Ylioppinut laulaja

Ylioppilaskunnan laulajat, suomalainen mieskuoro Helsingistä, on Yhdysvaltain kiertueella juuri nyt. Viikon verran kuoro on viettänyt Minneapoliksessa esiintyen yhdessä Minnesota Orchestran kanssa, ja huomenna on tiedossa pääkonsertti New Yorkin Carnegie Hallissa. Hyvä pojat!

YL:n Yhdysvaltain kiertue koskee meitäkin. O, vanha kurssikaverini ja T:n ystävä sekä monivuotinen tiernapoikakaveri saapui meitä tapaamaan kesken kiertueen lentämällä eilen aamupäivällä Minneapoliksesta Bostoniin ja lähtemällä tänä aamuna junalla New Yorkiin. Olipas mukavaa! O on viettänyt Iso-O:n ikäisenä perheensä kanssa vuoden Bostonissa, joten samalla tuli hänellekin mahdollisuus verestää vanhoja muistoja. T kävi O:n kanssa Harvard Medical Schoolin asuntolaa ja O:n vanhaa Kindergartenia katsomassa. Ja tietenkin Bostonin keskustaa puistoineen kaikkineen.

Illalla ehdimme mukavasti istuskella pöydän ääressä pitkän kaavan mukaan lasten jo nukkuessa. Edeltävästi lasten innostus meinasi hieman pursuta yli äyräiden, mutta muutama juoksukierros talon ympäri rauhoitti kummasti.

Aamupala nautittiin yhdessä koko porukalla, ja kaikille tuntui jäävän oikein hyvä mieli. Kiitos käynnistä, O!

Mammanpoika

Pikku-O on muuttunut olemukseltaan vauvasta pieneksi pojaksi. Lyhyt hän toki on vieläkin, mutta erityisesti kasvoissa ja kehon mittasuhteissa on tapahtunut selkeää muutosta. Ahkerana ja aktiivisena hän on osallistunut kaikenlaisiin aktiviteetteihin suurella innokkuudella ja rohkeudella. Viimeksi eilen, kun olimme jälleen Iso-O:n korealaiskaverin perheen luona leikkitreffeillä, ei Pikku-O:ta tarvinnut erikseen ohjeistaa mukaan touhuihin. Olen siis ollut siinä luulossa, että meillä on oikein reipas ja sosiaalinen kaksivuotias. Niinkuin onkin, kunhan taustatuki on paikalla. Mutta kun taustatuki otetaan pois, kaikkoaa myös rohkeus. Tämä tuli todistettua tänään.

Oikein inhottava kaatosadepäivä ei nosta kenenkään tunnelmia kattoon, joten lähtökohdat eivät olleet täydelliset, kun saavuimme vettävaluvina Newton Montessori Schoolin haastattelutilaisuuteen. Silti Pikku-O:n mieli oli oikein virkeä ja asenne kaikesta kiinnostunut. Juhlasalissa oli kymmeniä perheitä lapsineen; Newtonin Montessori-koulu on suosittu ja hyvämaineinen. Siellä joukossa kuljeskeli myös Pikku-O.

Pieni hämmennys käväisi Pikku-O:n kasvoilla, kun hänelle vieras täti tuli ottamaan kiinni kädestä ja taluttamaan pois juhlasalista. Istuuduin alas kuuntelemaan vanhemmille tarkoitettua informaatiotilaisuutta, kunnes kuulin ensin vaimean, sitten kovenevan tutun nyyhkytyksen. Pikku-O tuli tädin sylissä kädet ojossa hakemaan minua mukaan luokkaan. Istuessani sitten pienellä jakkaralla seinän vieressä alkoi reippautta ryhmässä toimimiseen jälleen löytyä, ja päädyimme yrittämään poistumistani uudelleen. Onnistuin olemaan poissa muutaman minuutin, kunnes sama nyyhkytysepisodi toistui. Nyt Pikku-O painautui aivan kiinni tarrautuen molemmilla pienillä käsillään kaulaani. Sen verran hän rauhoittui, että pääsimme takaisin luokkaan, mutta läsnäoloni hän tarkisti tällä kertaa erittäin tiheästi.

Ei mennyt tämä haastattelu/arviokäynti ihan putkeen. En aivan tiedä, mikä tarkoitus tällä oli, mutta täytyy toivoa, etteivät liikaa painota Pikku-O:n lahkeessariippumista, ja heitä meitä jonon hännille. Kaikille ei nimittäin kokopäiväistä paikkaa koulusta löydy. On meillä toinenkin vaihtoehto, mutta siitä koulusta ei ole vielä kuulunut mitään.

Loma ohi

Talviloma on ohi. Teki hyvää. Vaikka lapset olivatkin hereillä aina kukonlaulun aikaan, oli rentouttavaa, kun ei kellon kanssa täytynyt touhuta kuin lauantaina Suomi-koulupäivää varten. Ja sekin oli vallan mukavaa, kun T lähti mukaamme ja pääsimme koko perheen voimin osallistumaan perinteiseen laskiaisriehaan koulutuntien jälkeen.

Laskiaisrieha ei tosin onnistunut aivan toivotulla tavalla, sillä aurinko on viime päivät porottanut sellaisella voimalla, että viikon puolivälin lumimyräkkäkään ei riittänyt lunta mäessä pitämään. Pulkkailu ei onnistunut lainkaan. Se ei silti tuntunut ketään haittaavan, sillä paikalla oli lämmintä hernekeittoa sekä aivan oikeanlaisia laskiaispullia ja kahvia.

Sunnuntaina T teki meille ravioleja limevalkoviinikastikkeella. Mmm, nami. Pikku-O:llekin maistui. Lapset olivat pitkään keväisellä pihalla ja tulivat mutaisina sisälle. Televisio on näyttänyt olympialaisia ja hämmentävää kyllä kaikki Suomen jääkiekkopelitkin. Yhden pelin katsoimme yhdessä, T urakoi keskellä yötä toisen, mutta tämä viimeisin Ruotsille hävitty peli jäi kaikilta katsomatta, sillä pelin alkuajankohta puolilta öin ei oikein suosinut arjen alkamista.

Eilisiltana keksiessäni viikon tauon jälkeen E:n lunch boxiin täytettä sekä ladatessani kahvinkeittimen ja puurokattilan aamua varten valmiiksi tunsin olleeni lomalla. Arki palatkoon taloomme. Sen verran aktiivinen kolmikkomme kaikenlaisessa puuhastelussaan on, että arjen tuoma helpotus tähän ei ole kenellekään pahitteeksi.

Lasin sisällä

Iso-O otti turisteille tarkoitetusta mainoshyllyköstä esitteen, joka pyöri pöydillämme usean päivän ajan. Olin jo laittamassa sitä pois, kunnes huomasin katsoa sitä tarkemmin. Kuvassa oli suuri lasipallo.

Aamupäivällä E ja Iso-O nauttivat ulkoilusta lumitunneleita kaivaen niin paljon, että erityisesti E:a joutui houkuttelemaan mukaan reissuun. Metrossa mieli kirkastui hänelläkin, kun kerroin, mitä on odotettavissa. The Mary Baker Eddy Library juhlisti koululaisten lomaviikkoa päästämällä lapset ilmaiseksi sisään ja järjestämällä posterikilpailun ja satutunnit. Päästyämme hienoon rakennukseen sisälle, näkivät E ja Iso-O piirrustuspöydät, ja olisivat heti halunneet sinne. Muistutin kuitenkin, että tulimme erityisesti katsomaan Mappariumia, tuota 30 jalan läpimittaista lasipalloa, johon pääsee sisälle, ja jonka laseihin on maalattu koko maapallo sellaisena, kun se oli vuonna 1935. Pallon sisällä oli 15 minuutin mittainen palloa esittelevä show, joka alun suuren innostuksen jälkeen hieman tuntui pelottavan Iso-O:ta. Pikku-O sen sijaan viihtyi mainiosti ja kommentoi ajoittan tarpeettomankin äänekkäästi näkemäänsä. Lasipallon jälkeen katsastimme myös museon muun annin läpi. Yllättävän hyvin hienosti rakennettu näyttely jaksoi pieniäkin kiinnostaa, varsinkin, kun ottaa huomioon alakerrassa odottaneet piirrustusvälineet.

Piirrustuspöytää ei kuitenkaan voinut ohittaa. Lapset, Pikku-O:ta myöten saivat eteensä suuret paperit, joihin hyvin nopeasti alkoi syntyä kuvaa maapallosta. Minkäänlaisia ohjeita en ehtinyt antaa (Posterikilpailun aihe olisi ollut "Kuvita lempisatusi"). Pikku-O piirsi keskittyneesti koko 40 minuutin ajan, jonka E:n ja Iso-O:n taideteosten syntyminen vaati. Tuloksena oli erittäin värikäs, lähinnä pyöreitä kuvioita sisältävä moderni näkemys - maapallosta(?).

Lasin sisällä olimme tavallaan tänäänkin. Pääsimme koko porukkamme voimin Boston Collegen jesuiittayhteisön lounaalle professori Gurtlerin kutsumana. St. Mary's Hallin ruokailutila on kapeahko sali, jonka molemmin puolin on kauniisti muotoillut suuret lasi-ikkunat. Vielä upeampi oli kappeli, jonka upeat lasimaalaukset eivät varmasti jättäneet kylmäksi ketään, varsinkaan kauniita asioita ihailevaa Iso-O:ta.

Hiljaa leijaa maahan hiutaleet

Itsellemme oudot juhlapyhät jatkuvat. Vietimme eilen "President's Day"-juhlaa. Vapaapäivä se olisi taas lapsille koulusta ollut, jos jo valmiiksi ei olisi ollut lomaa talviloman merkeissä. Kouluvuoden kuluessa on tullut huomattua, että T:n katolinen yliopisto ei lainkaan noudata koulujen ja samalla koko Yhdysvaltojen yhteisiä juhlapäiviä. Ja toisinpäin. Pääsiäisenä lapsilla on vapaata vain perjantaina, kun T saa viettää pääsiäistä Suomesta tutulla tavalla maanantainakin.

Vietimme Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin (Washington) syntymäpäivää tekemällä pienen, virkistävän pyöräretken kotikaupungissamme Newtonissa. Pyöräilimme E:n koulun takana olevalle isolle leikkipuistolle normaalista koulumatkasta poikkeavaa reittiä. Leikkipuistossa energiaa riitti vaikka mihin; pyöräillessä sen sijaan joutui välillä käyttämään motivointia. Mukavan parin tunnin reissun saimme kuitenkin aikaiseksi - jopa ilman eväitä, joita Iso-O ehti moneen otteeseen kysellä.

Tänään tiistaina on satanut lunta koko päivän. Aamupäivästä sade oli sen verran vähäistä, että lähdimme retkelle kirjastoon. Istuimme hetken lastenosastolla lukemassa kirjoja. Sinä aikana lumisade kiihtyi ja muuttui isoiksi hiutaleiksi, jotka nopeasti saivat paksun lumipeitteen aikaiseksi. Myös kävelyteille, joita pitkin lasten virallisesti kuuluu ajaa. Vaikka matkaa oli vain puolitoista kilometriä, tuntui se erityisesti Iso-O:sta loputtoman pitkältä. Kävimme muutaman vahvasävyisen keskustelun, ja pääsimme kotiin. Välillä tosin täytyi tyytyä taluttamaan pyörää.

Jäimme ulos lumitöihin, vaikka aika toivottomalta hommalta se tuntui. Kun pihatiemme oli lapioitu loppuun, oli alkupää jälleen lumen peitossa. Luovutimme ja otimme E:n kanssa erän lumisotaa. Tasapelin jälkeen, muiden jo siirtyessä sisään, jäi E tekemään hienon lumiukon hattuineen kaikkineen. Porkkanaa ei löytynyt, mutta paksu oksa toimi lähes yhtä hyvin.

Pian on aika lasten iltapalalle. Sen jälkeen täytyy lähteä urakoimaan pihatietä jälleen puhtaaksi, jotta roskisten jokaviikkoinen raahaaminen tien varten onnistuu. Saa nähdä, onko T siihen mennessä saanut monisivuisen kirjoitustehtävän ja ranskanläksynsä tehtyä vai joudunko lusikoimaan lunta aivan yksikseni.

Voihan kiinalaiset kananjalat!

Ystävänpäivän ja kiinalaisen uuden vuoden kunniaksi lähdimme syömään Bostonin Chinatowniin. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että mietimme tätä reissua pari päivää sitten, eikä ajankohdalla tai paikalla ollut mitään tekemistä kahden sopivan juhlapäivän kanssa, sillä emme muistaneet tuolloin niistä kumpaakaan. Mutta, sattuipa sopivasti!

Olin saanut vinkin hyvästä ravintolasta aiemmalta suomalaisnaapuriltamme, mutten muistanut sen tarkkaa sijaintia, enkä nimeä, joten etsintäreissu oli lähtökohdiltaan aika epätoivoinen. Luulen silti, että saavuimme oikeaan paikkaan, ravintolaan nimeltä Hei La Moon. Ravintola oli aivan täynnä kiinalaisia, mitä voi pitää hyvänä merkkinä ruoan autenttisuudesta. Useita ruokakärryjä kierteli jatkuvasti ympäriinsä ja ne olivat täynnä erilaisia pieniä annoksia. Olimme juuri asettuneet aloillemme, kun kaksi kärryä saapui pöytämme eri puolille. T tilaili toisesta, ja jäin ilman tukea omissa valinnoissani. Niinpä pöytäämme ilmaantui mitä kummallisemman näköisiä annoksia, joista yksi veti pisimmän korren (vai lyhyimmän?). Tilasin friteerattuja kananjalkoja. Joo. Jäivät syömättä. Maistoimme kyllä ennakkoluulojamme venytellen, mutta siihen se sitten jäi.

Kananjalkoja lukuunottamatta muut annoksemme olivat oikein maukkaita. Söimme T:n kanssa vatsamme täyteen. Myös Pikku-O söi hyvällä ruokahalulla lähes kaikkea lautaselleen ilmaantunutta. Iso-O oli positiivisella mielellä, mutta E:lle ei maistunut kuin riisi. Vahvasti motivoituna sai hänkin sentään syötyä vähän pinaatti-riisinyyttejä ja kevätrullia.

Viileän navakassa tuulessa kävelimme hieman Bostonin kauniissa keskustassa. Jälkiruokakahvit nautimme Faneuil Hallilla. Boston on kyllä tosi kiva kaupunki, sellainen "ihmisen kokoinen" (T).

Loma alkoi

Lapsilla on talviloma koko ensi viikon ajan. Vaikka se vaatii itseltäni vähän enemmän kekseliäisyyttä, tuo se myös vapautta päiviin, kun emme ole hetkeen kellon orjia. Pikku-O:llakin on paremmin mahdollisuus levähtää keskellä päivää, kun ei tarvitse lähteä E:a hakemaan koulusta kesken syvimmän unen.

Kävimme loman kunniaksi Iso-O:n kanssa syvällisen keskustelun tulevaisuudesta eilen iltapuuron aikaan. "Minusta tulee isona kotiäiti. Minä en halua mennä ollenkaan töihin!" Johdattelin keskustelua Iso-O:n ajatuksiin, mitä tämä kotiäitiys tarkoittaa. "Teen ruokaa, leikin lasten kanssa ja olen tosi kiltti äiti". Kun kyselin tästä kiltteydestä, joka itseltäni ilmeisimmin hänen mielestään puuttuu, sain kuulla sen tarkoittavan iloisuutta ja sitä, ettei koskaan suutu. Niin. Lasten lukumäärää Iso-O ei osannut sanoa, vaan epäili ensin menevänsä kahden kanssa samaan kouluun, mutta mietti sitten, että lapsiahan voi olla enemmänkin. Kun toin esiin mahdollisuuden siitä, ettei lapsia välttämättä lainkaan olisi, totesi hän:"Sitten minä teen kotona tärkeitä töitä tietokoneella". Tärkeiden töiden sisältöä hän ei osannut kertoa, vaan ne liittyivät jotenkin kirjoittamiseen ja lukemiseen. Pian Iso-O:n ilme muuttui huolestuneeksi:"Äiti, mistä minä löydän sellaisen SUOMALAISEN miehen?"

Pikku-O ei ole lomalla mistään, vaan jatkaa harjoittelua monilla elämän alueilla, joista pitkään tärkeimpiä ovat olleet kasvamisen lisäksi puhuminen ja vaipattomuus. Yksi pieni askel tapahtui eilen, kun hän sanoi ensimmäisen kaksisanaisen lauseensa:"Oona, tuu!" ja tänään oikeastaan kolmisanaisen:"Äiti, tuu, läätään (=tule, lähdetään)!" Jipii. Ei ehkä suurin harppauksin, mutta tipunaskelin kuitenkin eteenpäin.

E tuli koulusta mukanaan iso paketillinen ystävänpäiväkortteja. Jokainen luokkakaveri oli kirjoittanut yhden positiivisen lauseen jokaisesta. E:n lauseiden ylivoimaisesti yleisin liittyi E:n hauskuuteen ja vitsinkertomiskykyyn. Hmm! Toisaalta on ihana nähdä, miten pieni poika nauttii koulussakäymisestä, mutta ehkä se vaan on niin, että jatkuva työskentely vieraalla kielellä on melkoinen rasite, ja välillä on pakko päästää paineita hassuttelemalla. Taidamme kuulla tästä vielä opettaja-vanhempitapaamisessamme tai nähdä se kirjoitettuna viimeistään kevättodistuksessa.

Tänään loman virallisena ensimmäisenä päivänä nautimme myöhäisen aamupalan yhdessä koko perheen voimin. Pikkuväki oli luonnollisesti ylhäällä jo auringonnoustessa, mutta meiltä vanhemmilta onnistui venyminen unten rajamailla huomattavasti pidempään. Iltapäivää väritti 'naapurissamme' Vancouverissa käytävät olympialaiset ja yhdessä hyvällä ruokahalulla syöty päivällinen: tomaattikastikkeella päällystetyt raviolit pääruokana ja päärynät suklaakastikkeella jälkiruokana. Tästä on hyvä jatkaa.

Lisähuomiona todettakoon, että postimies kantoi laatikkoomme eilen sekä Iso-O:n postitoimistovierailun aikana lähettämän kortin että T:n paikallisen ajokortin. Hurraa! On se hieno.

100. koulupäivä

Syksyn ja alkuvuoden aikana kirjastokassissamme on ollut sellaisiakin kirjoja, joiden aihe oli 100. koulupäivä. Tarinat olivat hauskoja, mutteivat kuitenkaan jättäneet minkäänlaista odottavaa tunnelmaa, kunnes pari viikkoa sitten saimme kotitehtävän. Kotitehtäviä tulee hyvin harvoin, joten niihin on syytä suhtautua suurella vakavuudella:

Paperikassi tuli kääntää väärinpäin ja leikata siitä päällelaitettava liivi. Liivi tuli koristella sadalla samanlaisella esineellä tai asialla. Lukemissamme kirjoissa esineet olivat mm. paperiliittimiä, kivikokoelmia tai vaahtokarkkeja. Päädyimme E:n kanssa skandinaavisiin, englantilaisten aakkosten ulkopuolisiin kirjaimiin (Å, Ä, Ö, Æ ja Ø). Niitä oli sopivasti 5, joten tekemällä 20 kirjainryhmää E sai mukavasti liivin täyteen kirjaimia.

Koulusta saapui hyväntuulinen poika. Liivi oli ollut onnistunut. Päähän oli askarreltu panta, jossa luki:"100th Day of School". Kostyymit päällä oli yhdessä muiden eka-ja nollaluokkalaisten kanssa marssittu jonossa kaikkiin ylempiin luokkiin, ja paraati oli saanut raikuvat aplodit "isojen koululaisten" lisäksi myös itse rehtorilta. 100. päivä koulussa on siis iso juttu.

Iso-O:lla ei luonnollisesti päivää huomioitu, eikä se tarkkaanottaen olisi tänään ollutkaan hieman pidemmän joululoman vuoksi, mutta oli hänelläkin tapahtunut jotain mukavaa. Suu leveässä hymyssä hän kertoi päässeensä "oikean postin takahuoneeseen" ja nähnyt "oikeassa postilaatikossa" oman kirjeensä. Todennäköisesti olemme saamassa Iso-O:n itse tekemän kirjeen "ihan oikean postin" kautta kotiin tuotuna. (Lainausmerkeissä olevat maininnat sanottiin erittäin painokkaasti).

Huomenna on 101. koulupäivä. Sitä ei varmaan peruta samalla innokkuudella kuin eilistä loppupäivää. Olimme T:n kanssa tällä kertaa oikeassa; mitään myrskyä ei tullut, jos sellaiseksi ei määritellä tavanomaista lumisadetta ja hieman normaalia navakampaa tuulta. Aamusta lunta oli kertynyt kokonainen tuuma (2,5cm), ja kaunis auringonpaiste yhdistettynä muutamaan plusasteeseen huolehti senkin lähes kokonaan pois.

Tyyntä myrskyn edellä

T:n puhelimeen tuli eilen illalla automaattinen soitto, jossa ilmoitettiin koulujen sulkevan ovensa tänään keskiviikkona jo puolilta päivin saapuvan lumimyrskyn vuoksi. Jälkikäteen ilmaantui sama ilmoitus sähköpostiimme. Pääsemme vihdoin kokemaan koulun sulkeutumiseen vaikuttavan sääilmiön.

Aamusta oli jo hieman pilveä sinisen taivaan peittona, mutta aivan kuivana pääsivät T ja E kouluilleen sekä Iso-O preschoolilleen juhlimaan ystävänpäivää. Tämä sydänten päivä on toki oikeasti vasta 14. helmikuuta kuten Suomessakin, mutta sitä haluttiin juhlia oikein suurimuotoisesti jo aiemmin. Koko helmikuun alun ajan Iso-O on valmistellut mitä vaaleanpunaisempia ja kimaltavampia ystävänpäiväyllätyksiä kavereilleen ja meille. Saimme ohjeen huolehtia ystävänpäiväyllätykset kaikille ryhmän lapsille (14), joten askarreltavaa on riittänyt.

Iso-O:n jäätyä juhlimaan lähdimme Pikku-O:n kanssa lähikauppaamme täydennysostoksille. Parkkipaikka oli täynnä autoja, mutta pyörälle löytyi helposti paikka. Saimme viimeisen ostoskärryn. Kauppa oli pullollaan ihmisiä, mutta kaikki olivat mitä parhaimmalla ja kohteliaimmalla tuulella. (Huomaan alkavani sopeutua "amerikkalaisuuteen"; alan suorastaan nauttia tästä jatkuvasta positiivisuudesta). Jono kassalle oli kymmeniä metrejä pitkä. Yksi kaupanmyyjistä tarjosi tuoreita, kaupassa juuri paistettuja mustikkamuffinseja ja valitti sitä, että henkilökunnan määrä oli alimitoitettu normaalin keskiviikkoaamupäivän tasolle. Saimme kuitenkin kaiken haluamamme, eikä aikaa loppujen lopuksi mennyt tavanomaista enempää.

Haimme Iso-O:n viisitoista minuuttia ennen puoltapäivää. Reppu tuli täyteen ystävänpäiväyllätyksiä kavereilta sekä opettajilta (jotka itse unohdimme korttilistaltamme - Iso-O on paraikaa korjaamassa tilannetta). E ei joutunut kauan meitä odottamaan. Ajoimme yhdessä kotiin pienessä, alkavassa lumisateessa.

Olemmeko jotenkin valmistautuneet lumimyrskyyn? Emme oikeastaan, sillä suhtaudumme epäilevän ylimielisesti koko "myrsky"-määritelmään. Saa nähdä, kuinka syvälle lumeen yön aikana hautaudumme. Huomisaamuna mahdollisen sähkö-, vesi-, ja lämmityskaasukatkon aikaan ei ehkä ole se oikein hetki todeta, olin oikeassa, mitään myrskyä ei tullut.

Hääpäiväviikonloppu

Kännykässä olevan kalenterin yksi hyvä puoli on se, että siihen voi laittaa hälytyksen muistuttamaan erilaisista asioista ja tapahtumista, kuten esimerkiksi hääpäivästä. T:lla digitaalinen kalenteri on ollut jo vuosien ajan, joten hän on aikoja sitten ryhdistäytynyt päivän muistamisessa. Nykyään se onnistuu minultakin.

Meillä oli siis lauantaina hääpäivä. Vuosi sitten se kului rakkaan siskoni ja hyvien ystäviemme suuren ja arvokkaan panostuksen ansiosta upeissa Chamonixin maisemissa aivan kahdestaan. Ei tämän vuoden maisemissakaan mitään valittamista ole, mutta lisämausteena meillä oli avioliittomme kolme hapanimelää hedelmää.

Hedelmämme aloittivat aamun aikaisin, kuten vapaapäivinä tapana on, joten vastaanotimme lähes koko perheemme voimin Stop and Shopin ruokatavarakuljetuksen klo 7. Pikku-O hihkaisi riemukkaasti nähtyään suuren auton ja kasseja raahaavan miehen talomme edessä. Normaaliin tapaan hän halusi auttaa purkamalla huonolaatuisia muovikasseja, joita kertyy ihan hirveä määrä, sillä yhden kuljetuskerran saldo on helposti parikymmentä pussia (yhteen pussiin mahtuu yksi gallona maitoa, ja pelkästään niitä tulee kerralla kahdeksan). Innokkaasti pasta-, muro- ja rusinapaketit siirtyivät pusseista kaappeihin melkein kokonaan ilman opastusta. Sitten olikin aika aamupuurolle.

Aamupuuron jälkeen T raotteli vähitellen silmiään meidän muiden jo pakkautuessa autoon. Suomi-koulu tarjosi jälleen mukavan rupatteluhetken kahvilassa muiden vanhempien kanssa Pikku-O:n istuessa suu täynnä pullaa vieressäni. Takaisintulomatkalla testasin jarrujemme toimivuuden tekemällä äkkijarrutuksen nelikaistaisen tien kiihdytysrampilla, kun edessä oleva autoilija hidasti aivan yllättäen vauhtinsa lähelle nollaa. Takapenkiltä kuului jälkikäteen vain:"Onneksi meillä kaikilla oli turvavyöt, sillä muuten olisin kyllä lentänyt ikkunasta läpi" (E). Selvisimme säikähdyksellä, eikä edessä oleva autoilija todennäköisesti edes huomannut tehneensä mitään potentiaalisesti haitallista. En mene ajotyyleihin sen tarkemmin, mutta erästä vanhaa mainosta lainaten totean:"Melkoisia törttöjä liikenteessä!" Ei toisaalta ihme, sillä jos ajokortin hankkii yli 18-vuotiaana, ei ajotunteja tarvitse ottaa lainkaan.

Pääsimme turvallisesti kotiin. T oli ahkeroinut poissaolomme ajan kirjansa äärellä, ja pystyi siten osallistumaan hääpäivämme viettoon valmistamalla meille tulisen thai-tyyppisen wokin. Tosi hyvää. Paitsi lasten mielestä, joita aika paljon harmitti palava tunne suussa. Naan-leipä ja Ginger Ale maistuivat kaikille sen sijaan hyvin. Reippaasti E ja Iso-O yrittivät syödä puikoilla onnistuenkin siinä varsin kohtuullisesti. Pikku-O:lle ei puikkovaihtoehtoa edes tarjottu.

Jonkinlainen flunssa meillä on vaivana kaikilla. Pikku-O:n nenä vuotaa, Iso-O yskii ja me loput kolme olemme tavanomaistakin väsyneempiä. Sunnuntaiaamun halusimme siksi ottaa rauhassa. Ulkona oli kuitenkin niin loistava keli, että päädyimme, hauskan serkkupoikien välisen Skype-keskustelun jälkeen, pöpöstä piittaamatta pakkaamaan autoomme sukset, monot, kypärät, lasit ja eväät, ja ajamaan kotimäellemme Wachusetts Mountainille tunnin ajomatkan päähän. Olimme kaikki koko neljän tunnin ajan pihalla. E ja Iso-O laskivat jälleen vuorotellen, samoin kuin me T:n kanssa. Entiseen tapaan Pikku-O:n olemus sinisessä haalarissaan ja karhupipossaan herätti hilpeyttä, ja päivän paras kommentti irtosi jo tukevasti eläkeiässä olevalta rouvalta:"Oh, what a Daredevil".

Illasta sivistyimme hetken television äärellä, sillä alkamassa oli Super Bowl eli amerikkalaisen jalkapallon THE loppuottelu. Vastakkain tänä vuonna olivat New Orleansin Saints ja Indianapoliksen Colts. Tulos on toistaiseksi itselleni epäselvä, sillä mainosten määrä oli jälleen niin tyrmäävä, että jouduimme luovuttamaan puoliajalla. Sen verran alkua tuli kuitenkin katsottua, että monta hyväntuulista naurua saimme T:n kanssa aikaiseksi. Peli oli juuri niin patrioottinen ja tunteisiin vetoava kuin elokuvien perusteella on voinut kuvitella.

Hedelmät nukkuvat. Huomenna taas kouluun. Saatan olla oikeassa veikatessani, että aamulla saan taas kaivaa pieniä koululaisiamme peittojensa alta; eihän enää ole vapaapäivä.

Suklaakeksejä intialaisittain

E:n luokkakaverit V ja L ovat yhdessä päättäneet mennä E:n kanssa naimisiin. E:lta ei ole kysytty. Jo viikkojen ajan V on pyytänyt äidiltään, että E tulisi playdateille, ja tänään vihdoin saapui odotettu päivä. Noin kerran kuukaudessa on ns. early release Thursday eli koulu päättyy jo 12.30. Sellaiselle päivälle playdate-treffit oli helpointa sopia.

Aamusta oli kirpeä pikkupakkanen, joten väsymyksestä huolimatta tuli herättyä hyvin ensin E:n ja sitten Iso-O:n vientireissujen yhteydessä. T raahautui myös pystyyn, sillä edellisen viikonlopun rutistuksesta johtuen muutamat muut opintoasiat olivat jääneet rästiin. Tiedossa oli lisäksi kymmeneksi sovittu ajokoe Massachusettsin ajokortin saamiseksi. Paikallinen ajokortti vaaditaan, kun on oleskellut maassa vuoden ajan, siihen saakka saa ajella Suomen ajokortilla. Kansainvälinen ajokortti - joka meillä myös on - toimii vain Suomen ajokortin kielenkääntäjänä, eikä sitä edes oikeasti tarvita.

T:n ajokoe, kuten myös pari viikkoa sitten ollut kirjallinen koe menivät oikein hyvin, jos unohdetaan pieni kielikömmähdys. Ajoa-arvioiva mies oli pyytänyt yhtäkkisesti parkkeeraamaan paikkaan, jossa ei ollut edes parkkiruutua tyylillä "Parlour-parking". Konsepti ei yllättäen ollut T:lle selvä. Pienimuotoisesta kriisistä oli selvitty takapenkin istujan huomautettua arvioijalle, että T varmaan osaa kyllä parkkeerata, mutta termi ei ole tuttu. Lopulta selvisi, että parlour-parkkeeraamiselta kuulostanut toimenpide olikin taskuparkkeeraus (=parallel-parking). Nyt vain odottelemme T:n uuden ajokortin saapumista postitse. Takapenkillä istui T:n bostonilainen kurssikaveri. Mitä enemmän olemme miettineet tätä kummallista tapaa, sitä oudommalta se on alkanut tuntua: ajokokeen aikana takapenkillä kuuluu istua paikallisen ajokortin yli vuoden ajan omistanut henkilö, "sponsor", joka ei saa keskustella ajon aikana ollenkaan testattavan kanssa. Ymmärrykseni ei riitä. Siellä voi ihan oikeasti istua kuka vain, kunhan tuo ajokortin voimassaolokriteeri täyttyy.

Mutkan kautta takaisin playdateihin. Pikaisen lounaan jälkeen lähdimme pyöräillen kohti V:n kotia. Meitä vastassa oli aikoinaan perheensä kanssa Intiasta Yhdysvaltoihin muuttanut äiti sekä 6-ja 4-vuotiaat tytöt, joiden isänpuolinen suku on vahvasti juutalainen. Talo otettiin heti haltuun, ja Iso-O, jota edeltävästi kovasti jännitti, puhua pälpätti innokkaasti mahdollisen tulevan luokkakaverinsa kanssa. Pikku-O:n ulkonäkö kirvoitti eläväiseltä perheenäidiltä valehtelematta lähes parikymmentä kertaa huudahduksen:"Oh, he is so cute!" Viihdyimme pari tuntia; lapset touhusivat keskenään, ja minä pääsin kahvikupposen ja suklaakeksien äärelle parantamaan maailmaa. Tämä hauska nainen kertoi, kuinka hän oli vuolaasti itkenyt edellisen presidentin tultua valituksi vuonna 2000, ja kuinka upeaa tämän viisaan uuden presidentin virkaanastuminen on ollut. No, en ole eri mieltä.

Illalla olisi vielä ollut PTO:n (=Parent-Teacher Organization) järjestämä keskustelutilaisuus koululla, mutta sen verran ahkera päivä ja viikkokin on takana, että taidanpa nauttia omasta seurastani hyvän elokuvan äärellä. Jätän mainitsematta, että päivän luku-urakasta on vielä 10 sivua kahlaamatta. Ehtiihän sitä huomennakin.

Groundhog Day

Näin vuosia sitten elokuvan "Päiväni murmelina", ja sain tuolloin ensi kosketuksen aiheeseen Groundhog Day unohtaen asian samantien. Hauska juttu muiden joukossa. Ei tullut silloin arvattua, että aiheeseen törmää ihan käytännössäkin. Tänään 2.2. on nimittäin ihan oikea Groundhog Day ja se huomioitiin sekä E:n koulussa että Iso-O:n preschoolissa.

E oli katsonut luokkansa kanssa videon ainoasta ja oikeasta murmelista, Punxsutawneyn Philistä, joka on ennustanut talven pituutta legendan mukaan jo 120 vuoden ajan. Legenda tosin on useita satoja vuosia vanhempi ja peräisin Euroopasta. Sen mukaan kolostaan kurkistava murmeli toteaa varjonsa nähtyään, että talvi (ts. huono keli) jatkuu vielä kuusi viikkoa, ja palaa takaisin koloonsa. Mikäli onkin pilvistä, eikä varjoa näy, jää murmeli maan pinnalle, ja talvi on ennustuksen mukaan pian ohi. Tänä vuonna Phil näki varjonsa, joten talvemme jatkuu. Kuusi viikkoa tuntuu täkäläisistä pitkältä, mutta hauskaa kyllä E toi tilanteen esiin varsin toisin:"Talvea on enää kuusi viikkoa jäljellä!"

Iso-O oli askarrellut - jälleen kerran omaan silmääni erikoiselta hökötykseltä näyttävän - purkki-jäätelötikkuviritelmän, joka tarkemmin katsoessa paljastui kolostaan kurkistavaksi murmeliksi. Samanlainen oli kädessään myös luoksemme Playdateille saapuneella Iso-O:n kaverilla. Varsinaista murmelimeininkiä olikin lähes 4-vuotiaan korealaistytön ja 7,5-vuotiaan korealaispojan yhdistäminen omaan energiakolmikkoomme. Hauska nähdä, miten vähän merkitystä lapsille on erilaisilla etnisillä taustoilla ja kaikkien vasta kehittymässä olevalla kielitaidolla.

Murmelipäivän kunniaksi on todettava, että alan selvästi lähestyä suklaakeksien iloisen leipomisen vaihetta (eli alan - edelleen toki kömpelösti - suorastaan nauttia englanninkielisestä keskustelusta); oli oikein miellyttävä hetki istuskella teekupposen äärellä jutustelemassa lasten sellistiäidin kanssa mitä erilaisimmista asioista - myös siitä murmelista.