sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Tiivis lauantai, laiska sunnuntai

Jo pitkään tavoitteenamme on ollut käynti Bostonin keskustassa olevalla torilla, Haymarketilla, jossa aina perjantai-iltaisin ja lauantaisin on tarjolla tuoreita kasviksia ym. torituotteita. Saimme tämän viimein aikaiseksi lauantaina hyppäämällä autoon ja ajamalla Cambridgessä asuvan suomalaisperheen luokse, johon oli tarkoitus jättää lapset ja ottaa perheen isä kyytiin. Ulkona oli kuitenkin sen verran kylmä ja kova viima, että jäin itsekin Cambridgeen, joten torikokemus jäi itseltäni tällä kertaa väliin. T sen sijaan kehui paikkaa kovasti, ja kantoi mukanaan kassitolkulla edullisia kasviksia (tuoreita mansikoita, boysenmarjoja, chiliä, inkivääriä, kaalia, porkkanoita, sipulia, banaaneja, kurkkua, limettä) ja naanleipää. Saimme vielä vatsamme täyteen hyvää kotiruokaa ja jälkiruoaksi palaset lähes neljän kilon kokoisesta suklaakakusta. Oikein mukava lauantai-iltapäivä!

Kotiin saavuttuamme T ehti vielä hetken panostaa opiskelutehtäväänsä (maanantaihin mennessä hänen täytyy suunnitella vuoden mittainen opintokokonaisuus, 72 tuntia, filosofian historiasta sisältäen kirjallisuusviitteet kappaleen tarkkuudella; helppo nakki siis) ennenkuin oveemme koputettiin puoli kuuden aikaan. Pitkään odotettu lastenhoitajamme A saapui. E ja Iso-O olivat valmistaneet odotellessaan ison kasan paperikukkia ja kortit, jotka ylpeänä luovutettiin. Riemu oli jälleen vaikea saada pidettyä aisoissa.

Pääsimme T:n kanssa lähtemään neljää vaille kuusi, emmekä edes myöhästyneet Boston Collegen jesuiittayhteisön järjestämästä yhdistetystä illallis-keskustelutilaisuudesta. Tilaisuudessa oli parikymmentä henkeä koostuen sekä filosofian että teologian PhD-opiskelijoista, muutamista jesuiittaisistä ja yhdestä iäkkäämmästä katolisesta papista. Melkoinen kokemus oli päästä mukaan. Ihana oli seurata, miten mielissään T osallistui keskusteluun. Lopuksi osallistuimme pieneen iltarukoushetkeen St. Mary's Hallin upeassa kappelissa katolisen kaavan mukaan. Kokemus sekin.

Lapsilla oli jälleen mennyt mukavasti. A tyynenä totesi, että lapset halusivat kuulla "vain yhden suomenkielisen ja kaksi englanninkielistä satua". Heittäessäni tämän mukavan, itseämme lähes 20-vuotta nuoremman tytön kotiinsa, olimme puolin ja toisin tyytyväisiä tilanteeseen. Olemme löytäneet mitä parhaimman lastenhoitajan lapsillemme, ja A saa harjoitusta suomenkielensä kanssa. Ja koska hänellä on vielä vuosi highschoolia jäljellä, saamme hänet avuksemme ainakin vielä seuraavan vuoden ajan. Ihanaa!

Sunnuntaina T on ahertanut työhuoneessa. Meillä muilla on ollut kaivattu välipäivä laiskottelun merkeissä. E ja Iso-O touhusivat pitkään ulkona pikkupakkasessa. Itse kävin nukuttamassa Pikku-O:n päiväunilleen; T kävi meidät herättämässä kolmen tunnin jälkeen. Taisi tulla tarpeeseen.

E:n ensimmäinen todistus

E sai perjantaina elämänsä ensimmäisen koulutodistuksen. Siinä oli ihan numeroitakin, joskin asteikko oli vain 1-3 (1=rarely, 2=sometimes, 3=usually) tai 1-4 (1=rarely meets standards, 2=sometimes meets standards, 3=meets standards, 4=consistently exceeds standards). E sai kaikkiin kohtiin numeron 3. Erillisessä englanninkieltä arvioivassa todistuksessa osaamistasoja oli neljä (beginning, early intermediate, intermediate, transitioning). Tässä todistuksessa E oli pääosin 'early intermediate' ja yhteenvedossa opettaja totesi E:n kehittyneen syksyn aikana kovasti kaikilla englanninkielen osa-alueilla (listening, speaking, reading, writing).

Molemmat opettajat olivat numeroiden lisäksi arvioineet E:a sanallisesti. Yhdysvaltalaiseen - tai pitäisikö tässä todeta ihan 'amerikkalaiseen' - tyyliin sopien ylisanoin maustettuja kehuja ei ollut säästelty:"E has been such a wonderful addition to our school community! ... The adults that work with him are amazed at the progress he has made with English in such a short amount of time... E came into first grade with excellent skills in Math...". Itseämme nauratti erityisesti kohta:"He knows more about counting American coins than most of his native born classmates", sillä olemme useaan otteeseen joutuneet huomauttamaan, että E jättäisi laskematta ja puhumatta kokoajan omista kolikoistaan (joita sivumennen sanoen E on hämmentävän paljon löytänytkin, reippaasti yli kaksi dollaria 1-25 sentin kolikkoina). Jos ylisanoja ei ollutkaan säästelty, oli arvioon saatu realismiakin mahtumaan. Jos Suomessa loppuvuoden pojat ovat oma kategoriansa koulussa, on täällä sama nähtävissä loppukevään ja kesän pojissa, joihin E kuuluu (muistutukseksi, että ensimmäisen luokan aloittavat elokuun loppuun mennessä 6-vuotta täyttävät eli E on luokkansa nuorimpia). Kauniisti opettaja oli tuonut esille E:n ajoittaisen keskittymiskyvyttömyyden:"He does have a great sense of fun, and when it doesn't interfere with learning, he lifts us all up. However, he has struggled a bit this year with keeping his silliness and impulsive behaviors contained". Pitkä sanallinen arvio päättyy kuitenkin äitiä kovasti lämmittävään lauseeseen:"He is an absolute joy to teach!" Voiko sitä parempaa arviota edes toivoa.

torstai 28. tammikuuta 2010

Yhdysvaltalaiset iltamenot

Jos viikonloppuna oli kansainvälistä, on tämä viikko tasapainon vuoksi sujunut hyvin yhdysvaltalaisittain. Lähes joka illalle on riittänyt jonkinlainen paikallissävytteinen tapahtuma, keskiviikolle kaksikin.

Maanantain lämmin kaatosade tuhosi kauniit hankikelimme lähes totaalisesti, ja illat ovat tuntuneet aiempaa pimeämmiltä. Tilanne onneksi korjaantui torstaisen lumisateen vuoksi, ja perjantaiaamusta mittari näytti -10'C. Kylmä viima sai ilman tuntumaan vieläkin kylmemmältä, ja viedessäni Iso-O:n preschoolille kysyi neljä eri ihmistä, onko ulkona nyt meidänkin mielestämme kylmä. No, on. Mutta aurinko paistaa kauniisti, joten mikäpä tässä ollessa ja iltatapahtumia mietiskellessä.

Tiistaina kirjastolle oli kutsuttu Newton Public Schools-koulutoimikunnan jäsenet sekä ELL (English Language Learners)-perheet keskustelemaan nykytilanteesta ja tulevaisuuden haasteista lisääntyvien oppilasmäärien ja vähentyvien resurssien vuoksi. Hyvä, että menin, sillä alkuun paikalla oli lisäkseni vain kaksi ELL-vanhempaa neljän toimikunnan jäsenen ja kahden ELL-työntekijän lisäksi. Porukkaa tuli onneksi lisää, ja lopulta saimme oikein antoisan keskustelun aikaiseksi n. parinkymmenen hengen porukalla.

Aikamoinen haaste kouluille on 700 kielitaidottoman oppilaan vuosittainen integrointi normaaliopetukseen. Keskimäärin kuulemma menee 2-3 vuotta ennenkuin lapsi oppii täydellisen kielitaidon (vaihteluväli muutamasta kuukaudesta jopa yli 7 vuoteen), ja ei enää tarvitse ELL-palveluja. Suurimmat kieliryhmät ovat kiinan eri murteet, venäjä, heprea, korea, japani, espanja ja portugali - ja näille kieliryhmille on tarjolla myös äidinkielen opetusta. Oppilaiden kotona puhutaan yllä mainittujen kielten lisäksi yli 70 eri kieltä, jopa suomea. E:n koulussa ELL-oppilaita on aika vähän, vain n. 25, kun muissa samankokoisissa on yli 80. En täysin ole selvillä, miten E:n kielitaitoa tuetaan, kun kuusivuotiaan haastattelu tuntuu joskus vähän henkimaailman hommalta, mutta ilmeisimmin E:n kanssa on ELL-opettaja lukemisen ja kirjoittamisen aikaan, ainakin joinain päivinä viikossa. Tämän lisäksi E saa aivan samaa kieliopetusta kuin luokkakaverinsa, ja olikin oikein helpottavaa huomata luokkalaisten kirjoitusnäytteitä katsoessa, että kirjoittamisen opettelu on ihan yhtä hankalaa paikallisille lapsillekin - samoja virheitä on heilläkin, kuten 'weth' (=with) tai 'monstr' (=monster) tai 'frends' (=friends).

Keskiviikkoiltana lähdin sivistämään itseäni kasvattajana. Iso-O:n preschoolille oli kutsuttu puhujaksi koko Newtonin alueen esikoulu-ja kouluikäisten kasvattamiseen erikoistunut ja näiden ikäryhmien kanssa työtä tekevä nainen. Aiheena oli "Kuinka sanoa EI preschool-ikäiselle". Tilaisuus oli mielenkiintoinen sekä hyvän esiintyjän että erityisesti muiden vanhempien reaktioiden seuraamisen vuoksi. Oli helpottavaa huomata, että omat kasvatusmetodimme vaikuttavat oikeanlaisilta; itseasiassa kouluttaja puhui kuin T:n suulla johdonmukaisuudesta, huonoon käyttäytymiseen puuttumisesta, jäähypenkistä ja kyvystä tuottaa pienille myös pettymyksiä. Meidän perheemme suurin kasvatuksellinen haaste on luonnollisesti ihastuttavassa kaksivuotiaassamme, mutta emme ole ihan valmiita kahden vanhamman lastemmekaan kanssa. Mutta, kukapa olisi. Onneksi voi todeta olevansa "tarpeeksi hyvä vanhempi". En varsinaisesti saanut mitään uutta tilaisuudesta, mutta oli suorastaan huvittavaa, kun yksi pariskunta kehui loppuun:"This has been EXTREMELY helpful!" Mitenköhän he ovat sitten aiemmin oikein yrittäneet?

Keskiviikon puhuja totesi alkuun, ettei ole yhtään loukkaantunut, jos joku lähtee puoli yhdeksältä samalle illalle osuneen ( - ja sitten putosin kärryiltä; en siis lainkaan ymmärtänyt, mikä tapahtuma voisi niin tärkeä olla). Saavuttuani kotiin istui T television äärellä ja katsoi juuri alkavaa presidentin puhetta "State of the Nation". Ehdin katsoa puhetta suunnilleen puoliväliin ennenkuin tajusin illan puhujan tarkoittaneen tätä.

Vuosittain Yhdysvaltain presidentti pitää tämän maan tilasta kertovan puheensa. Tämä oli Obaman ensimmäinen, ja niinkuin tiedossa on, todella hankalassa, poliittisessa vahvasti kahtiajakautuneessa tilanteessa. Jaksan toistuvasti ihmetellä Obaman stressinsietokykyä - käsittämätön kapasiteetti. Obaman puheita kongressiväelle (katsoimme myös Health Care Reform-puheen muutama kuukausi sitten) on hauska seurata näin ulkopuolisena - mitä teatteria ne ovatkaan! Jatkuvasti noustaan ylös taputtamaan ja hurraamaan. Ja, suurelta osin näin tekevät vain presidentin oman puolueen ihmiset opposition kyräillessä penkeissään. Tällä kertaa kukaan ei buuannut, mikä erikseen huomioitiin median kommenteissa jälkikäteen.

Torstai-iltapäiväksi olin sopinut tapaamisen Mason-Rice After School Programin johtajattaren kanssa. Ensi vuotta ajatellen kun pitää miettiä Pikku-O:n päivähoidon lisäksi koululaistemme hoitoa iltapäivisin. Iso-O:lla tulee olemaan vain kaksi pitkää (8.20-15) koulupäivää viikossa, muut päivät kestävät vain klo 12.30 saakka. E:lla jatkuu samoin kuin nyt eli neljä pitkää ja yksi lyhyempi päivä. After Care Program antaa mahdollisuuden lasten turvalliseen touhuiluun klo 18 saakka - toki maksamalla siitä sievoisen summan. Täysin varmaa tosin ei ole, että edes saamme heille paikat, sillä tilaongelma lisääntyneiden oppilasmäärien vuoksi koulussa aihettaa tilanongelman myös iltapäivähoidolle. Tästä epävarmuudesta johtuen halusin käydä näyttämässä naamani johtajattarelle, jottemme olisi vain nimiä hakijalistassa. Nyt täytyy vaan toivoa, että tämän naaman näyttäminen ja varsinkin kömpelön englanninkielen puhuminen ei ole tilannettamme heikentämässä..

lauantai 23. tammikuuta 2010

Kansainvälinen lauantai

Leivottuani perjantai-iltana viisi tuntia pullia vain alhaalta paahtavalla kaasu-uunillamme Conan O'Brienin viimeisen shown lipuessa samalla ohitseni koin todella antaneeni panokseni Suomi-koulun kahvilan onnistumiseksi. Pullat kyllä maistuivat, joten ilta ei mennyt hukkaan. Ja, muilla kerroilla voin sitten hyvällä mielellä nauttia muiden leipomista herkuista.

Kansainvälinen lauantaimme alkoi siis suomalaisuudella, pullineen kaikkineen. Kotiuduttuamme nautimme T:n hakeman italialaisen pizzan ja lähdimme sen syötyämme pyöräillen koko porukalla kohti E:n koulun World Cultures Festivalia.

Koulun kaikki alakerran luokat oli valjastettu eri maanosien esittelyä varten. E:n luokassa oli Länsi-Eurooppa; Pohjois-Eurooppaa ei ollut missään. Selitimme tätä itsellemme sillä, että halusimme ensin nähdä, mitä tämä festivaali oikein pitää sisällään, jotta ensi vuonna voimme osallistua vapaaehtoisina kokoamalla Suomi-pöydän.

Jokaisessa luokassa oli muutama ko. maanosan maa, ja niitä oli esittelemässä joko maasta kotoisin oleva koulun oppilaan omainen tai maassa pidempään vieraillut paikallinen. Oikein hauska ja toimiva idea! Pienenä miinuksena koimme liian suuren ihmismäärän, mikä vaikeutti pysähtymistä pöytiä ihastelemaan. Liikuntasalissa tarjoiltiin ruokia eri puolilta maailmaa, mutta saavuimme paikalle sen verran myöhään ja juuri syöneenä, ettemme saaneet tästä osiosta kaikkea irti. Täytyy muistaa ensi kerralla tulla nälkäisenä.

Tänä iltana ei tarvitse leipoa pullaa. Kansainvälisyyttäkään ei enää ole tarjolla, sillä televisio näyttää vain Yhdysvaltain uutisia. Monikulttuurisuuteen kuitenkin törmäämme jälleen maanantaina, kun tapaamme E:n ja Iso-O:n koulukaverit eri puolilta maapalloa.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Normiviikko

Facebookissa on ryhmä, jonka nimi on:"Millanen päivä sullon huomenna? Ihan NORMIPÄIVÄ, ei mitään". Vaikka meillä on ollut ihan normiviikko, en silti voi täysin allekirjoittaa tuota; meillä harvoin päästään nauttimaan siitä, ettei olisi mitään. Aina on jotain.

E kulkee edelleen koulussaan pyörällä. Ajamme ajotiellä, sillä jalkakäytävien puhtaanapito lumesta ja jäästä on asukkaiden vastuulla, ja vastuu on usein jäänyt ottamatta. Ajotiet sen sijaan ovat sulat ja kuivat, kiitos käsittämättömän tehokkaan ja ympäristöepäystävällisen suolauksen. Kavereita on vihdoin löytynyt mukavasti, ja maanantain vapaapäivänä tuli kutsu ensimmäisille syntymäpäiväjuhlillekin. Vaikka puheessa ja varsinkin kirjoittamisessa on vielä paljon virheitä, tuntuu E ymmärtävän hyvin - varsinkin puhuttua, mutta myös kirjoitettua englantia. Jaksan ihmetellä tätä pienten ihmisten omaksumiskykyä säännöllisesti. Olisipa oma kapasiteettini vielä samaa luokkaa!

Iso-O:lla on omassa preschoolissaan "Show and Tell"-esitys joka torstai. Mukaan pitää ottaa jokin oma juttu ja esitellä se muille pienellä korokkeella seisten. Iso-O odottaa tätä aina mieluisana asiana, ja Ms. Jenniferin mukaan Iso-O on reipas esiintyjä. Hauska kuulla. Kotona leikkikieli on vielä suomi - ja toivottavasti sellaisena pysyykin - mutta ajoittain Iso-O tokaisee jonkin englanninkielisen lauseen, joka jotenkin sopii tilanteeseen, kuten "let's have fun, guys". Ilmoitus Iso-O:n kouluunorientoitumispäivästä on jo saapunut, ja aiheuttaa pientä jännittyneisyyttä muuten niin reippaan tyttösemme olemuksessa.

Pikku-O on suurin syy siihen, että meillä aina tapahtuu jotain. Koko valveillaoloaikansa, mitä nykyään on koko päivä seitsemästä aamulla lähes kahdeksaan illalla, hänellä on jokin projekti käynnissä. Lienee tullut tältäkin osin isäänsä. Näistä projekteista johtuen on silmäkulmassa parin viikon takainen arpi, oikeassa kämmenessä parin päivän ikäinen lasinsirpaleen aiheuttama haava ja otsassa tänä aamuna ilmaantunut kuhmu. Lempihommia on piirtäminen, värittäminen, kuvien katselu ja kovaääninen kommentointi kirjoista, itseään korkeampien säilykepurkkitornien rakentaminen keittiön lattialle ja Iso-O:n nukella leikkiminen. Aika söpöä. Puhe on edelleen epäselvää ja yksisanaista, mutta uusia, tarkoittavia sanoja tulee vihdoin lähes päivittäin. Saa nähdä, miten käy tavoitteideni kanssa: kesään mennessä Pikku-O:n kuuluisi puhua selvästi ja olla päiväkuiva, muutamasta lisäsentistä pituudessakaan ei olisi haittaa. Niin, ja kesällä pitäisi oppia ajamaan polkupyörällä ja vielä ilman apupyöriä. Mitähän muuta sitä vielä keksisi?

Lumi ei onneksi kadonnut mihinkään ja sitä tuli sopivasti lisää, joten olemme edelleen keskellä kaunista talvea. Päivisin lämpenee useita asteita plussan puolelle, mutta yöt ovat kylmiä, joten tilanne on verrattavissa huhtikuiseen lappiin kantavine hankineen ja auringonpaisteineen. Sopii minulle. Lämpöasteet tosin aiheuttavat sen, että lasten, varsinkin Iso-O:n ulkohousut ovat lähes päivittäin pesuntarpeessa, mutta siitäkin selviää, kun ei vaadi liiallista puhtautta.

Tätä kirjoittaessani on perjantaiaamupäivä. T:n kurssikaverit F ja G ovat meillä pitämässä jokaviikkoista lukupiiriään. Valmistautuvat yhdessä toukokuiseen tenttiin. Millanen päivä sullon huomenna? Ihan normipäivä, varmasti jotain.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Martin Luther King ja juniorit

Joidenkin mielestä Nobelin rauhanpalkinto annettiin vuonna 2009 ennenaikaisesti. Totta olikin, että Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman ansioluettelo kahta sotaa käyvän maan presidenttinä ei tästä rauhan rakentamisen suppeasta näkökulmasta vielä ollut järin pitkä. Tämän huomasivat etenkin poliittisesti motivoituneet kommentaattorit ja pilkkakirveet. Sen sijaan huomaamatta jäi yksi olennainen seikka, joka jo itsessään puolsi rauhanpalkinnon luovuttamista - vaikkakaan sitä ei päätöstä perustelevassa tiedotteessakaan suoraan mainita.

Palkintohan on symboli, ja se myös annetaan symbolisessa roolissa oleville tai sellaisessa olleille. Ja kyllä, Ahtisaaren panos on voinut rauhanneuvotteluissa ollut merkittävä, mutta niissäkin on hänen keskeisin roolinsa ollut se, mitä ei ole tarvinnut ääneen sanoa: huolestuneen ja rakentavaa ratkaisua toivovan "muun maailman" läsnäolo niin Kosovon kuin Indonesian neuvottelupöydissä. Siis symboli. Ahtisaaren ansio on ollut se, että hän on saanut olla tämän symbolisen tehtävän kantajana joissain keskeisissä konflikteissa. Jos siirrytään toiseen presidenttiin, Obamaan, on todettava, että hänellä se vasta symbolinen asema onkin. Maailman suurimman talousmaan presidentin kun tulisi hoitaa tehtäväänsä erityisesti laajasti omaksutun vastuun näkökulmasta - eikä vain vallan, kuten jotkut ovat aikanaan erehtyneet luulemaan. Juuri tämä käsitysero vaikutti olevan merkittävällä sijalla Nobel-komitean silmissä, ainakin jos palkintotiedotetta on uskominen: "Only very rarely has a person to the same extent as Obama captured the world's attention and given its people hope for a better future."

Tämä toivon symboli -aspekti ei kuitenkaan ollut, ainakaan täältä päin Norjaan tähytessä, ainoa Obamaan kytkeytyvä näkökulma. Häveliäisyyttä tai ei, tiedote kokonaan jätti mainitsematta seikan, jota voidaan pitää todellisena ja vaikuttavana symbolina erityisesti ihmisten välisen rauhan näkökulmasta: sen, että Obama on Yhdysvaltain ensimmäinen afroamerikkalaisen taustan omaava presidentti. Vaikka tämä sinänsä arbitraarinen asia ei ehkä kaikkien mielestä ole palkitsemisen arvoinen, olisi kuitenkin typeryyttä ummistaa silmät siltä, että Yhdysvaltain ensimmäistä kertaa tummaihoista presidenttiä valitessa ei hänen ihonvärinsä todellakaan ollut samantekevyys. Juopa vaaleaihoisten ja ihonväriltään muiden välillä on edelleen olemassa. Tämä tulee edelleen ilmi, niin jokapäiväisessä arjessa - jossa rotuprofilointi vaikuttaa mm. viranomaisten toimintaan - mutta erityisesti Obamaan kohdistetussa avoimen julkisessa kommentoinnissa, josta esimerkkinä vaikkapa konservatiivien "äänenä" toimiva Rush Limbaugh. Mutta kommenttien voi toisaalta katsoa nousevan myös siitä ahdistuksesta, kun oma maailmankuva osoittautuukin vääjäämättä vääräksi tai ainakin ohueksi.

Yhdysvaltain presidentiksi ei voi itse nimittää itseään. Presidentti Obama on presidentti, koska hänet on sellaiseksi äänestetty. Jos presidentti on tummaihoinen, on se osoitus siitä, että eräs Yhdysvaltain historiaan merkittävällä tavalla liittynyt seikka on tullut ainakin jonkinlaiseen välitilinpäätökseen: orjuuden vuonna 1865 lopettaneesta sisällissodasta on siis kuljettu pitkä ja etenkin asenteissa monipolvinen ja kiemurainen matka. Jotkut eivät ehkä koskaan sulata tummaihoista presidenttinä, mutta heidän on mutinoista huolimatta myönnyttävä siihen, että ajoittain pohjamudista esiin pulpahteleva konfederaation henki ei ole sama kuin "aito-amerikkalaisuus" tai "patrioottisuus", saati "oikeus" tai "oikeudenmukaisuus".

Tässä mielessä rauhaa on Kiinan ja Intian jälkeen maailman väkirikkaimmassa maassa siis todella tehty ajan kanssa - ja presidentiksi valittu Barack Obama tämän rauhan symbolina ja sinettinä on siis enemmän kuin kelvollinen Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi kansakuntansa puolesta. Hänhän on se, jossa tämä asia tapahtui ja tapahtuu. Olennaisena kuvana tästä voi pitää vaikkapa interventiota kesällä 2009 kuohuja nostattaneeseen Gates-Crowley -kohuun ja siitä seurannutta "olut-konferenssia" Valkoisen talon pihamaalla. Vaan lyhytkatseista olisi - etenkin tänään, tammikuun kolmantena maanantaina, jolloin vietetään vuosittaista Martin Luther King Juniorin muistopäivää - jättää huomiotta ne, jotka ovat tietä hänelle tasoittaneet. Tämä jo ihan siitä syystä, että valokuvaajien ikuistama istahtaminen Valkoisen talon pihan pyöreän pöydän ympärille herättää mieleen muistikuvan eräästä "I have a dream" -nimen saaneesta puheesta, jossa yhdeksi unelmaksi nostetaan "entisten orjien poikien" ja "entisten orjanomistajien poikien" istuutuminen yhdessä "veljeyden pöydän" äärelle.

Mielikuvaa vahvistaa myös toinen seikka: oman Nobelin rauhanpalkintonsa sai myös MLK Jr. - josta henkilötietoa janoavat löytävät sitä halutessaan vaikkapa Time-lehden kuvakokoelmasta tai FBI:n sähköisestä arkistosta - vain 35-vuotiaana. Syy siihen, miksi vuoden 1964 palkinnon sai tämä kaikkien aikojen nuorin vastaanottaja, oli symboliseen asemaan noussut puhe. Se kiteytti väkivallattoman kansalaisoikeustaistelijan ja baptistipastorin pyrkimykset eteläisten osavaltioiden paikallisiin lakeihin nojaavan rotuerottelun lopettamiseksi ja loi laajalle yleisölle vision humaanista rauhasta eri rotutaustoja edustavien ihmisten kesken - kuten myös ymmärryksen siitä, että tätä rauhaa tulee aktiivisesti tavoitella eikä vain odottaa sen saapumista jossain tulevaisuudessa. Tätä tarkoitusta varten opiskelu ja kouluttautuminen on olennaista. Ja tässä vaiheessa Boston nousee taas kuvaan mukaan omalla tavallaan.

Kenties mielenkiintoinen huomio joillekin sekin, että sekä presidentti Obama että kansalaisoikeustaistelija King opiskelivat täällä: King teologian tohtoriksi Boston Universityssä ja Obama juristiksi Harvardissa. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden idea oli varmasti sytyttänyt kummankin jo tätä ennen, mutta ajatusleikkinä kai on mahdollista todeta, että Massachusettsin historia progressiivisen oikeuslainsäädännön ja tasapuolisten mahdollisuuksien raivaajana ei ainakaan ollut himmentämässä kummankaan hehkua. Ehkä on jopa mahdollista ajatella, että alueen tämä piirre on päinvastoin ollut sysäämässä liikkeelle heistä kumpaakin. King kun suoritti tutkintonsa vuosina 1951-55 eli juuri ennen joulukuussa 1955 alkunsa saanutta Montgomeryn bussilakkoa - jonka johtajaksi tuore tohtori King ryhtyi. Vastaavasti Obama sai Harvardissa opiskellessaan kokemuksen mahdollisuuksien syntymisestä, kun hänet toisena opiskeluvuotenaan, vuonna 1990, valittiin ensimmäisenä tummaihoisena arvostetun Harvard Law Review -lehden päätoimittajaksi.

Kaiken lisäksi Kingin unelma on kenties pisimmälle toteutunut juuri Massachusettsissa - ainakin jos tunnustettuja henkilövalintoja pidetään jonkinlaisena mittarina. Vaalinsa ovat voittaneet niin presidentti Obama kuin Massachusettsin kuvernööri Duval Patrick ja viimeisimpänä eli vuoden 2009 lopussa kotikuntamme Newtonin pormestari Setti Warren. Viimeisimmänkin merkittävyydestä kertoo jotain kai se, että presidentti Obama soitti onnittelupuhelun tälle Newtonin kunnan ensimmäiselle tummaihoiselle pormestarille. Ele ei liene kovin tavanomainen, mutta tulee ymmärrettäväksi juuri edellä pengottua taustaa vasten. Taistelu tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta käydään verettömästi ja väkivallattomasti äänestysuurnalla - ainakin kun luotetaan demokratian toimivuuteen sinänsä. Näin Kingin gandhilainen lähestymistapa on tullut eräänlaiseen täydellistymiseensä, kun vapaissa vaaleissa lopputulos ei ole asenteellisen diskriminaation sanelema.

Jännitys tässä suhteessa pitää tosin vielä otteissaan: juuri huomenna tiistaina käydään vaali senaattori Ted Kennedyltä vapaaksi jääneestä paikasta liittovaltion senaatissa. Mahdollisuus on, että ensimmäistä kertaa osavaltio valitseekin naisen tähän tehtävään, toiseksi senaattorikseen. Erityisesti kiikun kaakun läpimenon kanssa keikkuva terveydenhuoltovakuutuslain uudistaminen - kyse on siis kirjaimellisesti yhdestä äänestä senaatissa - on johtanut presidentti Obaman voimakkaaseen tukeen tälle demokraattiehdokkaalle. Vaan nähtäväksi jää, onko osavaltio valmis tähänkin loikkaan. Niin kuin myös kokonaan muissa piireissä, sopivan charmantisti harmaantunut mies - vaikkakin tässä tapauksessa republikaani - voi äänestäjistä kuitenkin tuntua turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin sinänsä pätevyytensä osoittanut nainen. Siksi merkittävyyttä voi olla myös sillä voimakkaalla tuenilmauksella, jonka Martin Luther King III - MLK Juniorin poika - on tänään Martha Coakleylle antanut. Henkisellä tasolla aatteenperintöä ja sen siirtymistä voitaisiin kuvata vaikka "MLK juniorioudeksi", josta nyt siis myös Coakley on tullut julkisestikin osalliseksi.

Vaan jos vaalilla on jännittävyys-aspektinsa niin paikallisesti kuin liittovaltion tasolla, ei se kuitenkaan vastaa sitä jännittävyyttä, mikä liittyy Ranskan entisten siirtomaaorjien vuonna 1804 muodostamaan Haitiin - maailman ainoaan orjakapinasta syntyneeseen valtioon ja maailman ensimmäiseen tummaihoisen johtamaan tasavaltaan - ja sen järkyttävään nykytilanteeseen. Jos diskriminaatiota ilmenee rodullisin ja sukupuolisin syin, ilmenee sitä globaalissa mittakaavassa vielä enemmän muun muassa taloudellisessa mielessä. Ranskan nousu merkittäväksi talousmahdiksi on suurelta osaltaan afrikkalaisperäisten orjien hiellä silloisen siirtomaan Saint-Dominiquen runsaasti tuottavilla kahvi- ja sokeriplantaaseilla synnytettyä. Jo Nikomakhoksen etiikka opettaa, ettei tasa-arvo ei ole välttämättä sama asia kuin tasajako, mutta epäoikeudenmukaisuuteen ja rakenteelliseen sortoon - jonka voi tässä tapauksessa nähdä myös sosioekonomisena väkivaltana - tulisi silti puuttua.

Maanjäristyksen uhreiksi joutuneet sadat tuhannet ihmiset ovat olleet myös toisella tapaa epäoikeudenmukaisessa asemassa: heidän historiallisesti pedattu lohduton köyhyytensä - josta Yhdysvallat ei suinkaan ole osaton - on johtanut muun muassa väestön tiiviiseen keskittymiseen ja heikkorakenteisten rakennusten pystyttämiseen - jotka luhistuvat pienemmästäkin tärinästä kuin tammikuun 12. päivänä tapahtuneesta seitsemän richterin järistyksestä. Konkreettisemmin ajatellen: rakenteellinen sorto on siis johtanut rakennusten sortumiseen. Jos kohta maailmaa onkin jo parannettu jossain suhteessa, on vielä paljon tehtävää jäljellä. Siihen mennessä on pyrittävä toimimaan "King juniorina" pitämällä mielessä tavoiteltava unelma sekä ryhdyttävä toteuttamaan sitä omalta osaltaan - nyt erityisesti pitäen mielessä ne kärsimykset, jotka olisi voitu toisenlaisessa maailmassa välttää mahdollisesti suurelta osiltaan. Tästä muistuttavat varmasti vielä pitkään miljoonakaupunki Port-au-Princen rauniot, mutta myös Massachusettsin kasvava, kymmenien tuhansien haitilaisten yhteisö.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Valkoiset vuoret

Lumesta valkoinen Boston jäi taaksemme, kun puoli kahden aikaan perjantaina jätimme suurkaupungin valot taaksemme. Parin tunnin ajon jälkeen olimme White Mountains-vuorialueella, ja puolen tunnin päästä Cannon Mountain-laskettelualueen ala-asemalla. Hissit olivat jo kiinni, mutta tunnelmaan päästiin rinnekarttojen avulla.

Ajelimme pientä kylätietä pitkin Franconia-nimiseen kylään, jossa hotellimme sijaitsi. Asettautumisen jälkeen halusimme T:n kanssa tehdä vielä pienen tutustumisreissun lähiseutuun. Takapenkin kolmikko ei löytänyt itsestaan aivan samanlaista innokkuutta:"Mihin me oikein ollaan menossa? Minä haluaisin mennä hotellihuoneeseen piirtämään!" Kritiikistä huolimatta kävimme katsastamassa Yhdysvaltain 9. miellyttävimmäksi pikkukaupungiksi mainostettua Littletonia. Autonikkunasta pääkatua pimeällä katsastaessa tämä miellyttävyys ei toki täysin auennut itsellekään.

Hotellissa oli uima-allas. Siitä tuli oikea hitti; molempina iltoina T sai lähteä pienten seuraksi pulikoimaan. Saunakin löytyi, mutta se ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, kun siellä ei saanut heittää vettä kiukaalle. Toinen hitti oli piirtäminen. Kaikilla kolmella oli omat piirrustusvihkonsa mukanaan. Pikku-O oli onnellinen saadessaan osallistua isompien piirtämishetkeen; vihko täyttyi pian monivärisistä töherryksistä. E ja Iso-O olivat tästä yhtä innoissaan ja huusivat kovaan ääneen meitä katsomaan, kun Pikku-O oli ympyröidensä viereen saanut aikaiseksi suoran viivan. Sitä ylpeänä esitteli myös itse Pikku-O, ja teki vielä bonus-viivan sen vierelle toisella värillä.

Kaksi kokonaista rinnepäivää meni kuin siivellä. Lauantaina oli puolipilvinen päivä; välillä jopa auringonpaistetta ja siedettävää tuulta. E ja Iso-O ovat jo niin hyviä laskemaan, että pystyimme T:n kanssa jakamaan päivän parin tunnin laskuvuoroihin pienten laskiessa vuorotellen parin sadan metrin mittaista sopivan loivaa rinnettä yksinään. Pikku-O herätti positiivista huomiota haalarissaan ja karhupipossaan pulkkaa perässään vetäen. Huomiota ei vähentänyt hymyily ja vilkuttelu sopivan vastaanottavaisille täti-ihmisille.

Sunnuntaina auringonpaistetta riitti mukavasti alarinteille eli lapsille. Sen sijaan me ylempänä hiihtäneet jouduimme jäätävän tuulen ja pilven uhriksi. Istuessani huippuhississä kasvot huurussa ja luihin asti jäätyneenä mietin, että jos suostun tällaiseen, on minun pakko tykätä lajista aika paljon. Onneksi alempanakin oli ihan kelpo rinteitä, joten täysi hiihtopäivä sitä tuli laskettua sunnuntainakin.

Ajomatka pimeällä monikaistaisella tiellä kaatosateessa ruuhkassa ei ollut kokemuksena miellyttävimmästä päästä, mutta kotiin mukavasti pääsimme. Vastassa vaan ei ollut enää valkoinen vaan pikemminkin musta Boston valoineen. Toivottavasti yön aikana sade muuttuu jälleen lumeksi kuten on lupailtu.

torstai 14. tammikuuta 2010

Päivällinen hyvässä seurassa

Melkein neljä kuukautta syyskuisen illallisemme jälkeen saimme professori Gary Gurtlerin jälleen vieraaksemme. Ihana, aurinkoinen pakkaspäivä kääntyi jo kohti iltaa, kun professorin auto ajoi pihatiellemme viiden aikoihin. Kaikki kolme pientämme olivat kädet ojossa vastassa:"Welcome to our house!"

Lasten tuliaisten tutkimisen jälkeen siirryimme pöytään, johon tapojemme vastaisesti oli otettava Pikku-O:n lahja mukaan metelin välttämiseksi. Viimeksi (25.9.09) Pikku-O:lla oli vahva show päällä koko ruokailun ajan. Tänään esitys ei ollut ihan yhtä mahtipontinen, mutta hyväntuulisen äänekäs kuitenkin. Ruokailun aikana kuultiin mm. Aakkoslaulu ja monta monituista koputusta haarukalla lautaseen huomion saamiseksi vieraalta ja muulta pöytäväeltä. Onnistui.

Alkupalana söimme italialaisen antipaston, jossa leikkeleiden lisäksi oli artisokan sydämiä, oliiveja, marinoitua paprikaa, kevätsipulia ja tuoretta patonkia. Maistui hyvältä punaviinin kera. Pääruokana oli eilisestä saakka vetäytynyt lasagne, jonka tein ensimmäistä kertaa kaasu-uunissa esikeittämättömistä lasagnelevyistä. Erittäin hyvää, uskallan kehua.

Pääruoan jälkeen pikkuväki siirtyi yläkertaan, ainakin melkein. Pikku-O tuli monta kertaa hyväntuulisena arvioimaan olohuoneeseen katettua juustolautasta saaden siitä muutaman makupalan, ja E halusi tulla lukemaan pätkän Star Wars-kirjastaan. Muutama rauhoittelukäynti myöhemmin sain itsekin istuuduttua jälkiruokateen ja suklaan äärelle. T:n ja Garyn keskustelua oli mielenkiintoista seurata. Aivan jokaista filosofista sfääriä en tosin ymmärtänyt.

Vieraamme viihtyi kymmeneen saakka, joten huomisen viikonloppureissumme valmistautuminen venyy pitkälle yöhön. Taidanpa hakea Iso-O:n lumihousut ja ryhtyä niitä paikkaamaan.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Leikkitreffit

Touhukas aamupäivä Pikku-O:n satutunteineen kruunautui iltapäivälle suunniteltuihin leikkitreffeihin [Playdate]. Treffejä oli odotettu puolin ja toisin jo pitkään - Iso-O ilmoitti jo ennen joulua menevänsä A:n luokse leikkimään, ja A oli kertonut koko suvulleen Iso-O:n olemassaolosta. Kaikki vaan ei mennyt ihan putkeen.

Katsoin tarkan osoitteen nettikartasta. T lähti meitä heittämään kirjastoon mennessään. Sen verran vilkasliikenteinen oli se tie, johon karttamerkki osoitti, että purkauduimme autosta pienen sivutien varteen. Ja T meni menojaan. Taloa ei löytynyt. Soittelimme puolin ja toisin A:n korealaisäidin kanssa, ja vasta noin tunnin kuluttua tiemme kohtasivat. Heidän kotinsa sijaitsi usean sadan metrin päässä siitä paikasta, jossa sen kartan mukaan olisi kuulunut sijaita. Olin jo luovuttamassa, sillä pienten kärsivällisyys oli käytetty jo aikoja aiemmin loppuun, eikä se itsestäkään niin mukavalta tuntunut seistä pahantuulinen Pikku-O sylissä tien varressa.

Pääsimme siis kuitenkin lopulta heidän kerrostalokotiinsa, jossa kaikille riitti puuhaa. E pelasi yllätyksekseni shakkia toisella luokalla olevan A:n isoveljen kanssa (oli kuulemma koulussa oppinut) ja yritti viritellä leikkiä englantia huomattavasti aremmin puhuvan pojan kanssa. Iso-O ja A jatkoivat siitä, mihin olivat päivällä jääneet, ja Pikku-O tutki kaikkea ja osallistui milloin mihinkin aktiviteettiin. Itse pääsin istumaan mukavasti ruokapöydän ääreen edessäni kupillinen hyvää kiinalaista teetä. Jäi oikein hyvä mieli. Playdate-tie on nyt avattu.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Iloisia talvipäiviä

Koko alkuvuoden on mittari pysynyt pakkasella, ja kun aurinkokin on päivittäin paistanut saaden valkoiset hanget hohtamaan, on mieli varsin virkeä jatkuvasta, lähinnä itseaiheutetusta univajeesta huolimatta. Sen verran olemme Oulua etelämpänä, että pimeällä ei tarvitse koulumatkoja kulkea. Mahtavaa. Valoisaa aikaa on suunnilleen puoli seitsemästä viiteen, ja kohti valoa sitä jo muutenkin mennään. Ei voi siis valittaa. Valittaminen ei tosin muutenkaan tulisi nyt mieleeni, kun viime päiville on osunut mukavia asioita tai tapahtumia. Seuraavana niistä otteita.

E ja Iso-O ovat aloittaneet kevätlukukauden sekä paikallisissa kouluissaan että Suomi-koulussa oikein hyvällä mielellä. Iso-O tuo kyllä esiin toiveitaan Suomeen palaamiseksi, mutta hänellä nämä toiveet saattavat yhtäkkisesti vaihtua aivan vastakkaisiksi, joten päädymme tulkitsemaan hänenkin viihtyvän. Iso-O:n ryhmään tuli kaksostytöt Norjasta, ja sehän on suorastaan kuin naapurintyttöjen saapuminen - ainakin minulle ja tyttöjen isälle, johon olen moneen otteeseen preschoolilla törmännyt.

Apurahojen hakeminen on käynyt oikein työstä. T aloitti tämän urakan jo vuosia sitten, itselläni se on ollut ajankohtaista elokuusta saakka. Olen erittäin kiitollinen väitöskirjaohjaajilleni, jotka ovat kiireiltään ehtineet ja varsinkin viitsineet nähdä vaivan suosituskirjeiden laatimiseksi. Ilman suosituskirjeitä kun apurahoja on melkein mahdotonta saada. Monta hakemusta on tullut takaisin kohteliaan kirjeen saattelemana:"Kiitos mielenkiinnostanne säätiötämme kohtaan. Ikäväkseni joudun ilmoittamaan, että ...". Nyt kuitenkin on alkanut näkyä valoa tunnelin päässä, ja uskaltauduimme T:n kanssa kysymään vuokraemännältämme, josko vuokrasopimusta voisi jatkaa ainakin kesäkuun 2011 loppuun. Emme ole häneltä vielä vastausta saaneet, mutta melkein jo alamme iloita jatkostamme.

Pikku-O ei ole tarvinnut Ventolinea tai ylipäänsä muitakaan lääkkeitä joulukuun jälkeen. Silti mieltä on painanut uuden pihistelyn väijyminen lähitulevaisuudessa. Erinäisten ihmisten avustamana kortisonisuihke lähti Suomesta kaksi viikkoa sitten. Ehdin jo pelätä paketin kadonneen kokonaan, kunnes tänään löysin sen postilaatikostamme. Olo on helpottunut - nyt olemme paremmin varustautuneet.

Huomenna menemme ensimmäisille "playdate"ille Iso-O:n korealaiskaverin perheen kotiin. Mitä se tarkoittaa, selvinnee meillekin. Ihanaa on myös odottaa viikonlopun reissuamme kohti White Mountains-vuoria. Olemme varanneet majoituksen pe-su läheltä vuorta nimeltä Cannon Mountain. Sukset jalkaan, kypärä päähän ja menoksi!

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Jonossa

Jonotimme melkein tunnin Brown Middle Schoolin pitkällä käytävällä jatkuvasti pienessä liikkeessä olleessa jonossa saadaksemme viimein H1N1-rokotteet koko porukalle. Jonon pituus oli tyrmäävä, mutta jäimme alkuun kokeeksi sitä pidentämään ja sitten sitkeästi loppuun saakka. Pikku-O ehti tutkia lähes kaiken käytävän varrella tavanomaisesta seinästä poikkeavan ennen kuin saavutimme rokotusalueen.

E, Iso-O ja minä saimme nenäsumutteet, T ja Pikku-O joutuivat piikitettäviksi. Saimme ystävällistä palvelua, ja koko reissusta jäi ihan hyvä mieli. Epäselväksi jäi, miksi lasten (alle 10-v) kuuluisi saada kaksi annosta (E on nyt saanut), kun aikuisille riittää yksi. Kysyessäni tätä meitä palvelleelta hoitajalta sain vastaukseksi vain sen, että vanhemmat ovat altistuneet virukselle, kun taas lapset eivät. En ymmärtänyt, mutta eipä tainnut itse hoitajakaan tältä osin aivan kartalla olla. En myöskään muista kuulleeni, että Suomessa olisi rokotettu lapset kahdesti. Olenko väärässä?

Kovanluokan ulkoilua

Vuosi "kaksikymmentä kymmenen [twenty ten]" on käynnistynyt normaalina arkisena aherruksena jo maanantaina sekä E:n koulun että Iso-O:n preschoolin osalta. T:n yliopisto sen sijaan aloittaa luento-opetuksensa vasta parin viikon päästä, joten T:lla on suunnitelmissa opiskella kunnolla sekä Platonin Valtio että Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka ennen tätä. Kepeän letkeää lukemista siis tiedossa. Myös itse availen kertauskirjojani tuon tuostakin - kotirouvallahan sitä aikaa riittää - mutta täydellinen valaistuminen odottaa vielä tapahtumistaan.

Opiskelut ja koulun alkaminen on helpompi kestää, kun käy välillä vähän tuulettamassa päätään ulkoilmassa. Tähän aukeni hyvä mahdollisuus sekä sunnuntaina lumimyräkän jälkimainingeissa että tiistaina lyhyen koulupäivän jälkeen lähivuoremme Wachusetts Mountainin rinteitä koluten. Ihan vieressä se ei tämäkään mäki sijaitse, sillä automatkaan kuluu aikaa noin tunnin verran suuntaansa, mutta olemme silti kovin tyytyväisiä tähän korkeuseroltaan 320 metrin kukkulaan (vertailuna: Levin korkeusero 325m) ns. kotimäkenämme.

Hankimme etukäteen vain yhdet lasten lasketteluvälineet (E ja Iso-O kun ovat niin samankokoisia), mutta heistä kehittyi nopeasti sellaisia rinnekanuunoita, että oikeastaan ne toiset välineet olisivat kovastikin tarpeen. Toisaalta, Pikku-O:n vuoksi toisen meistä isommista on oltava pois rinteestä vahtihommissa, joten toistaiseksi pärjäilemme näin. Hissit ovat päivittäin auki klo 8-22, ja väkeä tuntuu riittävän. Jopa eilen arkipäivänä koko iso ala-aseman ravintola- ja huoltorakennus oli tupaten täynnä erityisesti teini-ikäistä porukkaa. Siellä joukossa liikuimme mekin - milloin evästaukopaikkaa etsien, milloin kadonnutta Pikku-O:ta etsiskellen, milloin tylsistynyttä E:a viihdyttäen (Iso-O:n ollessa laskemassa) ja milloin ikkunalautaan silmäkulmaansa kolauttaneen Pikku-O:n viiltohaavan verenvuotoa tyrehdyttäen.

Vaikka väkeä on paljon, on rinteissä kuitenkin riittävästi tilaa. Eli, halutessaan saa laskea ihan niin lujaa kuin suksista lähtee. Ja suksistahan lähtee, varsinkin T:lla. Kaikesta kamojen raahaamiseen ja säätämiseen liittyvästä epämiellyttävyydestä huolimatta on ihana nähdä, kuinka paljon Iso-H nauttii laskemisesta ja kovasta vauhdista. Jo pelkästään siitä syystä on mukava ahtautua kamppeinemme autoon, ja huristella kohti tunturia.

Loppiaista ei täällä vietetä, vaan vähitellen aletaan valmistautua parin viikon kuluttua olevaan Martin Luther King, Jr.-juhlapäivään. E tuli toissapäivänä koulusta vakavana ja kertoi pitkän tarinan siitä, kuinka "aikaisemmin tummaihoiset joutuivat istumaan bussin takaosassa" ja kuinka "epäreilua se oli". Tänään meidän loppiaisenamme pyöräilimme E:n kanssa koululle tuulettomassa pikkupakkasessa (luokkaa -5*C) auringon jo lämmittäessä ilmaa. Eräs isä tuli levenevä hymy kasvoillaan vastaan ja totesi:"Wow, hard core, great!".

lauantai 2. tammikuuta 2010

Osa 2: Välipäivistä uuteenvuoteen (NYC)

T pääsi osallistumaan hienoon Pohjois-Amerikan filosofien vuosittaiseen kongressiin 10 dollarin osallistumismaksulla ja 35 dollarin jäsenyysmaksulla. Hän otti maljansa täytenä, ja sen sijaan, että olisi nautiskellut itseään aivan erityisesti kiinnostavista aiheista, valitsikin ohjelmakseen ensi kevään lopun laajaa tenttiä tukevia aiheita Immanuel Kantista keskiajan filosofiaan. Yksi tärkeimmistä anneista taisi olla tietoisuus siitä, miten paljon vielä on opiskeltavaa. Luentoja - jotka tosin olivat erityisalan professorien pitämiä toisille saman erityisalan professoreille - oli aamusta myöhäiseen iltaan maanantaista keskiviikkoon, joten vietin intensiivistä äiti-lapset-aikaa 24/7-tyyliin. Keskiviikkoiltana alkoi korvistani jo hiljaisesti tuprutella savua.

Maanantaina tuuli kovaa. Vietimme päivän Brooklynissä aivan kotimme lähiympäristössä oikeaan välipäivätyyliin. Ulkona ei ollut mukavaa, kun kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin, joten tunnin juokseminen lähimäellä sai riittää. Sain luettua kohtuullisen hyvin, kun Pikku-O otti jo aamupäivästä parin tunnin mittaiset unet (jokin flunssa taas vaivana), ja E ja Iso-O askartelivat muovi- ja lasipulloista sekä pahveista mitä erilaisempia rakennuksia ja koristeita.

Tiistaina tuuli vieläkin kovempaa, mutta 'välipäivä' ei enää ollut porukallemme mahdollista. Matkustin jo tottuneesti kolmen kanssa metroilla, joihin on äärimmäisen hankala rattaiden kanssa mennä, kun portaita on paljon, hissejä ei suinkaan ole joka pysäkillä, eikä kukaan auta. E ja Iso-O auttoivat kantamalla kassiamme samalla, kun raahasin Pikku-O:n kärryjä portaita alas ja ylös. Tavoitteena oli kulttuurikokemus suuresta lelukaupasta. Ensimmäinen kohde sijaitsi Central Parkin kulmauksessa ja oli nimeltään F.A.O Schwarz. Olin etukäteen vannottanut pienet siitä, että menemme vain katsomaan, emme ostamaan, mutta kaikki unohtui ovesta sisään päästyämme. Vastassamme oli 1. liikaa ihmisiä, 2. käsittämätön määrä mitä mielikuvituksellisempia leluja sekä paketeissaan että ilman niitä. Lapset alkoivat välittömästi tilata niitä itselleen:"Äiti, minä haluan 2 laatikollista barbeja ja prinsessamekon ja ... ","Starwars-ukkelit ja Lego Empire State Building ja Harry Potter-miekka ja ...". Vain Pikku-O jätti tilailematta; tosin hänkin osoitteli erinäisiä paketteja innokkaasti, joten taisi hänelläkin jonkinlaisia toiveita käydä mielessä.

Pääsimme kuitenkin kohtuullisen kivuttomasti kaupasta ulos. Vastassa oli hyytävä tuuli, joka jäi kulman taakse, kun löysimme aurinkoisen paikan Trump Towerin läheltä. Vietimme lyhyen, mutta tärkeän eväshetken ihmetellen tätä mauttomaksikin kuvailtua tornia ja ohikäveleviä ihmisiä. Heti auringosta poistuttuamme tuli tosi kylmä, ja menimme Carnegie Hall-musiikkitalon ala-aulaan lämmittelemään. Pienet jalat kulkivat reippaasti kohti Times Squarea, kun odottamassa oli toinen suuri lelukauppa, Toys'R'Us. Jos E ja minä tykkäsimme enemmän siistimmästä F.A.O Schwarzista, niin tämä kaaosmainen kauppa oli enemmän Iso-O:n mieleen, sillä täysimittaisen maailmanpyörän lisäksi tästä kaupasta löytyi oikean talon kokoinen Barbie-talo.

Vellottuamme pitkän tovin ihmisvirrassa lähdimme kaikki helpottuneita ulos, jossa meitä vastaanottamassa oli entistäkin jäätävämpi tuuli. Kävelimme kuitenkin Broadwayta pitkin kohti etelämpänä sijaitsevaa Macy's-tavarataloa tai oikeammin sen jouluikkunoita. Ikkunoiden edessä oli jälleen niin kylmä, että menimme sisään lämmittelemään. Vaikka kyseessä on "maailman suurin tavaratalo", ei vaikutelma juurikaan poikennut Stockmannista. Hetken lämmiteltyämme menimme ulos, ja siinä se sitten oli - Empire State Building kaikessa komeudessaan. Iltaisin tämä hieno rakennus loistaa erivärisenä riippuen vuodenajasta; joulunaikaan rakennus on vihreä ja vaaleanpunainen (valot sammutetaan klo 2 yöllä, ja todistin tämän tapahtuman ma-ti välisenä yönä katsoessani sattumalta Manhattanin suuntaan juuri tuohon kellonaikaan - aika vaikuttavaa). Emme menneet ylös maisemia ihailemaan, sillä jono rakennukseen voi olla usean tunnin mittainen, ja olimme sopineet treffit T:n kanssa luentojen väliajalle. Mutta, näky tuotti jälleen uuden piirrustuksen; nyt E:n tekemänä.

Keskiviikkona Pikku-O saavutti 2-vuoden iän. Lauloimme komeasti ja moniäänisesti heti aamusta. Edellinen päivä oli vienyt mehut koko porukasta, joten otimme vähäisemmän tavoitteen päivälle - söimme syntymäpäiväpullat keskellä legendaarista Brooklyn Bridgea. Tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi, joten näkymät olivat hulppeat sekä Manhattinin eteläkärkeen ja Vapauden patsaalle että Manhattan Bridgen (metrosiltamme) ja Empire State Buildingin suuntaan kohti pohjoista. Koin oloni hieman huvittuneeksi, kun tällä romanttiseksikin kehutulla sillalla käveli niin monta rakastuneen näköistä paria - olipa yksi morsiankin sulhasensa kera - ja itse tallustin kauhtuneita kärryjä työntäen kolmen vähemmän romanttisen seuralaiseni ympäröimänä.

Uudenvuodenaatto oli isä-lapset-päivä eli pääsin liikkeelle yksinäni heti aamusta. Räntäsateessa, mutta helpottuneen huojentuneena istuuduin metroon ja nautin hetkestä. Ajelin Manhattanin eteläkärkeen, josta kilometrin kävelyn jälkeen saavuin tavoitepaikkaani. Menin katsomaan T:n makaaberiksikin epäilemää näyttelyä "Bodies, the Exhibition". Itse koin sen toisin, ja vietin melkein kolmen tunnin mittaisen anatomian ja osin fysiologiankin kertaussession. Vaikka näyttely ei ole kielletty lapsilta, en veisi heitä sinne. Näyttelyn jälkeen soitin T:lle, ja sovimme treffit Guggenheim-museolle, jonne T oli jokatapauksessa suunnitellut lasten kanssa menevänsä. Kävelin hitaasti Chinatownin reunaa pitkin Soho-ostosalueen nurkalle, ja hyppäsin metroon tavaten muun porukkamme museolla neljän aikoihin. Kävin museon sisäaulassa ihastelemassa rakennuksen simpukkamaista arkkitehtuuria, mutta itse museokäynnin jätin aamuisen intensiivisen opiskelun vuoksi väliin. T, E ja Iso-O tutustuivat mm. Kandinskyn ja Kapoorin teoksiin, ja jälkikäteen kehuivat kaikki kovasti kokemustaan. Pikku-O pääsi kanssani kärrykyydillä pitkän lenkin Central Parkissa ja kävi istumassa Liisa Ihmemaassa-patsaan sienen päällä aivan kuten kesälläkin.

Uudenvuoden ateria maistui monipuolisena jälleen Brooklynissa, ja lapset rauhoittuivat hetken kihertämisen jälkeen nukkumaan monta tuntia ennen vuodenvaihdetta. Sää oli sumuisen pilvinen, eikä minkäänlaisia ilotulituksia/omatekoisia pommeja näkynyt tai kuulunut koko illan aikana. Hyydyin itsekin ennen vuodenvaihdetta, mutta T kertoi jonkilaisia ilotulituksia olleen puoliltaöin. Perinteinen tapa vaihtaa vuotta New Yorkissa olisi ollut ahtautua Times Squarelle katsomaan alaslaskeutuvaa kristallipalloa. Ehkä joskus toinen kerta sitten - tai ehkä ei.

Vuosi vaihtui siis rauhallisissa merkeissä, joten olimme virkeinä lähdössä kohti Bostonia puoli yhdentoista aikaan. Ehdimme ja mahduimme jopa puoli tuntia aikaisemmin lähtevään bussiin, ja matka sujui ilman minkäänlaisia viiveitä sujuvasti neljässä tunnissa. Boston tuntui ihanan tutulta ja siistiltä ja rauhalliselta ja sopivankokoiselta. Lapsetkin kokivat kotiinsaapumisen positiivisena:"E, eikö olekin ihana olla taas Bostonissa!"

Reissun saldo kokemusten lisäksi: Iso-O oppi lukemaan!

perjantai 1. tammikuuta 2010

Osa 1: Joulu New Yorkissa

Talo alkaa vähitellen hiljentyä riemunkiljahdusten ja innostuksen aiheuttamien hypähtelyjen vaimentyessa hiljaiseen tuhinaan lastenhuoneessa. Kotiintulo oli muutenkin mukavaa puolentoista viikon matkalaukkuelämän jälkeen, mutta erityistä riemua kolmikomme keskuudessa tuottivat kuusemme alle ilmaantuneet paketit, joiden perään he yllättävän vähän haikailivat lomamme aikana (E ja Iso-O vain nauroivat, kun T kertoi itsensä Joulupukin soittaneen äreänä pimeän ja hiljaisen talomme ääreltä kiireisenä jouluyönään). Lasten iloa oli ihana seurata vierestä, ja hämmentyneen kiitollisina olimme itsekin moisesta muistamisten määrästä. Nyt on paketit avattu, laukut purettu, posti käyty läpi ja pieni iltapalakin nautittu. On aika palata hetkeksi lomatunnelmiin.

Jouluaatonaattoa vietimme tupaten täyteen ahdetussa bussissa. Ilmanvaihto puhalsi kuumaa ilmaa auringon huolehtiessa lopullisesta epämukavuudesta. Tilanteen kruunasi bussimatkan venyminen 1,5 tuntia normaalia pidemmäksi Manhattanin jouluruuhkan vuoksi. Ei ihmekään, että E totesi matkustavansa "seuraavalla New Yorkin matkallaan junalla". Pääsimme kuitenkin perille, ja saimme jälleen lämpöisen vastaanoton Suomikirkolla. Pääsimme autokyydillä suoraan Brooklynin pappilaan mukanamme kirjoja ja Aku Ankkoja lapsillemme sekä monia jouluherkkuja (lanttulaatikko, porkkanalaatikko, pipareita, kolmea erilaista kakkua, karjalanpiirakoita, suklaata, juustoja, glögiä ym) koko perheellemme. Olipa vieraanvaraista! Ja mukavaa, sillä muuten olisi joulupöytämme ollut kovin köykäinen suomalaisten herkkujen osalta. Asettauduimme taloksi, mikä ei lapsilla yleensäkään kestä kovin kauan.

Jouluaatto valkeni aurinkoisena. Lapset puhkuivat intoa, mikä ei kerrostaloasunnossa ole oikein naapuriystävällistä. Lähdimme pahinta energiapiikkiä purkamaan lumiseen leikkipuistoon läheisen mäen päälle. E ja Iso-O juoksivat laitteen luota toiselle, Pikku-O yritti pysyä pystyssä liukkaalla ja epätasaisella pinnalla. Itse keskityin ihastelemaan mäelle hyvin näkyvää Manhattan skylinea ja Vapaudenpatsasta. T tuli pian perässä, ja suuntasimme huomattavasti rauhoittuneiden pienten kanssa kohti metroa ja Manhattania. Aloitimme turistireissumme suoraan Times Squaren hulinasta, josta etsiydyimme kohti Rockefeller Centerin luistinkenttää, suurta joulukuusta ja isoja rakennuksia. Ihmisiä oli niin paljon liikkeellä, että osa paikan lumosta himmeni, ja lähdimme kohti seuraavaa kohdettamme, Yhdistyneiden kansakuntien päämajaa. Matkalla kohtasimme erityisesti Iso-O:n, mutta myös poikien ja allekirjoittaneen lumonneet Elmon ja Cookie Monsterin lasten televisio-ohjelma Sesame Streetista. Lumous säilyi koko lomamme ajan, sillä siihen palattiin vielä viikkoakin myöhemmin. Tapaamisesta syntyi hieno piirrustus.

Yhdistyneiden kansakuntien päämajaan ei marssita kuin torppaan, vaan käydään läpi lentokenttätasoinen turvatarkastus aivan pienintä myöten. Kärryt saimme onneksemme viedä sisään, sillä Pikku-O:lla alkoi vauhti uudelleen kiihtyä päivän kääntyessä pitkälle iltapäivään (päiväunet, joita hän kiistatta vielä tarvitsisi, ovat jäämässä historiaan, ja niinpä alkuillasta energiaa usein löytyy enemmän kuin pieni keho pystyy sisällään pitämään). Päämajassa pääsee 45 minuutin kestoiselle kiertokävelylle, mikäli on yli 5-vuotias ja onnistuu saamaan paikan 20 hengen ryhmästä. T ja E saivat paikat jouluaaton viimeisestä ryhmästä ja pääsivät käymään päätöksenteon kannalta tärkeissä paikoissa aina täysistuntosalia myöten. Itse yritin saada aikani kulumaan kahden jo hieman väsähtäneen O:n kanssa talon alakerran aulassa olevia näyttelyitä ja pääsihteerien kuvia ihmetellen. Pikku-O loi tavoilleen uskollisena hyväntuulisen, vastavuoroisen tervehtimissuhteen tummaihoisen turvamiehen kanssa huutelemalla kovaan ääneen kaikuvassa aulassa toistuvasti:"Bye bye!"

Joulupäivän aamu oli pilvinen ja harmaa, mutta pääsimme kuivahkoina kirkolle jo yhdeksäksi. Kuivahkoina siksi, että teiden liukkaudenestossa ei suolaa säästellä, joten ajoittain tulee kahlattua sohjon sijaan suolaseoksessa. Iso-O:n valkoiset sukkahousut sekä vaaleanpunainen kukkamekko olivat puoleen selkään asti mustien rapapisteiden peitossa. Vahinko oli jo tapahtunut, joten niillä mentiin. T kirjoitti tarkemmin joulupäivän tunnelmia omassa 25.12. blogissaan, joka kannattaa lukea. Selvisin messusta T:n lapsille osittain ideoiman ja seurakuntasihteerin sekä -assistentin suunnitteleman ja toteuttaman puuhapussin avulla; Pikku-O:kin keskittyi kuvan värittämiseen ja piirtämiseen lähes koko messun ajan. Messu meni T:n ja kanttorin sujuvan yhteistyön vuoksi hyvin, joten sen jälkeen oli mukava palata takaisin Brooklynin kotiimme omaa jouluamme viettämään. Söimme olosuhteisiin nähden hyvän ja oikein jouluisan aterian sateen ropistessa ikkunoihin ja Manhattan skylinen hävitessä kokonaan mustien pilvien taakse.

Tapaninpäivänä satoi kaatamalla silkkaa vettä. Pikku-O:n silmät alkoivat rähmiä sellaisella intensiteetillä, etten muista aiemmin moista nähneeni. Miten voimattomaksi itseni tunsinkaan! Olimme maassa, jonka terveydenhuoltojärjestelmä on, mitä on, ja kaupungissa, jossa oma Bostonin lastenlääkärimme ei ollut, eikä minulla ollut hajuakaan, mistä sitä apua pitäisi lähteä hakemaan. Haikeana muistelin viime keväistä Iso-O:n silmätulehdusta, joka hoitui niin helposti apteekista haetun voiteen avulla. Koska tulehdus selvästi rajoittui vain sidekalvoon, jäimme silmiä huuhdellen seuraamaan tilannetta. Tilanne menikin nopeasti paremmaksi, mutta lopullisesti se näyttää olevan ohi vasta tänään melkein viikkoa myöhemmin.

Kaatosateesta välittämättä lähdimme metrolla kohti MoMAa (the Museum of Modern Art). Jono museon ulkopuolella oli tyrmäävä; ihmisiä seisoi sateenvarjojensa alla lähes sadan metrin matkalla. Otimme tuumaustauon läheisessä Starbucks-kahvilassa, josta T lähti urheana perheenpäänä jonottamaan, kun me jäimme lämpimien kaakaomukiemme äärelle mukaviin olosuhteisiin. Yllättäen T soitti lähes heti lähdettyään, että pääsisimme sisään muutaman minuutin kuluttua. Kiireellä joimme kaakaomme, pukeuduimme märkiin ulkovaatteisiimme ja kiiruhdimme museolle. Käynti kannatti. Olimme kaikki vaikuttuneita erilaisista asioista. T kiersi E:n ja Iso-O:n kanssa kertoen heille tauluista (mm. Picasso, Matisse, Monet, da Vinci), patsaista (mm. Salvador Dali), arkkitehtuurista, muotoilusta (suomalaisista löytyivät Aalto ja Franck) ym., ja hämmennyimme molemmat heidän kyvystään katsoa ja arvioida teoksia omalla tavallaan. Pikku-O, jonka kanssa kiertelin hieman vähemmän pysähdellen, riemastui erityisesti suurista esineistä (kuten kapeasta autosta keskellä näyttelytilaa). Jälkikäteen syntyi jälleen monta piirrustusta nähdyistä tauluista ja esineistä.

Sade heikkeni yön aikana, ja sunnuntain keli oli lomamme parhain. Lumi oli lähes kokonaan hävinnyt. Central Parkin eteläosa kylpi auringossa, kun nautimme eväät suuren leikkikentän laitamilla. E ja Iso-O saivat hetken juosta paikasta toiseen, kun nautiskelimme kelistä Pikku-O:n ja T:n kanssa. Pian T lähti kohti Times Squarella sijaitsevaa Marriott Marquis-hotellia ja siellä samana iltana alkanutta filosofian alan kongressia. Suunnilleen samoihin aikoihin lähdimme me muut 61st kadulla asuvan T:n siskon lapsuudenaikaisen kaverin (K) perheen kotia kohti. Arvioin karavaanimme siirtymisnopeuden väärin ja myöhästyimme lähes kaksikymmentä minuuttia. Rakennus, johon menimme, ilahdutti E:a ja Iso-O:a kovasti, sillä alhaalla oli ovimies ja aulavahti aivan kuten yhdessä lasten lempiohjelmista (Curious George), ja K:n kodin neljännestätoista kerroksesta näkyi upeasti East Riverin ylittävä köysirata. T tuli myös vieraisille onnistuneen ilmoittautumisensa jälkeen. Vietimme oikein mukavan ja leppoisan iltapäivän/alkuillan. T lähti vielä illaksi kogressiinsa, ja matkustin ensimmäistä kertaa yksin New Yorkin metrossa kolmen pienen kanssa, ja vielä pimeän aikaan.