Syksy saapuu

Pääosin maisema on vielä kesäisen vihreä. Syksyn saapumisen voi kuitenkin jo aistia, sillä muutama vaahtera on vaihtanut väritystään puna-kelta-oranssiin suuntaan, joihinkin pensaisiin on ilmestynyt herkullisen näköisiä, mutta lasten terveyden kannalta epäilyttäviä marjoja ja sieniä puskee maasta sellaisella nopeudella, että niiden ystävääkin hirvittäisi. Iso-O ei kuulu ystäviin, minkä voi helposti huomata kuunnellessaan tytön puhetta:"Äiti, mä en voi mennä sinne, kun siellä on sieniä!" tai auttamalla itkua vääntävän tytön kaatuneen polkupyörän pystyyn suuren sienen vierestä, kun hän ei itse uskalla tulla sen lähelle.

Syksy aiheuttaa myös pukeutumisongelman. Aamuisin tekee mieli vetää takkia niskaan ja hanskoja käsiin. Koulun loputtua iltapäivällä voisi usein olla pukeutunut shortseihin ja t-paitaan. Koska kengät pidetään koko päivän jalassa niin koulussa kuin preschoolissakin, tulee jo nyt mietittyä, mitä ihmettä sitä pukee lastensa päälle sitten, kun ulkona oikeastikin on kylmä. Talossamme aiemmin asuneen suomalaisperheen äiti kertoi, miten koulussa oli hölmistyneenä kuunneltu kysymystä vaatteidenvaihtomahdollisuudesta kouluunsaapumisen jälkeen ja kotimatkaa edeltävästi. Koulumatka kuljetaan yleisesti aina autolla, joten pukeutumiskysymys kylmyyttä vastaan ei ole tarpeellinen.

Syksy tuo mukanaan myös nuhakuumeet ym. terveydelliset harmit. Pientä esimakua alkaa meilläkin ilmetä. Iso-O valitteli eilen päänsärkyä ja meni vapaaehtoisesti päiväunille sekä tavanomaista aiemmin yöunille. Aamulla oli jo helpompaa, joskin edelleen pientä nuutuneisuutta oli havaittavissa. Pikku-O:n hengitys yrittää aamuisin pihistä, onneksi vaiva helpottaa pian ylösnousun jälkeen. E kaatui eilisiltana pyörällään loukaten polvensa. Pikkuvaivoja nämä kaikki kuitenkin onneksi ovat. Influenssa ja erityisesti se pelätympi A(H1N1) ovat sitten jo asia erikseen. Toistaiseksi tilanne on näiltä osin rauhallinen, mutta väistämättä tulee muuttumaan. Rokotteiden kohderyhmiin - periaatteessa - kuuluvat kaikki pikkuisemme, mutta nähtäväksi jää, miten meihin ulkomaalaisiin oikein suhtaudutaan tosipaikan tullen.

Syyskuu vaihtuu huomenna lokakuuksi. Aika menee sellaisella vauhdilla, ettei oikein mukana meinaa pysyä. Pienet suhtautuvat tähän lupsakammin. "Olisipa jo joulu", totesi Iso-O ruokapöydässä jo muutama viikko sitten.

Kielletty hedelmä

Vahingossa varsin Suomi-painotteiseksi muodostunut viikonloppu kruunautui paikallisen Finlandia Foundationin järjestämään elokuvailtapäivään. Filmi oli toki suomalainen, mutta erityisen siitä teki tarinan sijoittuminen Pohjois-Pohjanmaalle ja Helsinkiin. Keskustelua herättänyt, helmikuussa julkaistu Kielletty hedelmä oli ollut katsottavien listalla pidempään. Vasta nyt, kun mahdollisuutta tarjottiin hopeavadilla, tuli ryhdyttyä ajatuksista tekoihin. Lapset olivat muiden hoidossa - loistava FF:n oheispalvelu - ja kerrankin tuli mahdollisuus viettää parisuhteellisuusteoreettisesti ihan kunnollista elokuvan katselukokemusta muistuttava hetki.

Itse elokuvasta olisikin sitten paljon sanottavaa. Se muistutti mieleen vuosia sitten hyvässä seurassa nähdyn elokuvan "Pappi" (Priest, 1994), jossa niin ikään käsitellään ulkoisesti omaksutun uskon sisäistämistä ja siihen väistämättä liittyvää kriisiä - siis sitä mistä Aristoteleen Retoriikassa käytetään nimitystä krisis - samoin kuin uskonnollis-sosiaalisen normiston kanssa elämistä ja viimein sovinnontekoa niin itsen kuin pyhän edessä. Varsin kaukaa, mutta kokonaan toisesta suunnasta liikkeelle lähtien on mainittava, että ajankohtakin kirvoittaa monenlaisia langanpäitä auki.

Kun katsoo vanhoillislestadiolaisten nuorten kasvukokemusta kuvaavan filmin katumus- ja sovintoteemaan syvästi kytkeytyvän juutalaisen juhlapyhän Jom Kippurin aattona, on toki koko pelikenttä uskonnollisen normiston ja yhteisöllisesti aukikirjoitettujen uskonnollisten kokemusten pariin auki. Juutalaisuushan näyttelee Yhdysvaltain itärannikon kulttuuri- ja uskontoilmapiirissä väestön määrään nähden varsin merkittävää roolia. Tämä näkyy muun muassa siinä, että paikalliset päiväkodit ja peruskoulut ovat huomenna kiinni. Ajankohdan lisäksi nousee esiin siis toinen, olennaisempi, seikka, joka kytkee elokuvan kehyskertomuksen ja edellä todetun toisiinsa: kristillisyyden traditiouomassa kulkevalla lestadiolaisuudellakin on seuraajiensa määrään nähden suurempi vaikutus suomalaisessa uskonnollisessa - ei siis vain kirkollisessa - ilmapiirissä.

Kaikista olennaisin rinnastus liittyy kuitenkin jo mainittuun ajankohtaiseen teemaan, katumukseen ja sovintoon. Vanhoillislestadiolaisuus - jonka "konttoriksi" ristitty keskustoimisto on Oulussa ja siten omilla Suomen kotikulmilla - painottaa tunnetusti kasteen kustannuksella parannuksentekoa ja rippiä kynnyksenä uskoon ja seurakuntaan, jossa "valtakunta" on jo läsnä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siunausta pyytävä syntinen, jolle julistetaan "Jeesuksen nimessä ja veressä" syntien anteeksiantamus, "saa olla uskomassa" kaikki synnit anteeksiannetuiksi. Näin elokuvassa tehtiin takaisin yhteisöön palaavan Marian kohdalla: anteeksi annettiin alkoholin käyttö, kiroilu, valehtelu, meikkaaminen, esiaviollinen seksi tai sen himo, rytmimusiikin kuuntelu ja tanssiminen, kuten myös yleisesti ottaen "pilkkaajien pöydässä istuminen", seurojen vältteleminen ja siten auktoriteetin vastustaminen.

Anteeksiantoon liittyy siis se olennainen kynnys, ettei synti ei ole vain sydämen luopumista Jumalasta ja hänen tahtonsa mukaisesta elämästä vaan erityisesti siitä yhteisöllisestä elämänmuodosta, jota pidetään "uskomassa olevalle" sopivana. Tosiasiassa syntien anteeksianto siis julistetaan ja on olemassa vain tämän yhteisön sisällä. Jossain määrin samoin kuin esimerkiksi New Yorkissa vahvasti edustetussa ortodoksijuutalaisuudessa, usko, seurakunta ja valtakunta yhdistyvät tavalla, jossa uskonnollis-kulttuuriselle pohjalle syntynyt sosiaalinen verkosto määrittää ei vain uskonnollisen ja moraalisen vaan myös sopivan elämäntavan nyansseineen. Ja juuri tämä viimeinen muodostaa rajan "valtakunnan" ja "maailman" välillä.

Ortodoksijuutalaisuushan on nimitys, jota 1800-luvun lopulla alettiin käyttää uudistusmielisten ns. reformijuutalaisten pyrkimyksiä vastustavista. Reformijuutalaiset - joita Yhdysvalloissa on pääosin - ajoivat heprean sijaan kansankielisyyttä, synagoogapalvelusten ja perinteiden uudistamista uskon sitomiseksi moderniin, muuttuneeseen maailmaan. Eräässä mielessä kyse oli siis paitsi traditiokeskeisen ja kontekstualisoivan ajattelutavan, myös ekskluviisisen ja inklusiivisen ajattelutavan erosta. Otetaan siis hetken ajaksi peiliksi ortodoksijuutalaisuus, lähinnä eksklusiivisena sosiologisena rinnakkaisilmiönä. Kummassakin - siis ortodoksijuutalaisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa - on kyse toisaalta uskonnonharjoittamisen saamasta muodosta, toisaalta rajaavasta ulkouskonnollisesta perinnetraditiosta.

Lyhyt, useasta lähteestä koostettu kuvailu siis ensin: Ortodoksijuutalaiset käyttävät itsestään mielellään nimitystä "Tooralle uskolliset". Jo tämä kertoo siitä, että keskeisin ajatus on pitäytyä uskon puhtauden ja sen "oikeana säilyttämisen" vuoksi perinteessä. Toora eli "Laki" tai "Opetus" on annettu Moosekselle virheettömässä muodossa ja siksi kaikkia sen ohjeita tulee noudattaa. Erityisen tärkeää on sapattisäännösten noudattaminen. Näihin edellisiin liittymättömät ulkonaiset piirteet ovat kuitenkin myös mielenkiintoisia. Säännönmukaisesti suurten perheiden lisäksi ortodoksijuutalainen on hyvin helppo tunnistaa esimerkiksi vaatetuksesta, hiuksista ja miesten poskikiharoista. Suuri musta huopahattu ja -takki, suuri valkoinen paita ja kirja kädessä erottuu New Yorkin metrotunneleiden monenkirjavasta ihmismassasta kuin huutomerkki. Keskeistä on kuitenkin huomata tämä: ortodoksijuutalaisen miehen "uniformu" ei suinkaan ole Tooran määräämä vaan 1800-luvun Itä-Euroopasta. Aksidentaalisesta onkin tullut substantiaalista. Joinakin elämänmuotoa merkittävästi ohjaavina muina kysymyksinä ovat niin seksuaalisuuden kuin viestintätekniikan arbitraarinen kohtaaminen.

Mikä tässä tuntuikaan tutulta? Viimeisimmästä auki kerien: oma juonteensa tänään nähdyn elokuvan kokonaisuuteen liittyy tietysti siinä, että elokuva jo kerronnan muotona kuuluu niihin, joita "uskomassa olevan" tulisi välttää omalla kohdallaan. Siksikin siis nimi "kielletty hedelmä". Muitakin vältettäviä toki on, edelleen, kuten taannoin ns. teatterijupakan osalla selväksi kävi. Tai siis, mitään kieltoahan ei asiasta ole olemassa. Sen sijaan asia ilmaistaan kiertoteitse, kuten erään ajoittain kuumana käyvän keskustelupalstan kommentti toteaa: "Ei elokuvat ole uskovaiselta kiellettyjä. Mutta uskovainen ei halua saattaa itseään kiusaukseen katsomalla elokuvan." Ja koska elokuvan katsominen olisi kiusaukselle alttiiksi asettumista ja siten jo oven avaamista luopumuksen tielle astumiseen, ei elokuvan katsominen ole siis "puhtaan omantunnon omaavalle" sisäisen mallin mukaan sallittua. Mutta sitä ei siis ole kielletty.

Hiljaisten sääntöjen ja tapauskollisuuden noudattamisen ulkopuolelle astuminen on se, mitä elokuva pyrki puolestaan Raakelin kautta tuomaan esiin. Koska kyse on elämäntulkinnan kokonaisuudesta ja omaksutusta, intensiivisestä kulttuurimuodosta, ei sen arviointi ja omakohtainen muovaaminen suinkaan ole helppoa. Ja siksi "maailmaan" menevien eksyneiden lampaiden osalle jää "uskosta luopuminen" ja äidin kommentin mukaan "helvetin liekeissä palaminen" - vaikka liikkeen ulkopuolisten silmissä he lähinnä olisivat tehneet pesäeroa liikkeensä ulkouskonnollisiin piirteisiin. Sisäisenä psyykkisenä prosessina asia toki saattaa myös tuntua uskosta luopumiselta, esimerkkinä tästä Marian sisko, jäähän joka tapauksessa paljon kuin erilaisen maailman ja joka tapauksessa erilaisen maailmantulkinnan piiriin. Toisaalta Raakelin samanaikaisissa ikävän kyynelissä ja vapautuneen helpottuneessa hymyssä paljastuu myös se, että itse usko ei ole kahlehdittu saarnamiehen julistamaan synninpäästöön.

Monella eri tavalla ajattelevien, liikkeen piirissä elävien yhteen nippuun laittaminen olisi epärehellistä - vaikkakin ei-lestadiolaisena, tunnen ulkoapäin itsekin pikkuhiljaa voimakkaammaksi käyvän keskustelun moninaisuuden ja vaikeuden - mutta joitain usein toistuvia piirteitä on pidettävä jollain lailla olennaisina, myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Siksi pyydän jo etukäteen anteeksi mahdollisia tunteiden tyrskyjä, joita tämän kielletyn hedelmän puolijulkisella haukkaamisella itse tuotan. On kuitenkin välttämätöntä jäystää ja nielaista se pala, joka on nyt jo tullut irti puraistuksi.

Uskonmaailman yhteisöpainotteisuus heijastuu ympärillä olevaan "maailman" tai "maailmallisen" torjuvana ylivarovaisena asenteena ja muodostaa samalla tästä kategorisen uskonsäännön. Käytännön paradoksi piilee siinä, että "kulttuurin" vastaisuus juuri synnyttää tietyn selvärajaisen alakulttuurin. Muutos edustaa mahdollisuutta jonkin vieraan, uskoa rapauttavan elementin omaksumiseen ja siksi on parempi käyttää vaikkapa vuoden 1776 Pipliaa. Samalla varovaisuusperiaatteen logiikalla ei käytetä korvakoruja tai meikata, parta jätetään kasvattamatta, hiuksiin ja myös vaatteisiin liittyy tietty ajattelumalli, musiikki jakaantuu "tunnustettuun" tai "kannatettavaan" ja sitten siihen mitä ei tunnusteta tai kannateta. Ajatusmaailman keskeisinä - sinänsä erittäin hyvinä, mutta hiljaisen välttämättömyyden vuoksi jollain tasolla yhteisössä julki tuotavina ja siten lukittuina - kiintopisteinä tulee olla perhe, isänmaa ja parhaansa tekeminen. Eikä vain parhaansa tekeminen vaan menestyminen. Siunaus kun saa näkyvän muodon monin eri tavoin. Mutta keskeiseksi kysymykseksi tässä kohden nousee se, mikä kaikki olikaan siunauksen "alla" ja mikä oli sen "takana"? Oliko sen välittäjänä Jumalan Sana vai Seurakunta vai jossain määrin molemmat?

Oman vastauksensa antaa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen "näin me uskomme" -palsta: "Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että Pyhä Henki toimittaa vanhurskauttamistyön evankeliumin välityksellä. Jumala vanhurskauttaa syntisen seurakunnassaan. Seurakunnalle ja sen jäsenille on Jeesus antanut sovituksen viran. Evankeliumin julistamisen virka on Pyhän Hengen virka. Hänen omansa käyttävät tätä valtuutusta."

Siis: evankeliumi vanhurskauttaa, mutta Seurakunta pitää evankeliumin hallussaan. "Hänen omansa" ovat saaneet valtuutuksen sen käyttämiseen. Sen kuulemisesta syntyvä usko säilyy hyvässä ja loukkaamattomassa omassatunnossa ja loukkaamaton omatunto on puolestaan puhdas silloin kun se on sitä Seurakunnan edessä. Näin kai tämä pitää tulkita. Mutta kuka mittasikaan sen omantunnon puhtauden? Ettei olisi niin, että Seurakunnalla on oma kielletty hedelmänsä hyvän ja pahan tiedon puussa? Vaan mitä tästä kohdasta pitikään ajatella: "Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma"? Tarkoittiko se hyvän ja pahan mestariksi ryhtymistä vai siihen ryhtymisen välttämistä?

Noh, luomiskertomuksen innoittamana on kai lopuksi syytä palata alkulähteille ja juutalaisuuteen. Jom Kippuria eli Suurta sovituspäivää vietetään nimittäin kymmenen päivää juutalaisen uuden vuoden jälkeen. Tämän kymmenen päivän "pyhien päivien" jakson päättävänä Sovituspäivänä noudatettiin muinoin rituaalia, jonka päätteeksi ylipappi siirsi kansan synnit pukin kannettavaksi autiomaahan - siis syntipukin kannettavaksi. Olisiko niin, että jotain on tästä traditiosta siirtynyt myös meidän aikoihimme, niiden käsiin jotka kielletystä hedelmästä ovat oman ylipapillisen palasensa haukanneet?

Illallinen hyvässä seurassa

Emme olisi täällä, jos T ei olisi tavannut professori Gary Gurtler:ia Helsingissä kesäkuussa 2007 ja/tai olisi antanut itsestään vähemmän mairittelevan vaikutelman tuon tapaamisen aikana. Kivikkoinen valmistautumisemme ei olisi onnistunut ilman kyseisen henkilön vahvaa taustatukea. Olikin aika kiittää. Päätimme tehdä sen pyytämällä hänet kotiimme illalliselle. Sinänsä haastavaa, sillä kolmikkomme ei ole parhaimmillaan iltaisin kuuden jälkeen. Ilta ei ollut tältä osin poikkeus.

E ja Iso-O olivat kovin jännittyneitä kellon lähestyessä kuutta. Nämä vieraita rakastavat pikkuisemme seisoivat etuovemme rappusilla:"E, tähystä sinä harmaatukkaista miestä tuohon suuntaan, niin minä tähystän tähän suuntaan". Pikku-O meni portaita ylös ja alas innokkaasti hihkuen. Vihdoin auto ajoi pihatiellemme. E oli häipynyt yläkertaan odottamiseen pitkästyneenä, mutta Iso-O ja Pikku-O olivat kädet ojossa vastassa. T esitteli kotimme, minkä jälkeen pääsimme pöytään. Alkupalana oli täytettyjä pinaattilettuja (täytteenä fetajuustoa, kevätsipulia, punasipulia ja tomaattia, pinnalla parmesan-juustoa). E ja Iso-O söivät omansa kohtuullisen siististi. Sen sijaan Pikku-O levitti lettunsa täytteineen ympäri lautasta, pöytää ja tuoliaan. Jatkuvan vauvakielisen monologin säestämänä täyte levittyi valkoisena voiteena kasvoille aina otsaa myöten. Tilanne ei jäänyt vieraaltamme huomaamatta. Onneksi kyseessä on kuitenkin Iso-O:n sanoja lainatakseni "ihana, mukava mies", ja pienen siivousepisodin jälkeen pääsimme jatkamaan.

Pääruokana oli uunilohta, perunamuusia, salaattia, jättikatkarapukastiketta ja keitettyjä kasviksia. Pikku-O:n monologi jatkui. E ja Iso-O olivat yhtäkkiä erittäin väsyneennäköisiä, ja syöminen hidastui hidastumistaan. E alkoi valua tuolillaan. Oli aika todeta, että jälkiruoka nautitaan aikuisten kesken. Pikaisten iltatoimien jälkeen pienet olivat sängyissään, mutta yhtäkkiä täysin virkeinä. Asiaa oli paljon. Iso-O olisi välttämättä halunnut mennä sanomaan "sille mukavalle miehelle vielä good night", mutten enää antanut. Pikku-O ei lupaa kysellyt, vaan laskeutui lastenhuoneesta poistumiseni jälkeen alakertaan kahdesti. Monta yläkertareissua myöhemmin sain kannettua haudutetun teen ja suklaakeksit pöytään. Vihdoin oli rauhallista minullakin. Vieraamme näytti järjestämästämme ohjelmastamme huolimatta viihtyvän, ja saimme jopa kutsun jesuiittayhteisön lounaalle St. Mary's Hall:iin Boston Collegen kampukselle. Saatamme mennä.

Kehityskeskustelua, vanhempainiltaa ja virastoasiointia amerikkalaisittain

Arki on asettunut uomilleen ja isommat kulkevat kouluissaan totutulla rutiinilla. Tuntuu hyvältä nähdä heidän viihtyvän niin hyvin. Samalla sitä ihmettelee, kuinka uskaliaasti pienet ihmiset heittäytyvät ympäristöön, jonka voisi kuvitella olevan sama kuin joutuisi itse keskelle swahilin kieltä ja kulttuuria. Samaa uskallusta toivoisin itseltänikin. Taidan olla perheemme ainoa, jolle heittäytyminen täysillä tähän "amerikkalaiseen" Small talk - kulttuuriin ei ole vieläkään oikein luonnistunut. Harjoitusta siihen olen toki saanut - eilen oikein kolmeen eri otteeseen.

Aamusta E:n kouluunviennin jälkeen pyöräilin vauhdikkaasti Iso-O:n Preschoolille, jossa olin sopinut tapaamisen Iso-O:n opettajan, Ms. Jenniferin kanssa. "Parents do the talking, we do the listening" oli tapaamisestamme annetussa ennakko-ohjeessa. Tapaaminen meni aivan mukavasti, mutta tunsin oloni kovin kömpelöksi. Iso-O:n selviämisestä ryhmässä tai ylipäänsä kodin ulkopuolella, en ole ollut yhtään huolissani, joten tilaisuus olikin enemmän tarkoitettu opettajalle tiedoksi meidän taistelijaprinsessamme luonteesta. Ms. Jennifer oli netistä printannut itselleen listan suomalaisia sanontoja, joita hän oli suunnitellut käyttävänsä Iso-O:n kanssa, mutta kertoi ilokseni, ettei ollut niitä lainkaan tarvinnut. Kömpelöstä keskustelustamme huolimatta tulin ymmärretyksi, joten oloni oli jälkikäteen hiukkasen parempi.

Toinen harjoitussessioni oli tragikoominen asioiminen kaupunginvirastossa. Olemme vuokraemäntämme suosiollisella avustuksella hankkimassa meillä kompostia. Jotta sen saisi, täytyy ensin käydä maksamassa kaupungintalolle 50 dollaria, jotta saa kuitin, jolla voi käydä kompostin hakemassa aivan toisesta paikasta. Kirjasto, jossa muutenkin oli eilen käytävä DVD-elokuvia palauttamassa, sijaitsee aivan kaupungintalon vieressä, joten kävin hoitamassa tämän kuittiasian kuntoon. Saapuessani kaupungintalolle, minut ohjattiin asioita hoitavaan virastohuoneeseen. Virastotäti otti minut vastaan silmälasit nenällään, etsiskeli hetken lomaketta, pyysi täyttämään sen, ja kun tuli maksun hetki, totesi maksun onnistuvan n. 100 metrin päässä olevalla tiskillä käytävän toisessa päässä. Hieman hämmentyneenä lähdin lomakkeen kanssa tälle tiskille. Tiskillä ilmeni, että ensimmäinen virastotäti ei ollut merkinnyt rasteja oikeisiin kohtiin, eikä allekirjoittanut lomaketta, joten pääsin uudelleen palaamaan ensimmäiseen huoneeseen. Sain rastit ja allekirjoituksen, joten lähdin takaisin toiselle tiskille. Rastit olivat edelleenkin osittain väärissä paikoissa, mutta tällä kertaa sain kuitenkin maksun suoritettua, ja sain nelisivuiseen lomakkeeseen neljä leimaa. Yksi sivu jäi tälle tiskille. Palasin kolmen sivun kanssa ensimmäiseen huoneeseen, jossa virastotäti antoi minulle yhden sivun pitäen itse kaksi. Kokemukseni oli sen verran absurdi, että jouduin varmistamaan, että tämä lomake on nyt varmasti se, jolla kompostin saamme. Sellainen positiivinen asia tähän virastoasiointiin liittyi, etten tuntenut itseäni lainkaan kömpelöksi; kielitaitoni riitti täydellisesti.

Kaupungintalo- ja kirjastoreissun jälkeen lähdin kolmanteen harjoituspaikkaani. E:n koululla oli "Open house" eli vanhempainilta. Ilta alkoi itselleni erittäin piinallisella puolituntisella koulun jumppasalissa, jossa oli pientä naposteltavaa ja pelkkää vapaamuotoista small talk:ia. Tilanne helpottui huomattavasti, kun pääsimme lasten luokkiin heidän paikoilleen istumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan opettajan kanssa sekä tutustumaan lastemme tekemisiin koulussa. E oli kirjoittanut kirjeen:"9/21/09. Dear Mom and Dad, Welcome to my classroom. First grade is fun. I like reading. Please look for my work on the board. Love, E". Tässä hän varmasti oli saanut apua. Mutta, hauskempi oli katsoa E:n tekemisiä luku-ja matematiikkakirjoista sekä joka maanantai tehtävästä viikonlopun kertomuksesta. E oli piirtänyt jokaiseen hienon kuvan, lähinnä jalkapallon pelaamisesta. Kirjoittamiselle oli jäänyt hieman vähemmän aikaa:"I lik pl soccr" tai "I rid my bik". Nämä oli selvästi kirjoitettu ilman apua. Silti ne lämmittivät äidin mieltä eniten. Ilta loppui rehtorin juhlasalissa pitämään puheeseen koulun ja kaupungin erinomaisuudesta sekä valtavista haasteista, jotka aiheutuvat taloustilanteesta ja lisääntyvistä oppilasmääristä. Puhetta kuuntelin jo tottuneesti. Sanat "excellent", "marvelous", "huge challenge" ym. ylisanat kun ovat jo tulleet tutuiksi täällä eläessä. Pyöräilin kotiin lämpimässä, pimeässä loppukesän illassa tuntien oloni oikein mukavaksi.

Museossa - taas

Viikonloppu meni nopeasti lasten kanssa touhutessa. T lähti aikaisin la-aamuna New Yorkiin vihkimään Suomesta saapuneen pariskunnan sekä huolehtimaan sunnuntain messusta, ja saapui kotiin myöhään su-iltana lasten jo nukkuessa. Jottei elämä menisi liian raskaaksi, jäin pienten kanssa kotiin, jotta voimia riittäisi jälleen uuteen kouluviikkoon.

Jos arkiaamuisin saa mainitella peittojensa uumeniin piiloutuvia koululaisiaan heräämään, ei viikonloppuisin ole ollenkaan samanlaista ongelmaa. Olin virkeänä aloittamassa lauantaiaamua jo seitsemältä - pienet olivat aloittaneet omansa jo aiemmin lastenohjelmien parissa. Aamusta ulkona oli vain 41 astetta (=5 Celsiusta), mutta nopeasti auringon lämmittäessä nousi 75 asteeseen saakka (=23 Celsiusta) eli oli oikein mukava päivä olla pihalla. Lähdimme käymään lähikaupassa, jossa lastaamani, irtotavarana myytävän kaurahiutalemäärän valtavuus (9lbs=4,1kg) herätti hilpeyttä. Naureskelin mukana, tietäen kuitenkin, että käymme hakemassa samanlaisen säkin viikon kuluessa. Olimme melkoinen näky kulkiessamme kaupalta kotiin Pikku-O:n istuessa rattaissaan 4-5 paperikassin kanssa. Kukaan muu ei tee näin - kaupassa käydään aina autolla, oli matka kuinka lyhyt tahansa.

Kun Pikku-O meni päiväunilleen, vietimme E:n ja Iso-O:n kanssa elokuvahetken katsomalla kirjastosta löytämäni elokuvan Little Manhattan bongaillen paikkoja, joissa olimme yhdessä käyneet ja eläytyen samalla isin New Yorkin reissuun. E jaksoi hyvin katsoa, ja ihmetteli useaan otteeseen, miksi elokuvassa sanottiin tyttöjen olevan jossain alakoulun vaiheessa ällöttäviä. Iso-O teki muutaman pyörähdyksen sohvan ulkopuolella, mutta ihmeen hyvin hänkin jaksoi keskittyä. Tuntuu hauskalta, että E ja Iso-O eivät yhtään kritisoi sitä, että kaikki täällä nähtävät ohjelmat ovat englanniksi; se tuntuu heistä ilmeisesti jotenkin itsestäänselvältä. Pikku-O heräsi ennenkuin elokuva oli ohi, joten lopun katsoimme sitten rusinoita natustaen porukalla.

E on halunnut siivota ullakon jo ainakin kuukauden ajan, mutta koska en ole löytänyt itsestäni samaa innokkuutta, on homma siirtynyt vedoten liian kovaan lämpötilaan ullakolla (tämä on ollut totta erityisesti helteiden, mutta myös vähemmän helteisten, aurinkoisten päivien aikana). Nytkin oli lämmin, muttei sentään tuskaista. Ullakko oli remonttipölyn peitossa (ks. Kattoremonttipäivä), joten harjaus ulkoharjoilla sai ilman sakeaksi. Ajoin aika nopeasti innokkaat siivoojat pois. Sen verran saivat kuitenkin osallistua, että kaikille jäi tyytyväinen mieli. Nyt meillä on siisti ullakko, ja ikkunasta ulosheitettävät paloportaatkin on asennettu käyttövalmiiksi.

Ilta tuli nopeasti, ja menimme kaikki kahdeksalta nukkumaan. Älysin itsekin käyttää sen ns. oman aikani nukkumiseen, mikä oli hyvä, sillä sunnuntaina nousimme jälleen aikaisin, tosin suunnitellusti. Lähdimme museoon - taas. Varmistin toki etukäteen, että E ja Iso-O haluavat lähteä Harvard Museum of Natural History - museoon, jossa oletettavasti olisi samoja asioita nähtävillä kuin muutama viikko aiemmin käymässämme New Yorkin monta kertaa suuremmassa luonnonhistorian museossa. Ei tarvinnut mainitella, joten lähdimme yhdeksän aikaan metroa vaihtaen kohti Harvardin kampusta. Kävelimme kampuksen läpi tunnelmaa aistien (=minä aistin, lapset kiinnittivät huomiota esim. puussa kiipeilevään oravaan tai aidanpylvääseen jätettyyn sipsipussiin). Matka museolle oli lyhyt, joten energiaa tutustua museon antimiin oli vielä pilvin pimein. E ilmoitti ryhtyvänsä isona arkeologiksi; kiinnostuksen kohteita ovat dinosaurusten, haiden, tappajavalaiden ym. isojen eläinten luurangot ja "kaikki historiaan liittyvä (siis myös temppelit ja pyramidit), linnut ja kasvit ei kiinnosta". Iso-O tykkäsi värikkäistä kivilajeista, ja trooppisista linnuista. Harmia molemmille tuotti se, että juuri se sali, jossa oli kokonainen kirahvi, oli kunnostuksen alla. Mielestäni pääsimme aivan mukavasti näkemään tuon toivotun kirahvin, sillä saliin oli tehty aidattu ihmettelyalue, josta kirahvi näkyi kolmen metrin päässä. Mutta se ei ollut sama kuin mahdollisuus päästä ihan lähelle. Pikku-O alkoi hermostua tunnin jälkeen, mutta olin viekkaasti ottanut mukaan pienen pussillisen kuivia muroja, joiden napostelun ajan saimme lisäaikaa museon ihasteluun. Pari tuntia riitti hyvin, joskin E olisi varmasti jatkanut pidempäänkin.

Olimme sopineet treffit museota lähellä asuvan suomalaisperheen kanssa puolilta päivin, joten lähdimme karttaa tulkiten tallustamaan samalla tutustuen Bostonin vieruskaupunki Cambridgen tunnelmaan. Ennen saapumistamme tämän suomalaisperheen kodille, törmäsimme kahden lapsensa kanssa liikkeellä olleeseen toiseen suomalaisäitiin. Tuntui oudolta sattumalta, varsinkin, kun olin tämän, neurologiaan erikoistuvan lääkäriäidin kanssa vaihtanut sähköposteja aiemmin kesällä. Pienen keskusteluhetkemme jälkeen lähdimme jatkamaan kodille, jossa vietimme hauskan kolmituntisen ruokapöydän äärellä syöden ja höpisten. Lapset olivat innoissaan kavereista, ja Iso-O haltioissaan talosta löytyneistä lukemattomista, hänelle sopivan kokoisista prinsessamekoista muine rekvisiittoineen.

Lapset olivat jo nukkumassa, kun T tuli onnistuneelta New Yorkin reissultaan. Yöt alkavat olla niin kylmiä, että suunnittelemme vaihtavamme ikkunoissa nyt olevat hyttysverkot laseihin (onhan niissä toki yksinkertaiset lasit nytkin, mutta kaksinkertaisuus alkaa tuntua houkuttelevalta, kun aamuisin sisälämpötilakin alkaa olla alle kriittisen). Mukavaa oli lasten kanssa, mutta onpa ihanaa saada T taas kotiin. Tai no, miten se kotonaolo määritellään, kun tämä maanantaipäiväkin kuluu klo 8.10-21 kampuksella.

Yhdistyneet kansakunnat

Amerikan Yhdysvallat on vallattoman omituinen maa. Sen omat kansalaisetkaan eivät käytä nimitystä "nation" silloin kun viittaavat huomattavan eripuraiseen kansakuntaansa. Sen sijaan oikeassa maailmassa huomattavasti paljon laajemmalle ulottuva "Americans" on yhdysvaltalaisen antama "oikea" nimitys kaikille niille, jotka asuvat Amerikan Yhdysvaltojen maaperällä. Kuka tekisi merkityssulautumien käänteistä historiaa ja sanoisi isossa salissa että eihän se näin ole?

Kun olin huomattavasti nuorempi, oma isäni muutaman kerran kakisteli nähtyään seurakunnan hiihtolomaleirin varusteisiin kuuluvan suksipussini olevan mallia "imitoimme amerikkalaista". Muistan tuolloin kuulleeni kommentin amerikkalaisen ja yhdysvaltalaisen eroavuudesta. Muistiini on iskostunut myös toive toisenlaisen suksipussin etsimisestä kyseiselle matkalle. Allekirjoitan ensimmäisen kommentin kokonaan - niin silloin hiljaisesti kuin mahdollisimman äänekkäästi tänään - vaikkakin kohteliaisuussyistä olen joutunut useammin kuin kerran hillitsemään itseäni. Uutta suksipussia en sen sijaan olisi edelleenkään halukas etsimään; kyse ei ollut vain ulkonäöstä vaan myös kestävyysominaisuuksista. Ja se Yhdysvaltain lippu oli keino erottaa samankaltaiset pussit toisistaan.

Häiritsevän suorasukaisesti, "vasemmisto-liberaaleista" paikallisista itärannikon opiskelijoista lähtien, Yhdysvaltojen kansalainen viittaa omaan kansakuntaansa sanalla "amerikkalainen": Mutta tämähän ei pidä paikkaansa! Useammin kuin kerran olen selittänyt kouluun valmistautuvien ja koulussa olevien - huomattavan tarkoitushakuisia - kirjastokirjoja lukeville E:lle ja Iso-O:lle, ettei Amerikka-nimistä valtiota ole olemassa. Eikä "Amerikan lippua". Sen sijaan on olemassa sekä Pohjois- että Etelä-Amerikkaan jakaantuva manner. Ja Pohjois-Amerikassakin on ihan kokonaan toinen valtio, Kanada, joka ei suinkaan ole yksi yhteen Yhdysvaltojen kanssa.

Se, onko Kanada suvereeni valtio vai ei, jätettäköön tässä lillukanvarsiin takertujien maailmankonferenssin sivuseikaksi - samoin kuin se, että Meksiko on yhtä lailla pohjoisamerikkalainen maa. Olennaisempaa on esimerkiksi palata ajatukseen kirjastokirjoista. Sellaistakin kirjaa on talossa katseltu, jossa sulavasti iskostetaan lapsen mieleen Yhdysvaltojen olevan paitsi "Amerikka" sekä se, että juuri tämä "Amerikka" ruokkii - ei vain itsensä, vaan - laajasti ottaen koko maailman. Ja sehän ei myöskään pidä paikkaansa. Asia maataloustuotteiden osalta muuttuu kokolailla erilaiseksi, jos tilannetta ei tarkastella vain rahana vaan ravintokäyttöön kelpaavan aineen määränä. Yhdysvallat on toistaiseksi edelleen ollut suurempi ruoan viejä kuin tuoja - siis jos asiaa tarkastellaan dollareissa. Loppu jääköön lukijan harkinnan varaan.

Mutta alkuun palataksemme: mikä on tämän Amerikan Yhdistyneiden Kansakuntien tarina? Koko ajan selvemmäksi käy, että yhteinen hallinto on yhteinen vihollinen sellaisille nykyisille osavaltioille, jotka tilanteen vakavuuden todettuaan tahtoisivat selvästi elää omalla tavallaan. Siis ihan kokonaan omalla laillaan, ilman että muut osavaltiot - ja etenkin ne "tietyt" osavaltiot - sähläisivät kommentteineen esimerkiksi terveydenhoitoon liittyen.

Tällä viikolla tämän auki sanoikin eräs huomattavan hillitty ja sivistynyt filosofian yhdysvaltalainen pääaineopiskelija, jonka suurin poliittinen toive kohdistui liittovaltion mahdollisimman pikaiseen purkamiseen: "Jos me haluamme olla täällä ns. sosialisteja niin miksi meidän ei rauhassa annettaisi olla? - Huvittavinta vain on, että Eurooppaan verrattuna uudetkin ehdotetut järjestelmät ovat hyvin pidättyväisiä." Tätä selvemmin ei kai ole mahdollista ilmaista sitä, että ei itse usko samaan elämisen eikä yhdyskunnan rakentamisen malliin kuin merkittävä osa muusta väestöstä. Ellei se sitten ole tämä: "Antaa muiden osavaltioiden yrittää pärjätä juuri niin kuin he itse haluavat epätoivonsa tuottaa."

Itse puolestani tänään kävin Yhdistyneiden Kansakuntien toimitalossa, katsomassa vierailija-aulan vaihtuvassa näyttelyssä epätoivoa Kongon demokraattisen tasavallan arjen demokraattisesta tasavallasta. Kun aiemmin olin hiljaa henkisesti kritisoinut päämajan sijaintia Yhdysvalloissa, en enää tee niin lainkaan. Monista lähtökohdista yhteen liittyneiden ajatusten summana on mahdollista kysyä, missä muualla olisi parempi olla päämaja kuin siellä, jossa historian alkujuurista lähtien on haluttu hakata päätä seinään eri kansakuntien - tai ainakin erilaisten kansalaisuus- tai demokratia-aatteiden - arvomaailmojen yhteensovittamisessa?

Yhdysvallat, joiden yhtenäisyys on enemmän sanoissa kuin olemuksessa, on kokeilu, jonka elinkelpoisuutta ei ole vielä lopullisesti ratkaistu samalla tavalla kuin "suuren vihollisen" ja kilpailijan eli valtiollisen kommunismin neuvosto-sosialistisen sovelluksen. Mutta: Tämä ei poista sitä todellisuutta, että kokeilusta kyse on täälläkin, sillä jokainen yhdyskunta on kokeilu. Hyväksyttäneen kuitenkin se, että asioilla on erilaisia jyrkkyys- ja siten myös potentiaalisia kaatumiskertoimia. Ja myös se, että korkeilta savijaloilta kaatuessa yleensä tömähtää.

Edelliseen viitaten: mitä on luvassa imperiumin jälkeen?

Tavallisia päiviä

Arkemme alkaa muotoutua. T on päivät poissa aamusta myöhäiseen iltaan ihan kuin Suomessa, tiistain ja torstain kotiopiskelupäiviä lukuunottamatta. Nekin kuluvat sulkeutuneena työhuoneeseen filosofisten opusten tai ranskankirjan sekä kannettavan tietokoneensa kanssa. Välillä toki on aikaa käydä kanssamme syömässä tai vaikka lennättämässä paperilennokkeja innokkaan kolmikon kannustamana keskikerroksen pesuhuoneen ikkunasta takapihalle. E lähtee pyöräillen kouluun joko T:n (ma, ke, pe) tai minun kanssani klo 8.10, Iso-O jää tuolloin vielä viimeistelemään aamutoimiaan. Aamupuuron syöminen on erittäin hidas operaatio, johon neidillä helposti uppoaa tunnin verran aikaa; siksi onkin hyvä, että lähtö preschool:iin on vasta klo 8.50. Kotiuduttuani Iso-O:n vientireissulta n. klo 9.10 onkin aikaa itselle - ja sille pienelle termiitille, joka on tuohon aikaan virkeimmillään.

Aamupäivä menee nopeasti, ja klo 12 on aika hakea Iso-O. Saapuessani tänään Preschool:ille oli vastassani vaaleanpunaiseen mekkoon, keijunsiipiin, prinsessakruunuun ja korkokenkiin pukeutunut tyttönen, joka näissä korkeissa kengissään oli lähes päätä muita ryhmäläisiään pidempi. Välillä mietityttää, mitä hän tästä kokoerostaan tykkää. Ilmeisesti se ei haittaa, sillä iloisesti hän kertoi saaneensa poikakaverin. "Se oli mua tähän asti", Iso-O sanoi näyttäen olkapäätään. Vanhempainillassa sain kuulla, että Iso-O:n pituus ja kehitystaso muihin 4v-ryhmäläisiin verrattuna on herättänyt opettajien keskuudessa tuumintaa, josko hän siirtyisi TK (=transitional kindergarden) ryhmään, jossa on syksyn aikana 5-v täyttävät. Mietitään tätä, kunhan kieli kehittyy. Kouluunhan nämä lapset menevät meidän Iso-O:n kanssa samaan aikaan.

Preschool:issa tarjotaan "healthy snack", mikä tarkoittaa muutamaa suolakeksiä, joten Iso-O on kovin nälkäinen kotiin saavuttuamme. On aika välipalalle. Kun Pikku-O menee päiväunilleen, Iso-O piirtelee, kirjoittelee, leikkii nukeillaan tai puuhailee netissä lastensivuilla. Unien jälkeen lähdemme E:n hakureissulle. Tuntuu tosi hyvältä, kun pääsemme niin hyvin pyörillä - vielä alkukesästä Suomessa ollessamme Iso-O ei osannut/suostunut ajamaan 12' pyörällään ilman apupyöriä. Nyt 20' pyörä kulkee jouhevasti eteenpäin kuhmuraisia ja kapeita kävelyteitä pitkin. "Thank you", kuuluu kirkkaalla tytönäänellä ohituksen hetkellä. "Oh, you are welcome!", on poikkeuksetta ohitettavan iloinen vastaus. Pikku-O istuu takanani turvaistuimessaan niin hiljaa, että joudun välillä tarkistamaan tämän muuten niin kovaäänisen pikkuisemme mukanaolon.

Koululla parveilee koululaisten hakijoita - äitejä lapsineen, isiä, aupaireja, isovanhempia. Keltainen koulubussi seisoo valmiina oven edessä. Tasan klo 15 (tai täkäläisittäin 3PM) koululaiset saapuvat jonossa, kättelevät opettajansa osoittaen samalla hakijansa, ja saavat luvan lähteä. E näyttää äidin silmään onnelliselta ja ryhmään kuuluvalta. Haemme yhdessä pyörän, ja talutamme alkumatkan, sillä hakijoita isoine autoineen on joka puolella. Ison tien ylitys sujuu helposti, sillä liikennettä on aina koulun alun ja päättymisen aikaan ohjaamassa lähellä eläkeikää oleva, hyväntuulinen nainen toivottaen kaikille upeaa päivänjatkoa.

Kotona syömme yhdessä päivän tapahtumat kerraten. Läksyjä ei juuri tule, sillä työ tehdään suurelta osin pitkän koulupäivän aikana. Reppu puretaan, seuraavan päivän snack ja lounas juomapulloineen pakataan valmiiksi. Ilta tuntuu lyhyeltä - leikkiä sisällä tai ulkona, puuhailua, riehumista, riitelyä, itkua, lastenohjelmia, ja joskus isin kanssa jalkapalloilua lähikentällä. Iltapuuron ja iltatoimien jälkeen yritämme saada iltaisin ajoittain hyvinkin vauhdikkaaksi äityvät pienemme rauhoittumaan iltasadun äärelle. Suomesta tuomamme kirjat on jo luettu moneen kertaan, joten paikallinen kirjasto on tullut tutuksi. Sieltä jokainen saa valita 4 kirjaa, joita sitten yhdessä iltaisin luetaan; ensin pätkä englanniksi, sitten suomeksi. Pienet nukahtavat yleensä kahdeksaan mennessä. Sitten on sitä aikaa itselle - tai jotain.

Lastenlääkärikäynti kouluja varten

Jo ennen tänne saapumistamme tiesimme, että koulu vaatii vuosittaisen lääkärintarkastuksen ja lyijytestin verestä. Ilman tuota lyijytestiä homman olisi voinut hoitaa kuntoon Suomessa, mutta silloin olisi tärkeä osa lastemme terveydenhuoltoa täällä jäänyt tapahtumatta. Nimittäin, ilman yhteydenottoa sopivaksi katsomamme lääkärin toimistoon ja potilaaksiottoanomustamme emme olisi saaneet koulujen lomakkeiden terveyttä ja sairastumista koskevia kohtia täytettyä ja näin ollen lapsemme eivät olisi voineet aloittaa kouluissaan. Joten, heti tänne saavuttuamme aloitimme tämän lääkärinhakuprosessin. Suurena apuna olivat aiempien suomalaisperheiden kokemukset sekä lähiseudun perheiden mielipiteet. Muutaman viikon tuumailun ja selvitystyön jälkeen päädyimme kysymään, ottaisiko Newton-Wellesley Hospital:issa vastaanottoaan pitävä, aiemmankin suomalaisperheen käyttämä, Eileen Kramer, lapsemme potilaikseen. Soitin kansliaan heinäkuun alkupuolella, ajan saimme tälle päivälle.

Vastaanotto löytyi kohtuullisen suuren sairaalan yhden siiven neljännestä kerroksesta, jossa ahtaan käytävän varrelta pääsi useisiin, aina muutamille lääkäreille yhteisiin odotusauloihin. Oma odotusaulamme vastasi ulkoisesti suomalaista neuvolan odotusaulaa sillä erotuksella, että kansliahenkilöitä oli enemmän. Saavuttuamme täytimme hetken yhteys- ja vakuutustietoihimme liittyviä lomakkeita. Sitten meidät kutsuttiin pieneen, mutta viihtyisään vastaanottohuoneeseen, jossa mieshoitaja mittasi ja punnitsi sekä täytti käsin E:n ja Iso-O:n kansioihin heidän rokotetietonsa (Suomen vaatimusten lisäksi hepatiitti B- ja vesirokkorokotteet). Sitten saapui lääkäri, jonka kanssa käytiin tuttavallisesti jutustellen läpi E:n ja Iso-O:n kehitys ja onneksi kovin olemattomat sairaudet. Tutkimuskaan ei poikennut suomalaisesta versiosta. Lääkärintarkastuksen jälkeen hoitaja tuli ottamaan lyijynäytteet sormenpäistä ja E:lla lisäksi virtsasta sekä mittasi Iso-O:n kuulon ja näön. Iso-O pärjäsi hienosti - ihan itse hän osasi sanoa, mihin suuntaan E-kirjaimen sakarat osoittavat; vaihtoehtoina olivat girl, boy, bunny ja bird. Tutkimuksen jälkeen jouduimme odottamaan lähes puolituntia todistuksia kouluja varten päästäksemme vihdoin siihen jännittävimpään osaan - paljonko yhdysvaltalainen terveydenhuolto oikein maksaa. Saimme tähän täysin terveiden lastemme osalta vastauksen - 788 dollaria/käynti.

Viikonlopputohinaa

Viikonloppuisin olisi ihana nukkua pitkään, syödä rauhassa aamupalaa lehden äärellä ja olla muutenkin tehoton. Miksi kaikki tässä talossa eivät ajattele samoin? Lauantaiaamuna Pikku-O heräsi ensimmäisenä klo 5.45 saaden pian myös Iso-O:n ja E:n hereille. Sunnuntaina oli sitten E:n vuoro huolehtia muiden pienten heräämisestä klo 7. Ei ihme, että espressokeittimemme pihisee valmiin piristeen merkiksi niin usein.

Voihan tämän toki kääntää positiiviseksikin; heräämällä aikaisin ehtii enemmän. Kuten käydä ilmoittautumassa Suomi-kouluun, osallistumassa luterilaisen kirkon sunnuntaimessuun, pelaamassa jalkapalloa, lenkkeilemässä ja osallistumassa naapuruston vuosittaiseen pihajuhlaan. Koska illalla on lasten nukkumaanmenon jälkeen ihana vielä istahtaa rauhassa suuren televisiomme ääreen katsomaan Yhdysvaltojen uutisia (maailman uutiset eivät näy) tai haluamansa tyyppistä elokuvaa (niitä tulee paljon), ei unelle jää tarpeeksi aikaa. Vanhaa sanontaa lainaten:"Ei tänne ole tultu nukkumaan". Hmm?

Suomi-kouluun ilmoittautuminen oli lauantaina Kaleva-majalla Littleton:issa n. 25 mailin päässä kotoamme. Jatkossa käymme joka toinen lauantai Waldorf-koululla Lexingtonissa n. 12 mailin päässä. E pääsi koululaisryhmä Puuhakkaisiin, Iso-O eskariryhmä Touhukkaisiin ja Pikku-O katsottiin sopivaksi Taaperoryhmään, sillä haastetta riittää vielä suomenkielen alkeidenkin kanssa. Vuosien välttelyn jälkeen pääsen siis viimein iloisesti laulamaan ja taputtamaan lastenlaulujen tahdissa vauvamuskariin.

Naapuruston perinteiseen pihajuhlaan menimme sunnuntaina hieman neljän jälkeen kiireellä, mutta olimmekin ensimmäisten joukossa. Ihmisiä valui paikalle viiteen saakka; jokainen toi jotain syötävää ja juotavaa. Tunnelma oli miellyttävän rento. Itseäni ilahdutti eniten saparopäisen tytön spontaani huuto äidilleen:"Mother, E is here!" Tyttö tuli reippaasti esittelemään itsensä E:n luokkakaveriksi. Paikalle tuli paljon muitakin lapsia, ja E sekä Iso-O menivät joukon mukana pihalta toiselle. Pikku-O nautti myös sosiaalisesta tilanteesta ja kulki iloinen ilme kasvoillaan ympäriinsä tilaten aina sopivasti lähelle saapuneelta henkilöltä lisää juotavaa mukiinsa omalla kielellään. Asumme kuulemma "siinä kansainvälisessä talossa", jossa on meitä ennen ollut kaksi suomalaisperhettä sekä perheet Tanskasta ja Alankomaista. Talon suomalaisen historian tiesinkin, mutta oli hauska tietää myös aiempaa. Aika hassua oli myös kuulla, että naapurustossamme asuu Nokian palveluksessa 10 vuotta ollut mies perheineen; työnantajan vuoksi ajautuivat jopa 2 vuoden ajaksi Helsinkiin.

Nyt on reput jälleen pakattu ja uusi viikko on alkamassa. Ainoastaan Pikku-O jää seurakseni kotiin.

Ground Zero

Elämän nollapisteessä on kaikki ja ei mitään. Ei mitään siksi, että ei ole olemassa ulottuvuutta. Kaikki siksi, että tämän tyhjyyden varassa lepää ymmärrys olemassaolosta ja sen kaikkeudesta. Ajatuksena mielenkiintoinen, tosin vaikea. Sitä pitää siis täsmentää: mikä on "elämän nollapiste"? Singulariteetti, creatio ex nihilo, kantasolu, ehkä ajatus itsen olemassaolosta? Kaiken tämän voi jättää hetkeksi sivuun, kun asiaa lähestyy yleisinhimillisen kokemuksen tasolta. Sellainen on myös syvä intuitio, "insight" tai "Anschauung".

Silloin kuin itselle valkenee kertarysäyksellä koko aiemman havainto- ja ajatusmaailman tyhjäksi tekevä seikka, ollaan nollapisteessä. Jossa on kaikki ja ei mitään - sillä maailmaa koskevan ymmärryksen yllättävä täyteys heijastuu paradigman muutoksen puhtaaksi pyyhkimän käsitteellisen tyhjyyden peiliin. Enemmän läsnä kuin koskaan missään ja silti erossa kaikesta jolla on nimi.

Tästä seuraava puoli-akateeminen kysymys olisi "mitä ihmettä?" Eikös sen pitänyt olla niin, että käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja varsinkin siten, että havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita? Jos ei ymmärrystä voi eksplikoida, pukea sanoiksi, mitä se sellainen ymmärrys on? Harhailua sokeana pimeässä, niin kai sitten. Mutta tätä en halua hyväksyä kokonaan, ja miksi en? Koska en usko sen kaikenkattavuuteen.

Ajatellaan vaikka koulutiensä nollapisteessä olevaa nuorta poikaa. Hänellä voi olla kokemusperäistä tietoa niin ihmisten kanssa toimimisesta kotona ja kavereiden parista kuin ryhmätoiminnan rutiineihin tottumista päivähoidosta. Sanoiksi purettujen kokemusten pohjalta voidaan ennakoiden kuvailla toimintaa myös vieraskielisen koulun oppilaana. Tämä ei kuitenkaan millään lailla vastaa itse kokemusta koulusta, jonka kynnyksellä seisotaan juuri nyt - ja josta pitää askeleen myötä heittäytyä maailmaan, joka peruuttamattomalla tavalla on erilainen kuin se jossa vasta oltiin.

Tätä kokemusta ei voi käsitteellistää. Se on nollapiste, jonka kokemuksen tiiveys on mittaamaton. Nollapiste, jossa maailmaa kokonaisuutena koskevan erilaisen ymmärryksen yllättävä täyteys heijastuu käsitteellisen tyhjyyden peiliin. Nollapiste, jossa itsen suhde "muuhun" on olemassa, mutta sanoiksi pukemattomalla, "toisella" tavalla.

Tästä päästään vielä eteenpäin, ei-sanottavissa-olevasta kohti ei-ajateltavissa-olevaa. Nollapisteen tämä lukko avautuu, kun immanenssin, tämänpuolisen, ja transsendenssin, Kokonaan Toisen, rajan rikkova avain otetaan esiin: "finitum capax infiniti".

Se, että rajallinen voi sisältää rajattoman, on järjelliselle paradoksi. Ja lipsuvaisemmalle dialektiikkaa. Mutta joka tapauksessa luterilaisen sakramenttiteologian olennainen osa. Ja kun "mysteerio" on sakramentin toinen, osuva nimitys, voidaan elämän nollapiste löytää uudelleen, ei sanoitettavissa eikä ajatuksella ymmärrettävissä, mutta uskon hypyn myötä uudenlaiseen maailmaan vievänä ja siten koettavissa olevana salaisuutena. Sitä eittämätöntä vaaraa, että unohdetaan tämän salaisuuden "patologian" olevan mahdotonta, on mahdollista väistää palaamalla puhtaan kokemuksen alueelle.

Syyskuun 11. päivänä ei täällä ole mahdollista olla kohtaamatta ajatusta siitä, että Ground Zero tarkoittaa intensiivisen ja voimakkaan - jopa räjähtävän - muutoksen lähtökohtaa tai keskustaa, nollapistettä. Sen lisäksi se tarkoittaa symboliseen asemaan noussutta tilaa, jossa World Trade Centerin kaksoistornit seisoivat vielä kahdeksan vuotta sitten. Se, mikä lähestyy ei-sanottavissa-olevasta ja ei-ajateltavissa-olevasta kohti ei-enää-koettavissa-olevaa, löytyy tämän olemattoman kaksoistornin juurelta. Tai pikemminkin tornin ja sen juuren väliltä: pelon ylittävä hyppy uudenlaiseen ja juuri hypyn myötä uudenlaiseksi tulevaan maailmaan.

Uskon, että tässä pisteessä on paljastunut puhtaasti se, mitä ei kokemuksessa voi käsitteellistää - sitä, että tyhjyyden varassa lepää ymmärrys olemassaolosta ja sen kaikkeudesta. Tässä on silloin kaikki ja ei mitään. Enemmän läsnä kuin koskaan missään ja silti erossa kaikesta jolla on nimi.

Gedanken ohne Inhalt sind ganz voll, Anschauungen ohne Begriffe sind ganz sicher erkennbar - oder was, herr Kant?

Preschool

"On se vaan melkoinen juttu, että minä olen menossa priiskuuliin", toitotti Iso-O viime päivinä moneen kertaan sävy kateellisuutta äänessään, kun huomiomme on mennyt E:n koulunaloitukseen liittyviin asioihin. Preschool (eli esikoulu) on kuitenkin käytännössä kuin Suomen päiväkoti sillä erotuksella, että päivät ovat lyhyempiä (klo 9-12) ja huomattavasti kalliimpia. Syksyisin alkavaan preschool:iin mennään, kun ikää on 2v9kk tai enemmän kulloisenkin vuoden elokuun loppuun mennessä. Tästä seuraa ensi vuonna se, että Pikku-O, joka on tuolloin 2v8kk ei - ainakaan virallisesti - ole preschool-kelpoinen, millä on suuri merkitys kustannusten suhteen (pienempien hoito kun on vielä kalliimpaa). Kouluun taas mennään sinä syksynä, kun 5v on elokuun loppuun mennessä tullut täyteen. Iso-O menee ensi syksynä kouluun, ei kuitenkaan ensimmäiselle luokalle vaan nollaluokalle - oikeammin Kindergarten:iin - eli oikeastaan vasta silloin siihen 'esikouluun'.

Tänään oli vihdoin ensimmäinen päivä Iso-O:llakin. Aamupuuropöydässä tuli itku, kun vaikutti siltä, että äiti lähtee saattamaan. Sehän ei sopinut lainkaan; vain isi oli Iso-O:n mielikuvissa sovelias tähän tehtävään. Tästä seurasikin se, että T sai pyöräillä selkä hiessä ensin E:n kanssa koululle, siitä omalle yliopistolleen kirjanhankinta-asioille ja sitten kotiin Iso-O:ta saattamaan - kaikki tämä tunnin sisään. Mutta, mitäpä ei isä lastensa eteen tekisi. Iso-O odotti pyöräilykypärä päässään ja reppu selässään pyöräänsä nojaten T:a melkein koko tunnin ajan. Jännitystä hän ei myöntänyt:"Ei mua jännitä yhtään, ei edes silloin kun tultiin tänne Bostoniin!" No, äitiä ainakin jännittää.

Parin tunnin tutustumispäivä oli sujunut hienosti. Ms. Jennifer kertoi Iso-O:n ymmärtäneen hyvin, ja sanoneenkin jotain. Iso-O:n koordinaatiokyky pallon kanssa oli myös ollut "wonderful". Hakiessani Iso-O:ta (tähän tehtävään kelpasin) ei hän meinannut millään malttaa lähteä mukaani. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin.

Ohessa kiinnostuneille linkit E:n kouluun (Mason-Rice), E:n luokan sivuille ja Oonan Preschool:iin (Weekday Nursery School).

Koulu alkoi - jännitystä elämään

E lähti tänään kouluun. Illalla pakattiin reppuun penaali sekä opettaja Mike:n lähettämien ohjeiden mukaan kansio, erilaisia tarvikkeita askarteluita varten, käsipyyhkeet, desinfiointiaine, Lunch Box ja juomapullo. Suuri lautasellinen kaurapuuroa upposi selvästi aiempaa nopeammin, E kertaili osaamiaan englanninkielisiä lauseita ("Hi everybody, I am E from Finland" ja sitten keksimäänsä 'vitsiä': I am strong Finland") ja pörräsi vauhdikkaana ympäri taloa. Kouluunlähtökuvan jälkeen E ja T lähtivät pyörillään kohti koulua, josta T varsin nopeasti ajettiin pois ja E jäi luokkakavereidensa kanssa tutustumaan uuteen elämänvaiheeseensa. Iso-O ja Pikku-O jäivät kanssani kotiin jännittämään. Koulu alkoi heti lukujärjestyksen mukaan; muina päivinä paitsi tiistaina päivät ovat klo 8.30-15, tiistaisin klo 8.30-12.30.

Koulun jälkeen tunnelma oli helpottunut:"Siellä oli ihan samanlaista kuin tarhassa", totesi E aavistuksen pettyneellä äänellä. E oli "melkein saanut jo kaksi kaveria, ne on tyttöjä". Piirrettyään kuvan perheestämme E oli omalla vuorollaan esitellyt kuvan henkilöt:"This is the Dad, this is the Mom, this is the Iso-O, this is the Pikku-O" ja kirjoittanut nimet piirtämiensä ukkeleiden viereen. Kysyessäni, oliko englanninkielenopettaja ollut E:n tukena, oli vastaus:"Kyllä se kävi siellä, mutten mä sitä tänään tarvinnu, niin se meni pois". Kouluun E lupasi mennä vielä huomennakin.

Koulunaloituksen aiheuttaman jännityksen lisäksi elämässämme on pysyväisluontoisen 'riittääkö rahat'-jännityksen lisäksi ollut muunkinlaista jännitystä viime päivinä. T jätti hienovaraisesti omassa intiaaniblogissaan mainitsematta tunnelmistamme autossa hetkellä, jolloin yhdysvaltalainen poliisi laittaa pillit ja vilkut päälle aivan meitä varten. Totesimme jo automatkamme alkuvaiheessa, että kansainväliset ajokortit ja passit unohtuivat kotiin, mutta sen verran oli matkaa jo takana, että emme enää viitsineet kääntyä niitä hakemaan. Sivuhuomiona todettakoon, että Massachusetts vaatii osavaltion oman ajokortin hankkimisen, mikäli asuminen on pidempijaksoista kuin yksi vuosi; hoidamme asian omalta osaltamme kuntoon keväällä, mikäli täällä vielä saamme jatkaa.

Takaisin tunnelmiimme autossa. Oli jo pimeää, kotiin oli matkaa enää muutama maili (1maili=1,6km). Pikku-O:lla oli pitkän istumisen aiheuttama ahdistus päällä, mikä aiheutti levotonta ilmapiiriä auton sisälle. Valot vaihtuivat vihreistä punaisiksi, mutta automme oli jo risteysalueella, joten jatkoimme matkan joutumisen varmistamiseksi eteenpäin. T:n tuurilla partioiva poliisi oli kääntymässä samoista valoista, joten saimme peräämme sinipunaisen takavalaistuksen. T ajoi tiensivuun, pysäytti auton ja jäimme odottamaan. Olimme kuin keskellä amerikkalaista elokuvaa. Hetken kuluttua poliisi saapui T:n ikkunaan takavasemmalle, valaisi taskulampullaan nopeasti koko auton aseiden varalta ja kysyi:" Do you know why I pulled you over?" T antoi poliisille mahdollisuuden kertoa syyn pysäytykselle: ajaminen päin punaisia valoja. Poliisi pyysi vielä ajokortin ja rekisteriotteen, ihmetteli korttia hetken, muttei vaatinut lisädokumenttejä, ja käski sitten pysymään autossa. Ne olivat pitkiä minuutteja - automme oli jatkuvasti valaistu välkähtelevillä punaisilla ja sinisillä valoilla; pillit eivät sentään onneksi enää olleet päällä. Pitkien minuuttien jälkeen poliisi tuli takaisin. T ei joutunut käsirautoihin, eikä saanut sakkoa - ainoastaan kirjallisen varoituksen. Ehkä poliisi kuitenkin ymmärsi, ettei varsinaista virhettä ollut tapahtunut tai vaihtoehtoisesti ei jaksanut nähdä vaivaa liian vähäisin paperein liikkeellä olleen ulkomaalaisen sakottamisen seuraamuksista. Niin tai näin, jälkikäteen tilanteelle on jo helppo nauraa.

Mene vuorille oppimaan

Jos kohta ei eilen runsaasti havaittujen haukkojen lailla liidelty niin varsin reippaasti liikuimme kuitenkin - tosin maata pitkin. Ei luontoa säästäen mokkasiineilla vaan ekologista jalanjälkeä entisestään suurentaen kumitassuilla. Tavoitteena oli päästä kaupunkimaisemasta vähintään näennäisesti luonnon helmaan, perehtyä osavaltion eri kolkkiin ja korkeampiin kukkuloihin, ottaa selvää talviurheilumahdollisuuksista sekä jatkaa juuri koulun alkamisen alla perhelomailua lauantain verran.

Vaikka päivän aikana ajallisesti suurin huomio keskittyi varsin metsäisen ja länsiosastaan hyvinkin harvaanasutun osavaltiomme tieverkostoon, runsaasti aikaa jäi myös keskisessä Massachusettsissa olevan Wachusett Mountainin (2.006ft / 611m) hiihto- ja laskettelumahdollisuuksien kartoittamiseen (rinnealueella korkeuseroa yli 300m eli kokolailla sama kuin Levillä) sekä osavaltion luoteiskolkassa sijaitsevan korkeimman huipun, Mount Greylockin (3.491ft / 1.064m), tutkimiseen. Auringonpaisteessa maisemat antoivat parastaan ja päivä kävely- ja kiipeilylenkkeineen oli tekemisen arvoinen. Mutta suurin anti ehkä hiipi varjoissa. Koko päivän ajan matkalaisia seurasi haukankatseisen intiaanin hahmo.

Länkkäreistä tutun intiaanikarikatyyrin ansio on kiistaton. Kaikki länsimaisen kulttuuripiirin ihmiset tietävät kertomattakin, miltä "oikea" primitiivi-intiaani sulkapäähineineen näyttää ja varsinkin sen, miten julma skalpeeraaja hyökkii keskilännen puskasta hyväntahtoisten uudisasuttajien kimppuun, huutaa sotahuutoa kasvot biisoninverellä maalattuina ja kommunikoi - jos ylipäänsä kommunikoi - vain barbaarimaisesti urahdellen. Kiitos westernit ja John Wayne! Kiitos Tex Willer! Todellisuus voi kuitenkin olla toisenlainen, sillä erämaasta tuuli todella tuo huudon vaienneen.

Yhdysvaltojen metsäisessä koillisnurkassa intiaanien perintö näkyy edelleen monella tavalla. Symbolisesti merkittävimpiä ovat Massachusettsin osavaltion lippu ja erityisesti samaa kuva-aihetta käyttävä osavaltion sinetti. Ja kun kerran asiasta pääsee mainitsemaan, myös osavaltion nimellä on suora liittymäkohta niiden ihmisten elämään, jotka tätä seutua asuttivat - ennen kuin isorokon tuliaisena tuoneet eurooppalaiset saapuivat kansoja sivistämään. Se juontuu algonquiakielisiin intiaaneihin kuuluvan alkuperäiskansan nimestä (mass-achu-sets), joka tarkoittaa "suuren kukkulan juurella".

Näistä nyppylöistä eräs on ollut myös Wachusett, joka puolestaan tarkoittaa samalla kielellä "suurta mäkeä" tai "mahtikukkulaa". Miksi näin, sitä en ihmettele eilisen jälkeen yhtään. Ympäröivästä maastosta selvästi erottuva korkea maastonkohta tarjoaa hyvällä säällä näköalat Atlantin rannikolle saakka, puhumattakaan kymmenien mailien päässä olevista muista suurista kukkuloista.

Eikä Mount Greylock poikkea edellisestä vaan nimi kantaa intiaaniperintöä niin ikään. Grey Lock (n.1670-1750) oli Connecticut-joen laaksoa asuttaneiden Waranoak-intiaanien päällikkö, omakieliseltä nimeltään Wawanolet. Kaiken lisäksi Mount Greylock on ollut merkittävällä sijalla lähempänä Atlantin rantoja ja syvemmällä sisämaassa asuvia intiaaniheimoja yhdistävän kulkureitin osana - nykyisin tunnettu nimellä The Mohawk Trail tai pikemminkin tienä numero 2. Kun itse siis ajoimme tätä tietä pitkin, kuljimme samalla intiaanien jäljissä paikalle, jolla on ollut merkitys nimenomaan intiaaneille itselleen. Kunnes reitti omaksuttiin valloittajien käyttöön ja laajamittaisemman kaupankäynnin mahdollistajaksi.

Mutta polut eivät suinkaan jääneet tähän. Jo Wachusettsin päällä törmäsimme kylttiin, joka merkkasi intiaanien kulkureitin paikkaa. Kaiken lisäksi kulkureittejä on luontoon meitä paremmin sulautuneiden intiaanien hengessä synnytetty juuri tästä syystä lisää. Yksi merkittävimmistä uusista kulkureiteistä on 2.200 mailia eli noin kolme ja puoli tuhatta kilometriä pitkä, vapaaehtoisten ylläpitämä Appalachian Trail, jonka juuret juontavat pyrkimykseen luonnosta vieraantuneen länsimaisen ihmisen rakentavaksi palauttamiseksi lähemmäs elämänsä ennakkoehtoja ja sen keskeisimpiä sisältöjä.

Ympäristöpohdiskelija Benton MacKaye (1879-1975) oli vakuuttunut siitä, että teollistunut ja kaupunkimaistunut kulttuuri on ihmisille vahingollinen. Hän ehdottikin vuonna 1921 ilmestyneessä artikkelissaan vuorelta toiselle ulottuvan luontopolun perustamista ihmisten minäkäsityksen ja elämänasenteen uudistamiseksi. Hänen ideansa inspiroimana ja "vuoden 1925 konferenssin" tuloksena patikoijat tulivat perustaneeksi toisiinsa liittyvien reittien jatkumon, joka ulottuu Georgian osavaltiossa sijaitsevalta Springer Mountainilta Mainiin Mount Katahdin -nimiselle vuorelle. Tarpeetonta lienee kertoakaan, että Katahdin on niin ikään intiaanikieltä ja tarkoittaa "mahtavinta vuorta". Tämän voi varmaan ymmärtää myös metaforisesti.

Jos valaistuminen on sen tiedostamista mikä minä todellisuudessa olen, josko siis valaistuisimme edes hiukan näillä moninaisten intiaanien poluilla. Se on ainakin tarkoitus, sillä pelkkä kirjojen parissa puurtaminen ei koskaan ole kuulunut repertuaariin. Oman kulttuurimme hybrisessä ylivertaisuudessa vuorelle nouseminen - erityisesti omin voimin - opettaa syvästi omasta kyvykkyydestä ja kyvyttömyydestä, ellei ehkä enemmästäkin. Ja menihän se Jeesuskin vuorelle.

New York

Sanat eivät riitä kertomaan - kokemus oli lähes täydellinen. Itselläni edellisestä käynnistä lapsikuoro Vox Aurean kanssa oli vierähtänyt lähes kaksikymmentä vuotta, T oli tutustunut aiemmin vain JFK:n lentokenttään kaaoksineen ja lapset luonnollisesti eivät kaupungista edeltävästi tienneet juuri mitään, joten saimme aloittaa tutustumisemme puhtaalta pöydältä. Tai eihän sitä rehellisesti sanoen voi puhtaalta pöydältä aloittaa, kun niin monissa elokuvissa ja television siivittämänä on tullut seikkailtua kaupungin kaduilla lukemattomia kertoja aiemmin. Seuraavana kalpea yritys koota kokemuksiamme.

Bostonissa satoi, kun lauantaiaamuna lähdimme kohti South Stationia ja sieltä lähtevää Fung Wah -bussia Bostonista New Yorkiin. Pikku-O oli jo metromatkalla kyllästynyt istumaan paikallaan, joten bussimatka kului pientä viihdyttäen. Iloinen matka. New Yorkin päässä oli sen verran ruuhkaa, että perillä olimme puolisen tuntia myöhässä. Kävelimme Chinatown:in nurkalta pohjoiseen kohti Washington Square Parkia, ohi Yhdysvaltojen suurimman yksityisen yliopiston (New York University, NYU) kohti Christopher street:illä sijaitsevaa New Yorkin suomalaista luterilaista kirkkoa. Tapasimme siellä seurakunnan työntekijä Liisan, joka ystävällisesti ensin esitteli T:lle kirkon ja sitten vielä vei meidät autollaan Manhattanin länsirantaa pitkin aivan eteläpäästä lähtevään tunneliin ja sitä kautta aina Brooklinissa sijaitsevaan pappilaan. Olimme puhuneet lapsille majapaikasta, joten Iso-O:lla meni hetki nieleskellä harmiaan, kun vastassa ei ollutkaan MAJApaikka vaan ainoastaan juuri remontoitu kerrostalokolmio kolmannessa kerroksessa Manhattan skyline-näkymällä olohuoneestaan ja ruokailutilastaan. Harmi meni yön aikana ohi, ja sen jälkeen lapset ilmoittivat muuttavansa sinne asumaan.

Sunnuntaina lähdimme moninkertaisesti Bostonia mutkikkaampaa metrokarttaa tulkiten D-metrolla Brooklynin 36 Street -pysäkiltä kohti Manhattanin West 4 Street-Washington Square -pysäkkiä. E ja Iso-O istuivat luottavaisina - liiankin - yksittäisiin penkkeihin muiden ihmisten keskelle. Pikku-O oli myös kuin kotonaan virnuillen kaikille, joiden kanssa katsekontakti syntyi. Ja katsekontaktejahan syntyi, sillä kesäaurinko on vaalentanut kolmikkomme jo ennestäänkin vaaleita päitä, ja eläväinen kolmikko ei näin ollen jäänyt huomiotta.

T lähti suoraan kirkolle valmistelemaan iltapäivän messua. Valmisteluidensa aikana ehdimme tutustua eteläisempänä olevaan ostosalue Soho:on, ja reippaina Broadway:ta pitkin pohjoisen suuntaan tallustamalla vielä Union Square:en. Innokkaasti johdin joukon vielä Madison Square Park:iin saakka, mutta silloin alkoi askel jo painaa. Ihastelimme kuitenkin aukiolle hyvin näkyvää Empire State Building:ia sekä erityisesti kolmionmuotoista taloa (Flatiron Building). Lasten kanssa reissatessa erilaiset yleiset WC:t tulevat valitettavan tutuiksi, ja tässä vaiheessa tilanne alkoi olla jälleen päällä. Kävelimme siis vauhdikkaasti suoraan kirkolle välttääksemme edes yhden näistä iloisista kokemuksistamme.

Messu meni hyvin ja palaute oli pelkästään positiivista - erityisesti saarna ja ehtoollinen olivat seurakuntaväen mieleen. Vietimme messun jälkeen mukavan kirkkokahvihetken, minkä jälkeen suuntasimme suoraan kohti Brooklynin pappilaa. Pikku-O:lla meinasi vauhti jälleen kiihtyä, mutta hieman johdateltuna uni tuli nopeasti kaikkien kolmen silmään.

Maanantaina paistoi aurinko välillä liiankin kuumasti. Vietimme päivän Manhattanin eteläosassa sekä New Yorkiin kuuluvalla Staten Island:illa. Ensin matkustimme R-metrolla City Hall -pysäkille, josta kävelimme suoraan länteen kohti rantaa. Rantaa etelään hitaasti edetessämme näimme koko ajan Hudson River:in yli New Jersey:n puolelle, ja kävimme ohimennessämme katsomassa mm. World Financial Center:in, Winter Garden:in, ja Clinton Castle:n. Winter Garden:in toisesta kerroksesta oli vapaa näkymä World Trade Center:in kaksoistornien paikalle (Groud Zero), rakennustyömaana edelleen olevaan kuoppaan. Olihan se pysähdyttävää nähdä. Lapsille paikasta kertoessani Iso-O:n ilme meni vakavaksi ja hiljaa hän kuiskasi korvaani:" Äiti, kuoliko ne 3000 ihmistä, kun talot sortui?" E mietiskeli asiaa pitkään, ja totesi sitten lentokoneiden törmäyksen olleen "aikamoinen onnettomuus".

Lapsia alkoi kävely väsyttää, kun saavutimme Manhattanin eteläkärjen, mutta saimme motivoitua heidät vielä pieneen kierrokseen ennen lautalle astumistamme lupaamalla E:lle ja Iso-O:lle kärrykyydin vuorotellen Pikku-O:n kanssa rattaissa. Halusimme nimittäin käväistä kokemassa Wall Street:in ympäristöineen. New York Stock Exchange (NYSE), oli joka puolelta yli puolen kadun verran aidattu ja tiukasti vartioitu rakennus. Muutoinkin kapea Wall Street oli rakennuksen kohdalta vielä puolet kapeampi, joten ihmismäärä oli melkoinen. Aika nopeaan tahtiin etenimme takaisin etelään, ja hyppäsimme Staten Island:in lauttaan. Lautta kulki puolen tunnin matkansa aikana varsin läheltä Vapauden Patsasta. Itse saarella matkasimme ensin metrolla pikkumatkan ja sitten kävelimme vähän aiottua pidemmin päästäksemme upealle hiekkarannalle (South Beach). Ranta on yli 2 mailia pitkä, mutta yhdysvaltalaiseen tyyliin kiinni, koska rantavahteja ei enää nyt kesän loputtua(?) ole. Aivan rannan vierestä lähti - onneksi - bussi, jolla pääsimme takaisin lauttarantaan, josta suoraan metroasemalle, josta suoraan pappilaan, sillä pitkä päivä oli melkoinen uurastus - ei pelkästään lapsille vaan myös ainakin minulle.

Tiistai alkoi D-metrolla matkustaen Columbus Circle:lle, josta B-metrolla suoraan Museum of Natural History:n alimpaan kerrokseen. E oli viime perjantaisen museoreissumme (Museum of Fine Arts, Boston) jälkeen ohimenevästi tokaissut toivovansa sitä, että joskus pääsisi museoon, jossa "on ihan oikeita dinosaurusten luita". Tässä museossa niitä todellakin on. Jotta jännitys pääsi heti purkautumaan, aloitimme museon neljännestä kerroksesta, jossa dinosauruksista suurin osa on. Olivatpa ne kyllä melkoisen vaikuttavia. E ja Iso-O puhkuivat intoa, itsekään en niitä ihan tunteettomasti ihmetellyt, ottipa T:kin useita kuvia. Pikku-O osoitteli lähes jatkuvasti oikealla etusormellaan eri suuntiin ja huusi suurella äänellä muutaman sekunnin välein "äiti". Kerroksessa oli myös muita, 'vain' noin 50 miljoonaa vuotta vanhoja eläimiä (dinosaurukset kun ovat n. 250 miljoonan vuoden takaa). Päivän saldoksi olisi hyvin riittänyt yksi kerros, mutta halusimme nähdä muutakin. Lasten innostusta riitti vielä hyvin kolmanteen kerrokseen, jossa oli mm. intiaanien ja Tyynen meren saarten alkuasukkaiden historiaa. Kolmannessa kerroksessa oli myös taidokkaasti aseteltuja eläimiä ja lintuja erilaisiin elinympäristöihin, mutta näiltä osin museo ei olennaisesti poikennut edukseen Inarin Siidasta. Enemmän tietenkin kaikenlaista nähtävää, mutta visuaalisesti Siida vetää pidemmän korren - suosittelen vierailua, mikäli tie Inariin joskus vie. Vaikka kuinka olisi haluttanut jatkaa museoon tutustumista, jouduimme toisen ja ensimmäisen kerroksen osalta valitsemaan vain kaikkein kiinnostavimmat, jotka olivat Se-Kaikkein-Suurin-Dinosaurus, joka tarvitsi kahden kerroksen kokoisen tilan (Theodore Roosevelt Rotunda), Scales of the Universe, jättipunapuu ja meteoriitit. Muilta osin oli pakko todeta, että omaksumiskyky on rajallinen aikuisellakin, puhumattakaan alle kouluikäisistä lapsista. Sinänsä museo on rakennettu äärimmäisen taidokkaasti siten, että jokainen alue on aivan omanlaisensa, joten kiinnostus säilyy pidempään.

Usean tunnin mittaisen museoreissun jälkeen oli kova nälkä, joten käväisimme lähiravintolassa syömässä kalliilla pienet, mutta erittäin maukkaat burgerit. Sitten suuntasimme suoraan Central Park:iin. Jälleen paikka, jossa voisi viettää päiviä. Lähdimme noin puolivälistä kulkemaan kohti etelää, ja reittimme varrelle osuivat mm. Strawberry Fields, jossa sijaitsee John Lennon:in Imagine-muistomerkki, Conservatory Water pienine kauko-ohjattavine veneineen ja Liisa Ihmemaassa-patsas, jossa sai ihan luvan kanssa kiipeillä. Puiston laidalta kuljimme parin korttelin verran etelään, ja tulimme puolivahingossa itselleni parin vuosikymmenen takaa tärkeään, ja muutenkin varsin vaikuttavaan paikkaan, Carnegie Hall -konserttitalolle. Siitä poikkesimme sitten Broadway:lle. Kuljimme tietä pitkin kohti Times Squarea nähden matkalla useita musikaaliteattereita, tv-ohjelmien nauhoituspaikkoja, ravintoloita ja kalliita kauppoja. Times Square korkeine valotauluineen oli täynnä ihmisiä - yhdessä oppaassa mainittiin, että vaikka paikka on ns. 'must-see', yrittää oikea newyorkilainen pysytellä paikasta kaukana erityisesti ruuhka-aikaan. Ymmärrän hyvin. Kokemus oli suorastaan pökerryttävä. Pökertyneinä suuntasimme kohti metroasemaa, sillä olihan jälleen tullut pitkän päivän ilta. Pikku-O, joka on pienestä pitäen pyrkinyt sinnittelemään hereillä aina, kun ollaan reissussa, teki sitä New Yorkissakin. Times Squaren ihmispaljous, valtava visuaalinen härdelli ja melumassa sai hänet kuitenkin vihdoin rauhoittumaan päiväunilleen, kello oli tuolloin lähes kuusi.

Keskiviikkona veimme pappilan avaimet kirkolle, kävelimme etelän suuntaan 7th Avenue:ta pitkin, poikkesimme viimein Chinatowniin, ja siellä syömään. T oli iloisennäköinen syödessään hyvää kiinalaista ruokaa:"Tämä on sellaista matkailua, mistä minä pidän". Lause oli mukava kuulla, sillä matkailu suurkaupungissa lasten kanssa ei ehkä aina ole sitä kaikkein hohdokkainta, ainakaan mielikuvissa. Astuessamme bussiin kohti Bostonia totesimme kaikki puhetta tuottavat, että reissu jäi ehdottomasti plussan puolelle. "Tänne tullaan kyllä uudestaan", sanoi Iso-O.