoninen valitus, oli parasta vain antaa laulan raikata.
Siirryimme talviaikaan la-su välisenä yönä, joten viikonloppuun oli yksi ylimääräinen tunti tarjolla. Sille olikin käyttöä, kun kotiinsaavuttuamme piti jälleen valmistella koko porukka uutta arkiviikkoa varten.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Täyttä elämää
Vieraamme H lähti tänään etelämmäksi valloitettuaan muutaman päivän aikana Bostonin. Takana on Boston Symphony Orchestran konsertti, Freedom Trail, Harvard, loppumaisillaan oleva ruska, paljon kävelyä ja metromatkoja. Osan aikaa onnistuimme olemaan mukana, toisen osan vei arki. Mutta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli. Olipa mukava, että H sai aikaiseksi tulla meitä tänne tervehtimään.
Palataanpa silti hetkeksi taaksepäin. Halloweenia juhlittiin ritaripäähineen kanssa Newtonin keskustassa kulkueessa kierrellessä (Pikku-O), Lumikki-asussa koulun kaikissa luokissa vieraillessa (Iso-O) sekä sunnuntaina naapuritalojen ovilla kiertäessä (Luuranko-E, Klooni-Iso-O ja Poliisihattu-Pikku-O sekä henkinen tuki T). Itse sunnuntainen juhlapäivä oli selvästi edellisvuotta laimeampi. Newton Highlandsin kaupat olivat kiinni, joten perinteistä kauppojen Trick or Treat-kierrosta ei ollut lainkaan, ja ilmeisesti nimenomaan sunnuntaille osunut Halloween tuntui muistakin hieman kiusalliselta. Karkkia silti kertyi melkoinen säkillinen. Jack-O-Lantern valmistui E:n tuomasta kurpitsasta T:n taitavien käsien avustuksella - ja koki pesukarhun ansiosta kovan kohtalon pari yötä myöhemmin.
Sekä Pikku-O:n että Iso-O:n opettaja-vanhempitapaamiset ovat ohi. Perjantai oli Pikku-O:lle vapaapäivä, kun opettajat keskittyivät tapaamaan vanhempia oikein urakalla. Menin tapaamaan Ms. Patia, Ms. Daynaa ja Sister Laurettaa (Transition 1) aavistuksen jännittyneenä - olihan Pikku-O:n preschoolin alku melkoisen tunnerikasta. Pikku-O on kuitenkin pärjännyt mainiosti. Päivärutiineista on tullut niin tärkeitä, että hän noudattaa niitä orjallisesti; oli siinä järkeä tai ei. Esimerkiksi liikuntapäivänä ulkoa tultaessa käydään WC:ssä ja jatketaan ulkokengissä jumppasaliin. Kaikki muut paitsi Pikku-O. Hän vaihtaa sisäkengät ennen WC:n menoa, sillä niin tehdään kaikkina muinakin päivinä, ja uudelleen ulkokengät sen jälkeen. Hän osaa myös komentaa muita, mikäli nämä käyttäytyvät sääntöjen vastaisesti tai eivät kuuntele opettajaa. Suurin haaste on epäselvä puhe. Sain puheterapeutin yhteystiedot ja muutaman päivän kuluttua puhelun asiaan liittyen. Toistaiseksi jäämme vielä odottavalle kannalle, mutta täytyy tunnustaa, että asia alkaa hieman jo huolestuttaa.
Iso-O:n konferenssi oli tänään. Palaute oli pelkästään positiivista, niinkuin täällä taitaa tapana olla, mutta uskoin silti äidin oikeudella lähes kaiken. Parhaita puolia Iso-O:ssa on kuulemma joustavuus(!), iloisuus, muiden huomioiminen sekä älykkyys. Kieli on kehittynyt nopeasti, mutta ajoittain tulee pieniä lipsahduksia. Opettajilla olikin toiveena, että Iso-O sanoisi/kysyisi, mikäli ei ymmärrä. Sanoivat auttavansa mielellään. Kysymisen sijaan Iso-O kuitenkin katsoo muista mallia ja luovii tilanteesta ulos taidokkaasti.
E:n opettajatapaaminen on vasta parin viikon kuluttua, mutta ensimmäinen Principal's SuperStar on jo ansaittu:"E loves to share his knowledge, no matter the subject". Öööh! Onkohan tämä hyvä asia vai kohtelias tapa ilmoittaa, että E on aika paljon äänessä? Sepä selviää parin viikon kuluttua. Toistaiseksi pidämme asiaa hyvänä; tuo lausahdus sopisi hänen isäänsäkin.
H saapui kolme tuntia myöhässä olevalla koneella lauantai-iltana, joten tapasimme kotitekoisten hampurilaisten sijaan suoraan Musiikkitalolla (Symphony Hall). Oli ihana päästä pitkästä aikaa hienoon konserttiin. Istuimme neljännellätoista rivillä, joten kuuntelun lisäksi pääsi hienosti myös näkemään - erityisesti tämä ilahdutti Prokofjeffin pianokonserto nr 2:n kohdalla. Solisti Nicolas Hodges soitti nuoteista, mutta sellaisella intensiteetillä, että vanhaa pianonsoittajaa ihan huimasi. Toinen suuren vaikutuksen tehnyt kappale oli lähikaupunki Worchesterissä syntyneen Adamsin Doctor Atomic Symphony. Kaunista, muttei niin vahvasti itseäni koskettanutta, oli myös konsertin aloittanut Brahmsin Tragic Overture sekä sen lopettanut Bartokin The Miraculous Mandarin. Musiikki tekee kyllä hyvää stressaantuneelle mielelle!
Istuimme iltaa työssäkäyjän mittapuun mukaan aivan liian myöhään sekä sunnuntaina että maanantaina, mutta oli se sen arvoista. Tänään H:n jo lähdettyä vastaanotimme toisen suomalaisen omalle nostalgiakierrokselleen (talon aiempi vuokralainen). Voin jo nähdä itseni tekemässä samanlaista kierrosta vuosien päästä.
Melkoista pyöritystä on ollut. Huomenna pitäisi onneksi olla lähes peruspäivä. Oikein hyvä, sillä loppuviikosta taas viiletetään. Huh huh!
Palataanpa silti hetkeksi taaksepäin. Halloweenia juhlittiin ritaripäähineen kanssa Newtonin keskustassa kulkueessa kierrellessä (Pikku-O), Lumikki-asussa koulun kaikissa luokissa vieraillessa (Iso-O) sekä sunnuntaina naapuritalojen ovilla kiertäessä (Luuranko-E, Klooni-Iso-O ja Poliisihattu-Pikku-O sekä henkinen tuki T). Itse sunnuntainen juhlapäivä oli selvästi edellisvuotta laimeampi. Newton Highlandsin kaupat olivat kiinni, joten perinteistä kauppojen Trick or Treat-kierrosta ei ollut lainkaan, ja ilmeisesti nimenomaan sunnuntaille osunut Halloween tuntui muistakin hieman kiusalliselta. Karkkia silti kertyi melkoinen säkillinen. Jack-O-Lantern valmistui E:n tuomasta kurpitsasta T:n taitavien käsien avustuksella - ja koki pesukarhun ansiosta kovan kohtalon pari yötä myöhemmin.
Sekä Pikku-O:n että Iso-O:n opettaja-vanhempitapaamiset ovat ohi. Perjantai oli Pikku-O:lle vapaapäivä, kun opettajat keskittyivät tapaamaan vanhempia oikein urakalla. Menin tapaamaan Ms. Patia, Ms. Daynaa ja Sister Laurettaa (Transition 1) aavistuksen jännittyneenä - olihan Pikku-O:n preschoolin alku melkoisen tunnerikasta. Pikku-O on kuitenkin pärjännyt mainiosti. Päivärutiineista on tullut niin tärkeitä, että hän noudattaa niitä orjallisesti; oli siinä järkeä tai ei. Esimerkiksi liikuntapäivänä ulkoa tultaessa käydään WC:ssä ja jatketaan ulkokengissä jumppasaliin. Kaikki muut paitsi Pikku-O. Hän vaihtaa sisäkengät ennen WC:n menoa, sillä niin tehdään kaikkina muinakin päivinä, ja uudelleen ulkokengät sen jälkeen. Hän osaa myös komentaa muita, mikäli nämä käyttäytyvät sääntöjen vastaisesti tai eivät kuuntele opettajaa. Suurin haaste on epäselvä puhe. Sain puheterapeutin yhteystiedot ja muutaman päivän kuluttua puhelun asiaan liittyen. Toistaiseksi jäämme vielä odottavalle kannalle, mutta täytyy tunnustaa, että asia alkaa hieman jo huolestuttaa.
Iso-O:n konferenssi oli tänään. Palaute oli pelkästään positiivista, niinkuin täällä taitaa tapana olla, mutta uskoin silti äidin oikeudella lähes kaiken. Parhaita puolia Iso-O:ssa on kuulemma joustavuus(!), iloisuus, muiden huomioiminen sekä älykkyys. Kieli on kehittynyt nopeasti, mutta ajoittain tulee pieniä lipsahduksia. Opettajilla olikin toiveena, että Iso-O sanoisi/kysyisi, mikäli ei ymmärrä. Sanoivat auttavansa mielellään. Kysymisen sijaan Iso-O kuitenkin katsoo muista mallia ja luovii tilanteesta ulos taidokkaasti.
E:n opettajatapaaminen on vasta parin viikon kuluttua, mutta ensimmäinen Principal's SuperStar on jo ansaittu:"E loves to share his knowledge, no matter the subject". Öööh! Onkohan tämä hyvä asia vai kohtelias tapa ilmoittaa, että E on aika paljon äänessä? Sepä selviää parin viikon kuluttua. Toistaiseksi pidämme asiaa hyvänä; tuo lausahdus sopisi hänen isäänsäkin.
H saapui kolme tuntia myöhässä olevalla koneella lauantai-iltana, joten tapasimme kotitekoisten hampurilaisten sijaan suoraan Musiikkitalolla (Symphony Hall). Oli ihana päästä pitkästä aikaa hienoon konserttiin. Istuimme neljännellätoista rivillä, joten kuuntelun lisäksi pääsi hienosti myös näkemään - erityisesti tämä ilahdutti Prokofjeffin pianokonserto nr 2:n kohdalla. Solisti Nicolas Hodges soitti nuoteista, mutta sellaisella intensiteetillä, että vanhaa pianonsoittajaa ihan huimasi. Toinen suuren vaikutuksen tehnyt kappale oli lähikaupunki Worchesterissä syntyneen Adamsin Doctor Atomic Symphony. Kaunista, muttei niin vahvasti itseäni koskettanutta, oli myös konsertin aloittanut Brahmsin Tragic Overture sekä sen lopettanut Bartokin The Miraculous Mandarin. Musiikki tekee kyllä hyvää stressaantuneelle mielelle!
Istuimme iltaa työssäkäyjän mittapuun mukaan aivan liian myöhään sekä sunnuntaina että maanantaina, mutta oli se sen arvoista. Tänään H:n jo lähdettyä vastaanotimme toisen suomalaisen omalle nostalgiakierrokselleen (talon aiempi vuokralainen). Voin jo nähdä itseni tekemässä samanlaista kierrosta vuosien päästä.
Melkoista pyöritystä on ollut. Huomenna pitäisi onneksi olla lähes peruspäivä. Oikein hyvä, sillä loppuviikosta taas viiletetään. Huh huh!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)