Aika rientää

Viidessä päivässä 67 työtuntia tuntuu aikamoiselta setiltä, varsinkin kun palkkioksi saa vain yhden vapaapäivän. Tunnustan odottavani vapaapäiviä, vaikka varsinaisesti en työstä valitakaan. Paitsi että pikkuisen. Miksi ihmeessä jokaikiseen asiaan pitää olla oma lomakkeensa?! Kesällä 1999 viimeksi jouduin kirjoittamaan konsultaatiopyyntöjä ym. eri väreillä merkittyihin papereihin - nyt teen sitä päivittäin. Ette varmasti pysty arvaamaan, kuinka monta lomaketta voi olla olemassa. En minäkään. Joka päivä kun tulee opittua jälleen jokin uusi. Tämän opin voisin jättää muille ja keskittyä muihin haasteisiin. Kuten oikeaan työhön. Siinäkin riittää haastetta.

Samaan aikaan kotona T pyörittää arkea. Monina päivinä en näe lapsia hereillä lainkaan. Tuntuu pöhköltä yrittää urkkia T:lta, kuinka lapsilla on mennyt. Onneksi heillä on T. Puolentoista viime viikon aikana Pikku-O:lla on ollut valokuvaus, lapsilla on ollut pitkä viikonloppu Columbus Day:n vuoksi, olemme käyneet pariin otteeseen Halloween-kaupoissa (kauppoja, joiden ainoa teema on lähestyvä Halloween, ja jotka ovat toinen toistaan erikoisempia paikkoja), E on harmitellut espanja-kerhonsa ja after schoolin mukavien retkien päällekkäisyyttä, ja Iso-O:kin on aloittanut - omasta toiveestaan - espanjan "opiskelun". Flunssa on yrittänyt kaataa ainakin Pikku-O:n, mutta myös meidät vanhemmat petiin. Minä olen saanut puoli pakollisen influenssarokotteen, joka sisältää kolmea eri influenssatyyppiä. Ja T sai väitöskirjansa kolmannen luvun palautettua, maximi sivumäärä olisi ollut 70, 110 meni rikki.

Työpäiväni ovat jatkuneet entistä pidempinä tämän viikon aikana tarkan erikoislääkärini vuoksi. Sinänsä hyvä, että hän haluaa varmistua ihan jokaisesta yksityiskohdasta, mutta kun yhden potilaan asioiden äärellä kuluu aikaa useampi tunti, ei ihme, että työpäivät venyvät. Erikoisia tapahtumia ovat ainakin West Nile-virusaivotulehdukseen sairastuneen miehen kohtaaminen sekä oman suhtautumiseni tarkkailu tavatessani sairaalloisen lihavia ihmisia. Olen aiemmin ihmetellyt, että lihavia ihmisiä ei oikein tunnu tältä seudulta löytyvän. Olen ollut väärässä. Kyllä löytyy. On melkoisen voimaton olo, kun herra 280kg sairastaa mitä tahansa. Sairaalalla on sänkyjä, joiden nimi on:"Big Boy", mutta vessat ja suihkut ym. on mitoitettu pienemmille ihmisille.

Vapaapäiväni viettäisin mieluiten kotona toipumassa, mutta moni asia odottaa hoitamistaan. Kuten esimerkiksi pikkuautomme talvirenkaat. Olin ollut siinä käsityksessä, että menemme T:n kanssa yhdessä rengasliikkeeseen keskustelemaan eri vaihtoehdoista, joten en ollut henkisti valmistautunut asiasta keskustelemaan (on niin paljon helpompi vain hymistellä vierellä, kun toinen hoitaa puhumisen). Jouduin kuitenkin menemään yksinäni, mutta selvisin yllättävän hyvin, kun kädessäni oli lappu sisältäen tärkeimmät termit. Nyt vain odotamme viileämpien kelien saapumista ja tilaamme renkaat. Itseasiassa kelit ovat lauantaisen kesäkelin jälkeen olleet kylmemmät, mutta kuitenkin vielä sen verran selvästi plussan puolella, että talvirenkaat tuntuisivat liioittelulta.

Kesäisen kelin vuoksi oli mukava lähteä lasten kanssa hieman ulkoilemaan. Tavoitteena oli päästä Boston Duck Boat-retkelle, mutta kaikki muutkin olivat tämän keksineet. Saavuttuamme Museum of Science:n vierelle sain kuulla kaikkien autovene-reissujen olevan jo loppuunmyytyjä päivälle. Lapsia ei harmittanut, kun kävelimme läheiseen leikkipuistoon ja sieltä Charles River:in kaunista rantaa pitkin toiselle. Toisena tavoitteena oli mennä uudelleen Boston Commonin Swan Boat-kierrokselle, mutta nepä olivatkin jo talvilevolla. Saldoksi jäi siis pieni kävelyreissu ja kaksi leikkipuistoa Bostonin keskustassa. Kukaan ei tosin valittanut.

Aika rientää ja on taas aika suoriutua tien päälle kohti todennäköisesti pitkää työpäivää. Tänään syntymäpäiväänsä viettää kummityttömme pohjoisessa. Onnittelut M!