Pikku-O:lta pääsi itku. "Kumisedä" V vietti kanssamme perjantai-illan ja lauantaipäivän, ja sedän hyppy sinisen linjan metroon lauantai-iltana tuli Pikku-O:lle selvästi liian yllättäen. Oman metromatkamme aikana hän tuijotti ulos ikkunasta ja palasi aiheeseen pariin kertaan huuli väpättäen. Tilanne meni kuitenkin nopeasti ohi, ja normaali hyväntuulinen vitsikkyys palasi.
V sai osakseen Bostonin neljä vuodenaikaa yhden työmatkaviikkonsa aikana. Alkuun oli lunta ja pakkasta. Tiistaina oli kevät. Perjantaina oli synkistä synkin syksy. Ja lauantai palkitsi kesäkelillä. No ehkä lämpötila ei varsinaisesti ollut täysin kesäinen, mutta aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ihmiset lenkkeilivät T-paidoissa ja shortseissaan. Perjantaina työkaverit lähtivät ympäriinsä, mutta V venytti lähtönsä seuraavaan iltaan, ja saapui limusiiniillä Suomen kunniakonsulaatille T:a tapaamaan. Limusiinikyyti vaihtui arkisempaan metrokyytiin T:n vapauduttua äänestysvalvontatehtävistään. Sateen kostuttamat miehet saapuivat kotiin, ja lähtivät pienen odottelun jälkeen paikalliseen O'Hara's-pubiin illalliselle.
Lauantaiaamun aloitimme yhteisellä aamupalalla: haudutettua kaurapuuroa, amerikkalaisia pannukakkuja, vaahterasiirappia, pekonia, sipulia, kahvia ja mehua. T lähti pian sen jälkeen äänestyspaikalle. Me taas lähdimme pienelle autoajelulle, ja kävimme katsomassa E:n ja Iso-O:n koulun lisäksi Boston Collegen kampuksen. Ajelun jälkeen auto jäi pihalle ja lähdimme metrolla kohti keskustaa. Koska V joutui ottamaan kaikki tavaransa mukaan, veimme ne T:n säilytettäväksi kunniakonsulaattiin. Kävin samalla itse äänestämässä. Lakimiesten lauantaikokouksen vuoksi äänestys oli siirretty pieneen, ikkunattomaan huoneeseen, johon pääsi yksi äänestäjä kerrallaan. Kun äänestäjiä kävi päivän aikana 105 viiden tunnin aikana (toisen kierroksen kokonaismäärä oli 159), saivat T ja toinen virkailija E huhkia hikihatussa, ja jono oli käytännössä katkeamaton koko äänestyksen ajan.
Päästyämme eroon ylimääräisestä tavaramäärästä lähdimme aistimaan Bostonin kesäistä tunnelmaa. Teimme melkoisen kävelylenkin: Quincy Market:in lounaan jälkeen kävelimme Beacon Hill:in historiallisen alueen läpi Esplanade:lle, josta sai vastarantanäkymän MIT:lle. Pienen leikkipuistomotivointipysähdyksen jälkeen kävelimme Boston Public Library:lle. Lyhyen tutustumisen jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti illallispaikkaamme, sillä vauhtimme oli kovin hidas ja käveltävää vielä kohtuullisen paljon. Boston Common:in luistelukentän jääntekokoneen katsominen vei kävelystä harmistuneet ajatukset hetkeksi muualle, ja "kumisedän" tarjoama sylikyyti toi helpotusta pienille jaloille.
Saavuimme Bostonin satama-alueella sijaitsevaan Joe's-ravintolaan, johon T oli varannut meille ravintolan parhaan pöydän puoli viideksi. Olimme kaikki paikalla juuri varauksen hetkellä - me hieman aiemmin, T juuri sopivasti V:n tavaroita perässään vetäen. Söimme hyvin, vaikkakin sain eri annoksen kuin tilasin. Rauhallisesti kävellen saavutimme Goverment Center:in metroaseman, ja siellä Pikku-O:lle selvisi V:n lähteminen eri metrolla kohti lentoasemaa. (*nyyh*). Kiitokset V vierailusta!
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Kansainvälisyyttä ja laskettelua
Liian kiireinen viikonloppumme oli onneksi kiva. Vaikka laiska aika jäi minimiin, on olo silti rentoutunut. E tosin näytti aivan Angry Bird:ilta maanantaiaamuna, sillä hän, niinkuin minäkin, kaipaa säännöllistä aikataulutonta elämää, ja arkiviikonalku tuli hänelle liian aikaisin. Kaikkien mielestä minireissu kuitenkin kannatti tehdä, vaikka eihän siinä mitään järkeä ollut.
Reissun järjettömyyden aiheutti olennaisen asian unohtaminen kalenterista. World Cultures Festival E:n ja Iso-O:n koulussa oli pakko hoitaa tyylillä, oli sitten kuinka kiire suksien päälle tahansa. Olimme Suomen Washington DC:n suurlähetystön ystävällisellä avustuksella saaneet meille ison määrän tyylikkäitä esitteitä, kirjoja ja julisteita, ja T oli etsinyt ja ladannut netistä hienoja esittelyvideoita, joten pöydästämme tuli oikein edustava.
Itse juhla oli vasta lauantai-iltapäivänä, mutta omaa pöytäänsä pääsi valmistelemaan jo yhdeksältä aamulla. Menimme jo tuolloin, sillä halusimme varmistaa meille hyvän paikan. Olimme ensimmäisiä. Ja kun olimme ensimmäisiä, kesti hetken, ennenkuin löysimme oikean luokan. Yllättäen maanosien jakoja oli aiemmin sovitusta muutettu, ja tarjolla oli Pohjois-ja Etelä-Eurooppa-huoneiden sijaan sijaan Länsi-ja Itä-Eurooppa. Kävi ilmi, että aasialaistaustaisten järjestäjien mielestä Suomi kuului Norjan kanssa Itä-Eurooppaan. Jaoimme pian jälkeemme saapuneiden norjalaisten kanssa huolen tästä pienestä kulttuurisesta kömmähdyksestä, ja saimme lopulta luokkahuoneen seinään Itä-Euroopan lisäksi toisen lapun: Pohjois-Eurooppa. Kanssamme huoneessa oli lopulta Norjan lisäksi Ukraina, Venäjä, Puola ja Montenegro.
Kun saimme pöytämme valmiiksi, lähdimme takaisin kotiin syömään ja tekemään lumitöitä. Palasimme puolen päivän aikaan, lapset kävivät maistelemassa herkkuja eripuolilta maapalloa, ja me viimeistelimme täyttyneessä luokassa oman pöytämme.
Juhlan aikaan koulussa pyöri 450 ihmistä, joten vilskettä pöytämme ympärillä riitti. Lapsia kiinnosti erityisesti "Know your Finnish Name"-tehtävä, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitti sitä, että saatuani tietää lapsen nimen, katsoin nimipäiväluettelosta kaikkein parhaiten sitä vastaavan suomalaisen, tyyliin Ava->Eeva, Mick->Mikko jne. Enemmän aikuisille ja vähän isommille lapsille oli suunnattu FinnFacts-Quiz, jonka kysymykset ovat tässä:
What is the population of Finland?
1) 3.5 million
2) 5.3 million
3) 35 million
How many seasons there are in Finland?
1) four
2) two
3) none
Average temperature in Helsinki in January is
1) 7 ºF
2) 16 ºF
3) 23 ºF
There is a ______ political system in Finland
1) one-party
2) two-party
3) multi-party
The head of the state is
1) the President of the Republic
2) the King of Sweden
3) the President of the European Commission
Education in Finland is
1) free up to high school
2) free, including the doctoral programs
3) a business sector and private schooling prevails
The languages spoken in Finland are:
1) Finnish, Swedish, Sami (and also English)
2) Finnish, Russian, English
3) English, Finnish, Dutch
Finns borrow an average of _____ books from the free public libraries in a year
1) 2
2) 12
3) 20
Kaikki vastaukset oli löydettävissä jatkuvasti vieressä pyörivästä videosta, mutta arvaamallakin osallistui "the Taste of Finland"-kassin arvontaan. Osallistujia oli kymmeniä, ja arvonta suoritettiin eilen illalla. Lähes naapurissamme asuva äiti voitti, ja tarkoituksemme on toimittaa hänen voittokassinsa tämän viikon aikana. Kassissa on hapankorppuja, puolukkahilloa, Fazerin sinistä suklaata, salmiakkia, lakritsia ja tyylikkäitä Suomi-esitteitä Washington DC Suurlähetystön kangaskassiin pakattuna.
Tilaisuus jatkui aina neljään saakka, minkä jälkeen käärimme kamamme nopeasti kasaan ja pyörähdimme kotona vaihtamassa ne hiihtovarusteisiin. Varttia vaille viisi pääsimme viimein lähtemään kohti Cannon Mountain:in hiihtoaluetta.
Vaikka talvi on tähän saakka ollut hyvin leuto ja lumeton, onnistuimme nappaamaan jälleen sen kylmimmän kelin. Autonmittari laski jatkuvasti ajon edetessä ja saavutti 0*F (-18*C), kun saavuimme hotellin pihaan. Ja yön aikana lämpötila vain laski ollen rinteeseen lähtiessämme -4*F (-20*C). Kylmästä kelistä ja myöhäisestä saapumisestämme huolimatta T halusi lunastaa lupauksensa ja palkita lasten odotuksen hotellin uima-altaalla käynnistä. Itselläni ei ollut mitään tarvetta mennä - muutenkin tuntui ihan tarpeeksi viileältä. Uimakäynnin aikana sain valmisteltua iltapalamme (tortillat), ja kaikki vilusta värisevät söivät tavanomaista paremmalla ruokahalulla. E ja Iso-O nukahtivat pian syömisen jälkeen, mutta Pikku-O keksi muutaman vitsin ennen omaa nukahtamistaan.
Minkäänlaista vaikeutta ei kolmikolla ollut seuraavana aamuna herätä. Hotellin aamupala oli yllättävänkin monipuolinen ja ainakin täyttävä, jos ei niinkään terveellinen. Kohtuullisen kivuttomasti pääsimme myös lähtemään hotellilta, ja myöhästyimme vain noin puoli tuntia ensimmäisiltä hisseiltä. Normaalisti paikka on aivan tupaten täynnä, ja auto pitää jättää satojen metrien päähän, mutta nyt oli toisin. Syitä lienee kylmä keli, alkutalven huono lumitilanne ja Patriots:in ottelu iltapäivästä. No meillehän vain sopi, että hisseihin ei ollut yhtään jonoja (siis todellakin, ei yhtään) ja pääsimme laskemaan huomattavasti normaalia enemmän.
E:a lukuunottamatta olimme ensimmäistä kertaa rinteessä, joten erityisesti Pikku-O:n piti kerätä ensin rohkeutta. Laskimme aluksi koko perheen voimin perhealueella. T:n lähdettyä ylärinteille yritimme ensin pysyä neljän porukkana, mutta erot laskutaidoissa tulivat esteeksi. Päädyimme siihen, että E ja Iso-O laskivat kahdestaan ja minä pikkulaskijan kanssa. Sovimme treffit tasaisin väliajoin. Alkuun jännitti päästää 6- ja 8-vuotiaat keskenään, mutta todistivat olevansa melkoisia selviytyijiä, joten huoli hälveni.
Pikku-O:n pieni koko on selkeä haaste, sillä voimaa kunnon aura-asentoon ei löydy. Päivän huippukohta olikin se, että hän oppi tekemään hallittuja käännöksiä, vaikka hallittua pysähtymistä vielä harjoitellaankin. Ja kaikkein paras asia tietenkin oli, että päivän päätteeksi erityisesti hän toivoi meidän tulevan seuraavana päivänä uudelleen.
Vaihdoimme T:n kanssa hetkeksi vuoroja, mutta koska ylärinteillä oli kulunutta ja jäistä tykkilunta en kovin omasta laskemisestani päässyt nauttimaan. Niinpä T sai vielä ottaa kaiken irti, ja oli lopulta hissien viimeinen nousija. Varttitunti hissien kiinnimenon jälkeen tapasimme alaravintolassa, johon me muut olimme jo tulleet tavaroitamme keräämään - ja katsomaan tunti aiemmin alkanutta New England Patriots-Baltimore Ravens -ottelua.
Auton pakkaamisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti kotia. Suomen presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta piti malttaa odottaa vuorialueen taaksejäämiseen saakka, sillä kännyköissämme ei ollut kenttää aiemmin. Patriots-pelin tulos selvisi vasta kotona, YLE:n uutissivuilta. Matka meni takapenkin alkukiherryksen laannuttua rauhallisesti, ja illalla kotona kukaan ei vastustanut nukkumaanmenoa. Ulkoilupäivät ovat kyllä ihan ykkösiä.
Alkuviikko on hävittänyt lumemme lämpötilan noustua pitkälle yli 10*C. Lapset kertoivat koulun ulkolämpötilamittarin nousseen tiistaina jopa yli 100*F (+38*C) lukemiin, mutta tämä minun on vähän vaikea uskoa. Ehkä suorassa auringonpaisteessa? Bostonin lumettomuudesta huolimatta E kävi jälleen laskemassa Nashoba Valley:ssa, ja oli tykännyt mahdollisuudesta laskea pelkkä huppari päällään. Tiistaina saimme Pikku-O:n oululaisen kummisedän yllätyskäynnille, ja jatkamme juttua hänen kanssaan perjantaina hänen työreissunsa päättyessä. Mahtavaa.
Reissun järjettömyyden aiheutti olennaisen asian unohtaminen kalenterista. World Cultures Festival E:n ja Iso-O:n koulussa oli pakko hoitaa tyylillä, oli sitten kuinka kiire suksien päälle tahansa. Olimme Suomen Washington DC:n suurlähetystön ystävällisellä avustuksella saaneet meille ison määrän tyylikkäitä esitteitä, kirjoja ja julisteita, ja T oli etsinyt ja ladannut netistä hienoja esittelyvideoita, joten pöydästämme tuli oikein edustava.
Itse juhla oli vasta lauantai-iltapäivänä, mutta omaa pöytäänsä pääsi valmistelemaan jo yhdeksältä aamulla. Menimme jo tuolloin, sillä halusimme varmistaa meille hyvän paikan. Olimme ensimmäisiä. Ja kun olimme ensimmäisiä, kesti hetken, ennenkuin löysimme oikean luokan. Yllättäen maanosien jakoja oli aiemmin sovitusta muutettu, ja tarjolla oli Pohjois-ja Etelä-Eurooppa-huoneiden sijaan sijaan Länsi-ja Itä-Eurooppa. Kävi ilmi, että aasialaistaustaisten järjestäjien mielestä Suomi kuului Norjan kanssa Itä-Eurooppaan. Jaoimme pian jälkeemme saapuneiden norjalaisten kanssa huolen tästä pienestä kulttuurisesta kömmähdyksestä, ja saimme lopulta luokkahuoneen seinään Itä-Euroopan lisäksi toisen lapun: Pohjois-Eurooppa. Kanssamme huoneessa oli lopulta Norjan lisäksi Ukraina, Venäjä, Puola ja Montenegro.
Kun saimme pöytämme valmiiksi, lähdimme takaisin kotiin syömään ja tekemään lumitöitä. Palasimme puolen päivän aikaan, lapset kävivät maistelemassa herkkuja eripuolilta maapalloa, ja me viimeistelimme täyttyneessä luokassa oman pöytämme.
Juhlan aikaan koulussa pyöri 450 ihmistä, joten vilskettä pöytämme ympärillä riitti. Lapsia kiinnosti erityisesti "Know your Finnish Name"-tehtävä, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitti sitä, että saatuani tietää lapsen nimen, katsoin nimipäiväluettelosta kaikkein parhaiten sitä vastaavan suomalaisen, tyyliin Ava->Eeva, Mick->Mikko jne. Enemmän aikuisille ja vähän isommille lapsille oli suunnattu FinnFacts-Quiz, jonka kysymykset ovat tässä:
What is the population of Finland?
1) 3.5 million
2) 5.3 million
3) 35 million
How many seasons there are in Finland?
1) four
2) two
3) none
Average temperature in Helsinki in January is
1) 7 ºF
2) 16 ºF
3) 23 ºF
There is a ______ political system in Finland
1) one-party
2) two-party
3) multi-party
The head of the state is
1) the President of the Republic
2) the King of Sweden
3) the President of the European Commission
Education in Finland is
1) free up to high school
2) free, including the doctoral programs
3) a business sector and private schooling prevails
The languages spoken in Finland are:
1) Finnish, Swedish, Sami (and also English)
2) Finnish, Russian, English
3) English, Finnish, Dutch
Finns borrow an average of _____ books from the free public libraries in a year
1) 2
2) 12
3) 20
Kaikki vastaukset oli löydettävissä jatkuvasti vieressä pyörivästä videosta, mutta arvaamallakin osallistui "the Taste of Finland"-kassin arvontaan. Osallistujia oli kymmeniä, ja arvonta suoritettiin eilen illalla. Lähes naapurissamme asuva äiti voitti, ja tarkoituksemme on toimittaa hänen voittokassinsa tämän viikon aikana. Kassissa on hapankorppuja, puolukkahilloa, Fazerin sinistä suklaata, salmiakkia, lakritsia ja tyylikkäitä Suomi-esitteitä Washington DC Suurlähetystön kangaskassiin pakattuna.
Tilaisuus jatkui aina neljään saakka, minkä jälkeen käärimme kamamme nopeasti kasaan ja pyörähdimme kotona vaihtamassa ne hiihtovarusteisiin. Varttia vaille viisi pääsimme viimein lähtemään kohti Cannon Mountain:in hiihtoaluetta.
Vaikka talvi on tähän saakka ollut hyvin leuto ja lumeton, onnistuimme nappaamaan jälleen sen kylmimmän kelin. Autonmittari laski jatkuvasti ajon edetessä ja saavutti 0*F (-18*C), kun saavuimme hotellin pihaan. Ja yön aikana lämpötila vain laski ollen rinteeseen lähtiessämme -4*F (-20*C). Kylmästä kelistä ja myöhäisestä saapumisestämme huolimatta T halusi lunastaa lupauksensa ja palkita lasten odotuksen hotellin uima-altaalla käynnistä. Itselläni ei ollut mitään tarvetta mennä - muutenkin tuntui ihan tarpeeksi viileältä. Uimakäynnin aikana sain valmisteltua iltapalamme (tortillat), ja kaikki vilusta värisevät söivät tavanomaista paremmalla ruokahalulla. E ja Iso-O nukahtivat pian syömisen jälkeen, mutta Pikku-O keksi muutaman vitsin ennen omaa nukahtamistaan.
Minkäänlaista vaikeutta ei kolmikolla ollut seuraavana aamuna herätä. Hotellin aamupala oli yllättävänkin monipuolinen ja ainakin täyttävä, jos ei niinkään terveellinen. Kohtuullisen kivuttomasti pääsimme myös lähtemään hotellilta, ja myöhästyimme vain noin puoli tuntia ensimmäisiltä hisseiltä. Normaalisti paikka on aivan tupaten täynnä, ja auto pitää jättää satojen metrien päähän, mutta nyt oli toisin. Syitä lienee kylmä keli, alkutalven huono lumitilanne ja Patriots:in ottelu iltapäivästä. No meillehän vain sopi, että hisseihin ei ollut yhtään jonoja (siis todellakin, ei yhtään) ja pääsimme laskemaan huomattavasti normaalia enemmän.
E:a lukuunottamatta olimme ensimmäistä kertaa rinteessä, joten erityisesti Pikku-O:n piti kerätä ensin rohkeutta. Laskimme aluksi koko perheen voimin perhealueella. T:n lähdettyä ylärinteille yritimme ensin pysyä neljän porukkana, mutta erot laskutaidoissa tulivat esteeksi. Päädyimme siihen, että E ja Iso-O laskivat kahdestaan ja minä pikkulaskijan kanssa. Sovimme treffit tasaisin väliajoin. Alkuun jännitti päästää 6- ja 8-vuotiaat keskenään, mutta todistivat olevansa melkoisia selviytyijiä, joten huoli hälveni.
Pikku-O:n pieni koko on selkeä haaste, sillä voimaa kunnon aura-asentoon ei löydy. Päivän huippukohta olikin se, että hän oppi tekemään hallittuja käännöksiä, vaikka hallittua pysähtymistä vielä harjoitellaankin. Ja kaikkein paras asia tietenkin oli, että päivän päätteeksi erityisesti hän toivoi meidän tulevan seuraavana päivänä uudelleen.
Vaihdoimme T:n kanssa hetkeksi vuoroja, mutta koska ylärinteillä oli kulunutta ja jäistä tykkilunta en kovin omasta laskemisestani päässyt nauttimaan. Niinpä T sai vielä ottaa kaiken irti, ja oli lopulta hissien viimeinen nousija. Varttitunti hissien kiinnimenon jälkeen tapasimme alaravintolassa, johon me muut olimme jo tulleet tavaroitamme keräämään - ja katsomaan tunti aiemmin alkanutta New England Patriots-Baltimore Ravens -ottelua.
Auton pakkaamisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti kotia. Suomen presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta piti malttaa odottaa vuorialueen taaksejäämiseen saakka, sillä kännyköissämme ei ollut kenttää aiemmin. Patriots-pelin tulos selvisi vasta kotona, YLE:n uutissivuilta. Matka meni takapenkin alkukiherryksen laannuttua rauhallisesti, ja illalla kotona kukaan ei vastustanut nukkumaanmenoa. Ulkoilupäivät ovat kyllä ihan ykkösiä.
Alkuviikko on hävittänyt lumemme lämpötilan noustua pitkälle yli 10*C. Lapset kertoivat koulun ulkolämpötilamittarin nousseen tiistaina jopa yli 100*F (+38*C) lukemiin, mutta tämä minun on vähän vaikea uskoa. Ehkä suorassa auringonpaisteessa? Bostonin lumettomuudesta huolimatta E kävi jälleen laskemassa Nashoba Valley:ssa, ja oli tykännyt mahdollisuudesta laskea pelkkä huppari päällään. Tiistaina saimme Pikku-O:n oululaisen kummisedän yllätyskäynnille, ja jatkamme juttua hänen kanssaan perjantaina hänen työreissunsa päättyessä. Mahtavaa.
torstai 19. tammikuuta 2012
Pitkästä kohti lyhyttä
Edellinen, ihanan pitkä viikonloppu sujui lasten kanssa kotosalla ja lähiympäristössä pyörien T:n ollessa vielä lauantaina huolehtimassa ulkosuomalaisten perustuslaillisten oikeuksien toteutumisesta. Kahden päivän aikana oli kuulemma käynyt lähes 130 äänestäjää New Englannin alueelta, joten välillä oli melkein ollut kiirekin. Luppoaikana hauska kunniakonsulimme Leonard Kopelman oli käynyt jutustelemassa ja hänen sihteerinsä oli kiikuttanut T:lle ja New Yorkista lainassa olevalle nuorelle virkailinaiselle syötävää. Lauantai-iltana äänestyskuoret lähtivät junakyydillä tämän virkailijan matkalaukussa kohti New Yorkia, josta ne pikakyyditettiin hieman virallisemmin Suomeen muiden ennakkoäänten kanssa laskettavaksi. Kovin on vanhanaikaista.
Samaan aikaan T:n vaalipäivän kanssa Iso-O juhli jälleen yhtä ystäväänsä Plaster Fun Time-askartelupaikassa PEACE-merkkiä maalaten, ja maanantain vapaapäivänä vielä toista tämän kotona pehmoeläimiä täytellen. Tilanne alkaa jo olla melko kiusallinen. Lapsemme ovat kohta kolmen vuoden ajan käyneet kavereidensa syntymäpäivillä, emmekä me ole tarjonneet vuorostamme hauskanpitoa muiden lapsille. Otin asian puheeksi Iso-O:n ja E:n kanssa, ja molemmat totesivat hyvin yksiselitteisesti haluavansa perhesyntymäpäivät. Yritin selittää, että asia ei ole ihan niin yksinkertainen vaan on ikäänkuin jokaisen vanhemman velvollisuus vuorollaan järjestää valmiiksipureskeltua ohjelmaa kaveriporukalle. E ja Iso-O olivat kovin kiusaantuneita, ja saivat lopulta sanottua, että heidän mielestään olisi niin NOLOA, jos me T:n kanssa toimisimme järjestäjinä. Tai erityisen noloa olisi se, jos minä olisin järjestäjä, T nyt vielä jotenkin menisi. Tähän on tultu; minua hävetään.
Perheen yhteiset puuhat eivät sen sijaan toistaiseksi hävetä - ainakaan kovin paljon. Sunnuntaina oli talven tähän saakka kylmin päivä, mutta menimme polkupyörillä koko porukka Boston Collegen naisten koripallo-otteluun (BC Eagles). Liput olimme jälleen saaneet E:n ja Iso-O:n koulun kautta, joten katsomosta löytyi muitakin tuttuja perheitä. Iso-O pörräsi ympäriinsä kolmen muun tytön kanssa. Oli niin hauska seurata, miten samanoloisia ekaluokkalaiset tytöt keskenään ovat - hyvin tuttuja hypähtelyjä, hiusten heilautuksia ja kirmailuja ilmeni muillakin. E ja Pikku-O istuivat kanssamme enemmän paikallaan kannustaen BC:n joukkuetta jännittäväksi muuttuneessa, mutta lopulta BC:n tappioksi kääntyneessä ottelussa.
Sunnuntaina oli kylmä, mutta lunta saimme vasta tiistaita vasten yöllä hieman maanpeitteeksi. Lumisade päättyi ennen aamua, ja muuttui silkaksi vedeksi, joten valkoisuus ei kauan ilahduttanut. Sen verran harmilliseen aikaan sää muuttui, että ajomatkani Worcesteriin tiistaina aamutuimaan oli melkoisen epämiellyttävä.
Epämiellyttävyys hälveni nopeasti päästyäni jälleen tositoimiin. Kanssani aamuseitsemän aikaan oli yhteensä 15 muuta haastateltavaa, joista 8 kanssa liikuin paikasta toiseen henkilökohtaisia haastatteluja lukuunottamatta. Ensin osallistuimme aamupalalautaset käsissämme klinikan normaaliin aamupalaveriin. Erikoistujien kiirehdittyä omiin töihinsä meitä pyöritettiin ympäri sairaalaa ja saimme kuulla kaikenlaista hyvää ja vieläkin parempaa sisätautien kolmivuotisesta erikoistumisohjelmasta sekä sen ensimmäisestä internship-vuodesta, joka vaaditaan joihinkin muihin konservatiivisiin erikoisaloihin (kuten neurologiaan). Tällä kertaa minua haastatteli kaksi jo pidemmän uran tehnyttä miellyttävää herrasmiestä (professorit Clive ja Weinstein), kumpikin puolen tunnin ajan. Ensimmäisen kanssa jutustelimme lähinnä kokemuksistani Inarissa ja toisen kanssa mietiskelimme Suomen ja Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmien eroja. Hyvä mieli jäi molemmista. Myös muut kävivät samaan aikaan tervehtimässä kukin kahta haastattelijaansa, minkä jälkeen kokoonnuimme yhdessä erikoistujien kanssa maittavalle lounaalle. Lounaan jälkeen päivä päättyi ohjelman johtajan yhteenvetoon. Tai virallisesti päättyi. Illalla oli vielä mahdollisuus mennä viettämään "informal “Night Out on the Town”" hakijoiden ja erikoistujien kesken Funky Murphy's-ravintolaan. En millään olisi jaksanut jäädä tilaisuutta odottamaan, mutta alan jo oppia koreografian, joten jäin. Sainpahan edeltävästi 4 tuntia luettua rauhassa yliopiston kirjastossa. Ilta oli yllättävänkin hauska - varsinkin, kun satuin istumaan edellisellä kierroksella neurologiaohjelmaan valitun, nyt internship-vuotta viettävän libanonilaismiehen vieressä.
Edellä mainitsemaani koreografiaan kuuluu myös kiitos-sähköpostien lähettäminen kaikille asianosaisille. Osa vastaa, osa ei. Mikä on ymmärrettävää, sillä en ole ainoa sähköpostien lähettäjä. Koska kyseessä oli viimeinen haastatteluni huomattavan lyhyeksi jääneessä haastattelujaksossani, tein oman Rank-listani heti keskiviikkona. Rank-listaan hakijat laittavat omat erikoistumisohjelmansa ja erikoistumisohjelmat laittavat hakijansa kiinnostavuusjärjestykseen, ja maaliskuun puolivälissä tietokoneohjelma löytää toisilleen sopivat. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Hakijoita on yli 35000 ja ensimmäisen vuoden paikkoja alle 25000. Mutta, lista on nyt tehty ja vahvistettu. Omalta osaltani sen tekemisessä ei ollut vaikeuksia. Maaliskuun puolivälissä selviää, ovatko Worcesterin päässä osanneet laittaa omansa kannaltani suotuisaan järjestykseen.
Aika paljon henkistä energiaa kului kolmeen haastatteluun. Tutkimustyö on jäänyt melkein sivurooliin. Olen toki ollut työpaikalla haastatteluja lukuunottamatta päivittäin, mutta ajatukset ovat seilanneet aivan muualla. Sen verran ajatukset ovat kuitenkin kasassa pysyneet, että sain viimein, neljäntoista kuukauden tahmean puristuksen jälkeen ensimmäisen käsikirjoitukseni lähtemään torstaina lehteen arvioitavaksi. Saa nähdä, jatkuuko tahmea puristus sen osalta vai onko viimein aika siirtyä täysillä seuraavan kimppuun.
Jotta tutkimustyöhön ei kuitenkaan liikaa liikenisi energiaa, sain Connecticutin osavaltion tukemana ja the Federation of State Medical Boards:in vahvistamana luvan ilmoittautua Step 3-tenttiin. Tiedän nyt meneväni tenttiin huhtikuun alussa kahtena päivänä. Vaan mistä löydän kadoksissa olevan motivaationi tarttua jälleen oppikirjoihin? Ennuste näyttää kovin huonolta, mikäli näin jatkuu.
Kiireinen viikko on kaiken muun sähläämisen (nyt mm. uunimme meni rikki) lisäksi koostunut seuraavaan viikonloppuun valmistautumisesta. Kuukausia sitten lupauduimme osallistumaan Suomi-pöydän kanssa E:n ja Iso-O:n koulun kansainvälisyysfestivaaliin - ja unohdimme lupauksemme katsoessamme itsellemme sopivaa hiihtoreissuviikonloppua. Varasimme ensin hotellin koko viikonlopulle, mutta harmillisen yhteensattuman vuoksi saimme typistettyä sen yhden vuorokauden mittaiseksi (peruminen ei sopinut). Niinpä meillä on tiedossa yltiökiireinen lyhyeksi jäävä viikonloppu, jonka molemmat osiot vaativat vahvaa etukäteisomistautumista, eikä viikonloppua itseäkään voi kuvailla kovin rentouttavaksi. Siitä lisää myöhemmin.
Samaan aikaan T:n vaalipäivän kanssa Iso-O juhli jälleen yhtä ystäväänsä Plaster Fun Time-askartelupaikassa PEACE-merkkiä maalaten, ja maanantain vapaapäivänä vielä toista tämän kotona pehmoeläimiä täytellen. Tilanne alkaa jo olla melko kiusallinen. Lapsemme ovat kohta kolmen vuoden ajan käyneet kavereidensa syntymäpäivillä, emmekä me ole tarjonneet vuorostamme hauskanpitoa muiden lapsille. Otin asian puheeksi Iso-O:n ja E:n kanssa, ja molemmat totesivat hyvin yksiselitteisesti haluavansa perhesyntymäpäivät. Yritin selittää, että asia ei ole ihan niin yksinkertainen vaan on ikäänkuin jokaisen vanhemman velvollisuus vuorollaan järjestää valmiiksipureskeltua ohjelmaa kaveriporukalle. E ja Iso-O olivat kovin kiusaantuneita, ja saivat lopulta sanottua, että heidän mielestään olisi niin NOLOA, jos me T:n kanssa toimisimme järjestäjinä. Tai erityisen noloa olisi se, jos minä olisin järjestäjä, T nyt vielä jotenkin menisi. Tähän on tultu; minua hävetään.
Perheen yhteiset puuhat eivät sen sijaan toistaiseksi hävetä - ainakaan kovin paljon. Sunnuntaina oli talven tähän saakka kylmin päivä, mutta menimme polkupyörillä koko porukka Boston Collegen naisten koripallo-otteluun (BC Eagles). Liput olimme jälleen saaneet E:n ja Iso-O:n koulun kautta, joten katsomosta löytyi muitakin tuttuja perheitä. Iso-O pörräsi ympäriinsä kolmen muun tytön kanssa. Oli niin hauska seurata, miten samanoloisia ekaluokkalaiset tytöt keskenään ovat - hyvin tuttuja hypähtelyjä, hiusten heilautuksia ja kirmailuja ilmeni muillakin. E ja Pikku-O istuivat kanssamme enemmän paikallaan kannustaen BC:n joukkuetta jännittäväksi muuttuneessa, mutta lopulta BC:n tappioksi kääntyneessä ottelussa.
Sunnuntaina oli kylmä, mutta lunta saimme vasta tiistaita vasten yöllä hieman maanpeitteeksi. Lumisade päättyi ennen aamua, ja muuttui silkaksi vedeksi, joten valkoisuus ei kauan ilahduttanut. Sen verran harmilliseen aikaan sää muuttui, että ajomatkani Worcesteriin tiistaina aamutuimaan oli melkoisen epämiellyttävä.
Epämiellyttävyys hälveni nopeasti päästyäni jälleen tositoimiin. Kanssani aamuseitsemän aikaan oli yhteensä 15 muuta haastateltavaa, joista 8 kanssa liikuin paikasta toiseen henkilökohtaisia haastatteluja lukuunottamatta. Ensin osallistuimme aamupalalautaset käsissämme klinikan normaaliin aamupalaveriin. Erikoistujien kiirehdittyä omiin töihinsä meitä pyöritettiin ympäri sairaalaa ja saimme kuulla kaikenlaista hyvää ja vieläkin parempaa sisätautien kolmivuotisesta erikoistumisohjelmasta sekä sen ensimmäisestä internship-vuodesta, joka vaaditaan joihinkin muihin konservatiivisiin erikoisaloihin (kuten neurologiaan). Tällä kertaa minua haastatteli kaksi jo pidemmän uran tehnyttä miellyttävää herrasmiestä (professorit Clive ja Weinstein), kumpikin puolen tunnin ajan. Ensimmäisen kanssa jutustelimme lähinnä kokemuksistani Inarissa ja toisen kanssa mietiskelimme Suomen ja Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmien eroja. Hyvä mieli jäi molemmista. Myös muut kävivät samaan aikaan tervehtimässä kukin kahta haastattelijaansa, minkä jälkeen kokoonnuimme yhdessä erikoistujien kanssa maittavalle lounaalle. Lounaan jälkeen päivä päättyi ohjelman johtajan yhteenvetoon. Tai virallisesti päättyi. Illalla oli vielä mahdollisuus mennä viettämään "informal “Night Out on the Town”" hakijoiden ja erikoistujien kesken Funky Murphy's-ravintolaan. En millään olisi jaksanut jäädä tilaisuutta odottamaan, mutta alan jo oppia koreografian, joten jäin. Sainpahan edeltävästi 4 tuntia luettua rauhassa yliopiston kirjastossa. Ilta oli yllättävänkin hauska - varsinkin, kun satuin istumaan edellisellä kierroksella neurologiaohjelmaan valitun, nyt internship-vuotta viettävän libanonilaismiehen vieressä.
Edellä mainitsemaani koreografiaan kuuluu myös kiitos-sähköpostien lähettäminen kaikille asianosaisille. Osa vastaa, osa ei. Mikä on ymmärrettävää, sillä en ole ainoa sähköpostien lähettäjä. Koska kyseessä oli viimeinen haastatteluni huomattavan lyhyeksi jääneessä haastattelujaksossani, tein oman Rank-listani heti keskiviikkona. Rank-listaan hakijat laittavat omat erikoistumisohjelmansa ja erikoistumisohjelmat laittavat hakijansa kiinnostavuusjärjestykseen, ja maaliskuun puolivälissä tietokoneohjelma löytää toisilleen sopivat. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Hakijoita on yli 35000 ja ensimmäisen vuoden paikkoja alle 25000. Mutta, lista on nyt tehty ja vahvistettu. Omalta osaltani sen tekemisessä ei ollut vaikeuksia. Maaliskuun puolivälissä selviää, ovatko Worcesterin päässä osanneet laittaa omansa kannaltani suotuisaan järjestykseen.
Aika paljon henkistä energiaa kului kolmeen haastatteluun. Tutkimustyö on jäänyt melkein sivurooliin. Olen toki ollut työpaikalla haastatteluja lukuunottamatta päivittäin, mutta ajatukset ovat seilanneet aivan muualla. Sen verran ajatukset ovat kuitenkin kasassa pysyneet, että sain viimein, neljäntoista kuukauden tahmean puristuksen jälkeen ensimmäisen käsikirjoitukseni lähtemään torstaina lehteen arvioitavaksi. Saa nähdä, jatkuuko tahmea puristus sen osalta vai onko viimein aika siirtyä täysillä seuraavan kimppuun.
Jotta tutkimustyöhön ei kuitenkaan liikaa liikenisi energiaa, sain Connecticutin osavaltion tukemana ja the Federation of State Medical Boards:in vahvistamana luvan ilmoittautua Step 3-tenttiin. Tiedän nyt meneväni tenttiin huhtikuun alussa kahtena päivänä. Vaan mistä löydän kadoksissa olevan motivaationi tarttua jälleen oppikirjoihin? Ennuste näyttää kovin huonolta, mikäli näin jatkuu.
Kiireinen viikko on kaiken muun sähläämisen (nyt mm. uunimme meni rikki) lisäksi koostunut seuraavaan viikonloppuun valmistautumisesta. Kuukausia sitten lupauduimme osallistumaan Suomi-pöydän kanssa E:n ja Iso-O:n koulun kansainvälisyysfestivaaliin - ja unohdimme lupauksemme katsoessamme itsellemme sopivaa hiihtoreissuviikonloppua. Varasimme ensin hotellin koko viikonlopulle, mutta harmillisen yhteensattuman vuoksi saimme typistettyä sen yhden vuorokauden mittaiseksi (peruminen ei sopinut). Niinpä meillä on tiedossa yltiökiireinen lyhyeksi jäävä viikonloppu, jonka molemmat osiot vaativat vahvaa etukäteisomistautumista, eikä viikonloppua itseäkään voi kuvailla kovin rentouttavaksi. Siitä lisää myöhemmin.
perjantai 13. tammikuuta 2012
Worcesterin neurologia, Suomen presidentinvaalit ja kaikkea siltä väliltä
Vähän harmittaa, ettei ole tullut kirjoitettua aiemmin. Nyt on sitten taas kasa aivan erillisiä ja erilaisia huomioita jaettavaksi. Näin tässä aina näyttää käyvän.
Ensimmäinen välkähdys viikolta on haastattelukäyntini UMASS (University of Massachusetts) Neurologian klinikassa. Lähdin ajamaan 30 mailin päässä meiltä olevaan Worcesteriin (ja tämä kaupunki muuten äännetään jotakuinkin "Wustö[r]") , keskisen Massachusettsin suurimpaan kaupunkiin maanantai-iltapäivänä, jotta ehdin majoittua minulle varattuun ja maksettuun(!) hotellihuoneeseen ennenkuin tapasin kaksi erikoistujaa ja toisen haastateltavan hotellin ala-aulassa klo puoli seitsemän. Menimme viihtyisään ravintolaan, jossa istuskelimme ruokien ja juomien äärellä helposti pari tuntia keskustellen kaikesta erikoistumiseen liittyvästä. Leppoisan iltaman jälkeen toinen miehistä vielä pyöritti meitä kahta haastateltavaa ympäri Worcesteriä näyttäen parhaat asunto- ja illanviettopaikat. Ikäänkuin erikoistumisvaiheessa olisi joskus aikaa viettää iltaa muualla kuin sairaalalla..
Pääsimme kuitenkin ajoissa nukkumaan. Toinen haastateltava oli vasta valmistumaisillaan oleva lääketieteen opiskelija, joten hän oli saanut kutsun myös sisätautiklinikan internship-vuoden haastetteluun. Toisin kuin minä, jonka valmistumisesta on muutama vuosi kauemmin kuin klinikan vaatima 5 vuotta. Niinpä hänen aamunsa alkoi jo seitsemän jälkeen, kun taas minä sain laiskotella puoli yhteentoista saakka. No, oikeasti minua aika paljon harmitti, kun olin joutunut moisen ikäsyrjinnän kohteeksi, enkä siis oikein osannut nauttia mahdollisuudesta nukkua pidempään. Kävin pari tuntia aiottua aiemmin hotellin aamiaisella, jossa kanssani oli vain n. seitsemän hengen suomalaismiesporukka - hyvin outoa!
Lopulta kello läheni puolta yhtätoista ja kävelin sisään sairaalan pääsisäänkäynnistä. Soitin ohjeiden mukaisesti klinikan sihteerille, joka ystävällisesti kävi hakemassa minut neurologian kirjastoon. Sain pinkan paperia läpikatsottavaksi sekä päivän ohjelman. Tapasin ensin peräjälkeen kolme miestä (Paydarfar, Brown ja Schwartz). Puolilta päivin kävimme lounaalla ja kiersimme sairaalan kahden erikoistujan kanssa, minkä jälkeen vuorossa olivat kaksi naishaastattelijaa (Fontneau ja Mitchell). Tunnelmakseni jäi, että 4/5 haastattelijasta tykkäsi minusta. Schwartz oli todella skeptinen ja mietiskeli ääneen sitä, että minulla ei ole varmistettua internship-vuotta. Ikäänkuin en sitä itse olisi tiennyt! No. Jälkikäteen kävi ilmi, että nimenomaan hän oli minusta tykännyt, ja muutaman oikealle ihmiselle tehdyn puhelinsoiton jälkeen olen menossa ensi tiistaina uudelleen Worcesteriin - tällä kertaa sisätautien klinikkaan. Yritän olla innostumatta liikaa. Matkassa kun on vielä aika monta mutkaa.
Siirrymme lasten viikkokuulumisiin, ja niistä ensimmäisenä E:n tapahtumiin. E oli jälleen laskemassa tiistaina, vaikka se niin uskomattomalta tuntuukin, kun Bostonin seudulla nurmikot viheriöivät ja lumesta ei ole tietoakaan. Yhden parhaista kavereistaan kanssa hän oli viilettänyt pitkin rinteitä ja erityisesti "two diamond black":in laskeminen oli ollut melkoinen juttu - sen verran monta kertaa siihen palattiin. Kotonaoloajan E makaa sängyllään nenä kiinni Harry Potter-sarjan neljännessä kirjassa lähes kuulematta ja näkemättä mitä ympärillä tapahtuu.
Iso-O on löytänyt dramatiikkaa elämästään entiseen tapaan, mutta pääosin on mennyt oikein mukavasti. Eniten häntä on työllistänyt tämän päivän koulukonsertti, jossa hänellä on "leading role". Tämä johtorooli tarkoittaa PEACE-laulun viiden kirjaimen ensimmäisen kirjaimen ylösnostamista laulun tahdissa. Ensimmäisen PEACEn jälkeen sana toistuu vielä kaksi kertaa peräkkäin yhteensä neljäntoista muun lapsen toimesta. Mutta siis Iso-O:lla on "leading role".
Pikku-O sai ensimmäisen huomautuksen käyttäytymisestään koulussa. Lisääntyvästi viime viikkojen aikana Pikku-O on hauskuuttanut kavereitaan tavalla, joka on johtanut toistuvaan huomauttamiseen rauhallisesta käyttäytymisestä ja hiljaa istumisen jalosta taidosta. Pikku-O on ollut "over-silly". E:lla oli hieman samanlainen vaihe ensimmäisenä syksynä koulussa, ja ainakin osittain tämä 'hassuttelu' meni heikon kielitaidon piikkiin. Ehkä Pikku-O kärsii muita huonommasta ilmaisukyvystä ja kompensoi sitä pelleilemällä. Tai sitten ei. Voihan se olla jokin H-suvun geenivirhekin (hah hah). Alkuviikosta alkanut silmätulehdus ja silmillä roikkuva tukka ovat varmasti myös tuoneet osansa levottomuuteen. No, oli syy mikä tahansa, pari viime päivää on kuulemma mennyt paljon paremmin. Puheterapia on jatkunut kahdesti viikossa, ja tänään viimeksi puheterapeutti kehui, kuinka hyvin Pikku-O on kehittynyt. Jatkamme toivomista, että kehitys jatkuu ja 'hassuttelu' vähenee.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä ovat T:n touhut. Tai tällä kertaa erityisesti yksi touhu. Tässä T:n oma määritelmä:"T on ulkoasiainministeriön palveluksessa oleva virkailija, jonka tehtävänä on varmistaa ulkomailla oleskelevien Suomen kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien toteutuminen Amerikan Yhdysvaltojen koillisosassa". Suomeksi sanottuna siis - T toimii presidentinvaalien ennakkoäänestyksen toisena vaalivirkailijana Bostonin kunniakonsulaatissa tänään ja huomenna sekä tarvittaessa kahden viikon päästä perjantaina ja lauantaina. En malta odottaa, mitä hän seuraavaksi keksii.. Kävin itse äänestämässä heti äänestysajan alkaessa ollen seudun ensimmäinen äänestäjä, eikä minun tarvinnut edes näyttää passia. Juhlallista. Hauska kuulla kommentteja, kunhan hän illan päälle kotiin saapuu.
Meillä alkaa pian pitkä viikonloppu - maanantaina on Martin Luther Kingin muistopäivä. Ulkona tuulee melko pelottavasti. Taidanpa siirtyä pois ikkunan vierestä. En pahastu, jos joku uskaltautuu kommentoimaan. On ollut vähän hiljaista viime aikoina...
Ensimmäinen välkähdys viikolta on haastattelukäyntini UMASS (University of Massachusetts) Neurologian klinikassa. Lähdin ajamaan 30 mailin päässä meiltä olevaan Worcesteriin (ja tämä kaupunki muuten äännetään jotakuinkin "Wustö[r]") , keskisen Massachusettsin suurimpaan kaupunkiin maanantai-iltapäivänä, jotta ehdin majoittua minulle varattuun ja maksettuun(!) hotellihuoneeseen ennenkuin tapasin kaksi erikoistujaa ja toisen haastateltavan hotellin ala-aulassa klo puoli seitsemän. Menimme viihtyisään ravintolaan, jossa istuskelimme ruokien ja juomien äärellä helposti pari tuntia keskustellen kaikesta erikoistumiseen liittyvästä. Leppoisan iltaman jälkeen toinen miehistä vielä pyöritti meitä kahta haastateltavaa ympäri Worcesteriä näyttäen parhaat asunto- ja illanviettopaikat. Ikäänkuin erikoistumisvaiheessa olisi joskus aikaa viettää iltaa muualla kuin sairaalalla..
Pääsimme kuitenkin ajoissa nukkumaan. Toinen haastateltava oli vasta valmistumaisillaan oleva lääketieteen opiskelija, joten hän oli saanut kutsun myös sisätautiklinikan internship-vuoden haastetteluun. Toisin kuin minä, jonka valmistumisesta on muutama vuosi kauemmin kuin klinikan vaatima 5 vuotta. Niinpä hänen aamunsa alkoi jo seitsemän jälkeen, kun taas minä sain laiskotella puoli yhteentoista saakka. No, oikeasti minua aika paljon harmitti, kun olin joutunut moisen ikäsyrjinnän kohteeksi, enkä siis oikein osannut nauttia mahdollisuudesta nukkua pidempään. Kävin pari tuntia aiottua aiemmin hotellin aamiaisella, jossa kanssani oli vain n. seitsemän hengen suomalaismiesporukka - hyvin outoa!
Lopulta kello läheni puolta yhtätoista ja kävelin sisään sairaalan pääsisäänkäynnistä. Soitin ohjeiden mukaisesti klinikan sihteerille, joka ystävällisesti kävi hakemassa minut neurologian kirjastoon. Sain pinkan paperia läpikatsottavaksi sekä päivän ohjelman. Tapasin ensin peräjälkeen kolme miestä (Paydarfar, Brown ja Schwartz). Puolilta päivin kävimme lounaalla ja kiersimme sairaalan kahden erikoistujan kanssa, minkä jälkeen vuorossa olivat kaksi naishaastattelijaa (Fontneau ja Mitchell). Tunnelmakseni jäi, että 4/5 haastattelijasta tykkäsi minusta. Schwartz oli todella skeptinen ja mietiskeli ääneen sitä, että minulla ei ole varmistettua internship-vuotta. Ikäänkuin en sitä itse olisi tiennyt! No. Jälkikäteen kävi ilmi, että nimenomaan hän oli minusta tykännyt, ja muutaman oikealle ihmiselle tehdyn puhelinsoiton jälkeen olen menossa ensi tiistaina uudelleen Worcesteriin - tällä kertaa sisätautien klinikkaan. Yritän olla innostumatta liikaa. Matkassa kun on vielä aika monta mutkaa.
Siirrymme lasten viikkokuulumisiin, ja niistä ensimmäisenä E:n tapahtumiin. E oli jälleen laskemassa tiistaina, vaikka se niin uskomattomalta tuntuukin, kun Bostonin seudulla nurmikot viheriöivät ja lumesta ei ole tietoakaan. Yhden parhaista kavereistaan kanssa hän oli viilettänyt pitkin rinteitä ja erityisesti "two diamond black":in laskeminen oli ollut melkoinen juttu - sen verran monta kertaa siihen palattiin. Kotonaoloajan E makaa sängyllään nenä kiinni Harry Potter-sarjan neljännessä kirjassa lähes kuulematta ja näkemättä mitä ympärillä tapahtuu.
Iso-O on löytänyt dramatiikkaa elämästään entiseen tapaan, mutta pääosin on mennyt oikein mukavasti. Eniten häntä on työllistänyt tämän päivän koulukonsertti, jossa hänellä on "leading role". Tämä johtorooli tarkoittaa PEACE-laulun viiden kirjaimen ensimmäisen kirjaimen ylösnostamista laulun tahdissa. Ensimmäisen PEACEn jälkeen sana toistuu vielä kaksi kertaa peräkkäin yhteensä neljäntoista muun lapsen toimesta. Mutta siis Iso-O:lla on "leading role".
Pikku-O sai ensimmäisen huomautuksen käyttäytymisestään koulussa. Lisääntyvästi viime viikkojen aikana Pikku-O on hauskuuttanut kavereitaan tavalla, joka on johtanut toistuvaan huomauttamiseen rauhallisesta käyttäytymisestä ja hiljaa istumisen jalosta taidosta. Pikku-O on ollut "over-silly". E:lla oli hieman samanlainen vaihe ensimmäisenä syksynä koulussa, ja ainakin osittain tämä 'hassuttelu' meni heikon kielitaidon piikkiin. Ehkä Pikku-O kärsii muita huonommasta ilmaisukyvystä ja kompensoi sitä pelleilemällä. Tai sitten ei. Voihan se olla jokin H-suvun geenivirhekin (hah hah). Alkuviikosta alkanut silmätulehdus ja silmillä roikkuva tukka ovat varmasti myös tuoneet osansa levottomuuteen. No, oli syy mikä tahansa, pari viime päivää on kuulemma mennyt paljon paremmin. Puheterapia on jatkunut kahdesti viikossa, ja tänään viimeksi puheterapeutti kehui, kuinka hyvin Pikku-O on kehittynyt. Jatkamme toivomista, että kehitys jatkuu ja 'hassuttelu' vähenee.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä ovat T:n touhut. Tai tällä kertaa erityisesti yksi touhu. Tässä T:n oma määritelmä:"T on ulkoasiainministeriön palveluksessa oleva virkailija, jonka tehtävänä on varmistaa ulkomailla oleskelevien Suomen kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien toteutuminen Amerikan Yhdysvaltojen koillisosassa". Suomeksi sanottuna siis - T toimii presidentinvaalien ennakkoäänestyksen toisena vaalivirkailijana Bostonin kunniakonsulaatissa tänään ja huomenna sekä tarvittaessa kahden viikon päästä perjantaina ja lauantaina. En malta odottaa, mitä hän seuraavaksi keksii.. Kävin itse äänestämässä heti äänestysajan alkaessa ollen seudun ensimmäinen äänestäjä, eikä minun tarvinnut edes näyttää passia. Juhlallista. Hauska kuulla kommentteja, kunhan hän illan päälle kotiin saapuu.
Meillä alkaa pian pitkä viikonloppu - maanantaina on Martin Luther Kingin muistopäivä. Ulkona tuulee melko pelottavasti. Taidanpa siirtyä pois ikkunan vierestä. En pahastu, jos joku uskaltautuu kommentoimaan. On ollut vähän hiljaista viime aikoina...
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Sisko New Yorkissa - luksusta
Vaikka viihdymme niin hyvin, huomaa erityisesti läheisiä harvoin tavatessaan, että yksi tärkeä asia meiltä puuttuu; sukulaiset ja ystävät asuvat tosi kaukana. Sen takia tuntuu entistäkin paremmalta, kun ajoittain joku saa aikaiseksi matkustaa tuon ison veden yli ja tulla meitä tänne tervehtimään. Ja vaikkei ihan meille asti saapuisikaan, niin sen verran lähelle, että tapaaminen on mukavasti järjestettävissä. Viimein siskokin tämän ymmärsi.
L ja J tulivat pikavisiitille New Yorkiin torstaista tähän sunnuntaipäivään, ja änkeydyin päivän ajaksi matkaseuraksi. Megabus-matka meni tutulla rutiinilla. Puolilta öin lähtenyt bussi oli Manhattanilla neljältä aamuyöllä, joten heti lähdön jälkeen alkanut syvä uni olisi jatkunut selvästi pidempään. Aikaa kuluttaakseni (sillä eihän ketään voi mennä neljältä lomallaan herättelemään - oli aikaero asiassa helpottavana tai ei), tein pitkähkön kävelyreissun bongatakseni ne, mitä New Yorkista koin tarpeelliseksi bongata vuoden tauon jälkeen: 7th Avenue:n normaalisti ihmisiä kuhiseva ostoskatu oli hiljainen ja vain yökerhoista poistuvia väsähtäneitä ihmisiä tuli vastaan, Madison Square Garden (tuo huipputason jääkiekon ja koripallon tyyssija), Hotel Pennsylvania, Empire State Building, Times Square ja Carnegie Hall jäivät yksi toisensa jälkeen taakseni kulkiessani kohti Central Park:ia. En lähtenyt pimeän aikaan sitä tutkimaan vaan käännyin Columbus Circle:n kohdalta Broadway:lle, ja takaisin etelän suuntaan. En enää jaksanut kävellä, joten etsin Sofitel-hotellin, ja istuuduin sen kotoisaan aulaan odottamaan. Melkein nukahdin ennenkuin puhelin puoli seitsemän aikaan soi. Sain kutsun siirtyä monta kerrosta ylemmäksi ja tervehtiä viimein L:a ja J:a.
Päällimmäisten kuulumisten vaihdon jälkeen lähdimme yhdessä aistimaan suurkaupungin henkeä. Ensimmäisenä saavutimme Highliner-ravintolan, joka ennen oli legendaarinen Empire Diner. Raskaan aamiaisen jälkeen katsastimme Hudson River:in rannan, kaukana näkyvän Vapauden patsaan ja vastarannan Jersey Cityn. Lastemme serkkupoikia olisi varmasti kiinnostanut monipuolinen skeittiramppi, josta J otti lukuisia kuvia kotiinvietäväksi. Kuvienoton jälkeen hyppäsimme metroon ja sillä Manhattanin eteläisimpään pisteeseen. Samasta paikasta olisi päässyt Staten Island:in lautalla Vapauden patsaan ohi ja takaisin, mutta jätimme menemättä - hienosti patsas näkyy etelärantaankin. Lämpötila auringossa oli varmasti yli 20*, joten takki kulki usein käsivarrella kulkiessamme kohti Brooklyn Bridge:a. Pakko oli välillä pysähtyä pirtelöille ja lemonadelle Wendy's-hampurilaispaikkaan lämpöä tasaamaan. Brooklyn Bridge oli yhtä kiinnostava kohde kuin aiemminkin - kävelijöitä oli ruuhkaksi asti. Bongasimme maisemien lisäksi lukemattomat lukot, joita pariskunnat vuosien saatossa ovat rakkautensa sinetiksi siltaan kiinnittäneet. Hassua, mutten ollut aiemmin edes huomannut lukkoja, joita on ihan hirveän paljon.
Tauolle oli jälleen kysyntää. Pysähdyimme hetkeksi katsomaan hauskojen katutanssijoiden esitystä. Taitavia olivat - myös rahankeruussaan. Esityksen jälkeen, tovin käveltyämme, löysimme aivan vahingossa erittäin hyvän pubin. Tätä paikkaa voi vain suositella: Brinkley's pub. Baarimikko kysyi ensin toiveemme ja antoi sitten maistiaiset vaihtoehdoista, minkä jälkeen vasta tarjoili itse juoman. Pubin hieno puoli oli se, että kaikki sen tuotteet olivat lähiseudulta, aina viinejä ja oluita myöten. Pubissa olisi voinut syödäkin, mutta vatsa oli vielä aivan täynnä raskaan aamupalan jäljiltä, joten jäimme tältä osin vielä odottamaan. Tungosta pubiin näytti kyllä riittävän.
Sohon ostosalue käväistiin pikaisesti läpi, ja lastemme serkkupojat saivat kivoja tuliaisia. Ihan hyvä, sillä serkuista vanhin oli antanut ohjeeksi, että tuliaisista on parasta muodostaa erillisiä pinoja, ja nuorimmaisen ensimmäinen kommentti puhelun aikana ei suinkaan liittynyt ikävään, vaan tuliaisiin. Askel alkoi kaikilla jo painaa, joten ajelimme metrolla Times Squarelle ja menimme hotellille levähtämään.
Illallispaikaksi J valitsi meille kuuluisan Gallagher's Steakhouse:n. Annosten hinnat olivat melko korkeita, mutta syy paljastui lautasten ilmaannuttua eteemme. En ole kertaakaan täällä asumisemme aikana nähnyt niin paljon lihaa yhdelle ihmiselle tarkoitetulla lautasella. Itse otin lohta, mutta senkin koko lähenteli koko kalaa. J:n annoksessa oli kokonainen hummeri ja jättimäinen pihvi. Teimme parhaamme ruokien kanssa, mutta jouduimme luovuttamaan - ei yksinkertaisesti ole mahdollista syödä niin paljon. Aivan käsittämätöntä ruoan hukkaamista. Vatsat liian täynnä kävelimme hitaasti kohti hotellia käväisten pikaisesti Disney Store:ssa, jossa oli yllättävän paljon pientä väkeä myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hotellilla rentouduimme illan päätteeksi elokuvan äärellä, jonka aikana J jo nukahti ja itsekin nuokahtelin. L sen sijaan sinnitteli reippaana pystyssä aina lähtööni saakka. Oli kovin haikeaa sanoa heipat, kun seuraavaan kohtaamiseen on ainakin puolivuotta aikaa. Onneksi on Skype!
Vaikka olin bussin lähtöpaikalla yli puoli tuntia ennen sen lähtöä, jouduin jonon hännille; edelläni oli ainakin 20 ihmistä. Bussi tuli melkein viimeistä paikkaa myöten täyteen, mutta ihmeen kaupalla sain kaksi penkkiä itselleni. Nukahdin ennenkuin bussi lähti liikkeelle ja havahduin juuri ennen Bostonia. Olin suunnitellut olevani Bostonissa sopivasti ensimmäisten metrojunien lähtöaikaan. Epähuomiossa kuitenkin unohdin, että oli sunnuntaiaamu. Niinpä sain odottaa metroa muiden epäonnisten kanssa yli tunnin. Odotus palkittiin, ja pääsin lopulta jouhevasti kotiin.
Samaan aikaan toisaalla. Lomaillessani New Yorkissa olivat lapset T:n ohjeiden mukaisesti ottaneet kaikki joulukoristeet pois. Iso-O oli päässyt kaverisynttäreille ja pojat olivat touhunneet omiaan. Kivaa oli kuulemma ollut. Ja edellinen viikko oli meille kaikille melko tyypillinen arkiviikko sillä erotuksella, että E pääsi meistä ensimmäisenä laskettelumäkeen. After school-ryhmä tekee tammi-helmikuun aikana yhteensä kuusi reissua Nashoba Valley:hin, ja laskemisen lisäksi tarjolla on hieman opetustakin. Ei ihan paha.
Ihanaa loppulomaa L:lle ja J:lle Bostonista toivottaapi J, lunta kovasti odottava T sekä energiset E, Iso-O ja Pikku-O! Oli enemmän kuin hienoa nähdä. Ei muuta kuin uutta reissua suunnittelemaan aavistuksen pohjoisempiin koordinaatteihin.
L ja J tulivat pikavisiitille New Yorkiin torstaista tähän sunnuntaipäivään, ja änkeydyin päivän ajaksi matkaseuraksi. Megabus-matka meni tutulla rutiinilla. Puolilta öin lähtenyt bussi oli Manhattanilla neljältä aamuyöllä, joten heti lähdön jälkeen alkanut syvä uni olisi jatkunut selvästi pidempään. Aikaa kuluttaakseni (sillä eihän ketään voi mennä neljältä lomallaan herättelemään - oli aikaero asiassa helpottavana tai ei), tein pitkähkön kävelyreissun bongatakseni ne, mitä New Yorkista koin tarpeelliseksi bongata vuoden tauon jälkeen: 7th Avenue:n normaalisti ihmisiä kuhiseva ostoskatu oli hiljainen ja vain yökerhoista poistuvia väsähtäneitä ihmisiä tuli vastaan, Madison Square Garden (tuo huipputason jääkiekon ja koripallon tyyssija), Hotel Pennsylvania, Empire State Building, Times Square ja Carnegie Hall jäivät yksi toisensa jälkeen taakseni kulkiessani kohti Central Park:ia. En lähtenyt pimeän aikaan sitä tutkimaan vaan käännyin Columbus Circle:n kohdalta Broadway:lle, ja takaisin etelän suuntaan. En enää jaksanut kävellä, joten etsin Sofitel-hotellin, ja istuuduin sen kotoisaan aulaan odottamaan. Melkein nukahdin ennenkuin puhelin puoli seitsemän aikaan soi. Sain kutsun siirtyä monta kerrosta ylemmäksi ja tervehtiä viimein L:a ja J:a.
Päällimmäisten kuulumisten vaihdon jälkeen lähdimme yhdessä aistimaan suurkaupungin henkeä. Ensimmäisenä saavutimme Highliner-ravintolan, joka ennen oli legendaarinen Empire Diner. Raskaan aamiaisen jälkeen katsastimme Hudson River:in rannan, kaukana näkyvän Vapauden patsaan ja vastarannan Jersey Cityn. Lastemme serkkupoikia olisi varmasti kiinnostanut monipuolinen skeittiramppi, josta J otti lukuisia kuvia kotiinvietäväksi. Kuvienoton jälkeen hyppäsimme metroon ja sillä Manhattanin eteläisimpään pisteeseen. Samasta paikasta olisi päässyt Staten Island:in lautalla Vapauden patsaan ohi ja takaisin, mutta jätimme menemättä - hienosti patsas näkyy etelärantaankin. Lämpötila auringossa oli varmasti yli 20*, joten takki kulki usein käsivarrella kulkiessamme kohti Brooklyn Bridge:a. Pakko oli välillä pysähtyä pirtelöille ja lemonadelle Wendy's-hampurilaispaikkaan lämpöä tasaamaan. Brooklyn Bridge oli yhtä kiinnostava kohde kuin aiemminkin - kävelijöitä oli ruuhkaksi asti. Bongasimme maisemien lisäksi lukemattomat lukot, joita pariskunnat vuosien saatossa ovat rakkautensa sinetiksi siltaan kiinnittäneet. Hassua, mutten ollut aiemmin edes huomannut lukkoja, joita on ihan hirveän paljon.
Tauolle oli jälleen kysyntää. Pysähdyimme hetkeksi katsomaan hauskojen katutanssijoiden esitystä. Taitavia olivat - myös rahankeruussaan. Esityksen jälkeen, tovin käveltyämme, löysimme aivan vahingossa erittäin hyvän pubin. Tätä paikkaa voi vain suositella: Brinkley's pub. Baarimikko kysyi ensin toiveemme ja antoi sitten maistiaiset vaihtoehdoista, minkä jälkeen vasta tarjoili itse juoman. Pubin hieno puoli oli se, että kaikki sen tuotteet olivat lähiseudulta, aina viinejä ja oluita myöten. Pubissa olisi voinut syödäkin, mutta vatsa oli vielä aivan täynnä raskaan aamupalan jäljiltä, joten jäimme tältä osin vielä odottamaan. Tungosta pubiin näytti kyllä riittävän.
Sohon ostosalue käväistiin pikaisesti läpi, ja lastemme serkkupojat saivat kivoja tuliaisia. Ihan hyvä, sillä serkuista vanhin oli antanut ohjeeksi, että tuliaisista on parasta muodostaa erillisiä pinoja, ja nuorimmaisen ensimmäinen kommentti puhelun aikana ei suinkaan liittynyt ikävään, vaan tuliaisiin. Askel alkoi kaikilla jo painaa, joten ajelimme metrolla Times Squarelle ja menimme hotellille levähtämään.
Illallispaikaksi J valitsi meille kuuluisan Gallagher's Steakhouse:n. Annosten hinnat olivat melko korkeita, mutta syy paljastui lautasten ilmaannuttua eteemme. En ole kertaakaan täällä asumisemme aikana nähnyt niin paljon lihaa yhdelle ihmiselle tarkoitetulla lautasella. Itse otin lohta, mutta senkin koko lähenteli koko kalaa. J:n annoksessa oli kokonainen hummeri ja jättimäinen pihvi. Teimme parhaamme ruokien kanssa, mutta jouduimme luovuttamaan - ei yksinkertaisesti ole mahdollista syödä niin paljon. Aivan käsittämätöntä ruoan hukkaamista. Vatsat liian täynnä kävelimme hitaasti kohti hotellia käväisten pikaisesti Disney Store:ssa, jossa oli yllättävän paljon pientä väkeä myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hotellilla rentouduimme illan päätteeksi elokuvan äärellä, jonka aikana J jo nukahti ja itsekin nuokahtelin. L sen sijaan sinnitteli reippaana pystyssä aina lähtööni saakka. Oli kovin haikeaa sanoa heipat, kun seuraavaan kohtaamiseen on ainakin puolivuotta aikaa. Onneksi on Skype!
Vaikka olin bussin lähtöpaikalla yli puoli tuntia ennen sen lähtöä, jouduin jonon hännille; edelläni oli ainakin 20 ihmistä. Bussi tuli melkein viimeistä paikkaa myöten täyteen, mutta ihmeen kaupalla sain kaksi penkkiä itselleni. Nukahdin ennenkuin bussi lähti liikkeelle ja havahduin juuri ennen Bostonia. Olin suunnitellut olevani Bostonissa sopivasti ensimmäisten metrojunien lähtöaikaan. Epähuomiossa kuitenkin unohdin, että oli sunnuntaiaamu. Niinpä sain odottaa metroa muiden epäonnisten kanssa yli tunnin. Odotus palkittiin, ja pääsin lopulta jouhevasti kotiin.
Samaan aikaan toisaalla. Lomaillessani New Yorkissa olivat lapset T:n ohjeiden mukaisesti ottaneet kaikki joulukoristeet pois. Iso-O oli päässyt kaverisynttäreille ja pojat olivat touhunneet omiaan. Kivaa oli kuulemma ollut. Ja edellinen viikko oli meille kaikille melko tyypillinen arkiviikko sillä erotuksella, että E pääsi meistä ensimmäisenä laskettelumäkeen. After school-ryhmä tekee tammi-helmikuun aikana yhteensä kuusi reissua Nashoba Valley:hin, ja laskemisen lisäksi tarjolla on hieman opetustakin. Ei ihan paha.
Ihanaa loppulomaa L:lle ja J:lle Bostonista toivottaapi J, lunta kovasti odottava T sekä energiset E, Iso-O ja Pikku-O! Oli enemmän kuin hienoa nähdä. Ei muuta kuin uutta reissua suunnittelemaan aavistuksen pohjoisempiin koordinaatteihin.
tiistai 3. tammikuuta 2012
Hypähtäen vuodenvaihteesta nenähelmen kautta haastatteluun
Pahoittelut jo etukäteen asiasta toiseen ilman ajatussiltoja hyppelevää tekstiä. Muutamassa päivässä on tapahtunut paljon erilaisia asioita - mikään muu kuin ajallinen yhteys ei niitä yhdistä.
Ensimmäisenä siirrymme uudenvuodenaattoiltaan. Saimme kutsun viettämään sitä kolumbialaisen G:n luokse. Lähdimme heti, kun olin saanut oman nettipohjaisen Safety Training-koulutukseni tehtyä. Sattumalta nimittäin eksyin työsähköposteihini, ja sieltähän löytyi pieni ikävä yllätys. Jos koulutus olisi ollut käymättä ennen vuodenvaihdetta, olisi siitä mennyt ilmoitus ylemmille tahoille, ja olisin saanut huomautuksen. Hups. Niinpä kävin viisiosaisen erittäin tylsän ja yksinkertaisen koulutussession ja siihen liittyvän testiosion läpi vain viisi tuntia ennenkuin vuosi vaihtui. Todellista juhlatunnelmaa.
Itse juhlailta oli kuin mikä tahansa illanvietto hyvällä porukalla. G oli tehnyt tortilloja, F eteläafrikkalaisia Cooksister:eitä, ja me veimme suklaapalakeksejä, piparkakkuja ja taatalikakkua. Istuimme lautasten ja lasien äärellä olohuoneessa monta tuntia. Lapset olivat alkuun mukana, mutta siirtyivät sitten G:n huoneeseen katsomaan elokuvaa. Kaikkien mielestä oli kivaa, vaikka onhan valvominen aika raskasta henkilöille, joiden normaali nukkumaanmenoaika on ennen iltakahdeksaa. Olimme kotona varttitunti ennen vuodenvaihdetta. Iso-O nukahti muutama minuutti etuajassa, mutta pojat tanssivat vaatehuoneen lattialla kellon viisarien liikahdettua yli kahdentoista. Nuorempi ei tosin varmasti ymmärtänyt miksi. Uni tuli heillekin välittömästi tanssin jälkeen.
Uudenvuodenpäivä vei meidät tanssista aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Luterilaisen kirkon kirkkoherra ja ainoa pappi oli Vermontissa (yksi kuudesta New Englannin alueen osavaltiosta) saattelemassa pariskuntaa avioliiton satamaan, joten T sai kunnian tuurata häntä täällä. Hienosti se tietenkin meni; erityisesti saarnasta tykättiin. Lasten mielestä oli "hassua", ja itseäni jännitti T:a enemmän.
Pientä jännitystä aiheutti myös Pikku-O seuraavana iltana. Kun kuulin serkun tytön 'helmi nenässä'-tarinan muutama viikko sitten, mietin, miten hienoa on, kun moisen vaivan onnistuimme lastemme osalta välttämään. Eihän yli neljävuotiaille sellainen enää mieleen voi pälkähtää. VÄÄRIN! Voi pälkähtää. Pian nukkumaanmenon jälkeen alkoi kuulua sydäntäsärkevä vollotus, joka ei millään loppunut. Pikku-O osoitteli nenäänsä ja mutisi jotain epäselvää. T epäili, että johdattelin kysymykselläni "laitoitko jotain nenään, Pikku-O" pojan nyökyttelemään, mutta täytyihän tilanne tarkistaa, kun harmi ei vähentynyt. Kaivoin korvalampun esiin. Ja siellähän se möllötti sieraimen tukkien vihreä helmi. Koska olemme juuri pudonneet matkavakuutuksemme sairaanhoitokorvausten ulkopuolelle ja siirtyneet täkäläiseen kalliiseen vakuutussysteemiin korkeine omavastuineen, ei sairaalareissu liikaa houkuttanut. Niinpä piti kehittää välineet helmen poissaattamiseksi. Parhaimmaksi osoittautui hakaneulan tylppäpää, jonka korvalampun valon avustuksella sain pujotettua helmen yläreunan yli ja siten lumpsauttamaan helmen pois nenästä T:n pidellessä surkeaa poikaa paikallaan. Pikku-O lupasi tiukasti halaten, kyyneleet vielä poskia pitkin vierien, että tämä harrastus jätetään nyt tähän.
Sairaalakäynniltä vältyttiin Pikku-O:n kanssa, mutta itselläni oli yhdensortin käynti tiedossa tiistaille. North Shore Medical Center kutsui minut käymään haastattelussa Internship-vuotta varten. Koska hakuprosessini on ollut hyvin kivikkoinen, tartuin tilaisuuteen ilomielin. Sairaala on järkevintä reittiä pitkin 34 mailin päässä Salemissa hieman Bostonin pohjoispuolella. Lähdin tarkoituksella aivan liian aikaisin, jotta en vaan myöhästyisi. No en myöhästynyt; olin sairaala-alueella 45 minuuttia etuajassa.
Meitä haastateltavia oli yhteensä yhdeksän, joista kolme haki koko kolmen vuoden kestoista sisätautien erikoistumispaikkaa ja loput kuusi muiden erikoisalojen vuoden kestoista internship-paikkaa. Lisäkseni oli kaksi naista. Ja vaikka nykyisistä erikoistujista suurinosa on jostakin muualta kuin Yhdysvalloista, olin yhden kanadalaisen ohella ainoa ulkomaalainen. "Alatte varmasti olla väsyneitä näin haastattelujakson loppuvaiheessa, kun takana on lukuisia eri sairaaloiden haastatteluja!" Hymyilin ja nyökyttelin muiden mukana.
Päivä alkoi erikoistujien normaalilla aamuraportilla, jatkui ohjelman esittelyllä, sairaalakierroksella ja erikoistujien tapaamisella. Välissä jokainen meistä kävi vuorollaan yksityishaastetteluissa. Itselleni sattui haastattelijaksi ohjelman apulaisjohtaja, todennäköisesti suunnilleen itseni ikäinen nainen. Tapaaminen sujui mukavassa hengessä, mutten tiedä, teinkö oikeanlaisen vaikutelman. Se jää nähtäväksi, ja selviää maaliskuun puolivälissä koko maan kattavan Residency Match:in tulosten julkistamisen jälkeen. Kaikkinensa aamusta pitkälle iltapäivään kestäneestä tapahtumasta jäi hyvä mieli, ja jos ei muuta niin ainakin uusi kokemus kirjattavaksi "henkiseen omakotitaloomme", jota täällä konkreettisen talon sijaan rakennamme.
"Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!"
Ensimmäisenä siirrymme uudenvuodenaattoiltaan. Saimme kutsun viettämään sitä kolumbialaisen G:n luokse. Lähdimme heti, kun olin saanut oman nettipohjaisen Safety Training-koulutukseni tehtyä. Sattumalta nimittäin eksyin työsähköposteihini, ja sieltähän löytyi pieni ikävä yllätys. Jos koulutus olisi ollut käymättä ennen vuodenvaihdetta, olisi siitä mennyt ilmoitus ylemmille tahoille, ja olisin saanut huomautuksen. Hups. Niinpä kävin viisiosaisen erittäin tylsän ja yksinkertaisen koulutussession ja siihen liittyvän testiosion läpi vain viisi tuntia ennenkuin vuosi vaihtui. Todellista juhlatunnelmaa.
Itse juhlailta oli kuin mikä tahansa illanvietto hyvällä porukalla. G oli tehnyt tortilloja, F eteläafrikkalaisia Cooksister:eitä, ja me veimme suklaapalakeksejä, piparkakkuja ja taatalikakkua. Istuimme lautasten ja lasien äärellä olohuoneessa monta tuntia. Lapset olivat alkuun mukana, mutta siirtyivät sitten G:n huoneeseen katsomaan elokuvaa. Kaikkien mielestä oli kivaa, vaikka onhan valvominen aika raskasta henkilöille, joiden normaali nukkumaanmenoaika on ennen iltakahdeksaa. Olimme kotona varttitunti ennen vuodenvaihdetta. Iso-O nukahti muutama minuutti etuajassa, mutta pojat tanssivat vaatehuoneen lattialla kellon viisarien liikahdettua yli kahdentoista. Nuorempi ei tosin varmasti ymmärtänyt miksi. Uni tuli heillekin välittömästi tanssin jälkeen.
Uudenvuodenpäivä vei meidät tanssista aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Luterilaisen kirkon kirkkoherra ja ainoa pappi oli Vermontissa (yksi kuudesta New Englannin alueen osavaltiosta) saattelemassa pariskuntaa avioliiton satamaan, joten T sai kunnian tuurata häntä täällä. Hienosti se tietenkin meni; erityisesti saarnasta tykättiin. Lasten mielestä oli "hassua", ja itseäni jännitti T:a enemmän.
Pientä jännitystä aiheutti myös Pikku-O seuraavana iltana. Kun kuulin serkun tytön 'helmi nenässä'-tarinan muutama viikko sitten, mietin, miten hienoa on, kun moisen vaivan onnistuimme lastemme osalta välttämään. Eihän yli neljävuotiaille sellainen enää mieleen voi pälkähtää. VÄÄRIN! Voi pälkähtää. Pian nukkumaanmenon jälkeen alkoi kuulua sydäntäsärkevä vollotus, joka ei millään loppunut. Pikku-O osoitteli nenäänsä ja mutisi jotain epäselvää. T epäili, että johdattelin kysymykselläni "laitoitko jotain nenään, Pikku-O" pojan nyökyttelemään, mutta täytyihän tilanne tarkistaa, kun harmi ei vähentynyt. Kaivoin korvalampun esiin. Ja siellähän se möllötti sieraimen tukkien vihreä helmi. Koska olemme juuri pudonneet matkavakuutuksemme sairaanhoitokorvausten ulkopuolelle ja siirtyneet täkäläiseen kalliiseen vakuutussysteemiin korkeine omavastuineen, ei sairaalareissu liikaa houkuttanut. Niinpä piti kehittää välineet helmen poissaattamiseksi. Parhaimmaksi osoittautui hakaneulan tylppäpää, jonka korvalampun valon avustuksella sain pujotettua helmen yläreunan yli ja siten lumpsauttamaan helmen pois nenästä T:n pidellessä surkeaa poikaa paikallaan. Pikku-O lupasi tiukasti halaten, kyyneleet vielä poskia pitkin vierien, että tämä harrastus jätetään nyt tähän.
Sairaalakäynniltä vältyttiin Pikku-O:n kanssa, mutta itselläni oli yhdensortin käynti tiedossa tiistaille. North Shore Medical Center kutsui minut käymään haastattelussa Internship-vuotta varten. Koska hakuprosessini on ollut hyvin kivikkoinen, tartuin tilaisuuteen ilomielin. Sairaala on järkevintä reittiä pitkin 34 mailin päässä Salemissa hieman Bostonin pohjoispuolella. Lähdin tarkoituksella aivan liian aikaisin, jotta en vaan myöhästyisi. No en myöhästynyt; olin sairaala-alueella 45 minuuttia etuajassa.
Meitä haastateltavia oli yhteensä yhdeksän, joista kolme haki koko kolmen vuoden kestoista sisätautien erikoistumispaikkaa ja loput kuusi muiden erikoisalojen vuoden kestoista internship-paikkaa. Lisäkseni oli kaksi naista. Ja vaikka nykyisistä erikoistujista suurinosa on jostakin muualta kuin Yhdysvalloista, olin yhden kanadalaisen ohella ainoa ulkomaalainen. "Alatte varmasti olla väsyneitä näin haastattelujakson loppuvaiheessa, kun takana on lukuisia eri sairaaloiden haastatteluja!" Hymyilin ja nyökyttelin muiden mukana.
Päivä alkoi erikoistujien normaalilla aamuraportilla, jatkui ohjelman esittelyllä, sairaalakierroksella ja erikoistujien tapaamisella. Välissä jokainen meistä kävi vuorollaan yksityishaastetteluissa. Itselleni sattui haastattelijaksi ohjelman apulaisjohtaja, todennäköisesti suunnilleen itseni ikäinen nainen. Tapaaminen sujui mukavassa hengessä, mutten tiedä, teinkö oikeanlaisen vaikutelman. Se jää nähtäväksi, ja selviää maaliskuun puolivälissä koko maan kattavan Residency Match:in tulosten julkistamisen jälkeen. Kaikkinensa aamusta pitkälle iltapäivään kestäneestä tapahtumasta jäi hyvä mieli, ja jos ei muuta niin ainakin uusi kokemus kirjattavaksi "henkiseen omakotitaloomme", jota täällä konkreettisen talon sijaan rakennamme.
"Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)