tiistai 31. toukokuuta 2011

Haukka ja tipuset

Vuokraemäntämme on tarkka täti. Pari vuotta sitten saimme kasan käsinkirjoitettuja ohjeita siitä, kuinka taloa pitää hoitaa, ja vielä kuukausien jälkeen eri puolilta löytyi ohjelappusia kiinnitettynä seiniin tai sähkölaitteisiin. Ohjeet eivät suinkaan ole jääneet tähän vaan korkeintaan pari kuukautta ehtii kulua edellisestä viestistä, kun jo taas uusia ohjeita löytyy T:n sähköpostista.

Tiesimme kuukausia sitten, että vuokraemäntämme on tulossa Newtoniin ajokorttiasioidensa vuoksi, ja "ihan vain piipahtaa talolla ja puutarhassa"; pitäähän vuokrasopimuksen jatkokin allekirjoittaa. Vaikka hän saapui Bostonin seudulle jo lauantaina, malttoi hän kuitenkin viettää Memorial Day-viikonlopun ystävänsä luona, ja saapui kotiimme vasta tänään tiistai-iltana. Kävi silti varsin pian selväksi, että oli hän käynyt puutarhassa kiertelemässä jo aiemmin päivällä. Yhden naapurin aitaa vasten nojaavat tavarat harmittivat selvästi, ja toisen naapurin liian lähelle tontin rajaa rakentama autokatos jäi mietittämään niin paljon, että hän sanoi tulevansa huomenna takaisin mittaamaan, kuinka lähellä se oikein on. Sinänsä kohtaamisemme sujui hyvin. Hymyilimme paljon ja latelimme molemminpuolisia kohteliaisuuksia, niinkuin tapoihin kuuluu. Allekirjoitimme vuokrasopimuksemme jatkon seuraavalle lukuvuodelle. Vuokraemäntämme poistui 1,5-tunnin piipahduksen jälkeen.

Meillä on toisenlaisiakin piipahtajia. Vai pitäisikö sanoa piipittäjiä? Iso-O:n luokka hautoi munahautomon avulla kananmunista pikkutipuja. Ne kuoriutuivat noin viikko sitten, ja nyt on tullut aika ottaa ne vuorotellen kotihoitoon. Joku tipu oli jo tullut tiensä päähän moisen reissun aikana. Enkä toisaalta yhtään ihmettele, jos muissakin kodeissa on yhtä innokkaita tipujen hoitajia kuin meillä. "Turkeys!" huusi Pikku-O toistuvasti, seisoi pöydällä tipulaatikon vierellä ja kurkotti laatikkoon toistuvasti. Lopulta sovimme, että äiti pitää yhtä tipua kädessä, ja molemmat O:t saavat sitä siinä varovasti silittää. Kaikki kolme tipua (kaksi tummaa ja yksi kirjava - jonka nimi on kuulemma Marshmallow) piipittivät ja juoksivat karkuun laatikossaan, kun laitoin sinne käteni. Sain Marshmallow:n kiinni, ja hiljaisessa paniikissa pikkutipu alistui kohtaloonsa. Lyhyen hetken jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä. Eikä vähiten Marshmallow, joka pääsi takaisin laatikkoonsa.

Huomenna tiput lähtevät takaisin koululle ja jonkun muun perheen riemuksi. Iso-O oli harmistunut, kun ne ovat meillä niin kauhean vähän aikaa. Onneksi hänellä on koulussa vielä monta päivää mahdollista niitä ihmetellä. Kun kouluvuosi alkaa kääntyä lopuilleen ja tiput kasvaa liian suuriksi, siirtyvät ne jollekin lähifarmille jatkohoitoon. Siihen on vielä muutama viikko aikaa; koulu loppuu kesäkuun 22. päivä.

Jälkikirjoitus: Boston Bruins pääsi Stanley cup-finaaliin pelaamaan Kanadan Vancouveria vastaan, ensimmäisen kerran vuoden 1990 jälkeen. Tuolloin joukkue hävisi Edmonton Oilersille. Edellisestä voitosta on ehtinyt kulua melkein 40 vuotta (1972). Voitte varmasti kuvitella, miten iso asia tämä täällä on. TD Gardenin edessä oli pitkä jono ihmisiä, joista ensimmäiset sata olivat selvästi yöpyneet ulkosalla saadakseen parhaat liput. Ja kannattaahan niitä jonottaa. Eiväthän ne maksa kuin $549.00 - $11,143.00 per lippu.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Seikkailuviikko - tai sitten ihan tavallinen

Viime viikonloppu ei tarjonnutkaan "tyyntä satamaa" vaan jouduimme parisuhdemeren myrskynsilmään (eli saimme aikaiseksi mojovan riidan mitättömistä asioista). Juuri kun aluksemme oli hajoamaisillaan, myrsky laantui ja yhdessä ulkoilman täydellisen muuttumisen kanssa lähdimme jälleen kerran paikatulla veneellämme purjehtimaan kohti yhteisiä, uusia seikkailuja. Ja niitä seikkailuja on taas riittänyt, jos pitää seikkailukriteerin tarpeeksi alhaalla.

Seikkailu #1: E:n jalkapallo-ottelu. E kävi lauantai-iltana myöhään pelaamassa jalkapalloa omia opettajiaan vastaan hyväntekeväisyysottelussa. Oppilaat, jotka pelasivat luokka-aste kerrallaan, voittivat 8-7.

Seikkailu #2: Paraati ja pyöräily. Sunnuntaina yritin lasten kanssa päästä katsomaan ensimmäistä paraatiamme (niitähän täällä riittää), mutta katsoin alkuajan väärin, emmekä löytäneet mitään. Peräämme juosten lähtenyt T sen sijaan ei löytänyt meitä, mutta pääsi katsomaan sekä paraatin että sen jälkeisen tapahtuman. Olipa harmillinen väärinkäsitys itseltäni. Lapsille tuli 5 mailin pyörämatka, ja täytyy kyllä ylpeänä todeta, että ovat melkoisen reippaita pyöräilijöitä, matkalla kun oli useampi kunnon nousu ja lasku. Pikku-O sai istua kärryssä, ja vielä ei ole tapahtunut läpimurtoa pyöräilyn suhteen muutenkaan. Polkeminen jo onnistuu, mutta apupyörättömyys on pienelle toistaiseksi liiallinen haaste.

Seikkailu #3: Pikku-O:n kukat ja snack. Maanantaina oli Pikku-O:n vuoro viedä kouluunsa yhteinen välipala ("snack") sekä viikottaiset kukat. Aamukiireessä kukat oli haettu lähikaupastamme WholeFoods:ista. "Tulips", sanoi Iso-O, kun kysyin, mitä Pikku-O oli vienyt.

Seikkailu #4: T:n saksantentti. Opiskelukaverit olivat ihmeissään ja vaikuttuneita, kun T kertoi tentin olleen aivan siedettävän. Se oli pitänyt sisällään saksalaisfilosofi Heideggerin tekstin kääntämisen englanniksi. Muutenkin T:lla meni taas lukukausi hyvin. Kaikki arvosanat olivat parasta A-luokkaa.

Seikkailu #5: Grillijuhlat pihallamme. Kun viimein talvi päättyi ja aivan yhtäkkisesti kesä alkoi (kevät jäi tänä vuonna välistä ainakin lämpötilojen osalta), oli ihana istuskella pihallamme nauttimassa sekä hyvästä seurasta että hyvästä grilliruoasta. Grillaamassa kanssamme olivat T:n opiskelukaverit Eteläafrikasta, Kolumbiasta, Englannista, Kanadasta ja Egyptistä. Eteläafrikkalaisia lukuunottamatta muut ovat lähdössä T:n kanssa Italiaan kesällä filosofiseen kesäkouluun. Ei ehkä se kaikkein tylsin kesäkoulun pitopaikka.

Seikkailu #6: T sairastui poskiontelotulehdukseen. Tai niin me ainakin yhdessä diagnosoimme käyttämättä mitään sen erikoisempia tutkimusmetodeja kuin "history" ja hyvin rajoitettu "physical examination". Hoidoksi tähän T itse toivoi punkteerausta, ja ensin soitti ja sitten kävi sairaalassamme asian tiimoilta. Emme yllättyneet, että punkteerausta ei tehty. Lääkäri oli kysyttäessä tiennyt toimenpiteen, mutta todennut sen olevan käytössä äärimmäisen harvoin ja vain todella kroonisissa tilanteissa. No. T tuli takaisin kotiin mukanaan antibiottiresepti ja monta paperillista tietoa poskiontelotulehduksesta ja sen hoidosta. Laskua emme vielä saaneet. Taitaapa olla hieman enemmän kuin Suomen 27,40 euron poliklinikkamaksu.

Seikkailu #7: Pikku-O:n ensimmäinen luokkaretki. Montessori-koulun paita piti laittaa päälle ja eväät pakata paperipussiin retkeä varten. Pikkuväki oli opettajineen matkustanut metrolla yhden pysäkinvälin Newtonista Newton Highlandsille (eli meidän kotipysäkillemme), ja tallustanut sieltä leikkipuistoon ulkoilemaan. Koska Pikku-O ei pysty jouhevasti kertomaan, jäi vain todellinen tilanne arvailun varaan, mutta vaikutti siltä, että mukavaa oli ollut. Seuraava "field trip" on luvassa ensi viikolla, ja sinne mennään koulubussilla.

Seikkailu #8: Neurologin perheen ensimmäinen neurologinen diagnoosi. Pikku-O:n puheterapeutti lähetti meille arvion luettavaksi ennen parin viikon päästä olevaa palaveriamme. Pikku-O:n vaiva on kuulemma "verbal apraxia", mikä tarkoittaa puheliikkeiden ohjailuvaikeutta (mikä sanahirviö!) eli helpommin sanottuna epäselvää, ja vaikeasti ymmärrettävää puhetta. Kaikanlaista sitä eteen tuleekin!

Seikkailu #9: Iso-O:n luokkaretki. Kun lapsia on enemmän kuin yksi, tuntuu pakka välillä hieman leviävän käsiin. Onneksi pikkuväkemme on niin omatoimista ja asioistaan perilläolevaa. Perjantaiaamuna klo kuusi Iso-O nimittäin totesi, että "minulla on tänään field trip, ja isi vain sanoo, että pitää nukkua". Itse olin jo autuaasti unohtanut koko retken, vaikka olihan siitä toki ilmoitettu sekä sähköpostitse että paperiversioin jo viikkoja aiemmin. Ei muuta kuin eväät äkkiä muovirasiasta paperipussiin. Retki suuntautui Brooklinessa (huom! Ei New Yorkin Brooklyn) olevaan nukketeatteriin, ja sinne oli menty ihan oikealla koulubussilla. Bussireissu keltaisella koulubussilla olikin ollut Iso-O:mme ensimmäinen, ja jo selkeä ilo sinänsä. Innokkaasti hän toki kertoi myös nukketeatteriesityksistä, joita oli ollut kolme, ja joista yhdestä hän ihanan vivahteikkaasti kertoi sekoittaen jatkuvasti englannin sanoja suomenkieliseen kertomukseensa.

Seikkailu #10: Iso-O:n ihastuminen. "I have a crush on Sam. And Owen. And Hunter". Kun yritin varovasti vihjaista, että ihastumiset kannattaa varmaan pitää omana tietonaan, kertoi Iso-O iloisesti, että hän oli kertonut jo. Pituudeltaan Iso-O:n olkapään tasolle oleva Sam oli kuulemma sanonut, että hän voi hyvin olla Iso-O:n poikaystävä. Vieressä tilannetta seurannut E teki pahoinvoivia ilmeitä, ja vaivaantui selvästi, kun kysyin, miltä hänestä tuntuisi, jos joku tyttö tulisi yhtä avoimesti kertomaan ihastumisestaan. Aika hauskaa.

Siihen taitavat meidän seikkailumme loppua kuluneen viikon osalta. Niinkuin huomaatte, kriteerit seikkailujen suhteen olivat kovin alhaalla. Joku muu olisi ehkä vain todennut, että normiviikko - ei mitään mullistavaa.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Tunnelmien ristiaallokossa

Viikon tunnelma-aallokossa on liikuttu kiitollisuudesta, juhlatunnelmien ja lähtötunnelmien kautta äärimmäiseen turhautuneisuuteen. Ja lopulta viikonlopun tyyneen satamaan. Lähdetäänpä muistelupurjehdukselle.

Kiitollisuuteen antoi aihetta Pikku-O:n tarkempi puheterapia-arvio ja sen myötä lupaus syyskuussa alkavasta säännöllisestä puheterapiasta. Parin viikon päästä on vielä meidän vanhempien tapaaminen, jossa kuulemme perustelut puheterapian tarpeeseen tarkemmin, mutta mukanaolleen T:n mukaan puheterapeutti oli sanonut kyseessä olevan motorisen hankaluuden. Ymmärtämisessä ei pitäisi olla vikaa, mikä on tietenkin hieno asia, varsinkin, kun testi oli vieraalla kielellä. Lisäkiitollisuus liittyy terapian maksuttomuuteen, mikä on täällä terveydenhuollon huippukustannusten maassa aivan uskomaton juttu. Terapian järjestää Newtonin kaupungin koululaitoksen erityisopetusosasto. Toisin sanoen, Pikku-O:sta yritetaan tehdä kahdessa vuodessa erityisopetusta tarvitsematon koululainen. Kaikki voittaa tilanne.

Juhlatunnelmissa oltiin torstaina, kun E parin kuukauden päivittäisen odottamisen jälkeen viimein täytti 8-vuotta. Leivoin tiistai-iltana ensimmäisellä kerralla onnistuneen sokerikakkupohjan (juhla jo sinänsä), jonka T muotoili E:n ohjeen mukaan "African Buffalo"-malliseksi. Kakun nähtyään Iso-O ei meinannut pysyä nahoissaan, vaan pörräsi ympäriinsä hokien:"This is the best cake EVER!" Hieno se olikin: suklaakuorrutteinen, E:n piirrustuksennäköinen Buffalo-härkä, jonka sarvet ja jalat oli tehty minttusuklaasta, silmä poikkileikatusta pastasta, ja joka seisoi Rucola-salaatinlehtien päällä. Kakun jälkeen E avasi postintuomat paketit - kiitos lähettäjille! - sekä kuunteli sähköpostiini ilmestyneet tervehdykset sekä isoisotätinsä syntymäpäivärunon.

Koulussa ja Aftercare:ssa syntymäpäivä oli huomioitu selvästi E:a ilahduttaneella tavalla. Rehtori ilmoittaa joka-aamuisessa kuulutuksessaan sinä päivänä syntymäpäiväänsä viettävän lapsen nimen sekä antaa perinteisen Mason-Rice lyijykynän. Luokkakaverit saivat kirjoitustehtävän, jossa toivotettiin hyvää syntymäpäivää sekä kerrottiin jotain positiivista E:sta, ja kaikki nämä paperit kerättiin syntymäpäiväkirjaksi, jonka E sai mukaansa. Isä tai äiti olisi saanut mennä luokkaan lukemaan jonkin E:n valitseman kirjan, mutta se oli E:n mielestä liian noloa, joten emme menneet. Sivumennen sanoen, muutama viikko sitten E kielsi minua lähtemästä heidän Science Museum-luokkaretkelleen valvojaksi, sillä sekin olisi ollut liian noloa ("too embarrassing").

Aftercare:ssa yksi opettajista oli puutikuista rakentanut E:lle hienon lentokoneen lahjaksi. Tämä ei ollut ihan sattumaa, sillä tiedossa oli, että T saapui iltapäivän lopuksi koulun jumppasaliin lennättämään E:n kanssa kuukausien ajan liimaus kerrallaan valmistettua lennokkia. Kyseessä oli lennokin ensilento, ja se oli onnistunut hienosti. E oli päässyt kertomaan kavereilleen, kuinka se oli valmistettu, ja minkälainen projekti se oli ollut. Kiitos, I, kun lähetit lennokin! Nyt se viimein on valmis.

Lähtötunnelmat olivat ajankohtaisia työpaikallani. Pomoni Gregory Sorensen lähtee Siemens Healthcare CEO:ksi Yhdysvaltojen ja Kanadan alueelle kesäkuun alusta. Ei mikään ihan pikkuinen juttu; Yhdysvaltojen ja Kanadan alue on Siemensin suurin markkina-alue, joten aikamoisen vaikutusvallan hän on saamassa. Hänen lähtöään on suurien tunteiden vallitessa juhlittu viikolla lounaan ja viimeisen Stroke-kokouksemme aikana. Ryhmämme johdon ottaa väliaikaisesti kuvantamiskeskuksen pääpomo Bruce Rosen, oikein mukavanoloinen mies hänkin.

Juhlatunnelmista siirryin jouhevasti turhautuneisuuden tunteisiin, kun oman pikkuryhmämme kokouksessa kuulin, että kuva-analyysi, jota olen puolivuotta tehnyt, olisikin pitänyt tehdä hieman toisella tavalla. Olen käyttänyt ohjelmaa, joka ei pysty erottelemaan eri infarktialueita toisistaan esimerkiksi eri värejä käyttämällä, ja ne pitäisi pystyä erottamaan, jotta analyysissä päästäisiin eteenpäin. Sellaisten potilaiden kohdalla, joilla on vain yksi aivoinfarktialue, ei ongelmaa tietenkään ole, mutta isolla osalla alueita on useampia. Niinpä analysoimastani yli 700 henkilön joukosta yli puolet uhkasi mennä uusiksi. Olin todella harmistunut sekä pomoani että analyysiä aiemmin tehnyttä työntekijää kohtaan saamistani vääristä ohjeista, ja en turhautuneisuudeltani melkein saanut nukuttua to-pe välisenä yönä. Tilanne helpottui, kun keskustelin pomoni kanssa perjantaina, ja kävi ilmeiseksi, että tätä ei ole aiemmin tehty (eli minua ei opastettu väärin), ja että en joudu tekemään mitään uudestaan - ainakaan tässä vaiheessa. Pienen kolauksen suhteemme pomoni kanssa jälleen kärsi, mikä on aika harmillinen juttu, sillä mikäli pääsen kuukauden päästä olevasta tentistäni läpi, olen kelvollinen hakemaan erikoistumispaikkaa, ja täkäläinen suosituskirje olisi kyllä tarpeellinen lisä muuten ei-ihan-huippuluokkaa olevassa hakemuksessani. Mutta, elämä jatkuu, ja onhan tässä vielä aikaa hoitaa suhde kuntoon.

Tunnelma-aallokko on sopivasti tasaantunut näin viikonlopun alkuhetkille. T:n kanssa söimme yhteisen iltapalan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja katsoimme saksankielistä(!) elokuvaa T:n maanantaisen saksan kielikokeen vuoksi. Itse kyllä tein perinteiset, ja nukahdin kesken elokuvan. Nukahtaminen ei johtunut (pelkästään) saksankielisestä elokuvasta vaan täydellisestä rentoutumisesta ja huimasta väsymyksestä. Onneksi on viikonloppu!

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Vapaaehtoista kaikki on vaan

Olen selvästi alkanut adaptoitua nykyiseen elämänmenoomme, sillä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi sekä lasten After School Program:in että koulun kunnostuspäivään. Tänään sunnuntaina, toukokuun 15. päivänä oli koko kaupungin kattava Newton Serves-päivä, jonka tarkoitus on tuoda kaupungin asukkaat vuosittain yhteen tekemään erilaisia pieniä tehtäviä kaupungin rakennusten ja puistojen parantamiseksi. Etukäteen harmittelin päivän kulumista hukkaan, ja kun aamulla vielä satoi vettäkin, meinasi laiskuus iskeä. Sain kuitenkin hypättyä pyörän selkään, ja huristeltua kohti ensimmäistä kohdettani.

MRASP (Mason-Rice After School Program) on E:n ja Iso-O:n iltapäiväkerho, jossa ensin syödään omat eväät, sitten tehdään läksyt (E maanantaisin, jolloin opettaja on antanut koko viikon läksypaketin), ja sitten osallistutaan erilaisiin, vaihtuviin aktiviteetteihin. Iso-O:n lempijuttuja ovat tanssikerho (yksi opettajista on balettitanssija) ja erilaiset piirtämiseen/maalaamiseen/askarteluun liittyvät projektit. E on aika usein pelaamassa jotain peliä tai liikkumassa. MRASP:n tilat ovat Iso-O:n ja E:n ryhmien osalta koululla, mutta 4.-5. luokkalaiset ovat pihan toisella puolella olevassa rakennuksessa. Tämä rakennus kaipasi kunnostusta.

Paikalla oli useita vanhempia sekä monta purkillista Dunkin Donuts kahvia, donitseja ym. Yläkerran liikuntasalissa soi musiikki. Joku oli suojannut lattian. Sain käteeni telan ja maalia. Olihan se aika helppoa alkaa sutia maalia seinään, kun ei tarvinnut huolehtia suojaamisista, eikä varsinkaan telojen ja pensseleiden puhdistamisesta. Melkeinhän sitä sanoisi mukavaksi hommaksi. Puolitoista tuntia pyörittelin telaa pitkin liikuntasalin seiniä. Sitten alkoi päässä surista sen verran paljon, että halusin ulos, ja päädyin kävelemään kohti toista kohdettani n. puolitoista tuntia etuajassa.

Kun saavuin koulun omaan liikuntasaliin, oli siellä seinät jo maalattu kertaalleen. Saapumiseni noteerattiin selvästi hyvänä asiana; moni tuli tervehtimään, ja rehtori hymyili hyväksyvästi (olemme olleet tökerön huonosti mukana kaikissa iloisissa 'vapaaehtoisissa' tapahtumissa). Liikuntasalissa oli siis tauko. Menin ulos, jossa oli suuri joukko perheitä puuhaamassa koulun puutarhan parissa. Sielläkin oli suvantovaihe. Liukenin paikalta, ja olin kuin huomaamattani takaisin kotona.

Lapsilla oli selvästi tekemisen puute. Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelun alkuun oli vielä lähes kolme tuntia aikaa, joten kysyin, josko pienillä riittäisi innostusta lähteä "vapaaehtoilemaan". Ei kestänyt kauan ennenkuin olimme koko porukan kera takaisin koululla. Lasten kanssa oli helpompi jäädä puutarhahommiin, joten maalausurakka jäi omalta osaltani koululla kokematta.

E kauhoi kaveriensa kanssa muutaman kärryllisen kariketta kottikärryyn. Iso-O pörräsi iloisena paikasta toiseen tekemättä mitään oikeasti hyödyllistä. Pikku-O kaivoi onnellisena pienellä lapiolla kariketta kasasta kärryyn ja kärrystä kompostiin sekä kukkapenkkeihin. Kaikki kolme osasivat arvostaa ruokapöytää. Lautasille ilmestyi mansikoita, sipsejä, viinirypäleitä ja korvapuustintapaisia pullia. Tarjolla oli myös tortilloja täytteineen, mutta ne eivät pieniä innostaneet. Parin tunnin urakoinnin jälkeen alkoi sataa kaatamalla, ja lähdimme silloin kotiin. Kastuimme läpimäriksi. Suihkun jälkeen oli aika latautua Maailmanmestaruus-kisoihin.

T oli eilen ohjelmatiedoista varmistanut, että televisiomme näyttää loppuottelun. Tiedoissa oli joukkueiden kohdalla vain merkintä "TBA" (=to be announced). Pettymys oli tänään huomata, että tiedot oli poistettu, ja tilalla oli haavipallo-ottelu Toronto vastaan jokin täkäläinen joukkue. Ilmeisesti Suomi vastaan Ruotsi ei ole täällä ihan niin kiinnostava kuin suomalaisena saattaisi kuvitella.. Mutta, haavipalloa! Kuka katsoo televisiosta haavipalloa? Olisi ollut edes amerikkalaista jalkapalloa, niin tilanne olisi ollut helpompi ymmärtää.

No. Onneksi on internet. Suomenkielisen selostuksen kuvanlaatu oli hirveän huono ja se katkesi koko ajan. Lopulta T löysi hyvälaatuisen kuvan. Selostus oli venäjäksi. Lievä tunnelman latistaja, mutta päädyimme arvostamaan toimivaa yhteyttä ja televisiotasoista kuvaa. Kun maaleja ei juuri tullut, hyydyin itse keittiön puolelle kokkailemaan, ja osallistuin vasta loppumetreillä, kun 16 vuoden tauon jälkeen Suomi alkoi latoa kiekkoa Ruotsin verkkoon, ja voitti ottelun 6-1. Hurraa!

Nauroimme ottelun jälkeen, kuinka koomista olisi lähteä kotitiellemme Suomen lippuja heiluttamaan ja Vuvuzela-torvia toitottamaan, kun kukaan ei tietäisi, miksi me niin tekisimme. Jäimme siis kotiin. Pelasimme Suomi-peliä, ja iltalauluksi lauloimme lasten kanssa Maamme-laulun, jonka laulamista muutaman kerran harjoittelimme torstaisen koulukäyntimme jälkeen (ymmärsin tuolloin, että lapsemmehan osaavat Yhdysvaltain kansallislaulun paremmin kuin Suomen).

Huomenna saamme mennä vapaaehtoisesti töihin ja kouluihin. Ihanaa. Vapaaehtoisuus on mukavaa.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Esilläoloa ja sen harjoittelua

Newtonin kaupunginjohtaja Setti Warren ilmoitti virallisesti lähtevänsä mukaan senaattorikilpaan. Ted Kennedy:lta, JFK:n veljeltä, elokuussa 2009 vapautunut pitkäaikainen paikka Senaatissa meni puolivahingossa republikaaliedustaja Scott Brown:ille, ja nyt demokraatit yrittävät korjata tilanteen. Kaikki eivät ole riemuissaan Warrenin ilmoituksesta. Hänet valittiin kaupunkimme johtajaksi alle kaksi vuotta sitten, ja osa kannattajista tuntee tulleensa petetyiksi. Pääsemme oikein aitiopaikalta näkemään, kuinka kaupungin johtaminen ja senaattoriehdokkuus onnistuvat tältä kahden pienen lapsen isältä. Ehdokkaan kun on oltava jatkuvasti näkyvillä ympäri osavaltiota.

Näkyvyyttä on harjoitellut myös E. Muutamana iltana hän on kävellyt itseään hauskalla tavalla keikuttaen, kasvoillaan ylväs ilme, ja sanonut:"I am practicing to be famous". Aivan naurattaa vieläkin, kun muistelen, miltä hän näytti. E:n haaveena on ollut saada kuvansa Newton Tab-paikallislehteen niin kauan kun hän on tiennyt lehden olemassaolosta. Saa nähdä, mitä tulemme vielä hänen kohdallaan näkemään.

Iso-O ei ole niin innokas esiintyjä kuin E, mutta nautti silminnähden siitä, kun T:n kanssa molemmat menimme hänen luokkaansa torstaiaamuna pelaamaan matematiikkapelejä ("Math Morning"). Iso-O toimi opettajanamme kiertäessämme muiden vanhempien tapaan erilaisia pelipisteitä. Iso-O:n tehtävä oli selittää kunkin pelin idea, minkä jälkeen pelasimme. Kesken pelihetken kuulimme rehtorin aamukuulutuksen, ja sen lopuksi yhteen ääneen lausutun lippuvalan. Kansallislaulu laulettiin opettajan johdolla kuulutuksen jälkeen. Olin ihmetyksestä silmät pyöreänä ja sisäisesti huvittunut seuratessani, kuinka meidän kuusivuotiaamme lausui muiden mukana valan ja laulaa luikautti laulun päälle. Kyllähän ne oppii, kun joka aamu harjoittelee.

Ihana englanninkurssini loppui maanantaina ja harmillisesti jouduin sieltä lähtemään aivan alkumetreillä, kun lähes samanaikaisesti oli Boston Stroke Societyn kokous. Sinnekin toki halusin mennä, sillä on hauskaa tavata henkilökohtaisesti ihmisiä, joiden nimet ovat tuttuja artikkeleista ja muista yhteyksistä. Samalla tapasin monia ulkomaalaistaustaisia lääkäritutkijoita, joista kaikilla tuntui olevan jokin vaihe USMLE-testikokonaisuudessa menossa. Sainkin loistavia vinkkejä näiltä samojen asioiden kanssa kamppailevilta kolleegoiltani. Esiintymistilannehan se tavallaan on edessä minullakin: "Good morning, Mr. Johnson. I am doctor JH. Nice to meet you! I would like to ask you a few questions and then examine you, if that's ok for you. First, let me drape you. So, what brings you in today?"

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Äitienpäivä

Suurta salaperäisyyttä oli ilmassa perjantaina koulustahakureissulla, kun E ja Iso-O yrittivät toisaalta piilotella omia tuotoksiaan, mutta toisaalta paljastaa, että kaikenlaista on tullut tehtyä ja oikeastaan ei haittaisi, vaikka äiti huomaisi jo etukäteen minkälaisia. Kortit saivat kuitenkin odottaa sunnuntaiaamua.

T laittoi kivan aamupalan: muroja ja suomalaistyyppistä vadelmajogurttia, paahtoleipää, paistettua kananmunaa, maustettua, italialaista makkaraa yhdessä sipulin kanssa sekä papuja ja paistettuja tomaatteja sekä juomaksi tuorepuristetun oloista appelsiinimehua ja kahvia. Samalla pääsin avaamaan paketoituja yllätyksiä, joita oli jälleen pinoksi saakka. Pikku-O oli askarrellut oman kuvansa ympärille hienot kehykset sekä tehnyt kortin, jossa antajan nimen lisäksi hauska itsepiirretty naama. E oli valmistanut kaksi isoa korttia, ja Iso-O yli kymmenen. Niitä sitten antajien ympäröimänä ihasteltiin.

T leikkasi oman tukkansa lisäksi E:n tukan, ja lähti pitkästä aikaa lenkille lähimetsäämme. E meni mukaan. Jo alkumatkasta E:n pyörän takarengas siirtyi kolauksen johdosta nykäyksen eteenpäin, ja ketjut lähtivät lenkin aikana seitsemän kertaa. Ei siitä juoksemisesta oikein mitään ollut tullut. Lenkin jälkeen T:n piti vielä korjata E:n pyörä. T:sta on tullut melkoinen remonttireiska, kun koko ajan tuntuu olevan tarvetta jonkinlaiselle korjaamiselle.

Vaikka oli äitienpäivä ja sunnuntai, tartuin villakoiraesiintymän bongattuani puolivahingossa imuriin, ja vetäisin mukaani molemmat O:t. E liittyi innokkaasti siivousjengiin lenkin jälkeen, ja taas pääsin helpommalla. Iso-O pesi lasiovet ja ikkunat sisäpuolelta sekä keittiön ja alakerran vessan lattian sekä pyyhki pölyt pöydiltä. Pikku-O pesi pesuhuoneen lattian. Ja E kaikki puulattiamme. Tulipa siistiä - ja aikalailla helpommin kuin ilman apulaisia!

Siivouksessa meni sen verran kauan, että ruoantekeminen viivästyi. Äitienpäivälounaamme - tai oikeammin päivällisemme klo viiden aikaan koostui perunamuusista, nakeista ja E:n tekemästä salaatista. Ok. Ei ehkä kovin loisteliasta, mutta maistui kaikille. Paitsi yllättäen Pikku-O:lle, joka parin nakin jälkeen totesi, ettei tykkää. Salaattikin meinasi pieneltä jäädä syömättä, mutta upposi sitten varsin nopeasti, kun ilmoitin, että jälkiruokajäätelö on tarjolla vain kaiken syöneille.

"Toukokuu on kiva kuukausi! Ensin on äitienpäivä, sitten isin nimipäivä, sitten minun nimipäiväni ja syntymäpäiväni ja lopuksi Pikku-O:n nimipäivä", totesi E. Niinpä. Ei muuta kuin kohti seuraavaa juhlapäivää.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Hammas hampaasta

Sunnuntaina asuinmaamme sai kiinni ykkösvihollisensa, ja kun vangitsemisen sijaan valitsi "hammas hampaasta"-taktiikan, on turvallisuustasoa jouduttu maassa nostamaan. Tätä turvallisuustason nousua ei juurikaan huomaisi Bostonissa liikkuessaan, paitsi jos oma työpaikka sattuisi sijaitsemaan merisotamuseon takana ja työmatka kulkemaan sen alueen läpi.

Pääsin itse torstai-iltana kirjaimellisesti kokemaan, kuinka turvallisuustaso on noussut. Samalla hetkellä kun polkaisin pyörään vauhtia, näin, kuinka valli ilmestyi eteeni kuin tyhjästä - enkä pystynyt tekemään mitään. Renkaan pudottua vallin jättämään kuoppaan, pyörän takaosan lennettyä 90 astetta, ja kaaduttuani itse osittain vallin päälle aika pysähtyi hetkeksi:"Sattuiko minuun? Menikö pyöräni rikki? Joudunko sairaalaan? Olenko hengissä?" Kun aika alkoi jälleen kulkea, ilmestyi viereeni tummaihoinen, säikähtäneen oloinen merivartiosotilas toistaen lauseita:"Oh my God, are you ok? I didn't see you! I am sorry!" Minuun ei sattunut yhtään ja pyörä oli aivan kunnossa, mutta adrenaliinimyrsky oli sitä luokkaa, että kotimatka sujui tavanomaista vauhdikkaammin.

Hammas hampaasta on toteutunut myös perheessämme Iso-O:n toimesta. Viikon aikana suusta on pudonnut kaksi hammasta - ensimmäinen pari päivää sitten ja toinen tänään perjantai-iltana ollessamme T:n tiedekunnan illallisella koko porukalla. Aivan yllättäen, kesken ruokailun Iso-O:lla tuli kiire vessaan huuhtelemaan suutaan, kun vieressä istunut T oli salakavalasti nyppäissyt aivan irtiolleen hampaan pois. Verta ei tullut juuri lainkaan. Tämä on aika hauska vaihe, kun suu on täynnä koloja ja erikokoisia hampaita. Pysyvien hampaiden ilmaantuminen muuttaa ulkonäköä melkoisesti. Erityisesti E:n kohdalla sen huomaa, kun katsoo valokuvia parin vuoden takaa ja vertaa nykyiseen.

Pikku-O:sta on tullut entistäkin innokkaampi hampaiden harjaaja, kun hän sai omasta koulustaan mukaansa uuden hammasharjan sekä Sponge Bob-hammastahnan ("Pans Paa Pee Päts"=Sponge Bob Square Pants). Kaikki pitää saada tehdä itse alusta loppuun. Tavallaan hienoa, mutta voitte varmasti kuvitella, kuinka hermoja raastavaa voi olla tämä itsetekemisen vaatimus silloin, kun on kiire lähteä eteenpäin. Hammaspesu hammaspesusta.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Pikkuinen taistelija

Minusta tuli jälleen täti. Veljen vaimo sai sinniteltyä sairaalassa ilman lapsivettä kuuden viikon ajan, ja maanantaina syntyi pikkuinen taistelija viikolla 29+2. Kokoa pienellä oli yli 1,3kg ja pituuttakin 37cm. Onnittelut koko perheelle! Toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin hyvin, ja kaksi sairaalassa olijaa toipuvat pian hurjista kokemuksistaan. Olen ollut innokas blogin seuraaja, ja ihastellut sitä aktiivisuutta, jolla blogia on kommentoitu. Huomaa, että keskosperheen kokemukset kiinnostavat laajalti; blogia kun on selvästi käynyt lukemassa moni muukin kuin KM:n ja J:n ystävä ja sukulainen.

Meidän elämästämme ei ole samanlaista dramatiikkaa ja tunnetta kerrottavissa. Viikon alkupuoli on sujunut normaalisti töissä ja koulussa. T sai palautettua Kant-paperinsa ja keräilee tavoilleen uskollisena itselleen kaikenlaista muuta puuhaa. Kuten sellaisen pikkujutun kuin Valtiotieteellisen tiedekunnan gradun kirjoittamisen toukokuun loppuun mennessä. Tai abstraktin lähettämisen syksyllä olevaa kongressia varten tämän viikon perjantaihin mennessä. Muista rästihommista puhumattakaan.

Loppukevennyksenä E:n tokaisu ruokapöydässä miettiessämme Iso-O:n luokan hautomien tipujen mahdollista karkuretkeä, kun tiput tulevat jokin päivä meille hoidettavaksi:" I would call to the animal shelter and shout: Watch out! Wild chickens on the loose!"

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Vappuhulinaa

Iso-O oli meistä ainoa, joka juhli vappua. Ja tarkkaanottaen hänkään ei juhlinut vappua vaan kaverinsa syntymäpäiviä, sillä eihän täällä edes koko käsitettä tunneta. Tai tunnetaan, jos laajentaa "täällä" koskemaan Bostonin suomalaisia, joilla oli jälleen vuosittaiset kekkerit Scandinavian Living Centerilla kotikaupungissamme Newtonissa, ja joihin taaskaan emme osallistuneet.

Meidän vappumme sujui kotona. Kirjasto-ja syntymäpäiväreissun lisäksi ei tullut paljon kurkisteltua keltaisen talomme pihapiirin ulkopuolelle. Molempina päivinä oli oikein kaunista, mutta sunnuntaina joutui laittamaan takkia päälle ja pitkiä housuja jalkaan lämpömittarin lukemien jäädessä selvästi 15*C alapuolelle. Yöllä oli jopa käynyt lähellä 0*C tiesi yömyöhälle kirjoituksensa äärellä viihtynyt T kertoa.

Vaikka emme varsinaisesti juhlineet vappua, koostui ruokavaliomme varsin vapputunnelmiin sopivista tuotteista - nakeista ja itsetehdystä perunasalaatista. Lievästi liioittelun puolelle tuli mentyä perunasalaatin määrän kanssa. Sitä syödään vielä alkuviikostakin. Nakit sen sijaan upposivat viimeistä myöten, vaikka yllättäen Pikku-O ei niistä välittänytkään. Jälkiruoaksi oli taatelikakkua - taas - ja jäätelöä, jota on tullut hankittua vähän turhan isolla kädellä sen ollessa jatkuvasti tarjouksessa. "Tulee säästettyä, kun hankkii jäätelöä alennuksella pakkaseen". Joopa joo.

Massiivisen nettisurffailun tuloksena sain varattua meille hotelliyöt sekä Philadelphiaan että Washington DC:hin kesäreissuamme varten. Aikaa kului hirveän paljon, sillä en ollut varautunut hotellien pikaiseen täyttymiseen. Niin, tai niiden hotellien pikaiseen täyttymiseen, joihin meidän "hinnat alkaen" apuraha-(tai sen puute)perheemme voi majoittua.. Onnistuin kuitenkin mielestäni kohtuullisen hyvin. Kesäreissu sitten näyttää, kuinka hyvin. Philadelphian ja Washington DC:n lisäksi on tarkoituksemme käydä tervehtimässä North Carolinan pääkaupunki Raleighiin jo yli kymmenen vuotta sitten muuttanutta ystäväämme. Takapenkki varmasti riemastuu pitkistä ajopäivistämme. Toivotaan, että Philadelpiassa oleva tenttini menee hyvin, sillä muuten voi olla mieli aika mustana ja reissun tunnelma kärsiä jo heti alkumatkasta.

Aika uskomatonta, että on jo toukokuu. Olemme asuneet täällä pian kaksi vuotta. Tuntuuko teistäkin, että vastahan nuo lähtivät?