Uusi aikakausi alkoi

Iloinen kolmikko ja väsynyt, mutta silti selvästi miellyttävän matkan viettänyt T saapuivat myöhään keskiviikkoiltana ja onnistuivat siirtymään suoraan tähän aikavyöhykkeeseen valvomalla koko lentomatkan. Olen saanut melko hyvän kuvan matkankulusta yhdistelemällä sähköpostitse aiemmin saamiani tietoja tekemieni haastattelujen tuloksiin. Vaikutelmaksi jäi, että reissu oli onnistunut. Kiitokset kaikille T:a auttaneille! Ehkä kuulemme myöhemmin koosteen reissusta vielä täälläkin T:n omin sanoin?

Ensimmäinen kotiviikko lapsilla on sujunut kirjaimellisesti kotona tai sen välittömässä läheisyydessä. Kirjastosta haettiin E:n toiveesta luettavaa ja kaksi elokuvaa. Toisen elokuvista katsoimme neljästään ja koko rivillinen kyynelehti vuolaasti E.T:n lähtiessä takaisin kotiinsa; Pikku-O katsoi ensin, kuinka E ja Iso-O reagoivat, ja yltyi kyyneleet sisarusten silmissä huomatessaan äänekkääseen mylvintään. T on yrittänyt orientoitua alkavaan syksyyn lukemalla ja kirjoittamalla - yksi käsikirjoituskin pitäisi saada valmiiksi kuun loppuun mennessä. Kelit vaan eivät taaskaan ole olleet hänelle suosiollisia. Lomalaisia ilahduttavat helteet kun eivät koskaan ole T:lle sopineet. Eikä tilannetta tee yhtään helpommaksi se, että etelästä uhkaava trooppinen ilmamassa saa ilman kuumankosteaksi. Varsinaista vaaraa meillä ei ole, mutta Yhdysvaltain eteläosa valmistautuu juuri vastaanottamaan hurrikaani Isaac:in, ja virtaukset tulevat sieltä suunnalta.

Minun toinen neliviikkoisjaksoni päättyi maanantai-iltana ja aloitin kolmannen heti perään samassa sairaalassa. Kaikki kahdeksan työkaveriani vaihtuivat, mikä tuntuu jopa hieman haikealta. Meillä oli aika hyvä jengi. Työskentely pienessä sairaalassa on sen verran sosiaalisesti intensiivistä, että sitä suorastaan ystävystyy - niin, mikäli kemiat kohtaavat. Hauskan, californialaistuneen intialaismiehen tilalle vaihtuneen newenglantilaisen naisen kanssa en ainakaan välittömästi ole löytänyt yhteistä säveltä. Toivottavasti niin kuitenkin käy; työskentelemme kuitenkin seuraavan neljän viikon ajan koko ajan yhdessä. Työmääräkin lisääntyi kertaheitolla, kun maanantaisen päivystysvuoromme aikana potilasmäärämme lisääntyi yhteentoista, ja niistä viisi on teho-osastolla. Mutta, en valita. On kiva jatkaa vielä toinen mokoma Milfordissa.

Lähden pian taas töihin. Lapset jatkavat kotielämää vielä noin viikon soittamalla meidän uutta sähköpianoamme (E soitti eilen nuoteista itse harjoittelemansa kappaleen. Asiassa ei olisi mitään ihmeellistä muuten, mutta koska emme ole hänelle nuottienlukemista opettaneet, on tämä mielestäni melkoinen juttu), lueskelemalla, piirtämällä, kirjoittamalla ja televisiota tuijottamalla. Torstaina vietän vapaapäivää, ja silloin yritän viedä lapset muualle, jotta T saa rauhassa keskittyä artikkelinsa loppuunsaattamiseen. Näillä asetuksilla mennään kohti ensi tiistaina alkavaa kouluvuotta.

Hiljaiselon viimeiset hetket

Vietän viimeistä hiljaista iltaa kotona, ja ajattelin hieman Stop and Shop:in kauppa-autoa odotellessani koota ajatuksiani paperille kuluneen viiden viikon ajalta. T ja lapset tulevat huomenna kotiin! Viisi viikkoa on kulunut sekä nopeasti että hitaasti. Mitään sankaritarinaa en saa aikaiseksi edes totuutta muuntelemalla, mutta melko ylpeä voinen olla siitä, että olen täällä yksinäni näinkin hyvin pärjännyt. Osansa tähän pärjäämiseen on toki tehnyt se, ettei näin kesäaikaan kauhean montaa virallista säätöasiaa ole tarvinnut ratkaista (muutama pikkuinen vain). Niiden aika tulee jälleen arjen alkaessa muillakin kuin minulla.

Viiden viikon aikana olen suorittanut endokrinologia-jaksoni loppuun, kärvistellyt päivän UMASS-osastolla ja nauttinut olostani Milfordin aluesairaalassa. Olen myös tutustunut pikkuautoomme ja tykästynyt kovasti sekä siihen että sen pieneen kulutukseen. Keskikulutus näyttää kiertelevän 34 mailia gallonalla ympärillä, joten helposti ajelen 10 gallonan tankillisella yli viikon. Mikä on tietenkin hyvä, sillä bensan hinta on ollut reippaassa nousussa; parissa viikossa hinta on noussut 20 senttiä gallonalta hintaan 3,79 dollaria/gallona (ja vielä kesäkuun lopulla tankkasin hinnalla 3,27, joten nousussa on todellakin oltu).

Kirjastoa olen hyödyntänyt opiskelumielessä. Olen varmaan hieman vinksahtanut, mutta positiivinen oppimisilmapiiri on saanut aikaiseksi "tahdon tietää enemmän"-tyylisen fiiliksen, ja olen vapaaehtoisesti lueskellut lainaamaani kertauskirjaa, jonka sisäistämällä voisin suorittaa sisätautien erikoislääkäritentin. No, en todellakaan kuvittele, että selviäisin tentistä, mutta on ollut suorastaan palkitsevaa huomata, miten moni asia on auennut aivan uudella tavalla. Tiedän, että tulen olemaan väsähtänyt internship-vuoteen erityisesti kiireisten yliopistosairaalaosastojaksojeni aikana, mutta murehdin sitä sitten. Tällä hetkellä nautin elämäni todennäköisesti viimeisestä mahdollisuudesta tehdä jotakin muuta kuin neurologiaa. Joo, myönnetään, että tämä innokkuus kuulostaa todella oudolta.

Talo on pysynyt jotakuinkin aloillaan ja piha asutunnäköisenä, kun olen noudattanut arkirytmiä erikoisista työajoistani huolimatta. Suuren suuret roskikset olen raahannut tiistaisin kadunvarteen siitä huolimatta, että niiden sisältö on ollut kovin minimaalinen. Pieni roskapussi 64 gallonan roskiksessa näyttää aika hassulta. Nurmikonkin leikkasin kerran(!). Alkuun tuntui, ettei se kasva ollenkaan, mikä varmaan piti paikkansa kuivuudesta johtuen, mutta sitten se pienten sateiden saavuttua oikein innostui. Harmi, etteivät hienosti kukkineet kurpitsantaimeni innostu lainkaan samalla tavalla. Toinen toisensa jälkeen ne ovat kuihtuneet olemattomiin, joten tänä(kään) vuonna emme tule saamaan itsetuotettua kurpitsaruokaa. Pöh. Talonhuoltamiseen kuuluu myös olennaisena osana yleensä T:n kontolle jäänyt kommunikointi vuokraemäntämme A:n kanssa. Olen saanut vaihtaa jo kolme "katso tämä, tarkista tuo"-tyyppistä viestiä hänen kanssaan, ja odotan seuraavan saapumista. Tragikoominen hahmo.

Viiden viikon ajan olen saanut seurata T:n ja lasten tapahtumia T:n lyhyiden viestien lisäksi sukulaisten ja ystävien lähettämien kuvien välityksellä. Kiitoksia niistä! Tuntuu siltä, että olette pitäneet heistä oikein hyvää huolta. En voisi olla siitä kiitollisempi. Huomenna kuulen kuulumiset livenä. Jee. Hiljaiseloni päättyy.

Eläimiä ympärillä

Lähestyessäni autoani päivystysvuoron päätteeksi pääsin alle viiden metrin päähän pesukarhupariskunnasta, joka hiippaili pusikosta kohti uusia seikkailuja. Katselimme hetken toisiamme, minkä jälkeen ne päätyivät perääntymään autonoven viereltä päästäen minut kotimatkalle. Tunsimme selvästi molemminpuolista kunnioitusta; pesukarhuja ei kiinnostanut yhtään enempää tervehtiä minua kosketusetäisyydeltä kuin minun niitä - sen verran pelkään mahdollista vesikauhutartuntaa.

Vesikauhutartunnan lisäksi tarjolla on muutakin. Useaan otteeseen on lähikuntiamme myrkytetty EEE (Eastern Equine Encephalilis)-virusta kantavien hyttysten löytymisen vuoksi. Yhtään ihmistartuntaa ei tälle vuodelle ole vielä raportoitu. Sen sijaan toinen vihulainen, West Nile-virus on jo ehtinyt tartuttaa yhden Cambridgessä. Tämän viruksen tartunnan saaneita hyttysiä on ympäriinsä; lähimmät Watertownissa parin kilometrin päässä meiltä. Jos selviää hyttysistä Massachusettsissä ja takaisin Cape Codilta joutumatta hain syömäksi, saattaa tuliaisena olla Lymen tauti (toiselta nimeltään suomalaisillekin tuttu borrelioosi), Babesioosi, tai Anaplasmoosi. Viimeksi mainittuihin olen lyhyen Milford-urani aikana törmännyt.

Kaikki eivät sentään tartuta jotain. Aamuisin lähtiessäni töihin tapaan usein pihapupumme mutustamatta aavistuksen liian pitkäksi päässyttä nurmikkoamme. Eräänä iltana etuovellamme kävi naapurin Oreo-koira emäntänsä kanssa ihan vain kysymässä, kuinka olen yksinäni pärjännyt. Hyvinhän minä, vaikka saisihan tuo perheen lomamatka jo loppua. Toivottavasti heillä ei kuitenkaan ole tuliaisena mitään isoa, eikä pientä elävää lemmikkiä, kun viikon päästä viimein saapuvat.

Tunnelmia Milfordin aluesairaala-jaksoni alkuvaiheesta

Elämässäni ei tapahdu tällä hetkellä oikeastaan mitään sellaista, mikä saattaisi kiinnostaa lukijakuntaa laajemmin. Joten jos et ole kiinnostunut postauksesta, joka sisältää käytännössä vain työntekoon liittyviä asioita, suosittelen keksimään jotain parempaa tekemistä. Syy tähän yksipuolisuuteen on se, että arvoisa perheeni on poissa ja minun elämästäni puuttuu siten työnulkopuolinen ulottuvuus. Ellei sellaiseksi lasketa iltoja ja vapaapäiviäni hiljaisessa talossa televisiota katsoen, netissä roikkuen tai lukien. Ja vaikka laskettaisiin, ei siitä kovin edellistä virkettä pidempää kirjoitusta aikaiseksi saisi. Tapahtumia minulla kyllä riittää, ja aion niitä nyt teillekin jakaa. Pidemmittä puheitta itse asiaan.

Olen ollut Milfordin aluesairaalassa yli viikon ja alan suunnilleen osata paikasta toiseen. Myös 24 mailin mittainen reitti kotoa sairaalalle on tullut tutuksi ja tykkään siitä kovasti. Reitti kulkee ihastuttavien pikkupaikkakuntien (Wellesley, Natick, Sherborn, Holliston ja Milford) läpi, ja onnistun melko hyvin välttämään ruuhkan melkein riippumatta siitä, mihin aikaan sairaalalta pääsen lähtemään. Samaa ei voi sanoa tiestä numero 9, jota pitkin joudun Worcesteriin kulkemaan, mutta sitä ei tarvitse syyskuun loppupuolelle saakka miettiä ja murehtia.

Työpäiväni alkavat aikaisin. Yleensä 7:15, joka neljäs päivä 6:30. Hakulaitteen pitää olla päällä klo 19 saakka, mutta normaalipäivinä en ole kertaakaan joutunut sairaalalla niin pitkään venymään. Yleensä pääsen lähtemään viimeistään kuudelta - tahtia tiivistämällä helposti aikaisemminkin. Kiirettä en ole halunnut pitää, sillä olisi kurjaa saada viesti potilaan tilanteen romahtamisesta, kun olen jo saapunut kotiin. Kokonaistyötuntimääräni ensimmäisen kuusipäiväisen viikon jälkeen oli 72,75 eli ihan kauhean paljon. Mutta kun päivät alkavat älyttömän aikaisin, ei se ole niin hirveältä tuntunut.

Töihin saavuttuani tapaan ensimmäisenä yön yli sairaalalla viettäneen kolleegani, joka kertoo tapahtumat oman listamme potilaiden kohdalla. Listallamme (minä ja vuoden edellä oleva erikoistuja) voi olla maksimissaan 14 potilasta kerrallaan, mutta ennätyksemme tähän mennessä on 9. Potilasmäärä lisääntyy joka neljäs päivä, kun olemme päivystysvuorossa, mikä tarkoittaa sitä, että otamme vastaan sairaalaan päivystyksen kautta sisäänkirjautuvat potilaat. Erikoistumisohjelmamme sääntöjen mukaan voimme yhden päivystysvuoromme aikana ottaa vastaan maksimissaan 9 potilasta, joista 5 teho-osastohoitoa vaativaa. Koska kohdalleni ei ole vielä saapunut tilannetta, jolloin potilaita olisi ollut tulossa enemmän, en tiedä, mitä heille tapahtuisi. Kerron, kun tiedän. Välillä olevat kolme päivää hoidamme listamme potilaita melkolailla samalla tyylillä kuin Suomessakin muutamalla pikkuerotuksella.

Isoin ero on potilastietojärjestelmät. Milfordissa ollaan edelläkävijoitä, ja käytössämme on systeemi, jossa määräykset voi syöttää elektronisesti sisään - tykkään. Muutaman kuukauden kuluttua kaiken muunkin pitäisi olla siellä, muttei valitettavasti vielä. Nimittäin, jokapäiväinen "Progression notes" laaditaan käsin, ja sen formaatti on seuraavanlainen (pahoittelut englanninkielisyydestä, mutta suomennokset tuntuisivat kömpelöiltä, yritin sentään jotain selvennystä):

OVERNIGHT EVENTS: (tapahtumat ja tutkimukset edellisen kirjoituksen jälkeen)

SUBJECTIVE: (mitä potilas ajattelee ja tuntee)     

OBJECTIVE: (tutkimuksen tulokset) 

VITALS:   T (lämpö), BP (verenpaine), P (pulssi), RR (hengitystiheys), Sat (happisaturaatio) 
GEN:
HEENT:
NECK:
CARDIAC:
LUNGS:
ABD / PELVIS:
EXTR:
NEURO / PSYCH:
SKIN:

LABS: (jokapäivä ainakin Na, K, Cl, HCO3, BUN, krea, gluk, leuk, Hb, HKR, verihiutaleet)
OTHER TESTS:

ASSESSMENT AND PLAN: (lyhyt yhteenveto potilaasta, minkä jälkeen systeemikohtaisesti (ks. alla) ongelman esittely ja ratkaisu)

1) NEURO AND HEENT:

2) CVA:

3) PULMONARY:

4) GI:

5) RENAL:

6) ID:

7) HEM / ONC:

8) ENDOCRINE:

9) PSYCH:

10) SKIN:

11) FLUIDS / ELECTROLYTES / NUTRITION: (nesteytys, ravinnelisät/korvaukset, ruokavalio)

12) CODE STATUS: (elvytetäänkö vai ei)

13) DVT PROPHYLAXIS: (laskimoveritulppaestohoito)

14) GI PROPHYLAXIS: (vatsansuojalääke)

15) DISPOSITION: (missä potilas on (esim teho-osasto), ja mikä on suunnitelma jatkosta (esim. huomenna kotiin).

Sinänsä tietenkin arvostettavaa, että potilaista kirjataan näin paljon asioita joka ainoa päivä, mutta kun ne tehdään käsin, niin voitte varmasti arvata, minkälaisia tekstejä sitä luettavakseen saa. Kuulin, että yksi Obaman terveydenhuoltouudistuksen tavoitteesta on päästä eroon näistä käsinkirjoitetuista teksteistä, sillä ne muodostavat potilasturvallisuusuhan. Kyllä, olen täysin samaa mieltä ja en voisi kannattaa tätä uudistusta yhtään enempää. Mutta, ennenkuin uudistus on viety läpi, jatkan raapustamista kynä savuten. Rehellisyyden nimessä täytyy kyllä sanoa, että harvoin joudun enemmän kuin 4 tekstiä päivässä kirjoittamaan, sillä yleensä vuoden edellä oleva työkaverini huolehtii teho-osastopotilaistamme ja tiimissämme mukana oleva kolmannen vuoden erikoistuja 1-2 osastopotilaamme teksteistä. Käytän sanaa yleensä, sillä vapaapäivämme toisen erikoistujan kanssa eivät koskaan satu samalle päivälle, joten hänen ollessa vapaalla jää koko lista huolehdittavakseni.

Toinen ero on erikoislääkärin mukanaolo. Toisin kuin Suomessa, jokaisella potilaalla on nimetty erikoislääkäri, joka huolehtii - meidän kanssamme yhteystyössä - potilaasta sairaalassaoloajan. Harmillisesti listamme potilaat sijaitsevat ympäri sairaalaa ja jokaisella on oma erikoislääkärinsä. Ainoastaan teho-osaston potilaiden kohdalla on helppoa sanoa ja löytää tämä erikoislääkäri. Kaikkia muita saa etsiä ja haeskella. Avuliaita he kyllä ovat, mutta koen tämän kamalan hankalaksi.

Kolmas ero on erikoistujien välinen hierarkia ja opetusvelvollisuus. Vuoden edellä oleva erikoistuja neuvoo ja opastaa minua, minä neuvon ja opastan lääketieteenopiskelijaa, erikoislääkäri seuraa sivusta. Minun opastukseni on tosin ollut enemmänkin opastettuna olemista, sillä lääketieteenopiskelijamme on oikein reippaanoloinen nuorimies, jolle talon tavat ovat tuttuja jo aiemmilta jaksoilta.

Neljäs ero on reseptien ja tutkimusvälineiden sijainti. Jos tarvitsen reseptilomakkeen tai korvalampun, joudun pyytämään sitä hoitajalta, joka avaa lukollisen huoneen ja kirjaa tarkasti ylös, kenelle potilaalle ja kuka lääkäri niitä pyysi. Reseptinkirjoituskin on erilaista kuin Suomessa, ja tunnen itseni kömpelöksi siinäkin.

Eroja on varmasti muitakin, mutten enää muista muita kuin yhden; stetoskoopin sijainnin silloin, kun se ei ole käytössä. Se ei ole taskussa kuten Suomessa, vaan se riippuu kaulalla. Hassua tunnustaa, että minunkin stetoskooppini on siirtynyt kaulalle. Muuntumisprosessi amerikkalaiseksi lääkäriksi on alkanut.

Koulutuksen määrä ei ole vähentynyt siirryttyäni Worcesteristä Milfordiin. Aamuisin 7:30-8:15 päivystänyt porukka esittelee potilastapauksen ja kouluttajamme kirjaa taululle seuraavalla formaatilla:

CHIEF COMPLAINT:  (tulosyy)                    

HPI: (nykysairaus)

PMH: (aiemmat sairaudet ja leikkaukset)

ALLERGIES: (allergiat)

MEDICATIONS: (lääkkeet) 

SOCIAL: (perhe, työ, tupakointi, alkoholinkäyttö, huumeidenkäyttö)            

FAMILY HISTORY: (lähisuvun sairaudet)

ROS: (=review of systems, kyllä/ei vastaukset kysymyksiin, onko ollut kuumetta, rintakipua, ripulia, huimausta jne)

PHYSICAL EXAMINATION: (allaolevat voit luntata progression notes-kohdasta, ks. yllä)

VITALS: T, BP, P, RR,Sat

GEN:

HEENT:

NECK:

CARDIAC:

LUNGS:

ABD / PELVIS:

EXTR:

NEURO / PSYCH:

SKIN:

LABS:

OTHER TESTS:

Potilastapausta yritämme yhdessä ratkoa miettien samalla kaikenlaisia erotusdiagnostillisia vaihtoehtoja. Aika hauskaa ja opettavaista. Aamumeetingin jälkeen seuraava koulutushetki on päivystyksen jälkeinen kiertomme yhdessä kouluttajamme kanssa. Käymme läpi sairauksia, joita potilaillemme on hieman tieteellisemmältä kannalta kuin normikierroilla. Päivittäin puolelta päivin kokoonnumme lounasmeetingiin ja syömme kahvilasta lounaslipukkeillamme saatavaa ruokaa. Tykkään, kun saa itse valita, mitä syö. Lounasmeeting on videovälitteinen kokous Worcesterista. Yllättävän hyvätasoinen kuva ja ääni. En olisi edeltä uskonut, sillä Worcesterissä kuva Milfordista ja Memorialista (toinen etäsairaala) näyttää tosi suttuiselta. Kolmesti viikossa jatkamme videokonferenssin jälkeen tunninmittaisella, erillisellä opetussessiolla, joissa erikoislääkärin kanssa keskustelle käymme läpi meille tärkeitä aiheita. Aiheita ovat mm. olleet happoemästasapaino ja potilaan nesteytys, sekä asianmukainen tapa esitellä potilas teho-osastokierroilla. Viimeksi mainittu on tullut tarpeeseen, sillä toisen erikoistujan poissaollessa minä joudun esittelemään meidän teho-osastopotilaamme, ja voitte varmasti arvata, että se on minulle äärimmäisen haastavaa.

Koulutusten välissä ja jälkeen hoidamme käytännöntyön. Yleensä sen kanssa pärjää hyvin, sillä potilasmäärä on hallittavissa. Luonnollisesti stressitaso lisääntyy, jos toinen on poissa ja joutuu vastaamaan kaikkien hoidon etenemisestä. Kuten tänään, kun jouduin ensin esittelemään kolme teho-osastopotilasta ja sitten heidän hoitamisensa ohella kotiuttamaan kaksi osastolta. Kotiutusprosessi on oma lukunsa paperitöineen, mutta paperitöitä kotiutus vaati Suomessakin. Ainoa huomattava ero on se, että kaikki pitää laatia oman äidinkielen sijaan vieraalla ja samalla ottaa huomioon kulttuuriset erot. Huomenna minä lepäilen kotona ja annan toisen jatkaa siitä, mihin minä jäin.

Päivä loppuu, kun työt on tehty. Kuten alussa totesin, en ole kertaakaan ollut sairaalalla seitsemään saakka eli siihen saakka, jolloin yövuorolainen saapuu. Keittiönpöytämme äärellä olen seitsemän ja puoli kahdeksan välillä saanut soiton yövuorolaiseltamme, ja antanut hänelle raportin mahdollisista uhkista potilaidemme kohdalla.

Näin minulla on mennyt viimeisen viikon ajan. Päiviin mahtuu tietenkin kaikenlaista pientä, joka olisi mukava jakaa, mutta katsoessani tekstin pituutta päädyn lopettamaan. Odotan malttamattomana perhettäni takaisin, jotta pääsen tekemään jotain muutakin kuin työtä. Ikävä on kovasti.

Code Six - Disaster

Ensimmäinen päivä Milfordin sairaalassa sisälsi jännitystä. Keskipäivän opetustuokiomme aikana tuli kuulutus:"Code Six". Nopeasti oman nimilapun takaa tarkistamalla selvisi, että koodi kuusi tarkoittaa suurta onnettomuutta tai tuhoa. Pienen hämmennyksen ja vanhemman erikoistujan selvitystyön jälkeen selvisi, että lähialueella oli kolme ihmistä saanut päälleen isohkon määrän elohopeaa, ja heitä oltiin siirtämässä puhdistustelttojen kautta sairaalaan. En nähnyt, mutta minulle kerrottiin, että sairaalan pihalla oli monia ambulansseja, paloautoja ja katastrofihenkilöstöä pystyttämässä moista valmiutta. Itselleni ei koskaan selvinnyt, miten ihmisille lopulta kävi ja päätyivätkö sairaalaan, mutta se selvinnee tänään.

Katastrofin aineksia oli ilmoilla myös maanantaina, kun työskentelin päivän ajan yliopistosairaalan osastolla ensimmäistä - ja tällä erää viimeistä päivää työkaverini kansalaisuushaastattelun vuoksi. Päivä oli ensimmäisen vuoden erikoistujien jakson viimeinen, joten heidän tehtävänään olisi ollut tehdä vanhempien erikoistujien toisen jakson ensimmäinen päivä helpoksi - heille kun potilaat olivat vieraita. Minun kolmannen vuoden erikoistujallani ei ollut tätä mahdollisuutta. (Selvennyksenä: ensimmäisen vuoden erikoistujien neliviikkoiset jaksot alkavat tiistaisin ja päättyvät maanantaisin, vanhempien jaksot alkavat ja päättyvät päivää aiemmin potilaidenhoidon jouhevamman siirtymisen varmistamiseksi).

Koska olimme molemmat vieraita potilaille ja he meille, otti työkaverini häntä itseäänkin helpottavan lähestymistavan ja hoiti käytännössä kaikki normaalisti kokemattomammalle kuuluvat työt itse. Niinpä en oppinut mitään, enkä oikeastaan tehnytkään mitään koko päivän aikana. Hän perusteli avuliaisuutensa sillä, että hänen jokatapauksessa täytyi oppia potilaat tuntemaan, ja minun opettamiseeni kulunut aika olisi ollut pois tästä. No, en valittanut. Päivä olisi ollut aika paljon pidempi ilman hänen suurta panostustaan. Ja totta on, että kahden kuukauden mittainen jaksoni Milfordin sairaalan erilaisen potilastietojärjestelmän ja tapojen äärellä vie varmasti minut jälleen alkupisteeseen yliopistosairaalan käytäntöjen osaamisessa, joten miksi tuhlata aikaa näpertämiseen. Tuntui vain aika hassulta olla niin hyödytön.

Ensimmäinen päivä Milfordissa on ohi ja pian on seuraavan aika. Aamun ensimmäinen katastrofi oli löytää kotiavaimet roikkumasta ulko-oven ulkopuolelta. Sähköpistorasiaan sormensa työntäneen kaksivuotiaan Iso-O:n sanoja lainatakseni:"En yhtään kuollut!" Samaa lainausta voinee käyttää myös koko perheestämme uutisen ilmaantumisen jälkeen; Cape Codin Truron rannalla tapahtui mahdollinen valkohain hyökkäys. Hupsis.