Kevät, ainakin paperilla

Kevään ensimmäinen päivä oli lauantaina 21.3. Sen kunniaksi saimme oikein kunnon lumisateen. "Spring snow", sanottiin uutisissa. Jee. Boston onnistui saavuttamaan kaikkien aikojen ennätyksensä talven lumikertymässä jo 15. maaliskuuta (Onnea Bostonille!), joten nämä viimeiset sateet ovat olleet vain varmistelua. Juuri eilen 28.3. jälleen yhden lumisateen saavuttaessa meidät, meteorologi totesi ennätyksen menneen jo "foot ago". Onneksi kuitenkin sateiden välissä lumikasat ovat huvenneet ihan käsittämättömällä vauhdilla. Monessa paikassa näkyy maa. Ei tosin meidän takapihallamme, johon syntyi uusi lumiukko ja Iso-O:n suosikki "Blobfish".

Kevättä emme huomanneet matkallamme pohjoiseen New Hampshire:iin. Olimme varanneet lasketteluliput minulle ja lapsille sunnuntaiksi 23.3. Tarkoituksena oli, että T kiipeää Mount Washingtonille ja laskee sieltä alas ja me muut vietämme mukavan päivän vastarinteellä Wild Cat-laskettelukeskuksessa. Vaan säät eivät tätä meille sallineet. Mount Washingtonilla oli -36*C, tuuli huomioiden -60*C. Tuulen nopeus pahimmillaan 135 mailia tunnissa, mikä on suunnilleen 60 m/s. Lähes sama tietenkin Wild Cat:illä. Koska meillä oli jo liput olemassa, yritimme suhtautua asiaan avoimesti. Onneksi T kuitenkin sai puhuttua meille lippujensiirron eteenpäin ja pystyimme välttämään kohtuullisen epämiellyttävän päivän rinteessä ja erityisesti hisseissä. Onnistuneen siirtopuheen teki hieman helpommaksi se, että Wild Cat piti vain yhden hissin auki, ja senkin tavanomaista lyhyempään. Eipä näkynyt muutakaan porukkaa ulkona.

No, olimme hyvissä maisemissa auringon paistaessa kauniisti. Koska tuuli tuli Mount Washingtonin takaa, päädyimme kiipeämään sen aurinkoista, metsän peittämää, suojaista rinnettä aina Hermit Lake:lle saakka. Vaikka itse ylöskiipeäminen olikin varsin miellyttävää, oli Hermit Lake:llä niin kylmä, että T:n perässä (hänellä oli sukset jalassaan) menimme umpihankea kohti hieman alempana sijaitsevaa Harvard Cabin:ia. T on ollut siellä aiemmin yötä, joten tiesi meidän löytävän majalta suojapaikan eväidensyömistä varten. Majaisäntä tunnisti T:n, sillä muutama vuosi sitten he molemmat osallistuivat yhden pudonneen kiipeilijän pelastamiseen. Oli kuulemma puhunut T:sta monille ystävilleen.

Tauon jälkeen T kiipesi takaisin Hermit Lake:lle ja laski alas Pinkham Notch:lle, jossa me muut hänet tapasimme. Saavuimme alas samaan aikaan. Alastulo oli helppoa, kun lumi peitti normaalisti niin kivisen polun. Kokonaisulkoiluaikamme oli yli 4 tuntia, joten hyvä mieli jäi reissustamme. Kasvoja kuumotti sekä auringonpaiste että tuulenpuuskat, ja uni maittoi kotiinsaavuttuamme meille kaikille.

Olimme majoittuneena Gorham City:n Royalty Inn-hotelliin, jonka ehdoton hitti oli iso uima-allasosasto ja ihan oikea sauna. Iso-O lainasi E:n uimalaseja, ja tavoilleen uskollisena sai ne hajoitettua. Miten on mahdollista, että perheemme rämäpää on ainoa tyttömme. En ole koskaan nähnyt uimalasien menevän niin rikki - olivat aivan säpäleinä. Iso-O lupasi hankkia uudet omilla 5 dollarillaan, jotka hän sai palkkioksi naapurinrouvalta auttaessaan häntä lumitöiden tekemisessä. Söpöä.

Edellisen blogipostauksen jälkeen Iso-O pääsi käymään muutaman kerran Nashoba:lla laskettelemassa ja kertoi innokkaasti, kuinka hän oli hypännyt isosta hyppyristä. Mitään pahempaa ei sattunut ja kaikki vaatteet ja varusteet jäivät ehjiksi. Samaa ei voi sanoa farkuista, jota hajosivat kappaleiksi. Ihmettelin, kun T sanoi, ettei Iso-O:lla ole yksiäkään farkkuja, vaikka hänelle oli vain muutama viikko aiemmin jälleen ostettu yhdet. Iso-O:lla ei ollut minkäänlaista selitystä asiaan. Mikä on ihan tavallista, sillä hän harvoin pystyy kertomaan, mistä mikäkin naarmu ja kolhu on ilmestynyt.

Iso-O:n Destination Imagination-tapaamiset huipentuivat kilpailuun juuri sinä ainoana viikonloppuna, joka minulla koko kevään aikana oli kiinni. Onneksi T ja pojat pääsivät katsomaan, vaikka Iso-O tämän heiltä edeltävästi kielsikin. Heidän porukkansa tuli toiseksi, mikä oli suuri helpotus, sillä voittamalla olisivat jatkaneet ensin osavaltiotasolle ja sieltä mahdollisesti jopa maantasolle. Juuri kuulimme, että Newton:ista on lähdössä 4 eri porukkaa Knoxvilleen Teneesseehin. Vanhemmat ovat varmaan riemuissaan.. Iso-O:n ryhmän jätti toiseksi se, että heidän "removal device" oli liian lyhyt (don't ask).

Sekä E:n että Iso-O:n PARCC-testit ovat alkaneet. Niinkuin aiemmin totesin, ne korvaavat aiemmat MCAS-testit. Testien tavoite on varmistaa, että oppilaat ovat lukion jälkeen valmiita College-opintoihin. On tarkoitus, että testeihin osallistuvat koko Yhdysvaltojen kaikki oppilaat 3.-luokalta lähtien. Mikäli ymmärsin oikein, niin ei vielä tänä vuonna ole. Molemmilla on ollut englanninkokeita useana päivänä, ja Iso-O:lla matematiikkaa ainakin kerran. Tavoitteena on, että testit tehdään tietokoneilla, mutta Iso-O:n koulussa on vielä paperiversiot käytössä. Molempien mukaan testit ovat olleet helppoja. 

T oli pappina pari viikkoa sitten Lutheran Church of Newtons:issa, ja palaute oli amerikkalaiseen tyyliin sopien erittäin positiivista. Samaa positiivisuutta ropisi hänen paikattuaan erästä professoria Graduate-level-luennolla. T:lla lähestyy Undergraduate-opetusvaiheen loppu; ensi vuodeksi on tiedossa Post Doc-opintoja ja vapaaehtoinen, Graduate Level-kurssi keväällä täysin omasta aiheestaan. Toivottavasti vuodesta muodostuu hänelle sellainen kuin hän toivookin; lukemista ja kirjoittamista omista, hänelle tärkeistä aiheista.

T ei ole paras ihminen sietämään virallisia paperiasioita, enkä häntä voi siitä syyttää. On erittäin kummallista, miten hän aina muka on se poikkeus, jolle asiat eivät jouhevasti etene. Tämä taas huomattiin kuluvana viikonloppuna, kun yritimme yhdessä ratkaista Yhdysvaltain verotusta meidän kohdallamme. Kulutimme täysin hukkaan n. 10 tuntia lauantaina vain todetaksemme, ettemme päässeet alkua pidemmälle. Saa nähdä, mitä kaikkea kivaa on vielä edessä ennenkuin veropaperit pystymme jättämään. En myöskään malta odottaa, kuinka mukavasti viisumiasiamme ja Suomen verotusasiamme etenevät. T:n kanssa varmaan todella helposti.

Verotus- ja viisumiasioiden lisäksi lähinnä minun ongelmakseni on muodostumassa terveydenhuoltovakuutuksemme uudelleenjärjestäminen. UMASS irtisanoo nykyisen vakuutuksemme, koska sopimusta heidän ja vakuutusyhtiön välille ei syntynyt. Se johtaa siihen, että minun pitää taas ottaa selvää useiden vakuutusyhtiöiden pikkuprinteistä ja aika todennäköisesti jälleen kerran hankkia meille uudet lääkärit sekä perus-että erikoislääkäritasolle. Tämä on kyllä hirveän paljon hankalampaa kuin Suomessa. Terveydenhuoltovakuutuksen lisäksi haluamme parantaa hammasvakuutustamme, jotta T:n hammas saadaan paikattua ja jotta kahden isomman oikomishoitoa voimme edes harkita. Asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että vakuutusyhtiöiden puhelimeen vastaa aina automaattinen, puhettatunnistava tietokone, jonka kanssa on hankala neuvotella yhtään mistään. Ystävällinenhän tuo toki on, muttei kovin empaattinen.

Pientä kevennystäkin sentään. Ystävämme Francis ja Dominick kertoivat saavansa vauvan syksyllä. Upeaa. Francis ehtinee väitellä juuri ennen. Minä kävin syömässä neljän työkaverini sekä MGH Stroke-erikoislääkärin kanssa (One Eleven Chop House). Syy tähän oli se, että minulla on pian haastattelu MGH:ssa Stroke Fellowshipia varten ja muilla on tähtäimessä Neurocritical Care Fellowship vuotta myöhemmin. Olen todella huono tuomaan itseäni tyrkylle, mutta kun kaikki paikat menevät suhteilla, on leikkiin lähdettävä. Erikoislääkäri, jonka kanssa syömässä olimme, on tärkeä kontakti sekä aivohalvauspuolelle että tehohoitopuolelle aikoville tuossa yhdessä koko maan parhaimmassa sairaalassa.

Aurinko paistaa kauniisti ja lämpötila on noussut reippaasti plussalle. Jatkamme viisumeiden äärellä työskentelyä. Kyllä nyt on kevät. Onhan.