Vietettyämme perjantai-iltapäivän täpötäydessä museossa (Museum of Science) ihmettelemässä ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa sekä dinosauruksia (E), intiaanipienoismalleja (Iso-O) sekä painelemassa nappuloita (Pikku-O) olimme valmiita lähtemään aivan toisenlaisiin maisemiin. Illalla vielä vastaanotimme viikon verran yläkerrassamme majoittuvan eteläafrikkalaispariskunnan (T:n opiskelukaveri poikaystävineen), mutta sitten olikin aika pakata auto ja suunnata kohti New Hampshiren vuorialuetta.
Tämänkertainen majapaikkamme löytyi vuorten takaa paikkakunnalta nimeltä Gotham, eikun Gorham. Lähes kaikki majoituspaikat koko White Mountains-alueelta oli varattu, sillä koulut alkavat New Hampshiren alueella jo huomenna syyskuun ensimmäisenä päivänä, eikä kotiosavaltiomme lapsillakaan ole lomaa jäljellä enää viikkoa enempää (koulu alkaa täällä perinteisesti Labor Dayn jälkeisenä päivänä eli tänä vuonna 7.9.). Saimme tiukasta tilanteesta huolimatta oikein mieluisan huoneen motellista nimeltä Mount Madison Inn. Lapsia ilahdutti erityisesti pihan uima-allas, jonka olemassaolo selvästi karisti automatkan aiheuttaman ahdistuksen pois. Altaassa tulikin polskittua sekä molempina iltoina että vielä lähtöpäivän aamuna.
Pelkkään altaaseen emme toki tulleet lilluttelemaan. Tavoitteenamme oli nimittäin saavuttaa New Englannin alueen korkeimman vuoren (Mount Washington) huippu. Pääsimme aamusta kohtuullisen mukavasti liikkeelle Pinkham Notchin Visitor Centerilta. E ja Iso-O kävelivät itse, Pikku-O matkusti T:n olkapäillä. Saavutimme kahden ja puolen tunnin nousun jälkeen Tuckerman Ravinen alla olevan tunturimajan, ja pidimme lounastauon. Majalle saakka kävelymotivaatiota piti hieman etsiä, mutta tauon ja erityisesti maisemien ilmaantumisen jälkeen täytyi E:a ja Iso-O:ta jopa hieman toppuutella, ettei vauhti nousisi liian kovaksi. Niin innoissaan olivat nelinkontin jyrkkää louhikkoa ylöskiivetessään. Puurajan jäätyä taakse alkoi kuitenkin yhden maailman tuulisimman paikan todellisuus paljastua. Pikku-O huusi käytännössä täyttä kurkkua T:n harteilla, kun lähes jatkuva tuuli ujelsi korvissa. Kun kellokin oli hypähtänyt viimeisimmän nousumme aikana pitkälle iltapäivän puolelle, jaoimme porukkamme vielä ylös meneviin ja jo alas kääntyviin. Pienen tuumaustauon aikana ensin Iso-O ja sitten myös E päätyivät lähtemään Pikku-O:n ja äidin vanavedessä alaspäin. Ainoastaan T lähti ylös, ja saavuttikin 4300 jalkaa (1310m) lähtöpaikan yläpuolella olevan huipun (korkeus 6288 jalkaa eli 1917 metriä). Meille muille korkeuseroa kertyi n. 2500 jalkaa (760m), mikä on toki hieno saavutus sekin.
Tulimme alas eri reittiä (Boott Spur Trail). Vastoin ennakko-odotuksia 'polku' oli yhtä jyrkkää louhikkoa koko 760 korkeusmetrin ajan. Koska en uskaltanut kantaa Pikku-O:ta harteillani, joutui pikkumies käytännössä itse kävelemään koko matkan. Ainoastaan kaikkein jyrkimmissä kohdissa nostin omaa selkääni uhraten Pikku-O:n kiveltä toiselle. Teimme parin tunnin matkaa lähes neljä tuntia. T ehti alas ennen meitä, ja kuuli alhaalla jonkun huolestuneen vaeltajan kertoneen rinnettä alas taapertavasta naisesta ja kolmesta pienestä lapsesta:"kun siellä on ne neljänkymmenen askelman tikkaatkin". Nämä tikkaat olivat kyllä tukevat rappuset, mutta toki varsin jännittävät (ainakin itselleni tämän porukan kanssa). Pääsimme vihdoin alas, ja E harmistuneena totesi:"Mä en kyllä enää IKINÄ mene tuota reittiä!" Pikku-O:n silmät olivat turvonneet itkemisestä. Iso-O jaksoi olla positiivisempi ja kannusti väsynyttä porukkaamme näkemällä taikakiikareillaan polunlopun jo pari tuntia ennen kuin sen konkreettisesti kohtasimme.
Aamu-uinnin jälkeen pakkauduimme autoon nauttimaan ilmastoinnista lämpötilan kohotessa jälleen reippaasti yli yhdeksänkymmen Fahrenheitin (yli 32*C). Ajoimme New Hampshiren järvialueen kautta ja pysähdyimme syömään suurimman järven eteläosassa olevaan pikkukaupunkiin Wolfeboroon. Kaupungissa oli monia kivannäköisiä ravintoloita, mutta päädyimme perinteiseen amerikkalaiseen dineriin. Saimme oikein makoisat annokset ja loistavan palvelun, vaikka vahingossa saavuimme ravintolaan sen viime minuuteilla. Syötyämme saimme vielä opastuksen kaupungin rannalle, johon emme muuten olisi löytäneet.
Koska keli oli niin kuuma, ei kiirettä hikiseen Newtoniin todellakaan ollut. Pysähdyimme Winnipesaukee-järven rannalle parin tunnin ajaksi, ja lapset olivat käytännössä koko ajan vedessä. Oli kiva huomata, miten hyvää viikko Papan mökillä oli tehnyt heidän rohkeudelleen vedessä. E ja Iso-O sukeltelivat, liukuivat ja tekivät erilaisia temppuja, Pikku-O tepasteli rantavedessä, mutta meni hänkin useita kertoja käsipohja-asentoon nauttien selvästi jopa pään yli menneistä aalloista.
Parin tunnin matka kotiin sujui liikenteen kannalta aivan toisissa merkeissä kuin aiemmin; tällä kertaa ruuhkaa ei juuri ollut, sillä olimme sunnuntai-illan sijaan matkalla työmatkaliikenteen jälkeisenä aikana maanantaina. Raskaasta vaelluspäivästä ja voimia kuluttavasta vesitouhuamisesta huolimatta ihmeen paljon riehumisenergiaa takapenkiltä vielä löytyi, ja tunnelta autossa oli ajoittain sen mukainen. Iltapuuron jälkeen ei unta tosin tarvinnut odottaa.
Tänään viimeisenä omana lomapäivänäni olemme kärsineet kuumuudesta. Vieraamme lähtivät hoitamaan käytännönasioita huomenna vapautuvaan asuntoonsa sekä poikaystävän maahansaapumiseen liittyen. T lähti kirjastoon kirjoittamaan. Me vastaanotimme Pikku-O:n Montessorikoulun opettajat, jotka tulivat tutustumaan pikkumieheemme hänelle turvallisessa kodissa (sekä tarkistamaan, minkälaisista olosuhteista sitä oikein tullaan). Kohta lähdemme kirjastoon. Huomenna muuttuu meininki.
tiistai 31. elokuuta 2010
torstai 26. elokuuta 2010
Orientoitumisia
Värjäsin eilen itse hiukseni hienoisesta kodinsisäisestä vastustuksesta huolimatta. Valitsin keskiruskean. Tuli melkein musta. Taisi olla melkoisen kuivaksi päässyt pehko. Yritykseni muuttua "talovaimosta" (housewife) pesunkestäväksi tutkijaksi ei siis mennyt ainakaan tältä osin täysin putkeen. Olisi pitänyt luottaa ammattilaiseen. Täytyy vain toivoa, että väri haalenee pesussa tarpeeksi nopeasti.
Muutosyritykselle oli syynä tänään aamupäivällä ollut orientaatiotapahtuma ulkomaisille tutkijoille ja Partnersin lipun alla olevien sairaaloiden työntekijöille. Paristakymmenestä osanottajasta lähes kaikki olivat aasialaisia miehiä. Mitään varsinaisesti uutta eivät kolmen tunnin luentoesitykset tarjonneet; olinhan päässyt vuosi sitten läheltä seuraamaan, kuinka 'yksinkertaista' virallisten asioiden hoitaminen on. Sinänsä tietenkin arvostettavaa, että juuri maahan saapuneita kannustetaan saamaan viralliset asiansa kuntoon mahdollisimman pian ilman totaalista lannistamista heti kärkeen. Kyllähän sen hankaluuden ehtii myöhemminkin luukulta toiselle siirtyessä ymmärtää. Ja, voihan olla, että ihan kaikkien asiat eivät mene aina sen vaikeimman kautta (vertaa T, jonka asioiden hoitumisen tahmeutta ihmeteltiin koko BC:n kansainvälisten asioiden henkilökunnan toimesta laitoksen dekaania myöten).
Orientaatioaamupäivä päättyi mukavissa merkeissä kahvitteluun. Heti metrotunneliin saavuttuani pääsin astumaan kotimme suuntaan lähtevään metroon. Sain oikein istumapaikan, vaikka vaunu oli täpötäynnä. Muutaman pysäkin jälkeen alkoi ilmetä erilaisia ongelmia, jotka johtivat vaunun täydelliseen pysähtymiseen puolivälissä matkaa. Parinkymmenen minuutin ajan koko tyhjennetty vaunullinen ihmetteli tilannetta laiturilla. Sitten meidät kehoitettiin siirtymään takaisin samaan vaunuun. Muutaman pysäkin päässä metro ajoi sivuraiteelle, ja vaunu tyhjennettiin jälleen. Saimme ohjeen siirtyä perässä tulevaan metroon. Parin pysäkin jälkeen tämän metron kuljettaja ilmoitti sen muuttuvan pikavuoroksi ja ajavan kotipysäkkiämme edeltävältä pysäkiltä suoraan pääteasemalle. Eikun taas ulos, ja uuteen metroon. Puolen tunnin matkaan kului aikaa yli tunti. Työmatkan kulkeminen pyörällä alkaa houkuttaa jatkuvasti enemmän.
Jos pääsin itse orientoitumaan ensi keskiviikkona alkavaan työhöni, pääsi Iso-O:kin hieman maistamaan koulunalkutunnelmia. Koulun pihalla oli kaikille Kindergartenin aloittavien perheille järjestetty vapaamuotoinen Playdate eli mahdollisuus tavata muita samassa jännittävässä tilanteessa olevia. T lähti koko kolmikon kanssa, ja oli ylpeän E:n kertoman mukaan "ollut kuin opettaja" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Kotiin saapui iloinen joukko pieniä ihmisiä, joista keskimmäisin oikein loisti kertoessaan tapahtumista. Toivottavasti sama tunnelma säilyy, kun koulu oikeasti parin viikon päästä alkaa.
Muutosyritykselle oli syynä tänään aamupäivällä ollut orientaatiotapahtuma ulkomaisille tutkijoille ja Partnersin lipun alla olevien sairaaloiden työntekijöille. Paristakymmenestä osanottajasta lähes kaikki olivat aasialaisia miehiä. Mitään varsinaisesti uutta eivät kolmen tunnin luentoesitykset tarjonneet; olinhan päässyt vuosi sitten läheltä seuraamaan, kuinka 'yksinkertaista' virallisten asioiden hoitaminen on. Sinänsä tietenkin arvostettavaa, että juuri maahan saapuneita kannustetaan saamaan viralliset asiansa kuntoon mahdollisimman pian ilman totaalista lannistamista heti kärkeen. Kyllähän sen hankaluuden ehtii myöhemminkin luukulta toiselle siirtyessä ymmärtää. Ja, voihan olla, että ihan kaikkien asiat eivät mene aina sen vaikeimman kautta (vertaa T, jonka asioiden hoitumisen tahmeutta ihmeteltiin koko BC:n kansainvälisten asioiden henkilökunnan toimesta laitoksen dekaania myöten).
Orientaatioaamupäivä päättyi mukavissa merkeissä kahvitteluun. Heti metrotunneliin saavuttuani pääsin astumaan kotimme suuntaan lähtevään metroon. Sain oikein istumapaikan, vaikka vaunu oli täpötäynnä. Muutaman pysäkin jälkeen alkoi ilmetä erilaisia ongelmia, jotka johtivat vaunun täydelliseen pysähtymiseen puolivälissä matkaa. Parinkymmenen minuutin ajan koko tyhjennetty vaunullinen ihmetteli tilannetta laiturilla. Sitten meidät kehoitettiin siirtymään takaisin samaan vaunuun. Muutaman pysäkin päässä metro ajoi sivuraiteelle, ja vaunu tyhjennettiin jälleen. Saimme ohjeen siirtyä perässä tulevaan metroon. Parin pysäkin jälkeen tämän metron kuljettaja ilmoitti sen muuttuvan pikavuoroksi ja ajavan kotipysäkkiämme edeltävältä pysäkiltä suoraan pääteasemalle. Eikun taas ulos, ja uuteen metroon. Puolen tunnin matkaan kului aikaa yli tunti. Työmatkan kulkeminen pyörällä alkaa houkuttaa jatkuvasti enemmän.
Jos pääsin itse orientoitumaan ensi keskiviikkona alkavaan työhöni, pääsi Iso-O:kin hieman maistamaan koulunalkutunnelmia. Koulun pihalla oli kaikille Kindergartenin aloittavien perheille järjestetty vapaamuotoinen Playdate eli mahdollisuus tavata muita samassa jännittävässä tilanteessa olevia. T lähti koko kolmikon kanssa, ja oli ylpeän E:n kertoman mukaan "ollut kuin opettaja" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Kotiin saapui iloinen joukko pieniä ihmisiä, joista keskimmäisin oikein loisti kertoessaan tapahtumista. Toivottavasti sama tunnelma säilyy, kun koulu oikeasti parin viikon päästä alkaa.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Koulutarvikkeet
Koulunalun lähestyessä on aika hankkia monenlaisia tarvikkeita. Joka luokka-asteella on omat luettelonsa tavaroista (School Supplies List for 2010/2011; Kindergarten [Iso-O] ja 2nd Grade [E]), jotka on syytä haalia kasaan hyvissä ajoin ennen ensimmäistä koulupäivää. Itse en pahastuisi muutaman kymmenen dollarin laskusta, jos joku muu keräilisi nämä jokatapauksessa yhteiseen käyttöön menevät tavarat puolestani. Tämä ei kuitenkaan tule kuuloonkaan, sillä tuolloin joku pääsisi sanomaan, että ilmaiseksi tarkoitettu koulu on maksullinen - ja sama vanhempien juoksutus jatkuu vuodesta toiseen.
Muutama viime päivä onkin kulunut sekä näiden koulun ilmoittamien tavaroiden hankkimisessa että muiden koulunalkuun liittyen asioiden hoitamisessa. Ensin tilasimme netistä koko porukalle termosastiat lounaskeittoja varten. Sen jälkeen vierailin läheisessä Wahgreenissä löytäen lähes kaiken koulun listoilla olevan (kaupoissa onneksi on näihin aikoihin hyllymetreittäin tavaraa lähikoulujen toivomuslistojen täyttymiseksi). Ja eilinen päivä kului lasten kanssa kaatosateessa kahden bussimatkan takana olevaan ostoskeskukseen matkatessa ja aikaa kaupoissa viettäessä. Oli aika hankkia kouluvaatteet, -kengät, lunch boxit ym. T kirjoitti päivän kotona rauhassa ja tuli meitä kauppareissultamme hakemaan. Lapset jaksoivat yllättävän hyvin. Itsestäni täytyy jälleen kerran todeta, että en ole kauppakeskusihminen. Onneksi seuraavaa reissua ei ole ihan heti näköpiirissä.
Vielä muutama asia on hoidettava ennen jännittävää ensimmäistä päivää. Niistä pienin ei ole se, että Pikku-O:sta pitää saada otettua kuusi edustavaa passikuvaa, eikä se, että Pikku-O:n omat opettajat tekevät meille kotikäynnin ennen koulunalkua. Ei muuta kuin kahvipannu porisemaan ja cupcake:ja vääntämään.
Muutama viime päivä onkin kulunut sekä näiden koulun ilmoittamien tavaroiden hankkimisessa että muiden koulunalkuun liittyen asioiden hoitamisessa. Ensin tilasimme netistä koko porukalle termosastiat lounaskeittoja varten. Sen jälkeen vierailin läheisessä Wahgreenissä löytäen lähes kaiken koulun listoilla olevan (kaupoissa onneksi on näihin aikoihin hyllymetreittäin tavaraa lähikoulujen toivomuslistojen täyttymiseksi). Ja eilinen päivä kului lasten kanssa kaatosateessa kahden bussimatkan takana olevaan ostoskeskukseen matkatessa ja aikaa kaupoissa viettäessä. Oli aika hankkia kouluvaatteet, -kengät, lunch boxit ym. T kirjoitti päivän kotona rauhassa ja tuli meitä kauppareissultamme hakemaan. Lapset jaksoivat yllättävän hyvin. Itsestäni täytyy jälleen kerran todeta, että en ole kauppakeskusihminen. Onneksi seuraavaa reissua ei ole ihan heti näköpiirissä.
Vielä muutama asia on hoidettava ennen jännittävää ensimmäistä päivää. Niistä pienin ei ole se, että Pikku-O:sta pitää saada otettua kuusi edustavaa passikuvaa, eikä se, että Pikku-O:n omat opettajat tekevät meille kotikäynnin ennen koulunalkua. Ei muuta kuin kahvipannu porisemaan ja cupcake:ja vääntämään.
Jälkihuomautus: haisunäätä on lähtenyt autotallista, eikä vesikauhua ole toistaiseksi kenelläkään. Sen sijaan seudultamme on lyötynyt hyttysiä, jotka levittävät kahta inhottavaa aivokuumetta aiheuttavaa virusta (Eastern Equine Encephalitis Virus ja West Nile Virus). Ja borrelioosi - tai täällä nimeltään Lymen tauti - on jo aivan perussettiä muutoinkin.
lauantai 21. elokuuta 2010
Matkalaukku ja sivistyksen mitta
Jostain syystä lentomatkustaminen turruttaa ihmisen aivot. Tähän ei varmaan johda enää minimiinsä laskettu vapaan alkoholin tarjoilu eikä lentämiseen taannoin yleisesti liittynyt erityisyyden tunto -- glooria on tästä lajista karissut jo 80-luvulla jonnekin Vantaan ja Las Palmasin välille. Kyse täytyy olla siis jostain muusta, ehkä pitkittyneestä happiosapaineen laskusta. Vaikka syy on jokseenkin hämärän peitossa, ei seurauksia tarvitse kaivella tikulla. Pelkästään matkatavarahihnan vieressä tiiviinä massana kokonaisina perhekuntina seisovan ihmisjoukon tuijottaminen kertoo karua kieltään. Jos kenelläkään olisi aivoissa enää mitään liikahdusta matkan jälkeen, hän luultavimmin asettuisi matkatavaroiden noutohallissa kuin Jeesus korkealle paikalle ja karjuisi toimintaohjeita opetuslapsilleen. "Autuaita kärsivälliset: he perivät maan."
Kuvitetaan tilanne: ihmiset marssivat tuubia pitkin ulos koneesta ja etsiytyvät noutamaan matkalaukkujaan tarkoitusta varten pyhitetystä salista. Pysähtyykö heistä kukaan kunnioittavan muutaman metrin päähän hihnasta, jotta kaikki voisivat etäisyyden päästä tutkia, milloin oma laukku saapuu hihnaa pitkin -- ja sitten käydä noutamassa sen kaikessa vapaudessa ja ilman tungosta? Jyrkkä ei! Hihnan viereen pitää päästä kaikkien (myös niiden jotka eivät laukkuja jaksa nostaa), maksoi mitä maksoi ja tuli kyynärpäästä kylkeen tai ei. Vaikka takana seisovien ihmisten laukkujen virta on oman käden ojennuksen päässä, ovat nämä kumpikin -- siis sekä takana seisovat että hihnalla vastaan valuvat laukut -- kuin epäolentoja ja ei-olemassa. Vain minä olen ja minun jossain siellä tulossa oleva laukkuni. Muita ei ole. Mutta oliko minulla enää aivoja?
Olen saanut lentomatkustamisesta jo kauan sitten tarpeekseni. Syyt eivät ole kokonaan eettiset vaikka niiden painoarvo onkin ajatuksissani suuri. Sen sijaan olen täydellisen ja kokonaisvaltaisen kyllästynyt kanssamatkustajien aivottomuuteen aivan peruskäyttäytymisen tasolla. Sosiaalisiin tilanteisiin toki liittyy joukko hiljaisia sopimuksia, mutta mielestäni osaa niistä voisi kritisoida oikein isolla kädellä -- ja äänellä. Nykyisimmin joudun toden totta hillitsemään itseäni viimeiseen asti, etten ryhtyisi kovaääniseksi opastajaksi tilanteessa, jossa kaikki muut kokevat jostain syystä olevansa oikeassa. Tottahan toki minä saan seisoa tässä muiden lailla tukkimassa tien muilta laukkuaan kaipaavilta! Enkä väisty vaikka se tarkoittaisi, että kehojen ja käsien välistä hihnalle kurottava kakkos- tai kolmosriviläinen joutuu välttämättömyyden pakosta nykäisemään laukkunsa siten, että se väkisin paiskautuu kylkeäni tai rintakehääni vasten. Ehei! En väisty enkä luovuta paikkaani laukkuparatiisin porteilla!
Tunnelma matkalaukkuhihnan vieressä on kuin helvetin esikartanosta: minä ensin, minä ensin, minä ensin. Vaan jos kaikki ottaisivat sen neljä -- tai mielummin kahdeksan -- askelta taaksepäin ja antaisivat hihnan laukkuineen pyöriä ihan rauhassa itsekseen? Se, että hihna liikkuu ei käsittääkseni ole riippuvainen siitä, onko ihmismassa sen välittömässä läheisyydessä tai mahdollisesti viiden metrin päässä siitä. Vaan ei. Hiljainen sopimus sanoo, että vasta sitten kun olemme pakkaantuneet nuoluetäisyydelle toisistamme ja laukkumme jälleen meille toimittavasta hihnasta, lähtee kone käyntiin ja materia löytää nimellisen omistajansa.
Soveltavan matematiikan alueelta löytyy mielenkiintoinen, yhteiskuntateoreettisesti hyödynnettävissä oleva ajatus. Peliteoreettisesti tarkastellen hihnanvieruskäyttäytyminen ei todellakaan ole "voittavan strategian" mukaista. Seisoskelu hihnan välittömässä läheisyydessä ei todella maksimoi yksilön hyötyä suhteessa muiden toimijoiden valintoihin. Vakava mahdollisuus fyysiseen loukkaantumiseen ykkösrivissä on kai otettava huomioon: kakkos- tai kolmosriviläinen kun saattaa kunnolla tempaista laukkunsa ja viedä ykkösriviläisen hammaskaluston mukanaan. Kaiken kukkuraksi tämänkaltainen ajattelu tulee peliteoreettisessa tarkastelussa ohittaa. Kun toimija valitaan vapaasti eli agentti on esimerkiksi viitosriviin joutunut, hampaitaan kiristelevä bisnesmatkaaja, jonka laukku on pyörinyt hihnalla jo useamman kerran ohi, mutta sitä ei tukkona seisovan ihmispaljouden takia ole mahdollisuus päästä noutamaan, vasta päästään lähemmäs kokonaiskuvaa.
Sosiaalisen tilanteen mallinnuksena peliteoreettinen kuvaus yllä olevasta olisi mielenkiintoista lukea: kuinka kaukana hihnasta olisi strategisesti parhainta seisoa? Millainen tulos olisi formaalista mallinnuksesta tälle sosiaaliselle tilanteelle, jossa toimijoiden strategian olennaisena piirteenä olisi vaivattomuus ajan funktiona? Olisiko teoria venytettävissä niin pitkälle, että ihmisen sivistys voitaisiin ilmaista sillä, kuinka kauas matkalaukkuhihnasta hän uskaltaa jäädä seisomaan -- toivoen samalla, että joku muu saattaisi mahdollisesti seurata hänen esimerkkiään?
Kuvitetaan tilanne: ihmiset marssivat tuubia pitkin ulos koneesta ja etsiytyvät noutamaan matkalaukkujaan tarkoitusta varten pyhitetystä salista. Pysähtyykö heistä kukaan kunnioittavan muutaman metrin päähän hihnasta, jotta kaikki voisivat etäisyyden päästä tutkia, milloin oma laukku saapuu hihnaa pitkin -- ja sitten käydä noutamassa sen kaikessa vapaudessa ja ilman tungosta? Jyrkkä ei! Hihnan viereen pitää päästä kaikkien (myös niiden jotka eivät laukkuja jaksa nostaa), maksoi mitä maksoi ja tuli kyynärpäästä kylkeen tai ei. Vaikka takana seisovien ihmisten laukkujen virta on oman käden ojennuksen päässä, ovat nämä kumpikin -- siis sekä takana seisovat että hihnalla vastaan valuvat laukut -- kuin epäolentoja ja ei-olemassa. Vain minä olen ja minun jossain siellä tulossa oleva laukkuni. Muita ei ole. Mutta oliko minulla enää aivoja?
Olen saanut lentomatkustamisesta jo kauan sitten tarpeekseni. Syyt eivät ole kokonaan eettiset vaikka niiden painoarvo onkin ajatuksissani suuri. Sen sijaan olen täydellisen ja kokonaisvaltaisen kyllästynyt kanssamatkustajien aivottomuuteen aivan peruskäyttäytymisen tasolla. Sosiaalisiin tilanteisiin toki liittyy joukko hiljaisia sopimuksia, mutta mielestäni osaa niistä voisi kritisoida oikein isolla kädellä -- ja äänellä. Nykyisimmin joudun toden totta hillitsemään itseäni viimeiseen asti, etten ryhtyisi kovaääniseksi opastajaksi tilanteessa, jossa kaikki muut kokevat jostain syystä olevansa oikeassa. Tottahan toki minä saan seisoa tässä muiden lailla tukkimassa tien muilta laukkuaan kaipaavilta! Enkä väisty vaikka se tarkoittaisi, että kehojen ja käsien välistä hihnalle kurottava kakkos- tai kolmosriviläinen joutuu välttämättömyyden pakosta nykäisemään laukkunsa siten, että se väkisin paiskautuu kylkeäni tai rintakehääni vasten. Ehei! En väisty enkä luovuta paikkaani laukkuparatiisin porteilla!
Tunnelma matkalaukkuhihnan vieressä on kuin helvetin esikartanosta: minä ensin, minä ensin, minä ensin. Vaan jos kaikki ottaisivat sen neljä -- tai mielummin kahdeksan -- askelta taaksepäin ja antaisivat hihnan laukkuineen pyöriä ihan rauhassa itsekseen? Se, että hihna liikkuu ei käsittääkseni ole riippuvainen siitä, onko ihmismassa sen välittömässä läheisyydessä tai mahdollisesti viiden metrin päässä siitä. Vaan ei. Hiljainen sopimus sanoo, että vasta sitten kun olemme pakkaantuneet nuoluetäisyydelle toisistamme ja laukkumme jälleen meille toimittavasta hihnasta, lähtee kone käyntiin ja materia löytää nimellisen omistajansa.
Soveltavan matematiikan alueelta löytyy mielenkiintoinen, yhteiskuntateoreettisesti hyödynnettävissä oleva ajatus. Peliteoreettisesti tarkastellen hihnanvieruskäyttäytyminen ei todellakaan ole "voittavan strategian" mukaista. Seisoskelu hihnan välittömässä läheisyydessä ei todella maksimoi yksilön hyötyä suhteessa muiden toimijoiden valintoihin. Vakava mahdollisuus fyysiseen loukkaantumiseen ykkösrivissä on kai otettava huomioon: kakkos- tai kolmosriviläinen kun saattaa kunnolla tempaista laukkunsa ja viedä ykkösriviläisen hammaskaluston mukanaan. Kaiken kukkuraksi tämänkaltainen ajattelu tulee peliteoreettisessa tarkastelussa ohittaa. Kun toimija valitaan vapaasti eli agentti on esimerkiksi viitosriviin joutunut, hampaitaan kiristelevä bisnesmatkaaja, jonka laukku on pyörinyt hihnalla jo useamman kerran ohi, mutta sitä ei tukkona seisovan ihmispaljouden takia ole mahdollisuus päästä noutamaan, vasta päästään lähemmäs kokonaiskuvaa.
Sosiaalisen tilanteen mallinnuksena peliteoreettinen kuvaus yllä olevasta olisi mielenkiintoista lukea: kuinka kaukana hihnasta olisi strategisesti parhainta seisoa? Millainen tulos olisi formaalista mallinnuksesta tälle sosiaaliselle tilanteelle, jossa toimijoiden strategian olennaisena piirteenä olisi vaivattomuus ajan funktiona? Olisiko teoria venytettävissä niin pitkälle, että ihmisen sivistys voitaisiin ilmaista sillä, kuinka kauas matkalaukkuhihnasta hän uskaltaa jäädä seisomaan -- toivoen samalla, että joku muu saattaisi mahdollisesti seurata hänen esimerkkiään?
Haisunäätä autotallissa
"Äiti, autotallissa on Raccoon (=pesukarhu) tai Skunk (=haisunäätä)!" huusi E innoissaan, kun haravoimme pihaamme kuivuneista lehdistä ja kepeistä siistimmäksi. Pidin lausahdusta hauskana vitsinä, kunnes minut kädestä pitäen ohjattiin talliin sisälle ja näytettiin pyöräkärryn takana liikkuva pörröinen häntä. Taisin päästää melkoisen kiljahduksen, ja ohjasin koko pikkuväen hyvin nopeasti ulos tallista. Olin juuri keväällä tentteihin lukiessani tullut ymmärtäneeksi, että haisunäätä on pesukarhun ja lepakon ohella yksi varmimpia tapoja saada vesikauhu. Huusin T:n avuksi; miestenhän kuuluu tietää ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan...
Pienen mietintätauon aikana päädyimme antamaan tilanteelle aikaa ratketa itsestään. Haju, jonka haisunäätä hermostuksissaan voi perästään päästään, on aistittavissa kirjatiedon mukaan mailinkin päässä. Emme halua sellaista hajua autotalliimme. Siellä se nyt sitten rauhassa nukkuu päiväuntaan - meidän autotallissamme. Josko iltapimeä saisi sen lähtemään saalistusretkilleen, ja T tuholaistorjujan roolissa pääsisi sulkemaan seinässä olevan kulkureitin. Sanomattakin on selvää, että pimeän aikaan pihallamme on myös muita vesikauhupotentiaalisia eläimiä, kuten lepakoita. Onnea matkaan, T!
Jonkinlaisesta vesikauhutyyppisestä aivojen toimintahäiriöstä on muutenkin tullut kärsittyä monta päivää. Aikaero ja matkarasitus sekä mukavan viileät yöt ovat saaneet aikaan sen, että voisin nukkua kokoajan. Hereilläollessakin tuntuu, että toimin vajaateholla. Jopa sähköpostien läpikäyminen tuntuu työstä. Jotain olemme kuitenkin saaneet aikaiseksi. Kävimme eilen tervehtimässä Suomeen tänään muuttavaa ystäväperhettämme, söimme hyvin mukavalla kattoterassilla ja saimme matkaamme ison kasan käyttötavaraa. Niistä yksi on erityisesti ilahduttanut T:a; yläkerran työhuoneesta on tuntien ajan kuulunut musiikkia stereona.
Illat pimenevät jo kahdeksan aikoihin. Hyvää jatkoa jossain muualla, Haisunäätä!
Pienen mietintätauon aikana päädyimme antamaan tilanteelle aikaa ratketa itsestään. Haju, jonka haisunäätä hermostuksissaan voi perästään päästään, on aistittavissa kirjatiedon mukaan mailinkin päässä. Emme halua sellaista hajua autotalliimme. Siellä se nyt sitten rauhassa nukkuu päiväuntaan - meidän autotallissamme. Josko iltapimeä saisi sen lähtemään saalistusretkilleen, ja T tuholaistorjujan roolissa pääsisi sulkemaan seinässä olevan kulkureitin. Sanomattakin on selvää, että pimeän aikaan pihallamme on myös muita vesikauhupotentiaalisia eläimiä, kuten lepakoita. Onnea matkaan, T!
Jonkinlaisesta vesikauhutyyppisestä aivojen toimintahäiriöstä on muutenkin tullut kärsittyä monta päivää. Aikaero ja matkarasitus sekä mukavan viileät yöt ovat saaneet aikaan sen, että voisin nukkua kokoajan. Hereilläollessakin tuntuu, että toimin vajaateholla. Jopa sähköpostien läpikäyminen tuntuu työstä. Jotain olemme kuitenkin saaneet aikaiseksi. Kävimme eilen tervehtimässä Suomeen tänään muuttavaa ystäväperhettämme, söimme hyvin mukavalla kattoterassilla ja saimme matkaamme ison kasan käyttötavaraa. Niistä yksi on erityisesti ilahduttanut T:a; yläkerran työhuoneesta on tuntien ajan kuulunut musiikkia stereona.
Illat pimenevät jo kahdeksan aikoihin. Hyvää jatkoa jossain muualla, Haisunäätä!
torstai 19. elokuuta 2010
Suomi-loma
Saavuimme eilen takaisin kotiin. Laukut on purettu, myöhästyneet laskut maksettu, kaasu- ja vesihanat aukaistu, kirjeet ja kortit haettu lähipostista, kaupassa käyty, nettikauppatilaus vastaanotettu, auto katsastettu ja nettiyhteyden kautta päästy jälleen Pikku Kakkosen sivuille. Aikaerosta ja pitkästä matkasta johtuen pää on vielä ihan pökkyrällä, mutta sormet syyhyävät näppäimistölle elämään uudelleen hienoa Suomi-lomaamme.
Pelkästä lomasta ei tosin ollut kyse. Heti alkuun piti käydä ilmastoimattomassa, täpötäydessä lähetystössä antamassa sormenjälkensä ja kertomassa, miksi juuri minä haluan takaisin Yhdysvaltoihin. Aikaa kului pari tuntia, ja siitä suurin osa oli pelkkää odottavaa hikoilua. Lähetystön päätös oli myönteinen, ja sain passini sekä uudentyyppisen viisumini takaisin viikon päästä siskon haettua kirjatun kirjeen postista.
Toinen pienoiseksi projektiksi muodostunut asia oli löytää lumikola. Viime talven lumikinokset olivat tyhjentäneet kauppojen varastot aivan pohjoisinta Suomea myöten ja uusia ei luonnollisesti ollut vielä tilattu. Oulun halpissekatavaratalo Tokmannin puutarhaosastolta löytyi kuitenkin kaksi, joista toinen lähti mukaamme pienoista ihmetystä herättäen.
Kolmas, eikä suinkaan vähäpätöisin, oli lastemme terveys. Vuosi täällä terveydenhuollon huippumaassa (uskoo ken haluaa) aiheutti palavan tarpeen päästä selvyyteen jokaisen pienemme terveydentilasta. Perusteellisten tarkistusten jälkeen vaikuttaa onneksi siltä, että homma on kaikkien osalta vähintäänkin hallinnassa. Suurkiitokset kuuluvat joustavalle ja avuliaalle neuvolantädillemme sekä muutamalle muulle asioiden jouhevuuteen vaikuttaneelle henkilölle.
Lomailuosioon kuului luonnollisesti Papan mökki. Olipa rentouttavaa nauttia kauniista Puula-järvestä, suomalaisesta mökkimaisemasta ja itsepoimituista mustikoista tehdystä piirakasta. Suunniteltu pariviikkoinen mökkeily tosin lyheni hieman, sillä vierailumme tärkein tavoite - ystävien ja sukulaisten tapaaminen - järjestyi parhaiten omaa karavaaniamme liikutellen. Sitäpä sitten liikuteltiinkin: Mäntsälä-Helsinki-Hyvinkää-Mäntsälä-Helsinki-Jyväskylä-Muurame-Papan mökki-Toivakka-Muurame-Palokka-Oulu-Laukaa-Kyläniemi-Mäntsälä-Helsinki-Mäntsälä. Kiitokset teille kaikille - oli ihana nähdä!
Sääolojen suhteen toiveemme saapua Suomeen jäähtymään ei toteutunut. Koko lomamme ajan Suomen päällä oli korkeapaine, jonka johdosta 'pääsimme' mm. kokemaan Suomen kaikkien aikojen lämpöennätyksen (37,2*C). Jipii! Laukullinen ulkovaatteita kulki avaamattomana mukanamme koko neljän viikon ajan. Myrskyisää oli myös, mutta jostain syystä onnistuimme aina olemaan sen ulkopuolella. T vain katseli mökkilaiturilta, kuinka metsää kaatanut ukkosrintama moukaroi vastarantaa.
Loma-automme, jonka lainasta olemme sanattoman kiitollisia omistajalleen, järjesti muutaman pikkujekun, joille näin jälkikäteen on helppo nauraa. Heti alkuun siihen piti lisätä litra öljyä - oli päässyt hieman kuivahtamaan. Seuraavaksi puhkesi takarengas, oikein kunnolla. Viimeiseksi jääneenä yllätyksenä saimme poliisipartiolta tiedon, että ajamme ajokiellossa olevalla menopelillä. Kaikista vastoinkäymisistä kuitenkin selvittiin, ja nyt omistajaa odottaa entistä ehompi, kertaalleen katsastettu teiden ritari.
Boston oli kaunis kuten ennenkin ja Newtonin kotimme oli meitä odottamassa sellaisena kuin olimme sen jättäneet. Ilmeisen vähän oli lomamme aikana satanut, sillä nurmikko oli isoilta osin palanut. Ja, kelitkin ovat tutunoloisia - tänään hätyyteltiin jälleen 90 Fahrenheitin lukemia. Tästä tämä taas alkaa - vuosi Bostonin seudulla.
Pelkästä lomasta ei tosin ollut kyse. Heti alkuun piti käydä ilmastoimattomassa, täpötäydessä lähetystössä antamassa sormenjälkensä ja kertomassa, miksi juuri minä haluan takaisin Yhdysvaltoihin. Aikaa kului pari tuntia, ja siitä suurin osa oli pelkkää odottavaa hikoilua. Lähetystön päätös oli myönteinen, ja sain passini sekä uudentyyppisen viisumini takaisin viikon päästä siskon haettua kirjatun kirjeen postista.
Toinen pienoiseksi projektiksi muodostunut asia oli löytää lumikola. Viime talven lumikinokset olivat tyhjentäneet kauppojen varastot aivan pohjoisinta Suomea myöten ja uusia ei luonnollisesti ollut vielä tilattu. Oulun halpissekatavaratalo Tokmannin puutarhaosastolta löytyi kuitenkin kaksi, joista toinen lähti mukaamme pienoista ihmetystä herättäen.
Kolmas, eikä suinkaan vähäpätöisin, oli lastemme terveys. Vuosi täällä terveydenhuollon huippumaassa (uskoo ken haluaa) aiheutti palavan tarpeen päästä selvyyteen jokaisen pienemme terveydentilasta. Perusteellisten tarkistusten jälkeen vaikuttaa onneksi siltä, että homma on kaikkien osalta vähintäänkin hallinnassa. Suurkiitokset kuuluvat joustavalle ja avuliaalle neuvolantädillemme sekä muutamalle muulle asioiden jouhevuuteen vaikuttaneelle henkilölle.
Lomailuosioon kuului luonnollisesti Papan mökki. Olipa rentouttavaa nauttia kauniista Puula-järvestä, suomalaisesta mökkimaisemasta ja itsepoimituista mustikoista tehdystä piirakasta. Suunniteltu pariviikkoinen mökkeily tosin lyheni hieman, sillä vierailumme tärkein tavoite - ystävien ja sukulaisten tapaaminen - järjestyi parhaiten omaa karavaaniamme liikutellen. Sitäpä sitten liikuteltiinkin: Mäntsälä-Helsinki-Hyvinkää-Mäntsälä-Helsinki-Jyväskylä-Muurame-Papan mökki-Toivakka-Muurame-Palokka-Oulu-Laukaa-Kyläniemi-Mäntsälä-Helsinki-Mäntsälä. Kiitokset teille kaikille - oli ihana nähdä!
Sääolojen suhteen toiveemme saapua Suomeen jäähtymään ei toteutunut. Koko lomamme ajan Suomen päällä oli korkeapaine, jonka johdosta 'pääsimme' mm. kokemaan Suomen kaikkien aikojen lämpöennätyksen (37,2*C). Jipii! Laukullinen ulkovaatteita kulki avaamattomana mukanamme koko neljän viikon ajan. Myrskyisää oli myös, mutta jostain syystä onnistuimme aina olemaan sen ulkopuolella. T vain katseli mökkilaiturilta, kuinka metsää kaatanut ukkosrintama moukaroi vastarantaa.
Loma-automme, jonka lainasta olemme sanattoman kiitollisia omistajalleen, järjesti muutaman pikkujekun, joille näin jälkikäteen on helppo nauraa. Heti alkuun siihen piti lisätä litra öljyä - oli päässyt hieman kuivahtamaan. Seuraavaksi puhkesi takarengas, oikein kunnolla. Viimeiseksi jääneenä yllätyksenä saimme poliisipartiolta tiedon, että ajamme ajokiellossa olevalla menopelillä. Kaikista vastoinkäymisistä kuitenkin selvittiin, ja nyt omistajaa odottaa entistä ehompi, kertaalleen katsastettu teiden ritari.
Boston oli kaunis kuten ennenkin ja Newtonin kotimme oli meitä odottamassa sellaisena kuin olimme sen jättäneet. Ilmeisen vähän oli lomamme aikana satanut, sillä nurmikko oli isoilta osin palanut. Ja, kelitkin ovat tutunoloisia - tänään hätyyteltiin jälleen 90 Fahrenheitin lukemia. Tästä tämä taas alkaa - vuosi Bostonin seudulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)