Monenlaista touhua Pikku-O:n syntymäpäivänä

Syntymäpäiväsankari nousi ensimmäisenä, joten onnittelulaulun laulaminen sängynvierellä ei onnistunut. Pikku-O ja E keskittyivät television ohjelmatarjontaan Iso-O:n aloittaessa päivää korttia väsäämällä. Vaikka tyyny oli kutsuvan lämpöinen ja pää raskas, raahauduin keittiöön juhla-aamupalaa - tai oikeammin brunssia laatimaan. Tuntia myöhemmin keittiöön ilmestyi T, ja ryhtyi heti edellisenä iltana valmistelemaansa suklaa-autokakkua viimeistelemään.

Brunssin jälkeen siirryimme juhlatunnelmiin. Pikku-O istui vakavana pöydänpäässä katsoen T:n valmistamaa kakkua ja kuunnellen onnittelulaulua, jota hän itse edellisenä päivänä oli laulanut sanoin:"Happy birthday, Pikku-O". Posti oli tuonut kasan lahjoja, joista jokainen tuntui tuovan iloa niin päivänsankarille kuin isosisaruksillekin; Pikku-O halasi paketteja ennen niiden avaamista. Kakku maistui venäläiskaupasta ostetun kuplivan mustaherukka-kvas-juoman kanssa.

Iso-O:n kanssa sonnustauduimme juhlatamineisiimme heti pöydästä nousun jälkeen. Metromatka tuntui Iso-O:n mielestä pitkältä, vaikka saimme istumapaikat. Odotukset olivat korkealla; menimme katsomaan Mikko Nissisen ohjaamaa Pähkinänsärkijä-balettia. Kiitos koulun tältä osin onnistuneen musiikkiopetuksen Iso-O tiesi tarinan, tunsi hahmot ja tunnisti osan Tsaikovskin musiikista jo ennen esityksen alkua. Niinpä esityksen seuraaminen onnistui viisivuotiaaltakin hyvin aivan viimeisimpiä yksin-ja kaksintansseja lukuunottamatta. Pienen pettymyksen toi se, että en ostanut hänelle Nutcracker-puunukkea:"Mä en koskaan saa mitään, mitä mä toivon!" Niin.

Pettymyksestä päästiin yli, ja iloisena hän iltapalan aikaan kertoi veljilleen kokemuksestaan ja suunnitteli huomenna piirtävänsä oman versionsa pähkinänsärkijästä. Kotiintultaessa tosin tuli uusi pettymys. T oli vienyt E:n ja Pikku-O:n Newtonin pormestari Setti Warrenin juhlavastaanotolle katsomaan taikuria, kuuntelemaan musiikkia, syömään suklaapalakeksejä, saamaan kasvomaalaukset ja ilmapallot. Ilmapallot olivat Iso-O:lle liikaa:"Miksi minä en koskaan saa ilmapalloa?" Ööööhh.

Päivänsankarilla oli ylimääräistä virtaa illalla, ja rauhoittuminen vaati oman aikansa. Nyt pienimmäinenkin on täyttänyt kolme - odotan helpomman elämän alkamista. Mielellään huomenna.

Luminen kanuuna

Varasimme kaksi yötä hotellissa Cannon Mountainin lähistöllä silläkin uhalla, että ensimmäiseksi laskupäiväksi oli luvattu tuulen aiheuttamana -25 Fahrenheitia (-32*C). Tämä ensimmäinen laskupäivä kun oli juuri lumimyrskyn jälkeinen, ja T:n silmissä kiiluivat koskemattomat puuterikentät vuoren vielä avaamattomassa osassa.

Lähdimme ajamaan lumitöiden tekemisen ja muiden valmisteluiden vuoksi vasta puoli neljän aikaan iltapäivästä, mikä lienee hyvä asia, sillä lumimyrsky ei ollut vielä täysin laantunut New Hampshiren puolella. Majoittautuminen sujui tutulla rutiinilla, ja lapsilla oli kova kiire päästä hotellin uima-altaalle. Kello oli sen verran paljon, että Pikku-O ei saanut lähtölupaa, mistä seurasi surkea nyyhkytys kädet silmillä.

Aamulla kello oli herättämässä aikaisin, jotta täkäläisittäin harvinaisen hotelliaamiaisen syöminen ja muu valmistelu onnistuisi ennen ensimmäisten hissien lähtönousua. Ihan siihen ei kyetty, mutta varsin mainiosti kuitenkin olimme kamat päällä vastaanottamassa viileää tuulta. Ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa ollessamme auton lämpötilamittari näytti miinusmerkkisiä Fahrenheit-lukemia, ja ulkona kävellessä lumi narisi kengänpohjan alla nostalgisen kauniisti.

Hieman pettyneenä T totesi, että Mittersillin alueella oli joku ehtinyt rinteet korkkaamaan ennen hänen laskujaan, mutta ilmeisen kovaa sukset olivat puuteria haukanneet - sen verran tyytyväiseltä hän näytti. Me muut laskimme Tuckerbrookin perhealueen vihreitä ja sinisiä rinteitä. Pikku-O meni jo melkoisen mainiosti - edelleen toki sauvoistani kiinnipitäen. Tuuli oli niin voimakas, että totesin tyytyväni tähän vähätuulisempaan perhealueeseen ja lähteväni omille retkilleni vasta seuraavana päivänä paremman kelin aikaan.

Vaan seuraavana päivänä ei ollutkaan parempaa keliä. Lämpimämpää kylläkin, mutta pilvet roikkuivat alahissien yläasemien tasolla jättäen vuorenhuipun aivan huppuun. Niinpä laskin alempana muun ihmisjoukon kanssa. Jostain syystä toinen laskupäivämme oli yksi alkukauden kiireisimpiä, ja jonotukselta ei voinut välttyä. T meni pikkuväen kanssa perhealueella jonottaen sielläkin. Iltapäivästä vaihdoimme vuoroa, mutta pilvimaton laskeuduttua entistäkin matalammalle T sai tarpeekseen laskemisesta jo kolmen aikaan erityisesti Iso-O:n harmiksi:"Mä en halua lähteä täältä koskaan pois!"

Ajoimme laskupäivän jälkeen illaksi kotiin. Unta ei lastenhuoneen puolella tarvinnut kauan odottaa. Eikä kyllä toisessakaan makuukammarissa.

Lumimyrskyn reunamilla

Lunta on viimein tullut oikein mukavasti. Muiden mielestä varmasti liikaa, sillä lentokenttiä on jouduttu sulkemaan, tuhansia lentoja perumaan, junat eivät kulje, eikä kaupungin kaduille ole lupa parkkeerata. Yhdysvaltain itärannikko on ollut talvimyrskyn kourissa Tapaninpäivästä (joka muuten ei ole mikään juhlapäivä täällä) lähtien. New Yorkin kaduillakin näyttää uutiskuvien perusteella aikalailla toisenlaiselta kuin vielä viime viikon lopulla.

Olemme viettäneet kotijoulua. Lapset kaivoivat hetken lumitunnelia takapihalla, mutta muuten olemme lähinnä linnoittautuneet sisälle tuulen puhaltaessa melkoisella voimalla. Itselle linnoittautuminen sopisi mainiosti, mutta pikkuväeltä meinaa tekeminen loppua, mikä kostautuu tarpeettomana levottomuutena ja riitoina. Lastenohjelmien katsomisessakin olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa ikäerot näkyvät ja toiveet eivät oikein kohtaa. E jo katsoisi mielellään selvästi vanhemmille tarkoitettuja ohjelmia, kun taas Pikku-O:lle hyvin riittäisi Curious George ja muut vastaavat hyväntahtoiset ja opetukselliset ohjelmat.

Lumimyrskyn pitäisi olla hiipumassa tämän päivän aikana. Silmät kiiluen olemme kartoittaneet kertyneitä lumimääriä White Mountains-alueella. Onneksi T ehti huolehtia autoomme talvirenkaat. Voi olla, että niiden pitävyyttä täytyy lähteä testaamaan laskettelukamat kattoboksiin pakattuina. Loma jatkuu.

Joulunaikaa Newtonissa

Jouluaatto alkoi koko perheen siirymisellä autoon ja suuntaamalla kohti Wachusetts Mountainin laskettelukeskusta. T oli laittanut kaikkien sukset priimakuntoon, rinteiden lumetus oli ollut käynnissä jo muutaman viikon ajan, ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta aivan loppukevään tyyliin, joten olosuhteet laskukauden avaukseen olivat jokseenkin kohdallaan.

Pikku-O oli ensimmäistä kertaa rinteessä. Ihastus omia välineitä kohtaan on ollut sen verran suurta, että monojen aiheuttama epämukavuus ja kävelyn hankaluus sekä painavat ja vaikeasti hallittavat sukset aiheuttivat vain hetkellisen harmistumisen alussa. Myös aiemmin tavanomainen herkkyys tuulelle unohtui mäenlaskun tiimellyksessä:"Äiti, lujaa!" Alkuun Pikku-O laski joko minun tai T:n jalkojen välissä lähinnä totutellen itselleen vieraisiin välineisiin. Loppupäivästä onnistui jo laskeminen vierellä sauvoistani kiinni pitäen, ja muutaman kerran tuli vaatimus myös laskemisesta ilman apua:"Pikku-O - itse", ja sain käyttää kaiken suostuttelukykyni, jotta tämä tapahtui tarpeeksi hallittavissa olosuhteissa aivan alarinteellä. Ensikerralla täytyy köyttää pikkukaveri jollain kiinni, ettei tätä itselaskemista tapahdu liian korkealla tuhoisin seurauksin. Jotta tästä kirjoituksesta ei jäisi liian ihmeellistä kuvaa alle kolmevuotiaamme kyvyistä, on syytä todeta, että kukaan ei vielä kuvittele hänen osaavan lasketella.

E ja Iso-O menivät pitkää aloittelijoiden rinnettä kovalla vauhdilla ja vähäisillä käännöksillä pitäen itseään täydellisinä laskijoina. Pieni kolahdus itsetunnolle tuli, kun menimme koko porukan kera ylärinteille, ja Iso-O:n auraus ei enää riittänytkään. Seurauksena oli matamin meneminen mullin mallin ja suuriääninen dramaattisuus. Kasvoihin tuli nirhaumat, mutta kypärä suojeli pahimmilta kolhuilta. "Mä en enää koskaan mene tuohon isoon mäkeen", julisti Iso-O mustavalkoisille tavoilleen uskollisena. Laskimme loppuajan aloittelijoiden rinteessä; E jatkoi laskemistaan T:n kanssa ylärinteillä. Iso-O totesi autossa sanottuani, että tärkeintä on ensin oppia tekniikka ja sitten vasta mennä lujaa:"Minä olen taitanut tehdä juuri toisinpäin".

Hieman yli tunnin matka sujui reippaasti alle tunnissa kohtuullisen vähäisen liikenteen ja T:n painavan kaasujalan vuoksi. Valmiiksi katettu pöytä odotti pitkälle valmisteltuja jouluherkkuja kotiinasettautumisemme ajan. Viimein kaikki olivat sonnustautuneet juhlavaatteisiinsa. Jouluevankeliumi luettiin T:n kännykästä nettilatauksena, ja oli aika siirtyä herkuttelemaan. Alkupaloina oli kahta erilaista silliä (toinen suomalaista, toinen kanadalaista), T:n graavaamaa lohta, maustettuja, kylmiä perunaviipaleita, tomaattisipulisalaattia, ja varsin mainion makuista ruisleipää. Alkupalojen jälkeen pääruokana olivat onnistuneet lanttu-ja porkkanalaatikko sekä ihan kauhean makuinen perunalaatikko, possufileet T:n tekemässä maukkaassa kastikkeessa marinoituina sekä keitetyt herneet ja porkkanat. Vatsa oli liian täynnä.

Pikkuväki oli niin väsynyttä, että edes E, joka aiemmin suunnitteli jäävänsä valvomaan koko yöksi takkamme äärelle joulupukin bongatakseen, ei valitellut yhtään mahdollisuudestaan päästä nukkumaan. Hiljaisuus huoneeseen saapui kerrankin alle minuutissa.

Me T:n kanssa otimme vielä espressokupilliset ja taatelikakun viipaleet. Kakku oli onnistunut - hyvä meidän uunimme! Parin edellisen yön valvominen New Yorkin reissuni vuoksi sekä päivä ulkona lasketellen vaati veronsa, ja jouduin itsekin luovuttamaan jo yhdeksän aikoihin. Nukkumatti kävi hakemassa minutkin pikaisesti.

Yllättävän hyvin kolmikkomme antoi joulukuusemme alle ilmaantuneet lahjat olla rauhassa - toki ne oli käyty syynäämässä ja tarkkaan jokaisen paketin vastaanottaja oli tiedossa meidän raahauduttua ylös pedistämme yhdeksän aikaan tätä ihmettä katsomaan. Olisin toivonut lahjojen avaamista yksi kerrallaan, mutta innostus oli niin suurta, että aivan siihen ei pystytty. "Ihana!""Oi, juuri tätä minä olen toivonut!""Epäreilua!"-ym. tyyppiset huudot kaikuivat ruokasalissamme, jossa lahjoja availtiin. Kiitoksia kaikille lahjoja antaneille ja muuten meitä muistaneille! Joulupäiväksi on suunnitteilla oleilua ja hyvin syömistä. Rauhallista joulunaikaa kaikille!

New York ja Al Pacino

Tein pitkästä aikaa reissun New Yorkiin joulun aatonaattona onnistuessani varaamaan lipun näytelmään, joka markkinoitiin pelkästään yhden pääosan esittäjän kuuluisuuden avulla. Tunnustan, että varasin itsekin lipun nimenomaan siitä syystä. Samalla sain hyvän syyn käydä itseäni kovasti kiehtovassa kaupungissa.

Hyppäsin kuudelta aamulla Bostonin South Stationilta lähtevään bussiin (Megabus) maksettuani edestakaisesta matkastani etukäteen kokonaista kaksi ja puoli dollaria (dollari/suunta ja 50 sentin varausmaksu). Nukuin lähes koko matkan, joten olin yhtäkkiä Manhattanin pohjoispäässä ihmettelemässä meininkiä Harlemissa. Muuta liikennettä oli sen verran, että tähän viimeiseen pätkään kohti 27:ttä katua meni yli puoli tuntia. Kun ei ollut kiire minnekään, nautin tästä käytännössä ilmaisesta kiertoajelustani täysin rinnoin - yksinäni en ehkä kuitenkaan olisi uskaltanut tulla Harlemiin käveleskelemään.

Museo-olo ei iskenyt missään välissä, joten astumatta jalallani yhteenkään kaupungin mielettömästä museotarjonnasta tein lähes kuuden tunnin mittaisen hitaan kävelyreissun bussipysäkiltä aina Central Parkin pohjoisosiin saakka ja takaisin. Suurin osa ajasta kului tässä ihanassa ja monipuolisessa puistossa, joka näihin aikoihin on varmasti rumimmillaan (ja silti niin viehättävä), sillä lunta ei New Yorkissa ollut vielä yhtään.

Sorruin syömään hampurilaisaterian Wendy'sillä, ja kävelin tietävän näköisenä sisään Times Squaren Marriot Marquis -hotelliin ja hissillä ylös sen 8.kerroksessa sijaitsevaan ravintola-aulaan. Kenenkään kyselemättä sain istuskella rauhassa viihdyttävässä pöydässä omaa romaaniani lueskellen parin tunnin ajan ennen näytelmän alkua.

Shakespearen Venetsian kauppias-näytelmä alkoi seitsemältä ja kesti yli kymmeneen. Al Pacinon ilmestyttyä ensimmäisen kerran lavalle alkoi yleisö spontaanisti taputtaa, ja lopputaputusten aikana hänen kohdallaan kuului "Bravo"-huutoja taputusten tapahduttua tuolloin seisten. Syyllistyin tähän seisten taputukseen itsekin ja olin haltioissani hänen roolisuorituksestaan, mutta aavistuksen harmittelin muiden, erittäin hyvin omista rooleistaan selvinneiden näyttelijöiden jäämisestä täysin tämän yhden kuuluisuuden varjoon. Päivä ulkona viimassa kävellen ja istuminen ahtaassa, pehmoisessa ja lämpöisessä penkissä oli sellainen yhdistelmä, että jouduin näytelmän erinomaisuudesta huolimatta ajoittain pinnistelemään pysyäkseni hereillä. Puoliajalla nousin ihan vain tästä syystä hieman jaloittelemaan. Pahimpia kohtauksia tältä kannalta olivat hitaasti etenevät, pitkät puhekohtaukset ja näytelmän tummasävyinen lavastus. Onneksi väliin tuli nopeampia tapahtumia ja valoa, muuten olisi voinut käydä köpelösti. Kaikkinensa esityksestä jäi hyvä mieli, ja Al Pacino jatkaa pysymistään "Hyvä(nnäköinen) miesnäyttelijä"-kategoriassani yhdessä Brad Pittin, Sean Conneryn ja Johnny Deppin kanssa.

Teatterista ulos päästyäni oli vielä yli kolme tuntia aikaa bussin lähtöön. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, onhan nyt jälleen yksi pahimpia turistiaikoja New Yorkissa. Kävin syömässä, menin lämmittelemään ennen joulua 24 tuntia auki oleviin kauppoihin (Macy's ja Old Navy), ja käytin jälleen kaiken taitoni pokan pitämisessä kävellessäni puoli yhden aikaan yöllä sisään Hotel Pennsylvanian aulabaariin omaa kirjaani lukemaan. Onnistuin. Bussi lähti puoli kahdelta, ja oli harmillisesti ihan täynnä. Niinpä nukkumisen laatu oli erittäin huonoa. Mutta, perille päästiin, ja kokonaisarvosana jäi reippaasti plussalle. Hieno tapa aloittaa loma.

Ensilumi loman kynnyksellä

Ensilumi satoi viimein maanantaina (20.12.), tasan kaksi viikkoa viime vuotta myöhemmin. Paljon sitä ei vielä ole tullut, nurmikko on hädintuskin peittynyt, mutta teiden suolaus on jälleen aloitettu ahkerasti.

Ahkeruutta on riittänyt meillä kotonakin. T sai palautettua tämän syksyn viimeisen kirjoituksensa maanantaina, ja on sen jälkeen touhunnut rästiin jääneitä koti- ym. asioita sellaisella intensiteetillä, että lähipiiriä ihan hengästyttää. Kaikkien sukset on huollettu, kattoboksi on autonkatolla, uusia vaatteita hankittu ja vanhoja korjattu, työkalut on järjestetty uusiin työkalubokseihin ym. Kaverina on ollut joululomaansa viettävä Pikku-O, joka on osannut nauttia mahdollisuudesta olla isille 'avuksi'.

Huomenna pääsevät lomailemaan myös E ja Iso-O. Lunta kertyy hiljalleen lisää. Joulusta näyttää tulevan valkoinen.

Soutamista ja huopaamista

Taas on viikko soudettu ja huovattu. Soutamista lienee kuitenkin ollut enemmän, sillä mieli on varsin virkeä, vaikka keholta meinaakin vauhti välillä loppua.

Soutamista: Alkuviikosta oli vielä edellisen viikonlopun tapaan lämpöistä ja kevääntuntua, ja pyöräily ilman pipoa, keveissä käsineissä ja syyskengissä sujui keveästi kuin - soutaminen alavirtaan. Jäät olivat kadonneet Charles Riverin pinnalta, ja yksikkösoutajat ilmestyneet takaisin harjoituksiinsa. Aamulla kohtaamani pyöräilijä huikkasi ohi ajaessaan:"Isn't it a great morning!" Todellakin.

Huopaamista: Loppuviikosta tuli taas tosi kylmä ja kauhean tuulista. Jättimäisistä rukkasista ja talvivaelluskengistä huolimatta sormet ja varpaat olivat amputaation partaalla aina töihin ja kotiin saapuessani. Ja raskaissa kamppeissa on melkoisen työlästä polkea. Tuuli saa pyörän välillä lähes pysähtymään.

Soutamista: Pikku-O:lla oli omassa koulussaan kansainvälisyyspäivä, ja hänen ryhmänsä edusti saksalaisia(!). T pääsi hetkeksi pienten esitystä katsomaan. Tällä kerralla tämän hetken lyhensi 15 minuuttia ennen saapumistaan tulostaan ilmoittanut kaasumittarinvaihtaja, ei niinkään T:n omat lukukiireet, joita niitäkin on melkoisen paljon ollut. T sai nimittäin palautettua omalle väitöskirjaohjaajalleen tämän pitämän kurssin lopputyön (=Term Paper). Vaatimuksena oli n. 15 sivun paperi. T pienensi fonttikokoa ja marginaaleja. Tulos mahtui 144 sivulle..

Huopaamista: Jouduin toteamaan, että viisi lähettämääni apurahahakemusta palasi bumerangina takaisin. Vielä ei ole T:n täkäläiseen hintatasoon suhteutettuna pienehköä apurahaa lukuunottamatta yhtään positiivista viestiä säätiöiltä ensi lukuvuotta varten. Mieli oli päivän verran aavistuksen mustanpuoleinen.

Soutamista: Father Gary tuli meillä jälleen käymään. Vierailu sujui tutulla tavalla. Ensin lapset olivat niin mielissään, että pörräsivät miehen ympärillä, ihastelivat Garyn tuomia paketteja (joista Pikku-O:n saama vei selvästi voiton - liikkuva ja pientä ääntä pitävä hamsteri, Zhu Zhu Pet), hävisivät yläkertaan leikkeihinsä, istuivat kohtuullisen sievästi pöydässä, Pikku-O piti monologiaan ja poistuivat sitten iltapuuhien kautta 'nukkumaan'. Viimeksi mainittu voisi ehkä pudota huopaamiskategoriaan, sillä jouduin käyttämään kaikki lastenkasvatusmetodit (lahjonta, kiristys ja uhkailu) heidän hiljentämisekseen. Ennen pitkää kuitenkin tuli hiljaista, joten soutamiseksi vierailu jäi.

Huopaamista: Saimme asianajajamme kautta epäonniseeen talokauppaamme liittyen sen verran suuren haasteen, että apurahatutkijan puntit hieman tutisevat. Eläköön salaiset virheet ja omakotitalon myyjän viiden vuoden vastuu!

Soutamista: Pikku-O:n joululoma alkoi. On ihana, kun pienen ei tarvitse kahteen viikkoon herätä kesken makoisimpien unien. Ja iltaisin ei tarvitse huutaa ja mesota ihan vaan väsymyksensä vuoksi.

Huopaamista: T:lla on vielä yksi kirjoitustehtävä, joka pitää palauttaa maanantaina. Silmäpussit roikkuvat polvissa. Minulla on töitä vielä keskiviikkoiltaan ja E:lla ja Iso-O:lla jopa torstai-iltapäivään. Jaksaa, jaksaa!

Soutamista: Viikonloppu. Jouluruokien valmistaminen on ollut melkoisen mukavaa. Uunia odottavat porkkanalaatikko, lanttulaatikko ja yön yli imeltyvä perunalaatikko - huomiselle on vielä tiedossa taatelikakun valmistaminen. Sitten onkin niiltä osin tarpeeksi valmista. T, E, Iso-O ja Pikku-O kävivät edellisen vuoden tapaan kaatamassa ison kuusen luterilaisen seurakunnan kirkkoon, ja jälleen kerran T:n läsnäolo oli vaurioiden välttämisen vuoksi tarpeen. Kuusen kaatamisen jälkeen E kävi joulunäytelmän harjoituksissa, ja harjoitusten jälkeen suuntasimme erään E:n ja Iso-O:n koulukaveriperheen jouluvastaanotolle heidän upeaan kotiinsa. Lasten viihtymisestä huolehti perheen Nanny, aikuisten tarjoiluiden jouhevuudesta kolme lastenhoitajan ystävää. Viihdyttävää todellakin. Lapset hävisivät toisten lasten kanssa lähes heti sisään saavuttuamme. Mekin olimme yli puoli tuntia kauemmin kuin olimme suunnitelleet.

Tuntumani oli kirjoituksen alussa oikea. Soutamista on ollut enemmän. Tästä on hyvä jatkaa.

Aurinkoinen lauantai, sateinen sunnuntai

Lauantaina oli ihana keli. Aurinko paistoi ja tuntui ihan keväältä. Hitaan aamun jälkeen lähdimme kiertämään läheisen puistoalueemme (Cold Spring Park) lenkkiä kiireettömästi kävellen. Lapset raahasivat pitkiä keppejä, Iso-O suurinta, noin reitensä paksuista painavaa oksaa. E:n oksasta kuului lasermiekan ääni, Pikku-O:n keppi päästeli ajoittaisia laukauksia kohti vaihtuvaa maalia. Jokainen lenkkipolun treenipaikka piti kokeilla, jäätyneiden lampien jäänkestävyys testata ja oikopolku tarpoa. Varoitin toistuvasti yllättävistä heikoista kohdista virtauspaikkojen läheisyydessä. Varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Oppi meni perille vasta Iso-O:n upottua nilkkojaan myöten mutavelliin. Olimme metsässä kaikkinensa yli kolme tuntia. Pikku-O:n askel alkoi painaa parin sadan metrin päässä kotoa.

Sunnuntaina satoi kaatamalla. E ja T kastuivat matkalla E:n joulunäytelmän harjoituksiin ja takaisin. Mukaan tuli sotilasasu, joka pitää pestä ja silittää ensi sunnuntain esitystä varten. "Tulettehan sitten katsomaan?" Pienen välipalan jälkeen oli aika lähteä kohti E:n kaverin syntymäpäiviä - taas. Nyt kyseiset juhlat olivat onneksi kävelymatkan päässä Hyde Community Centerissä, ja aiheena tälläkertaa oli Club Penguin. Käytännössä tämä oli tarkoittanut melko tavanomaisia syntymäpäiviä keskuksen liikuntasalissa. Mutta teema pitää olla.

Pikku-O:lla ja T:lla käynnistyy huomenna syyslukukauden viimeinen viikko. Meillä muilla uurastusta on vielä melkein kaksi. Päivä kerrallaan.

Pakkasen aiheuttamaa

Charles River on jäätynyt. Kun lunta ei vielä ole, kiiltää auringonvalo kirkkaalta peilipinnalta. Yliopistojoukkueiden soutu- ja purjehdustreenit ovat siirtyneet sisätiloihin. Oravat, valkoposkihanhet ja sorsat sen sijaan ovat poukkoilleet edestakaisin niinkuin aiemminkin. Pelonsekaisella kauhulla odotan sitä melko väistämätöntä tilannetta, että ajan jonkun niistä päälle; oravan hännänpäästä taisi jo pieni tupsu irrota erään kohtaamisemme johdosta.

Olemme viikon ajan eläneet selvästi pakkasen puolella. Alkuviikon lumimyrsky ei yltänyt Massachusettsin rannikolle, joten lumenluonnilta olemme toistaiseksi välttyneet. Tänä vuonna sitä saakin ihan vakavissaan tehdä - mikäli talonedusta ei ole sataneesta lumesta siistinä 24 tunnin kuluessa, antaa kaupunki 50 dollarin muistutuksen asiasta. Samalla voi pahimmillaan joutua vastaamaan liukastuneen ihmisen sairaanhoitokustannuksista ym. Voitte varmaan arvata, että uudesta määräyksestä on tullut melkoinen mielipiteiden taistelu. Me olemme tänä vuonna aseistautuneet edellistä vuotta paremmin. Suomesta kesällä ostettu ja lentokoneen ruumassa tänne tuotu lumikola odottaa autotallissa ensimmäistä tulikoettaan.

Kylmän sään johdosta meille on muuttanut alivuokralainen. Onneksi on kokemusta mökkiolosuhteista - muuten olisi voinut päästä ylä-Fis, kun lusikkalaatikkomme sisältö oli pienen hiiren tai vastaavan (maaorava?) kakan peitossa. Sain laatikon siivottua tiistaina. Keskiviikkoaamuna T lähetti kuvan laatikosta, jossa veitsen kahvaosa oli jyrsitty ja tuotos levitelty ympäriinsä. Torstaina pöytäkranssimme neulaset oli levitelty ympäri ruokasalin pöytää, ja jotta syyllinen kävisi selväksi, oli jälkeen jätetty jälleen kerran muutama pikkupökäle. Minkäänlaisia tautejahan nämä jyrsijävieraat eivät levitä - eiväthän?

Charles Riverin jääpinta taitaa jälleen sulaa. Muutaman seuraavan päivän aikana on tiedossa lämpimämpää ja sateisempaa. Ehkä alivuokralaisemmekin pysyy paremmin omassa huushollissaan. Lunta saamme edelleen odotella.

Itsenäisyyden aate on mun vaate

Suomi on tänään jälleen kunnioittanut suvereenia taivaltaan monin tavoin, myös tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton merkeissä. Monissa tilanteissa on kyse palaamisesta symbolein tai symbolisin teoin ilmaistuun ja siten vahvennettuun suomalaisuuteen, siis eräänlaisesta kansallisen riitin omaehtoisesta noudattamisesta. Juhlavastaanoton televisioinnin seuraaminen voidaan nähdä samasta näkökulmasta.

Yleisradion ohjelmatarjonnassa on tämä rituaalinen suorittaminen tullut valtakunnan ”ykkösjuhlaksi” mainitun vastaanoton suhteen kuitenkin ajan saatossa käsittämättömäksi. En yksinkertaisena ihmisenä kykene ymmärtämään, miksi valtiollista olemassaoloa ja suomalaista osaamista kunnioittava vastaanotto muuntuu ohjelmallisesti kuin Ascot’n hevoskilpailuiden maneereiden epätoivoiseksi kopiointiyritykseksi – siis mehukkaimman haastateltavan metsästämiseksi ja ainakin kommentaattoreiden välittämän viestin mukaan kilpailuksi rohkeimmasta puvusta.

Varsinainen ymmärtämisen ongelmani koskee juuri merkittävässä määrin seuratun ohjelman kommentaattoreita. Voin vain ajatella, että ohjelmaa seurataan heistä huolimatta. Jos kyse on eräässä mielessä valtiollisten saavutusten muistamisesta ja juhlistamisesta, miksi itseoikeutettuina kommentaattoreina vuosi vuodelta tilaisuutta selostavat henkilöt, joiden kompetenssi liittyy puvun materiaaliin, leikkaukseen tai sen kantamiseen? Jos visuaalisuus edistää viestien perillemenoa, mikä olikaan viesti? On hankalaa uskoa, että vaatteet ja kampaukset olisi asiayhteydestä etsitty syväsisältö. Televisioinnin nykytilannetta eivät pelasta muutamat irralliset haastattelut, joiden tulee kuin sanomattomasta pakosta vähintään päättyä kysymyksiin joko illan kappalevalinnoista, tanssilattian tungoksesta tai siellä pyörähtelystä.

On varmasti niin, että valitun ohjelmalinjan suhteen on mahdollista piiloutua sellaisen keskustelun taakse, jossa sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät valottavat jälkimodernin yhteiskunnan valtio- ja yhteiskuntakäsityksen filosofisia murroksia – myös subjektivismia, individualismia ja hedonistis-emotivistista elämyshakuisuutta: ”Tätähän massat haluavat!”. Toisaalta ajattelen, että Yleisradio on pintajournalistisella toiminnallaan synnyttämässä tällaista mielikuvaa, ”tuottamassa” jälkimodernia maailmankuvaa, johon ei tosin teoreettisessa mielessä kuulu myöskään sitoutuminen institutionaalisen toiminnan tukemiseksi mielletyn televisiomaksun maksamiseen.

Huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että journalistisen itsekritiikin ja kunnianhimon puute ei rajoitu vain Yleisradioon vaan vastaavaa ilmiötä on mahdollista tutkailla jo viikkoja ennen ja varsinkin jälkeen itse tapahtuman. Saska Snellman kirjoitti taannoisessa kolumnissaan vastaanottoon liittyvästä tiedonvälitystyylistä, jota hän nimitti jo ”mediakiusaamiseksi” (HS 15.12.2007): ”Linnanjuhlat ovat vuoden suurin kiusauskarnevaali. Haaskalintuparvena toimittajat syöksyvät listaamaan pahimmat mokat ja kaameimmat mekot.” En allekirjoita tätä pessimismiä niiltä osin kun Snellman viittaa toimittajien pahantahtoisuuteen, sen sijaan koen hänen kuvanneen tapahtumaan liittyvän journalistisen kulttuurin yleisen linjan, jossa asiakysymysten ohi ajaa pintajulkisuus sanan rehevimmässä merkityksessä.

Avoimeksi siis jää, missä ovat kommentaattorit ja ylipäänsä kysymykset vuoden sisään muuttuneen Suomen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen statukseen liittyen, huomiot poliittisesta, uskonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä, elinkeinoelämän toiminnasta, kulttuuri- ja koulutuselämän menestyksestä ja haasteista? Olisiko todella niin paljon hankalampaa tuoda laajemmin esiin vastaanotolle kutsuttujen osaamista ja samalla nostaa näkyviin yrityksiä etsiä oikeudenmukaista ja aitoa yhteiskuntaa, pyrkimyksiä kansalaisjärjestöissä ja monenlaisessa työelämässä? Eikö kiinnostus voisi – myös kunnioituksesta aiempien sukupolvien työtä kohtaan – keskittyä kulttuuri-, tiede- ja hyvinvointipolitiikan sekä monipuolisen kestävän kehityksen toimintaohjelman kysymyksiin, siis valtiollisen olemassaolon puolustamiseen nykyajassa?

Suomi on jälleen äskettäin eri mittarein todettu yhdeksi menestyvimmistä ja rikkaimmista valtioista monella tapaa rikkinäisessä ja inhimillisesti ajatellen kohti tuntematonta kulkevassa maailmassa. Onko oman valtiollisen ykkösjuhlamme tiedonvälityksen sisällöstä luettava tähän hyvinvointiin nojaavan hybriksemme olevan sitä luokkaa, että voimme unohtaa olemassaolomme oikeutusta koskevan kysymyksen ja keskittyä television ja lehdistön edessä regressiivisesti tuijottamaan tanssin tahtiin keinahtelevia frakkeja ja kaula-aukkoja – vai onko kyse vain rehellisen huonosta journalismista?

Synttärihumua ja ylimääräistä kumua

Lapsilla on riittänyt virtaa. Ja kun itsellä ei ja T on ollut kiinni kirjoitushommissa, on meno ollut välillä vähintäänkin henkeä salpaavaa.

Lauantaiaamu alkoi aikaisin. E:n luokkakaverin synttärit olivat Woburnissa, n. 20 mailin (32km) päässä jo klo 9 aamulla, ja paikalla piti olla ajoissa. Viime metreillä Iso-O jättäytyi kyydistä, joten mukaan lähti E:n lisäksi vain Pikku-O. E pääsi innoissaan syntymäpäiville, ja meidän piti Pikku-O:n kanssa kuluttaa kaksi tuntia tutustuen pikkukaupunki Woburniin. Siihen kaksi tuntia oli ruhtinaalisesti. Onneksi Woburn Public Library oli auki - ehdimme Pikku-O:n kanssa 'lukea' lähes kaksikymmentä eri kirjaa kannesta kanteen. Aika mateli. Ajoimme syntymäpäiväpaikan pihaan yli puoli tuntia ennen juhlien loppumista. Kun sisään tuntui menevän muitakin, luikahdimme itsekin, ja lopputuloksena saimme E:n matkaan varttitunti ennen juhlien loppumista. Meteli oli sen verran huima, että E tuntui suorastaan lähtevän mielellään matkaamme. Mutta hauskaa oli ollut.

Kotona Iso-O pelasi juuri ylös raahautuneen T:n kanssa viikonlopun hittipeliä ("Connect Four") yläaulan lattialla. Iso-O:lle oli ollut melkoinen pettymys, kun T ei ollutkaan heti kahdeksan aikaan noussut hänen kanssaan peliä pelaamaan sillä seuraksella, että hän oli n. 10 minuutin välein käynyt asiaa varmistamassa. T näytti lievästi sanottuna pöllämystyneeltä.

Sunnuntaiaamusta T kävi viemässä E:n (Iso-O ei halunnut lähteä) joulunäytelmän harjoituksiin. Itse esitys on neljäntenä adventtisunnuntaina, ja E tiesi heti haluavansa olla sotilas. Lieneekö käynyt mielessä jokin StarWars-asuste lasermiekkoineen? Toivottavasti aavistuksen vanhemman ajan sotisopa ei tule olemaan pettymys. Harjoitus oli kuitenkin ollut mieluinen, ja kotiin saapui punaposkinen poika hyräillen yhtä oppimaansa laulua.

Iso-O ja Pikku-O leipoivat sinä aikana pizzan; alusta asti kahdestaan. Pientä apua tarvitsivat toki taikinan vaivaamisessa sekä siinä, että täytteet annettiin heille oikeassa järjestyksessä, mutta käytännössä he tekivät meille tämän päivän ruoan. Molemmat olivat kovin ylpeitä. Pikku-O tosin ei päässyt nauttimaan itse tuotoksesta, sillä valmistusvaiheessa hän tapansa mukaan naposteli kaikkea niin paljon, että maha oli ihan pullollaan jo ennen pöytään istumista.

Lasten energiamäärä on vain tuntunut lisääntyvän kohti viikonlopun loppua. Ulkoilu omalla pihallakin on ollut yhtä tapahtumaa toisensa jälkeen. Isosta pallopensaasta katkesi oksa ja urheiluhousuihin tuli kaksi reikää Iso-O:n kiipeämisen seurauksena. Pikku-O:n kaikki vaatteet piti laittaa pesuun, koska ulkona tuli "pissii, hätää". E:n kenkä lensi kolmikerroksisen talomme katolle. Jne. Pitäisi olla vielä yksi päivä aikaa hengähtää. Mutta toisin kuin Suomessa, meidän täytyy huomenna mennä töihin ja kouluun, vaikka on Suomen itsenäisyyspäivä.

Adventtiaika alkoi

Viime sunnuntaina sai avata ensimmäisen luukun adventtikalenterista. "Mä en malta odottaa!" kommentoi Iso-O jo monta päivää aiemmin, mutta antoi kalenterin kuitenkin olla rauhassa aina sunnuntai-iltapäivään saakka. T nimittäin antoi luvan avata luukun vasta adventtikirkosta saavuttuamme.

Olimme pitkästä aikaa kirkossa. Alkuperältään ruotsalaisesta kirkkoherrasta huolimatta Hoosiannaa ei laulettu, mikä oli pieni pettymys. Hassua, miten pienet perinteisiin tai suomalaisuuteen liittyvät asiat tuntuvat ulkomailla asuessa tärkeiltä. Kirkkokahvien jälkeen pääsimme tutustumaan täkäläiseen perinteiseen, ja saimme itse muiden mukana tehdä kaksi havukranssia kotiinvietäväksi. Täytyy kyllä tunnustaa, että oma tekeleeni ei ehkä olisi ollut se kukkakaupan kaunein. T viimeisteli sen nätiksi, ja nyt meillä on havukranssi ulkona ovenpielessä sekä neljän adventtikynttilän kranssi ruokasalin pöydällä. Ensimmäinen kynttilä sytytettiin illalla. Pikku-O:n oli vaikea ymmärtää, miksi muut jätettiin sytyttämättä.

Flunssa on värittänyt viikkoamme. Lapset ovat jo olleet hieman paremmassa voinnissa, mutta itse en millään meinaa päästä siitä irti. Asiaa ei tosin ole yhtään helpottanut se, että vastoin kaikkia potilailleni antamia ohjeita olen pyöräillyt päivittäin töihin ja takaisin. Tosi fiksua! Onneksi kukaan ei ole erehtynyt ottamaan keuhkokuvaa tai sydänkäyrää - olisi varmaan ruvennut vähän pelottamaan. Miksi sitten olen syyllistynyt moiseen typeryyteen? Aamuisin suuren kahvikupin jälkeen vointi on ollut kohtuullisen hyvä (ns. työkuntoinen), ja lasten hakeminen kouluistaan polkupyörällä on niin paljon kätevämpää kuin kävellen (tai autolla, joka ensin pitäisi hakea kotoa), että jotenkin sitä on kokonaistilanteen kannalta luullut tekevänsä fiksusti. Tätä kirjoittaessani huomaan, että perusteluni ovat melkoisen hatarat.

Adventtikalenterin luukkuja on jo avattu lähes viikko. T on kirjoittanut pää höyryten. Luennot loppuvat ensi viikon jälkeen, paperit pitäisi olla valmiina ja loppukokeiden suoritettuna parin viikon päästä. Iso-O pääsi ensimmäisille kaverisynttäreilleen. Innostuneisuus oli etukäteen niin suurta, että tyttö pörräsi ympäri taloa lähes mekossaan pysymättä. Ja synttäreiltä hakiessani vastassa oli punaposkinen intoa puhkuva viisivuotias, joka ei olisi millään malttanut kotiin lähteä. Pian lähdetään viemään E:a omille kaverisynttäreilleen. Ja huomenna onkin jo toisen kynttilän sytyttämisen vuoro.

Syöminen on melkoisen mukavaa

Olemme syöneet - kaksi vuorokautta lähes putkeen. Aloitimme Kiitospäivän aterialla ja päätimme sen Black Fridayn ateriaan nauttien välissä oman herkullisen päivällisemme kotona. Aavistuksenomainen korvennus mahassa kertoo, että sen viimeisen jälkiruoka-annoksen olisi voinut jättää väliin. Hoitelen korvennusta nyt viisaasti aamukahvilla palaten samalla mietteissäni mukaviin syöntihetkiimme.

Ajoimme Kiitospäivän vuoksi hiljentynyttä tietä numero 9 kohti Westboroughin pikkukaupunkia ja ajo-ohjeita seuraten löysimme hiljaisen tien varrella olevan täkäläisittäin kohtuullisen kokoisen talon. Jo ennen kuin ajoimme pihaan, yksi perheen aikuisista lapsista huitoi meille iloisesti, ja pihaan ajettuamme T:n yliopiston tietokoneasiantuntija J tuli lämpöisesti toivottamaan meidät tervetulleiksi vanhempiensa kotiin. Saavuttuamme sisään itse taloon, tapasimme hyväntuulisen irlantilaisjuurisen, katolisen perhekunnan, johon kuului talon omistajapariskunta ja vaimon sisko miehineen, molempien sisarusten kaikki lapset sekä kolme lastenlasta. Porukkaa oli yhteensä 21, meidät mukaanlukien. Melkein välittömästi saimme tuntea olevamme erittäin tervetulleita, ja mikä mukavinta, Kiitospäivän aterianvietto tuntui sujuvan juuri kuten he muutenkin olisivat sitä viettäneet. Kaikenlainen vieraskoreus tuntui puuttuvan kokonaan. Tästä yhtenä esimerkkinä mainittakoon samanaikaisesti mennyt Patriots-peli, jota talon vanhaisäntä sekä erityisesti vaimon sisaren mies seurasivat sopivien ateriataukojen niin salliessa yhteisen juhlan viettämisen siitä lainkaan kärsimättä.

Ruoka oli suussasulavaa. Kalkkuna oli onnistunut täydellisesti. Hakupöytä notkui toinen toistaan paremmista lisukkeista ja hyvästä kastikkeesta. Ainoastaan salaatti puuttui, mutta eihän sillä ole oikein sijaa perinteisessä, suomalaisessa joulupöydässäkään. Meitä varten talon emäntä oli laatinut jokaisen ruoka-astian kohdalle lapun kertomaan, mitä siinä oli. Talon isäntä vastasi valokuvaamisesta, jonka toteuttamisessa oli jotain tuttua T:n suvun juhlista:"En näe vielä J:a, kurkota hieman eteenpäin".

Jakauduimme kolmeen pöytään. Pääsimme T:n kanssa pääpöytään talon emännän ja isännän, vaimon siskon ja miehensä sekä vanhimman lapsen (T:n yliopistotuttu) ja vaimonsa kanssa. Kuudelle lapselle oli katettu yhteinen pöytä samaan ruokasaliin. Lapsettomat aikuiset istuivat keittiön yhteydessä olevassa ruokatilassa. Jako olisi varmasti ollut kutakuinkin sama, vaikkemme olisi olleet paikalla, mikä tuntui hyvältä.

Ruoan jälkeen oli vuorossa perheen perinteinen Kiitospäivän jalkapallo-ottelu. Luulin tietysti, että jalkapallo tarkoittaa jalkapalloa, mutta niinhän ei tietysti ollut. Kyseessä oli perheen perinteinen amerikkalaisen jalkapallon ottelu. T ja E olivat eri joukkueissa, ja pelaamatta lajia kertaakaan aiemmin, E teki ottelun ensimmäisen Touchdownin eli juoksi pallo kainalossaan kentän läpi maalialueelle saaden pisteitä omalle joukkueelleen. Iso-O kiipeili saman ajan puussa mekkoinen ja kukkakenkineen, ja Pikku-O sai erityistä huomiota yhdeltä perheen nuorista naisista ja pääsi 'pelaamaan' baseballia. Itse sain istuskella mukavasti sohvalla ja osallistua perheen naisten juttujen kuunteluun.

Ottelun jälkeen oli vuorossa jälkiruoka. Vaimon sisko oli katsonut netistä ohjeen hakusanalla "Finnish Cake", ja saimme syödäksemme ensimmäistä kertaa tällä mantereella hillakakkua (tai eteläsuomalaisittain lakkakakkua). Herkuttelu ei tosin rajoittunut tähän erityisen hyvin onnistuneeseen ja mieltä lämmittäneeseen kakkuun, vaan hakupöydällä oli vähintään pääruoan verran erilaisia astioita täynnä toinen toistaan makeampia jälkiruokia odottamassa maistelijoitaan. Olisi ollut hyvä jättää maistelu yhteen lautaselliseen. Mutta silloin olisi jäänyt perinteinen omanapaistos maistamatta.

Ruoan jälkeen istuskelimme aikuisporukan kanssa hetken sohvalla televisiohuoneessa ruokaa sulattelemassa. Pikku-O pääsi vanhanisännän sylissä soittamaan pianoa olohuoneeseen, ja Iso-O nautti pianolla soitettujen joululaulujen kuuntelusta niin paljon, ettei olisi lainkaan halunnut lähteä pois. Oli kuitenkin tullut aika kiittää, ja saimme lähtiessämme spontaanit halaukset niin talon emännältä, siskolta kuin isännältäkin. Jäi oikein hyvä mieli. Kotona jännitys purkautui hienosti käyttäytyneen pikkuporukan pahana mielenä, ja iltapuuron jälkeen ainoana helpotuksena oli aikainen nukkumaanmeno jo ennen puolta kahdeksaa.

Black Friday (mikä nimi!) sujui alkuiltaan saakka kotihommissa. T tosin käytti päivän osittain niinkuin se kuuluukin käyttää, eli tekemällä "some serious Christmas shopping", tai no, tilaamalla netistä mm. viimein Pikku-O:lle sopivat laskettelumonot. Iltapäivästä söimme taas oikein maittavasti. Pihvit olivat niin suuria, että ne piti leikata puoliksi jo ennen paistamista. Valkosipuliperunat onnistuivat ensimmäistä kertaa kaasu-uunissa. Ruusukaalit ja maittava kastike sekä hyvä salaatti kruunasivat aterian. Ruusukaali maistui tosin lapsista vain E:lle. Jälkiruoaksi söimme mukaan saamiamme hillakakkua ja suklaakeksejä. Maha oli taas täynnä. Syömisen olisi jo voinut siltä päivältä lopettaa.

Mutta. Meidät oli T:n kanssa kutsuttu eteläafrikkalaispariskunnan omiin Kiitospäivän juhliin. A tuli lyhyellä varoitusajalla lapsia katsomaan, ja pääsimme lähtemään pitkästä aikaa kahdestaan. Lapset olivat niin mielissään, että riehumiseksihan ilta oli mennyt, mutta oli A kuitenkin saanut pikkuporukan nukahtamaan puoli yhdeksään mennessä. Orkesteria oli johtanut Iso-O, jolle A:n tulo oli erityisen mieluista. Ehkä pitäisi kutsua A vähän useammin, niin ylimääräinen jännitys jäisi häiritsemästä kohtaamista.

Pöydän ääreen, erilaisille keräilytuoleille ahtautui 10 ihmistä eri puolilta maailmaa. Suomalaiset, eteläafrikkalaiset, kolumbialainen, italialainen, bolivialainen, brasilialainen, kanadalainen ja egyptiläinen kokoontuivat viettämään yhdysvaltalaista Kiitos-päivää. Päivän myöhässä, mutta tutulla menulla: kalkkunaa, täytettä ja lisukkeita, ja jälkiruokaa. Tarjoiluvälineitä, ottimia ja laseja ei ollut kaikille, mutta se ei menoa hidastanut. Hauskan pienen yksityiskohdan iltaan teki muutama vuosi sitten hetken Helsingissä oleillut brasilialainen heittämällä suomenkielisiä lauseita, kuten:"Onko sulla hilloa?"

Onpa nyt syöty. Luulisi, ettei hetkeen tarvitse koko asiaa miettiä. Niinhän ei tietenkään ole. Näin tukevan aamupuuron jälkeen on jälleen syytä alkaa miettiä, mitä tänään syötäisiin?

Kohti Kiitos-päivää

Jouluakin suuremman juhlapäivän lähestymisen on huomannut. Lapset ovat askarrelleet kalkkuna-aiheisia koristeita ja opetelleet runoja ulkoa, Iso-O on leiponut luokkansa kanssa "niille, jotka ovat vähemman onnekkaita (less fortunate)" eli kodittomien Kiitos-päiväjuhlapaikkaan leipää ja Pikku-O osallistui koulunsa Kiitos-päivän aterialle syömällä - kuulemma -hyvällä ruokahalulla kaikkea tarjottua.

Viikko oli lyhyt. Pikku-O alkoi lomailun jo tiistain jälkeen, meillä muillakin loppui aherrus keskiviikkona iltapäivästä. Hyvä niin, sillä jonkinlainen flunssa yrittää saada meidät taas kouriinsa. Tällä kertaa en näytä itsekään siltä säästyväni. Tiistai-iltana jopa hyvin konkreettisesti ymmärsin, miksi Pikku-O kuolasi viime viikolla niin hirveästi - kurkkukipu oli sitä luokkaa, että jouduin nukkumaan pyyhe suun alla yön, ja aamulla se oli syytä laittaa pesuun. Säästän tarkemmilta yksityiskohdilta.

Alamme tämän torstaisen Kiitos-päiväaamun aikana valmistautua juhlan viettoon. Tällä kertaa meillä on mahdollisuus päästä osalliseksi paikallisen perheen ateriasta, jälleen kerran T:n yliopiston kansainvälisten asioiden toimiston avustuksella. Viimeksi olimme varsin kansainvälisissä juhlissa, nyt ilmeisesti kyseessä on todella perinteinen, yhdysvaltalainen perhe. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Melkein normiviikko

T kävi keskustelemassa E:n opettajan kanssa, ja nyt on varmistettu, että Principal's SuperStar:iin johtanut: "E loves to share his knowledge, no matter the subject", oli oikeasti hyvä asia, eikä vain kohtelias tapa ilmaista, että E on paljon äänessä. Muutenkin opettaja oli oikein tyytyväinen E:n työskentelyyn. Matematiikka on helppoa, ja lukemisessa on jo nyt toisen luokan tavoitteet saavutettu. Ainoastaan kirjoittamisessa on vielä haastetta, muttei olennaisesti enemmän kuin muilla, syntyperäisillä luokkakavereilla. Eläköön amerikkalainen positiivisuus - tässähän pian erehtyy luulemaan, että lapsemme ovat täydellisiä.

Pieni pudotus pilvilinnasta tapahtuu Pikku-O:ta kuunnellessa. Kovasti hän kyllä yrittää saada itsensä ymmärretyksi. Koulussa hän juttelee iloisesti, ja kotona laulaa loilottaa kovaan ääneen oppimiaan lauluja omin "sanoin". Perässä hän onnistuu toistamaan yksinkertaisia sanoja, mutta pidemmät virkkeet menevät pelkäksi muminaksi. Onpa outoa, ettei asiaan tullut kiinnittäneeksi enemmän huomiota viime vuonna, kun olisi ollut aikaa siihen enemmän panostaa. Nyt asiaa sekottaa päivittäinen englantivyöry ja isosisarusten jatkuvasti lisääntyvä englanninkielenkäyttö keskinäisessä kommunikaatiossaan.

Viikko vierähti pitkästä aikaa melkein normimeiningillä. Lähden itse puoli seitsemän jälkeen, T vie lapset kahdeksan (Pikku-O) ja puoli yhdeksän välillä kouluihinsa, ja jatkaa joko yliopistolle tai takaisin kotiin lukemaan ja kirjoittamaan. Kuuteen mennessä olemme kaikki kotona, ja pian syömässä. Nämä yhteiset päivällishetket ovat tärkeitä - erityisesti itselleni. Jokainen saa kertoa oman päivänsä itselleen tärkeimmät kohdat. Päivällisen jälkeen pienet lähtevät T:n ohjeistamina iltatoimilleen, ja sitten onkin jo iltapuuron aika. Samalla valmistelen parin seuraavan päivän ruoan sekä täytän lunch boxit ja pullot. Tiukkaa tekee, mutta yritämme ehtiä lukea iltasadun suomeksi ennen kello kahdeksaa, jolloin lastenhuoneen on tarkoitus hiljentyä.

Viikonloppuna oli aika tehdä hieman jouluostoksia - olipa se jälleen kerran itselleni melkoinen ponnistus (ostosgeenini on jäänyt aktivoitumatta). T kävi illasta Justin Martyr Societyn (teologien ja filosofien yhteisö BC:lla) tilaisuudessa, ja toi mukanaan ison suklaakakun ja lähes kokonaisen kasvispizzan. Iso-O:n kanssa pääsimme pitkästä aikaa Skypen välityksellä juttelemaan oikein urakalla läheisemme kanssa. Pojat olivat samaan aikaan T:n kanssa pelaamassa jalkapalloa. Aikaisen päivällisen jälkeen lähdimme E:n ja Pikku-O:n kanssa Natickissä (n. 15km meiltä) sijaitsevaan keilahalliin, jossa E:lla oli luokkakaverinsa syntymäpäivät. Pikku-O:n kanssa ulkoilimme koko parin tunnin ajan. Illalla oli melkoisen väsynyttä pikkuporukkaa, ja puoli kahdeksalta ei huoneesta kuulunut enää pihahdustakaan.

Huomenna alkaa lyhyt arkiviikko. Torstaina on kiitospäivä ja perjantaina 'musta perjantai' (Black Friday); tuo hulluakin hullumpi jouluostoskauden avajaispäivä.

Post Doc Research - versio J

Post Doc Research eli väitöskirjan jälkeinen tutkimustyö aloitetaan yleensä pian väitöksen jälkeen joko omassa ryhmässä tai usein toisessa, ulkomaisessa ryhmässä. Vähitellen syntyy julkaisuja, kertyy opetus- ja muiden tutkimusten ohjauskokemusta, ja on aika jättää dosenttihakemus yliopistolle. Näin normaalisti. Sitten on myös muunlaisia tarinoita, joista yksi on omani. Koska muutama blogin lukija on erehtynyt kyselemään, mitä tutkimustyöni pitää sisällään, aion nyt siitä kertoa - laajan yleisön pyynnöstä huolimatta.

Puitteet ovat nukkavierut. Jylhän kolhossa rakennuksessa on pitkiä käytäviä, ja niissä pienehköjä laajentumia, joita voisi kutsua auloiksi. Lattiassa on tummasävytteinen kokolattiamatto. Aulassa on matalien sermien erottelemia työpisteitä, ja oma paikkani on mahdollisimman kaukana ikkunasta, katsesuunta kohti pimeintä nurkkaa. Aivan vieressäni istuu kiinalainen mies. Yleensä häntä ei paljon näy. Silloin, kun näkyy, hän lauleskelee jotain laulua itsekseen, eikä sano minulle oikeastaan mitään. Selkäni takana työskentelee nuori ranskalaismies, uppoutuneena omiin hommiinsa. Ja hänen vieressään hyväntuulinen, mukavasti jutusteleva iranilaismies. Samassa aulatilassa, hieman korkeamman sermin takana on muitakin, pääasiassa oikein ystävällisiä miehiä eri puolilta maailmaa; lisäkseni on vain yksi nainen. Työpäiväni sujuisi oikein rauhallisissa merkeissä, mutta kulman takana istuu koko aulatilaa hallitseva kiinalainen mies. Keskimäärin 5-15 minuutin välein hän päästää järkyttävän kovan räkäisyäänen, ja sylkäisee sen jälkeen kuuluvasti - niin, en ole uskaltanut katsoa, minne. Sen, minkä sylkemiseltään ehtii, hän puhuu kovaäänisesti puhelimeen, pääosin kiinaa, mutta ajoittain englantia. Aina ei ole helppo erottaa, kumpaa.

Ohjaajani on vakavanoloinen, mutta ystävällinen mies Turkista, Hakan Ay. Hänen lisäkseen työskentelen oman alani yhden kuuluisimmista miehistä, Gregory Sorensenin alaisuudessa. Viimeksi mainittua näen viikon-parin välein yhteisissä ryhmämme tapaamisissa. Kyseessä on huimalla energiamäärällä ladattu, iloinen ja fiksu mies, jota on ilo kuunnella. Joskin aika usein putoan kärryiltä, sillä puheenvauhti lähestyy ajoittain ääretöntä ja asia ei aina ole kaikkein helpointa. Mutta, pääosin olen siis tyytyväinen pomo-osastooni.

Ja mitä sitten teen. Pääprojektini on viisivuotinen sydämen ja aivojen yhteyksiä selvittävä tutkimus, jossa oma osuuteni on potilaiden aivohalvaustyypin ja uusiutumisriskin määrittäminen potilaspapereista sekä diffuusiokuvien (magneettikuvantamissekvenssi) analyysi itselleni muinaisesta väitöskirjastani tutulla tavalla. Tuohon analyysiosioon en tosin ole vieläkään päässyt käsiksi, sillä kuvien siirtäminen, tallentaminen ym. onkin vienyt 'hieman' odotettua kauemmin. Mutta, muutoin homma on lähtenyt mukavasti käyntiin, ja on kiva tuntea edes hetkittäin ymmärtävänsä, mitä on tekemässä. Luulen, että tulen viihtymään. Varsinkin sitten, kun tuloksia alkaa syntyä. Tähän mennessä potilaita on jo yli 1600.

Tutkimustyön vastapainona ovat erilaiset kurssit ja meetingit, joihin olen ilomielin osallistunut. Niinkuin aiemmin kirjoitin, nautin kauniilla aksentilla esitetyn asian kuuntelusta, hyvistä esiintyjistä ja luennolla istumisesta. Luentoja on sekä tutkimuskeskuksessani että sairaalalla muutaman mailin päässä, käytännössä kotimatkani varrella. Ja väriä tuovat myös kongressit, joihin pääsen osallistumaan, mikäli abstraktini hyväksytään. Havaijin suhteen tosin todennäköisyys siihen vaikuttaa varsin pieneltä - pöh!

Muistakaapa hoitaa aivohalvauksen riskitekijät kuntoon! Niistä yleisimpiä, joihin itse voi vaikuttaa, ovat sokeritauti, korkea verenpaine, korkea kolesteroli, eteisvärinä (ajoittaisenakin), tupakointi, liikkumattomuus ja lihavuus.

Isänpäivä

Lauantaina pojat viihtyivät monta tuntia pihalla auringon paistaessa, Iso-O jumittui sisään piirtämään. Itse valmistelin kotia vieraiden saapumista varten ja T kävi kaupassa. L ja A saapuivat viimein kuukauden ajokokeeni jälkeen sovitulle päivälliselle.

Lapset olivat jälleen kerran mielissään vieraista. A vietiin heti yläkertaan, ja kaikki mahdolliset asiat esiteltiin minimaalisessa ajassa. Juttua olisi riittänyt. Ruokapöydässä meni kuitenkin mukavasti, mitä nyt T:n piti käydä Pikku-O:n kanssa pariin kertaan WC:ssä. Jälkiruoan jälkeen kolmikko hävisi yläkertaan. Hetken kuluttua alkoi kuulua suihkun ääni. E oli tulkinnut pimeän saapumisen merkiksi siitä, että on iltatoimien aika, ja kaikki kolme olivat hyvässä järjestyksessä menossa iltapesuilleen. Niinpä L:n ja A:n lähtiessä heitä saattamassa olivat yöpukuihinsa sonnustautuneet E ja Pikku-O; Iso-O ei ehtinyt oman viimeisen vuoronsa vuoksi - harmikseen - hyvästejä jättämään.

Vieraiden poistumisen jälkeen ymmärsin yhtäkkisesti, että on isänpäivän aatto. Koska kello oli jo melkoisen paljon, sovimme pienten kanssa, että kortit tehdään vasta aamulla. Aamulla seitsemältä sängyn vierelle saapui Iso-O ja teatterikuiskasi:"Voiko nyt alkaa tehdä niitä kortteja?" Annoin luvan, ja Pikku-O:n vielä nukkuessa menivät E ja Iso-O vierekkäin vaatehuoneen lattialle maaten piirtämään ja kirjoittamaan. Pikku-O heräsi melkein heti, mutta kaikki halusivat silti jatkaa korttiensa valmistelua huoneen lattialla. Poikien kortit valmistuivat varsin nopeasti, mutta Iso-O panosti omaansa parin tunnin ajan.

Onnittelulaulu sujui, jäätyäni tällä kertaa tarkkailijan rooliin, käytännössä T:n päällä mönkien ja laulunsanoja tapaillen. Ollessamme puuropöydässä laati päivänsankari itse - E:n pyynnöstä - meille sen perinteisen, epäterveellisen paahtoleipä-kananmuna-pekoni-tomaatti-papu-aamupalan. Maha oli täynnä vielä iltapäivälläkin, mutta istuimme silti päivällispöytään tavanomaista aiemmin Iso-O:n Playdate:n vuoksi.

T sai hetkeksi oman opiskelurauhan, kun lähdimme viemään Iso-O:n sovituille Playdate:lle. Menimme poikien kanssa isoon leikkipuistoon ja jalkapallokentälle purkamaan patoutunutta energiaa. Varsinkin E on ollut viime aikoina melkoisen levoton; ja sai tänään kerrottua T:lle, että syy siihen lienee se, ettei T:lla ole ollut aikaa käydä E:n kanssa pelaamassa. E olikin onnellisen oloinen juostessaan pallon perässä pitkin kenttää ja torjuessaan omia, ei-niin-ammattilaistasoisia potkujani. Pikku-O:kin oli pelissä mukana parhaan taitonsa mukaisesti, mutta intoutui välillä touhuamaan jotain ihan muuta; kuluneeseen kenttään ilmaantui keppipiirrustuksia, ja yllättäen maalin takaa käveli löytöhuppuun sonnustautunut hyväntuulinen Darth Vader.

Iso-O:n leikkitreffit olivat sujuneet hyvin. Leikkiminen tytön kanssa oli ollut mieluisaa:"Äiti, minä haluan isosiskon!" T oli saanut keskityttyä omaan luku-ja kirjoitusurakkaansa niin hyvin, että illasta ihan silmissä siritti. Isänpäivä taisi olla ihan perheemme isän näköinen.

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Kirjamarkkinat

Book Fair on vuosittainen kirjamyyntitapahtuma E:n ja Iso-O:n koululla, jonka tuotosta osa menee koulun vanhempainyhdistyksen ja sitä kautta koulun hyväksi. Lapsille se tuntuu olevan kovin tärkeä. Jo edellisellä viikolla asiasta puhuttiin toistuvasti, ja kun kirjahyllyt ilmestyivät koulun yläkerran käytävälle, ei suunnittelusta meinannut tulla loppua. Erityisesti E olisi toivonut saavansa sieltä pinon kirjoja mukaansa.

E:n luokan kirjanostopäivä oli tiistaina, ja hän oli saanut luvan ostaa yhden kirjan alle viidellä dollarilla. T antoi mukaan 10 dollarin setelin. Tarkkana rahamiehenä hän oli valinnut kirjan, joka maksoi $3,99, ja koska lupa oli käyttää viisi, osti hän vielä 50 sentin kumin ja 50 sentin kirjanmerkin. T:lle tilitettiin 5 dollaria 1 sentti. Kirja oli mieluinen - StarWars - ja se on jo ehditty lukea kannesta kanteen.

Iso-O sai 5 dollaria. Kirja maksoi $4,99, joten muuta ei ollut mahdollista miettiäkään. Onneksi ei tällä kertaa tuntunut olevan ongelma (yleensä se, että joku kolmikosta saa enemmän kuin toiset on SUURI ongelma). Valinta oli ollut helppo, sillä koko alkuviikon hän oli ehtinyt punnita valintaansa erilaisten toinen toistaan tyttömäisempien kirjojen välillä.

Pikku-O jäi harmikseen ilman omaa kirjaansa. Myöhästyimme nimittäin keskiviikkoiseen "Ice Cream Social"-tapahtumaan ilmoittautumisessa, ja niinpä yhteinen retki kirjamarkkinoille jäi tänä vuonna väliin. E oli selvästi pettynyt. Itsekin tavallaan olin, mutta täytyy tunnustaa, että kun alkuviikosta satoi päivittäin, oli ihana, kun ei tarvinnut illalla lähteä yhtään mihinkään.

Torstaina vietimme Veterans Day-juhlapäivää kotona. Taisimme viettää sitä aikalailla samalla tavalla kuin viime vuonna eli emme mitenkään. Ehkä ensi vuonna - jos sellainen meille on vielä luvassa - on jo aika lähteä katsomaan jotain paraatia. Vapaapäivä on silti arvokas sellaisenaan. Koti tuli siivottua ja lapsilla ei ollut kiire mihinkään.

Ylimääräisen lepopäivän johdosta perjantai sujui kaikilla hienosti. Keli oli mitä parhain - lämpötilakin nousi auringossa yli 15 celciusasteeseen. Pikku-O sekä jäi kouluunsa että oli haettaessa iloinen ja innostunut tekemästään paperinaamasta. E:n ja Iso-O:n välille ei syntynyt minkäänlaista pahantuulista pyöräilykilpailua kotimatkalla. Normaalisti ainakin kerran joudutaan pysähtymään ja muistuttamaan mieleen, että edellä ajavalle ei voi huutaa:"Go, go, go, go-oooo!" tai "Keep moving!", sillä se ärsyttää ja voi siten olla vaarallista erityisesti teidenylitysten lähestyessä.

Montreal

Loppuviikon touhotuksiin kuului E:n luokan päiväretki Chinatowniin (liittyy E:n luokan Kiina-opintoihin), Pikku-O:n syksyn n:s flunssa hengenahdistuksineen, ja syntymäpäivä- ja playdate-kutsujen sateleminen E:lle ja Iso-O:lle sellaista vauhtia, että melkein alkaa kurkkua kuristaa. E:n luokan Parent Social jäi lopulta väliin, kun jäisen kaatosateen latistama mieli vaati käpertymistä sohvannurkkaan.

Perjantaina Pikku-O jäi kotiin levähtämään, ja sain samalla itselleni aikaa valmistautua viikonlopun reissuun. T:lla oli täydellisesti oman alansa konferenssi Montrealissa - Society for Ricouer Studies. Kun samanaikaisesti kaupungissa oli myös toinen filosofien kokoontuminen, SPEP, puhkui T ympäristöönsä positiivista energiaa:"Näitä lisää!". T:n aika kului luennolta toiselle mennessä, ja illanviettoon osallistuessa. Illanvietto oli ollut selkeän viihdyttävä:"Jos voit kuvitella filosofibileet Vanhalla!" Yritän kuvitella, joskin mieleeni eivät millään tule mitkään kekkereiden kekkerit. Mutta, pääasia, että T viihtyi.

Meillä muilla oli aikaa ottaa Montreal jälleen haltuun. Hotellimme Novotel sijaitsi aivan keskustassa, joten kaikki oli lähellä. Tällä kertaa Pikku-O joutui kävelemään - ja nyt se ei sitten ihan niin hyvin sopinutkaan. Käytännössä koko päivän liikkeellä ollessamme kuului metrin verran takanani jatkuva monotoninen valitus harminkyyneleillä maustettuna. Myötätuntoa löytyi erityisesti iäkkäämmiltä, ranskankielisiltä tädeiltä ja sediltä, jotka ihastelivat talvihaalarissa ja karhupipossaan surkeasti valittavaa pientä poikaa; vähäisempää ymmärrystä löytyi tuntien kuuntelun jälkeen itseltäni. Kun vielä E ja Iso-O selvästi kaipasivat muuta kuin kaupungin kaduilla löntystelyä, oli oma tunnelmani välillä mustien pilvien peittämä.

Onneksi oli parempiakin hetkiä. Cathédrale Marie-Reine-du-Monde oli yksi tälläinen. Tämä Pietarinkirkon jäljitelmä nähtiin jo kesällä, mutta erityisesti E:n toivomuksesta sinne mentiin uudelleen. Kolmikko seisoi pituusjärjestyksessä suuren maalauksen edessä. "Minä rakastan tätä kirkkoa!" liioitteli Iso-O tapansa mukaisesti. Nykyisen paavin kuvan edessä Iso-O totesi:"Äiti, tule katsomaan, täällä on jotain kauheaa. Tämä mies kuoli, kun minä synnyin". Niin no, se oli kyllä se edeltävä, mutta hienoa, että muistit.

Kirkkokokemuksen jälkeen lähdimme hitaasti valituksen säestämänä kulkemaan kohti Mont Royal-vuorta (korkeus 233m). Nousimme sen huipulle; Pikku-O hitaasti harmitellen, E ja Iso-O kovalla vauhdilla välillä meidät kadottaen. Porukassa pysyminen on melkoinen haaste, kun energiaa on yli äyräiden ja maisemat sekä jännittävät purot ja vesiputoukset vievät loputkin lupaukset mielestä. Onneksi löysimme toisemme, ja jälleen kerran he lupasivat vuolaasti pitää äidin aina näköetäisyydellä. Parhaita hetkiä kolmikolle taisi kuitenkin olla hotellihuoneessa piirtäminen, kylpyammeessa lilluminen sekä lastenohjelmien katsominen televisiosta. Pikkuisen johdatellen hyvinä asioina muistuivat toki mieleen myös vuorelle kiipeäminen sekä kirkko.

T:n vapauduttua luennoiltaan sunnuntaina puolenpäivän aikoihin, lähdimme ajamaan kohti Bostonia. Erehdyimme valitsemaan suurehkon rajanylityspaikan, ja jouduimme jonottamaan yli puoli tuntia. Ravintolaakaan ei meinannut ihan helposti löytyä. Ajoimme Vermontin järvialueen läpi, ja tunnelma oli kuin Ahvenanmaalla sesongin jälkeen. Ravintoloita kyllä oli, mutta ne olivat kaikki kiinni. Takapenkki jaksoi silti ihmeen hyvin. Koko kuuden tunnin ajan kuului muutama Halloween-aiheinen laulu kaksiäänisesti, Pikku-O:n säestäessä innokkaasti. Ihan koko ajan ei olisi jaksanut kyllä kuunnella, mutta kun vaihtoehtona olisi voinut olla se edelliseltä päivältä tuttu monotoninen valitus, oli parasta vain antaa laulan raikata.

Siirryimme talviaikaan la-su välisenä yönä, joten viikonloppuun oli yksi ylimääräinen tunti tarjolla. Sille olikin käyttöä, kun kotiinsaavuttuamme piti jälleen valmistella koko porukka uutta arkiviikkoa varten.

Täyttä elämää

Vieraamme H lähti tänään etelämmäksi valloitettuaan muutaman päivän aikana Bostonin. Takana on Boston Symphony Orchestran konsertti, Freedom Trail, Harvard, loppumaisillaan oleva ruska, paljon kävelyä ja metromatkoja. Osan aikaa onnistuimme olemaan mukana, toisen osan vei arki. Mutta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli. Olipa mukava, että H sai aikaiseksi tulla meitä tänne tervehtimään.

Palataanpa silti hetkeksi taaksepäin. Halloweenia juhlittiin ritaripäähineen kanssa Newtonin keskustassa kulkueessa kierrellessä (Pikku-O), Lumikki-asussa koulun kaikissa luokissa vieraillessa (Iso-O) sekä sunnuntaina naapuritalojen ovilla kiertäessä (Luuranko-E, Klooni-Iso-O ja Poliisihattu-Pikku-O sekä henkinen tuki T). Itse sunnuntainen juhlapäivä oli selvästi edellisvuotta laimeampi. Newton Highlandsin kaupat olivat kiinni, joten perinteistä kauppojen Trick or Treat-kierrosta ei ollut lainkaan, ja ilmeisesti nimenomaan sunnuntaille osunut Halloween tuntui muistakin hieman kiusalliselta. Karkkia silti kertyi melkoinen säkillinen. Jack-O-Lantern valmistui E:n tuomasta kurpitsasta T:n taitavien käsien avustuksella - ja koki pesukarhun ansiosta kovan kohtalon pari yötä myöhemmin.

Sekä Pikku-O:n että Iso-O:n opettaja-vanhempitapaamiset ovat ohi. Perjantai oli Pikku-O:lle vapaapäivä, kun opettajat keskittyivät tapaamaan vanhempia oikein urakalla. Menin tapaamaan Ms. Patia, Ms. Daynaa ja Sister Laurettaa (Transition 1) aavistuksen jännittyneenä - olihan Pikku-O:n preschoolin alku melkoisen tunnerikasta. Pikku-O on kuitenkin pärjännyt mainiosti. Päivärutiineista on tullut niin tärkeitä, että hän noudattaa niitä orjallisesti; oli siinä järkeä tai ei. Esimerkiksi liikuntapäivänä ulkoa tultaessa käydään WC:ssä ja jatketaan ulkokengissä jumppasaliin. Kaikki muut paitsi Pikku-O. Hän vaihtaa sisäkengät ennen WC:n menoa, sillä niin tehdään kaikkina muinakin päivinä, ja uudelleen ulkokengät sen jälkeen. Hän osaa myös komentaa muita, mikäli nämä käyttäytyvät sääntöjen vastaisesti tai eivät kuuntele opettajaa. Suurin haaste on epäselvä puhe. Sain puheterapeutin yhteystiedot ja muutaman päivän kuluttua puhelun asiaan liittyen. Toistaiseksi jäämme vielä odottavalle kannalle, mutta täytyy tunnustaa, että asia alkaa hieman jo huolestuttaa.

Iso-O:n konferenssi oli tänään. Palaute oli pelkästään positiivista, niinkuin täällä taitaa tapana olla, mutta uskoin silti äidin oikeudella lähes kaiken. Parhaita puolia Iso-O:ssa on kuulemma joustavuus(!), iloisuus, muiden huomioiminen sekä älykkyys. Kieli on kehittynyt nopeasti, mutta ajoittain tulee pieniä lipsahduksia. Opettajilla olikin toiveena, että Iso-O sanoisi/kysyisi, mikäli ei ymmärrä. Sanoivat auttavansa mielellään. Kysymisen sijaan Iso-O kuitenkin katsoo muista mallia ja luovii tilanteesta ulos taidokkaasti.

E:n opettajatapaaminen on vasta parin viikon kuluttua, mutta ensimmäinen Principal's SuperStar on jo ansaittu:"E loves to share his knowledge, no matter the subject". Öööh! Onkohan tämä hyvä asia vai kohtelias tapa ilmoittaa, että E on aika paljon äänessä? Sepä selviää parin viikon kuluttua. Toistaiseksi pidämme asiaa hyvänä; tuo lausahdus sopisi hänen isäänsäkin.

H saapui kolme tuntia myöhässä olevalla koneella lauantai-iltana, joten tapasimme kotitekoisten hampurilaisten sijaan suoraan Musiikkitalolla (Symphony Hall). Oli ihana päästä pitkästä aikaa hienoon konserttiin. Istuimme neljännellätoista rivillä, joten kuuntelun lisäksi pääsi hienosti myös näkemään - erityisesti tämä ilahdutti Prokofjeffin pianokonserto nr 2:n kohdalla. Solisti Nicolas Hodges soitti nuoteista, mutta sellaisella intensiteetillä, että vanhaa pianonsoittajaa ihan huimasi. Toinen suuren vaikutuksen tehnyt kappale oli lähikaupunki Worchesterissä syntyneen Adamsin Doctor Atomic Symphony. Kaunista, muttei niin vahvasti itseäni koskettanutta, oli myös konsertin aloittanut Brahmsin Tragic Overture sekä sen lopettanut Bartokin The Miraculous Mandarin. Musiikki tekee kyllä hyvää stressaantuneelle mielelle!

Istuimme iltaa työssäkäyjän mittapuun mukaan aivan liian myöhään sekä sunnuntaina että maanantaina, mutta oli se sen arvoista. Tänään H:n jo lähdettyä vastaanotimme toisen suomalaisen omalle nostalgiakierrokselleen (talon aiempi vuokralainen). Voin jo nähdä itseni tekemässä samanlaista kierrosta vuosien päästä.

Melkoista pyöritystä on ollut. Huomenna pitäisi onneksi olla lähes peruspäivä. Oikein hyvä, sillä loppuviikosta taas viiletetään. Huh huh!

Mukavia pikkujuttuja

Muutama lämpimämpi päivä ja sisätermostaatin säätäminen 62 Fahrenheitin sijasta 68 asteeseen on saanut jättämään takin kotiin ja luopumaan villasäärystimistä sisätiloissa. T tosin vähän kyseli, että eikö se 62 ole ihan hyvä. No, mielipiteen saa toki esittää; Celsius-asteiksi käännettynä elohopea nousee tuolloin huimiin 16,5 asteen lukemiin.

Ajokortti saapui postissa maanantaina eli kolmessa arkipäivässä luvatun 10-14 päivän sijasta. Ei varmasti kenellekään yllätys, että T:lla kesti yli 14 päivää. Kiva yllätys oli, että kortti on voimassa koko maksimiajan eli viisi vuotta, vaikka olin saanut sairaalan orientaatiopäivässä tiedon, että se olisi voimassa vain viisumin voimassaoloajan (eli ensi kesään). Jälleen yksi huoli vähemmän.

Pikku-O ja preschool-kaveri tapasivat toisensa sattumalta E:n ja Iso-O:n koulussa. Oikein sydämestä kouraisi, kun näin, kuinka iloisia molemmat olivat kohdatessaan. Tyttö hihkui innosta ja Pikku-O pyörähteli ympärillä iloisesti vilkutellen. Tuntui hyvältä nähdä, että Pikku-O on luonut itselleen turvallista ja tuttua ilmapiiriä omassa koulussaan.

Töiden parissa meni maanantai-iltana pitkään. American Academy of Neurology:n kevätkongressi järjestetään huhtikuussa Havaijilla, ja abstraktin lähettämisen deadline oli maanantai-iltana klo 23.59. Sain korjaukset omaan abstraktiini täkäläiseltä pomoltani klo 23, joten pieni kiire meinasi tulla. Nyt on anomus kuitenkin laitettu menemään. Jos abstrakti hyväksytään, pääsen keväällä viikoksi Havaijille. Ei ihan paha juttu!

Pyöräily sujuu tosi hyvin aamuisin. Jos sen voisikin jättää siihen. Iltapäivisin työn jälkeen se ei ole enää kivaa. Reissu on raskaampi kotiinpäin kovempien nousujen vuoksi, eikä jatkuvasti aikaistuva auringonlaskukaan tee sitä kovin paljon mukavammaksi. Pimeässä on ikävä polkea. Pientä lisäharmia tuotti molempien poljinten halkeaminen, mutta ritarini -T kävi ostamassa uudet, ja kiinnitti ne omasta kiireestään huolimatta. Niinpä matka tänään keskiviikkona sujui kuin tanssi.

Osallistuin elämäni ensimmäiselle Harvardin yliopiston järjestämälle kurssille muutama viikko sitten ja sain ensimmäisen kurssitodistukseni tänään. Kursseilla olen käynyt nyt viikottain. Osaavien ihmisten kuunteleminen, täydellisesti itselleni sopivat kurssit ("How to give a presentation", "Scientific writing" ja "Statistics") sekä ymmärrettävä ja hyvänkuuloinen aksentti tekevät töissäkäyntiin omanlaisensa mielekkyyden.

Meille on tulossa vieraita Suomesta. Ystäväni H saapuu muutamaksi päiväksi lauantaina. Vielä pari viikkoa sitten H mietiskeli, että matka kannattaa jättää väliin, kun lomaa on vain viikko. Meni alle kaksi vuorokautta ja sain sähköpostin, jossa H kertoi varanneensa lennot, ja tulevansa vieraaksemme lauantaista tiistaihin. Kivaa. Kun H lähtee kohti New Yorkia, tulee meillä piipahtamaan tämän talon edellisiä vuokralaisia edeltänyt suomalainen. Hauska tavata viimein; olimme pitkään sähköpostitse yhteydessä syksyllä 2007, kun omaa reissuamme suunnittelimme.

Lähestyvä Halloween on iso asia pienille. Ensin Iso-O toi kotiin koristelemansa kurpitsan, ja paljasti oman pikkutyttömäisyytensä menemällä sitä näyttämään pehmoeläin "Isokoiralle" ennenkuin se laitettiin ruokasaliin esille. Seuraavana ilmestyi E:n raahaama isompi ja myöhemmin pienempi kurpitsa. Kurpitsaperhe katselee meitä syödessämme. E ja Iso-O laskevat päiviä ja suunnittelevat pukuja ja karkkimäärän mahtumista pusseihin. Huomenna on Pikku-O:n Halloween-kulkue, perjantaina Iso-O:n. E joutuu odottamaan sunnuntaihin ennen puvun päällelaittamista.

Touhukas viikonloppu - muttei liian

Viikonloppu alkoi, kun E pukeutui merirosvoksi ja lähti luokkakaverinsa 8-vuotissyntymäpäiville. Luvassa oli luiden etsintää ja muuta jännittävää. Sisarukset jo nukkuivat, kun kotiin saapui innostunut juhlija mukanaan täkäläisittäin tyypillinen vastalahja sankarilta. E sai 20 Harry Potter-aiheista Silly Bandzia, kurpitsalegoja sekä pimeässä hohtavan taikasauvan.

Näistä Harry Potter-aiheisista SillyBanzeista, yhdistettynä jo aiemmin saatuihin kuminauhoihin syntyi Iso-O:n kannustamana pitkä englanninkielinen tarina. Tarinassa ritari seikkaili metsässä ja lumotussa linnassa löytäen erilaisia vihjeitä ja nähden mitä moninaisimpia eläimiä matkansa varrella. Kummallista oli kuunnella, miten täydellistä kieltä lapsi voi osata vain altistumalla - toki hyvin intensiivisesti - uudelle kielelle. Ollapa itsellä samanlainen kyky (*harmittelee tankerokieltään ja kömpelyyttään*)!

Myös Iso-O:lla oli tiedossa jotain kivaa. Preschoolkaveri Nick oli pyytänyt isältään mahdollisuutta tavata Iso-O:ta playdate:llä, ja sellaiset oli sitten syytä järjestää. Nickin isä soitti keskiviikkona, ja hankalan aikataulujen sovittamisen jälkeen päädyimme tapaamaan läheisessä "hiekkapuistossamme" (lasten antama termi) Hyde Parkissa lauantai-iltapäivänä. Paikalla oli yllättäen jonkinlaiset Halloween-juhlat, joten puisto oli täynnä erilaisiin asuihin pukeutuneita lapsia. Iso-O ja Nick olivat mielissään jälleennäkemisestään, ja veljetkin löysivät tekemistä sekä keskenään että juhlissa olleiden kavereiden kanssa. Itsellänikin oli oikein viihdyttävää, kun pääsin lähes parin tunnin ajan keskustelemaan Nickin isän kanssa Yhdysvaltain politiikasta ym. mieltä pitkään askarruttaneesta asiasta tähän maahan liittyen. Keskustelun teki erityisen mielenkiintoiseksi se, että kyseessä oli republikaani (nykyhallinnon vastustaja), kun elämme vahvasti demokraattisella, uudistusmielisellä ja sivistyneellä alueella. Keskusteluun mahtui toki keveämpiäkin aiheita, ja sain upean tiivistelmän siitä, mitä kaikkea ulkomaalaisen olisi hyvä Yhdysvalloissa ollessaan nähdä. Road Trip:ia odotellessa..

Sunnuntailounaalle lähdimme eteläafrikkalaisten ystäviemme uuteen kotiin. T teki mukaanvietäväksi maistuvan salaatin, ja isäntäväkemme huolehti muusta. Söimme hyvää kanapastaa sekä eteläafrikkalaisia leivonnaisia ja jäätelöä. Lapsetkin söivät mukavasti, ja erityisesti jälkiruoka upposi hyväksyvän muminan säestämänä.

Nyt tuntuisi hyvältä määrältä touhua vapaaviikonlopuksi. Illasta kuitenkin olisi vielä Iso-O:n luokan 'Parent Social'. Saa nähdä, jaksanko lähteä. Huomenna alkaa taas arki. Ja se arki pitää sisällään myös sen todellisuuden, että teimme loppuviikosta toimeksiannon lakimiehellemme - kiitos käsittämättömän huonon tuurimme talokauppaan liittyen.

Ajokoe

Jätin menemättä tänään töihin, sillä iltapäiväksi oli tarjolla ajokoe Massachusettsin ajokorttia varten. Ajattelin saavani rauhassa sekä valmistautua kokeeseen että luettua tieteellistä tekstiä töitä varten. Kumpikaan näistä toiveistani ei toteutunut - olin yhtäkkiä todella jännittynyt.

T oli edeltävästi tehnyt parhaansa ajokokeeni onnistumiseksi. Tiesin käytännössä ihan kaiken, mitä odotettavissa oli. Ajoreittikin oli käyty kaistanvaihtojen tarkkuudella läpi. Ehkä se lopulta olikin syy siihen, että jännitin niin kovin. Valmistuduin kohtaamaan tummaihoisen miehen, jonka puheesta en ymmärrä sanaakaan. Kun vielä viisitoista minuuttia ennen lähtöä päätin aloittaa taskuparkkeerauksen harjoittelun, ja huomasin olevani käytännössä aloittelija, meinasin alkaa hyperventiloida oikein kunnolla. Parkkeerasin kerta toisensa jälkeen kuvitteelliseen ruutuun pihallamme, ja vasta viimeisen kahden parkkeerauksen kohdalla totesin kuvitteellisen toisen auton jääneen kolhuitta. "Three-Point-Turn" sen sijaan onnistui yllättäen ensiyrittämällä. Sitten kello olikin sen verran, että oli syytä lähteä hakemaan sponsorini L.

Ajoin kieli keskellä suuta muutaman mailin matkan L:n talolle, sillä tarkkaan ottaen en olisi saanut ajaa metriäkään ilman yli 21-vuotiasta valvojaa. Matkan varrella oli useita poliiseja ohjaamassa liikennettä, mutta onneksi en joutunut haaviin.

Matka L:n talolta Watertownin RMV-toimistolle meni niin mukavasti jutustellessa, että pahin jännittyneisyys pääsi purkautumaan. Tapasin T:n kuvaileman tummaihoisen miehen toimistossa, jossa paperit (=täytetty hakemus, voimassa oleva harjoittelulupa, auton rekisteriote sekä sponsorin ajokortti) tarkistettiin. Ymmärsin pääkohdat hänen puheestaan.

Ajoimme toimiston takanaolevalle tielle, ja asetuimme ajokoejonoon. Edessämme oli kaksi autoa. Samainen mies saapui elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan, pyysi ensimmäistä autoilijaa näyttämään autonvalojen toiminnan sekä käsimerkit (vasen, oikea ja stop) ennen ajokokeen alkua. Ei mennyt viittä minuuttia kauempaa, kun hän jälleen saapui - nyt edessämme olevaa ajajaa varten. Jännitys alkoi jälleen nousta. Mutta, kuin taivaasta tipahtaen, autoani lähestyi miellyttävänoloinen, kuusissakymmenissä oleva, tyylikkäästi harmaantunut mies. Ystävällisesti - ja erittäin ymmärrettävästi - hän pyysi minua näyttämään kaikkien valojen toiminnat sekä käsimerkit, aivan kuten se toinenkin mies. Olin jo melkoisen huojentunut. Mutta. Yrittäessään päästä autoon sisälle ovi olikin lukossa. Auto oli päällä ja vaihde pohjassa. Kurottautuessani avaamaan ovea, sain auton suurieleisesti sammumaan. Hyvä alku! Mies ei kuitenkaan asiasta hätkähtänyt, vaan totesi meidän voivan lähteä, kunhan olen siihen valmis. Olin nopeasti.

Itse ajo sujui juuri sitä reittiä ja juuri niitä asioita huomioiden, jotka T oli minulle edellisenä iltana kertonut. Ensin piti pysähtyä punaisiin, sitten sai kääntyä punaisesta huolimatta oikealle vilkkua näyttäen, ja uudelleen sama homma parin sadan metrin päässä. Hiljaisella sivutiellä piti näyttää tien sivuun ajaminen, three-point-turn, peruuttaminen, ja lopulta sitten se hiet edeltävästi pintaan vetänyt taskuparkkeeraus. Parkkeeraus piti suorittaa niin helppoon paikkaan (kahden auton kokoinen aukko), että olisi pitänyt olla melkoinen tunari, jos siinä olisi epäonnistunut. Koe oli arvioijan takaisinajoa vaille valmis. Sain merkinnän "Pass".

Sponsorini L eli niin vahvasti mukanani, että halasi minua onnitellakseen, ja kysyi, mitä hän voisi tarjota minulle tästä hyvästä. No, hmm, enkös se ole minä, joka tässä on tarjoajan roolissa - L käytti yli pari tuntia aikaansa minun ajoasioideni järjestämiseen. Sovimme, että L tulee perheineen meille jonakin lähiviikonloppuna syömään.

Vietyäni L:n kotiinsa ajoin suoraan AAA:n (vakuutusyhtiömme) toimistoon, sillä olin jo saanut kaksi kirjettä koskien ajoluvattomuuttani. Näyttämällä harjoituslupani taakse kirjoitetun "Pass"-merkinnän sain vakuutusasiamme jälleen kuntoon. Itse muovinen ajokortti saapuu n. 10 päivän kuluttua. T tosin sanoi, että kun hän joutui sitä yli kaksi viikkoa odottamaan, saan varmaan omani jo tällä viikolla. No, sen näemme. Kiirehän kortilla ei enää ole; saan ajaa pelkän paperilapun kanssa (tosin vain 30 päivää, sitten pitäisi jo olla se muovinen).

Onpa nyt helpottunut olo; yksi pikkuharmi vähemmän. Ilta oli muutenkin oikein mukava, kun koulusta saapui "Apple Picking"-retkelleen viimeinkin päässyt iloinen E kantaen isoa kurpitsaa sekä omenapussia, hyväntuulinen Iso-O näyttäen opettajalta saamaansa lappua:"I did something respectful today! Ask me what I did", ja vilperttipoika Pikku-O, joka - no - olisi voinut olla paremmallakin tuulella, mutta söi ruokansa varsin reippaasti.

Yhtä sirkusta

Vaikka flunssa ei ole päästänyt porukkaamme täysin kouristaan, lähdimme kohti TD Gardenia odotukset korkealla. Sirkus-liput oli hankittu hyvissäajoin. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa pikkutivoli, vaan yli sata vuotta vanha Ringling Bros. and Barnum & Bailey Circus.

Zing Zang Zoom - show sisälsi kaikki perinteiset sirkustemput, mitä toivoa saattaa. Oli elävät tykinkuulat, pellet, akrobaatit, trapetsitaiteilijat, keskeltä sahatut miehet, elefantit, hevoset ja tiikerit mahtipontisella show:lla siivitettynä. Vaatimaton slogan: "The Greatest Show on Earth" kaikui toistuvasti läpi esityksen. Iso-O tykkäsi käytännössä kaikesta. Pikku-O sen sijaan totesi heti alkuun, että "ei kykkää [tykkää]", ja osoitti ovea monta monituista kertaa. Vasta toisen puoliajan aivan lopussa olleet akrobaatit sekä erityisesti epäonninen pelle saivat pienet kädet spontaaniin taputukseen ja suun leveään virneeseen. E tuntui hieman väsähtäneeltä, mutta jälkikäteen hän on palannut moneen temppuun ja "pahis-pellen" edesottamuksiin sellaisella innolla, että taisi esitys upota häneenkin. Itse kärsin hieman eläinten mukanaolosta. Tekiväthän ne yhdeksän norsua, vähintään sama määrä tiikereitä ja hevosia, seeproja sekä koiria upeita temppuja, mutta jotenkin se vain tuntui luonnottomalta.

Sirkuksen jälkeen oli ihan hirveä nälkä. Sorruimme pitkästä aikaa lähipizzerian jättiläispizzaan. Olipa herkullista! E söi yllättäen kaksi isoa palasta normaalin puolikkaan sijaan. Sen sijaan normaalisti helposti kaksi palaa tempaisevan Iso-O:n ruokahalu kaikkosi väärään mausteeseen ja juustoon. Vatsa täynnä ei unta tarvinnut odottaa; koko kolmikko nukahti pian seitsemän jälkeen.

Aamupala meinasi mennä väärään kurkkuun, kun ikkunamme alla tepasteli kuusi isoa kalkkunaa. Ryntäsin ottamaan valokuvia. Siellä ne tepastelivat tyhmännäköisinä takapihallamme ja lähtivät laumana karkuun - ei niinkään minua vaan naapurin vaanivaa kissaa. Kissa suunnitteli pitkään hyökkäävänsä jonkun niistä kimppuun, mutta totesi sitten olevansa liian pieni kuutta isoa lintua vastaan, ja lähti pois. Kalkkunat jäivät rauhassa pihallemme. Lapsia nauratti, kun ehdotin avaavani oven ja uuninluukun kiitospäivää ajatellen.

T kävi Iso-O:n kanssa vaateostoksilla, sillä tyttö kasvaa sellaista vauhtia, ettei meinaa mukana pysyä. Koko on jo 8 (vastaten 8-vuotiaan täkäläisen kokoa), suomalaisissa merkinnöissä taitaisi mennä luokkaan 128/134. Kauppareissun jälkeen syötiin, ja sitten olikin E:n vuoro lähteä T:n kanssa monoja katsomaan. Löysimme Craigslistiltä vanhoja hiihto-ja laskettelukamoja myyvän miehen, ja E:lle löytyi viimein monot. Nyt on enää haastavin kaveri, Pikku-O, ilman omia laskettelumonojaan. Toivottavasti löytyy ennen lumentuloa! Jos Iso-O kasvaa vauhdilla, on Pikku-O:n kanssa aivan vastakkainen 'ongelma'; sama talvihaalari mahtuu tänäkin kautena.

Kotisirkuksemme on hiljentynyt. Oravanpyörä odottaa käynnistymistään.

Riittääkö vai ei?

Ei päässyt E poimimaan omenoita tiistainakaan - keli ei ollut tarpeeksi suosiollinen. Ei kylläkään satanut, joten mielestäni retki olisi voinut hyvin onnistua. Tulevaisuus näyttää, jääkö koko suunniteltu reissu väliin - ensi tiistaiksi on jälleen luvattu sadetta.

Ulkoilua koulussa on keleistä riippumatta kuitenkin harrastettu; torstaina oli vuosittainen Crystal Lake:n ympärikävely (1.6 mailia=2,6km) vuosia sitten yllättäen tuoreeseen diabetekseen kuolleen neljäsluokkalaisen pojan muistoksi. Jokaisella luokalla on ns. "Buddy Class", ja jokaisella oppilaalla on tältä luokalta nimetty kaveri. Iso-O:n kaveri on kolmasluokkalainen tyttö, E:n viidesluokkalainen poika. Järven ympäri käveltiin parijonossa näiden kavereiden kanssa. Vaikka flunssa oli vaivana koko loppuviikon, oli kävely ollut "tosi kivaa ja helppoa, oli ihan tosi lyhyt matka".

Olen kamppaillut riittämättömyyden tunteen kanssa koko viikon - tai rehellisesti sanottuna huomattavasti pidempään. Vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän kaiken hoitamiseksi edes tyydyttävällä tasolla. Kuinka olla hyvä äiti, vaimo, siivooja, kodinhoitaja, ruoanlaittaja, lunch boxien täyttäjä, aktiivinen urheilija (pitkä pyörämatka edestakaisin) ja täysipäiväinen postdoc-tutkija samanaikaisesti? Ei kai mitenkään. Ja kun listaa vielä jatkaa kaikenlaisilla ylimääräisillä häiriötekijöillä kuten yhtenä esimerkkinä aiemmin mainituilla vastuukysymyksillä talokauppoihin liittyen, ei ole hankala hahmottaa, että kapasiteetin ylärajoilla mennään. Onneksi perjantaina sujui töissä niin paljon aiempaa paremmin, että uskoa omaan selviämiseen alkoi taas löytyä. Ja, perjantaihan on myös arkiviikon viimeinen päivä, melkein juhlapäivä sinänsä.

Käyn töissä läpi aivohalvauspotilaiden potilaskertomuksia. Perjantaita kirkasti, kun sain arvioitua tarpeeksi monta tutkimukseeni liittyvällä tavalla, josta enemmän blogin ulkopuolella kiinnostuneille. Olen vaikuttunut siitä sävystä, jolla tekstejä laaditaan. Konsultaatiovastaus alkaa:"Kiitos, että olen saanut osallistua potilaanne tilanteen arvioon". Jälkipoliklinikkakäynnillä potilas esitellään sanoin "Kuten tiedätte, potilas on 65-vuotias ihastuttava nainen" tai "mitä miellyttävin mies". Kun samaan positiivisuuteen jatkuvasti törmää muuallakin elämässään, ei oma mieli voi säilyä pitkään kovin mustana. Polkupyörämatkani aikana kuulen monta kertaa muiden pyöräilijöiden Hyvän päivän-toivotuksen ("Have a nice day!"). Nykyään pidän myös erittäin paljon siitä, vielä vuosi sitten niin hölmöltä tuntuneesta "Hi, how are you?" -lausahduksesta, jolla tapaaminen aina aloitetaan. Vaikka siihen ei varsinaisesti kuulukaan vastata muuta kuin "Good" tai "Fine", alkaa omaan vastaukseen uskoa, ja hymyä löytyy jälleen huulille.

Riittääkö vai ei? Siinäpä mietittävää itse kullekin. Taidan kuitenkin päätyä omalta osaltani toteamaan, riittää - olen tarpeeksi hyvä.

Pitkä viikonloppu - Columbus Day

Työssäkävijän näkövinkkelistä kansalliset juhlapäivät nousevat ihan toiseen arvoon kuin aiemmin. Onpa kiva, että Kolumbus tuli aikoinaan reissanneeksi meren yli - saimme ylimääräisen vapaapäivän. Mukavaa on myös se, että suurin osa täkäläisistä juhlapäivistä on sijoitettu maanantaihin, eikä keskelle viikkoa; hyötykin on suurempi, kun lepoa on tarjolla pidempään.

T osallistui perjantai-iltana ja lauantaina Heidegger-seminaariin, ja opiskeli perhe-elämän puitteissa muinakin päivinä. Perhe-elämä keskittyi mitä suurimmassa määrin kotiin. Sain lunastaa monta lupausta; lauantaina paistettiin pinaattilettuja, sunnuntaina lapset maalasivat vesiväreillä keittiönpöydän ääressä, ruoaksi oli E:n toivomuksesta ravioleja lime-valkoviini-kastikkeessa ja netissä piti pitkästä aikaa päästä pbskids.org-sivuille. Kelit ovat suosineet vaatteiden kuivattamista pihalla, ja pesukone onkin pyörinyt tehokkaasti. Tai no, tehokkaastihan tuo meidän pesukonehirvityksemme ei pyöri, mutta vaatteita se on suuressa vesimäärässään lillutellut, minkä on tehottomuudeltaan ehtinyt.

Pikku-O viritteli syksyn toista flunssaansa jo ke-to välisenä yönä, mutta on sinnitellyt normaalimeiningissä mukana aina tähän Kolumbuksen juhlapäivään saakka. Sunnuntaina hän oli vielä joukon jatkona pihalla yli viisi tuntia osallistuen kaikkeen hyvin aktiivisesti. Tänään tämä aktiivisuus kostautui, kuume nousi korkeaksi, ja nyt pieni on jo nukkumassa. Onni onnettomuudessa, että Pikku-O:lla on muutenkin ylimääräinen vapaapäivä huomenna, joten jokatapauksessa olimme varautuneet hänen kotipäiväänsä. Toivottavasti tilanne pysyy hallinnassa, ja keskiviikkona omaan kouluunsa lähtee jo tervehtynyt pieni poika.

Kun E ja T kävivät jalkapalloilemassa, Iso-O piirsi vaatehuoneen lattialla Pikku-O:n nukkuessa heidän yhteisessä huoneessaan. E:n ja Iso-O:n lunch box:it ja pullot on täytetty huomista koulupäivää varten. Jos kelit pysyvät hyvinä, pääsee E After School-ryhmänsä kanssa poimimaan omenoita läheiselle hedelmätilalle. 'Apple Picking' on yleinen huvi tällä seudulla näihin aikoihin; hauskaa, että E:lla on mahdollisuus päästä siihen itse osallistumaan.

Matoja kaapissa - eikä pelkästään siellä

Kuivamuonakaapin lähistöllä keittiössä on ollut yksittäin pieniä matoja. Sen verran usein kuitenkin, että aloin tulla levottomaksi. E oli viimein se, joka teki löydön; kaikkien avoimien keksi-, hapankorppu- ja näkkileipäpakettien sisällöt kuhisivat pieniä matoja. Siivousurakan jälkeen on päänahkaakin tuntunut kutittavan, sen verran inhottava kohtaaminen oli.

Matoja on tällä viikolla tuntunut olevan vähän muuallakin elämässämme. Jouduimme erittäin ikävään välikäteen, kun yli neljä vuotta sitten myymästämme talosta on löytynyt ns. salainen virhe (höyrysulkujen asennusvirhe). Emme (pahaksi) onneksi ole sopassa yksin. Tunnelmat ovat vaihtuneet laidasta vielä enemmän laitaan. Elämä ei taida aina olla pelkkää ruusuilla tanssimista.

Koko alkuviikon satoi kaatamalla, välillä niinkin paljon, että pyörätiellä oli sorsia uimassa. Moni hukkumista välttelevä matonen oli noussut pintaan. Tänään aurinko vihdoin ilmestyi, ja lasten suunnitellut koulukuvaukset onnistuivat. Kuvat kun jostain syystä otetaan aina ulkona.

Tunsin itseni tänään tyhmäksi. Ei kiva tunne. Ja varsinkin, kun sain tämän kokemuksen kahdesti. Ensin en osannut varmuudella tulkita MRI-kuvaa ja sitten jouduin tunnustamaan, etten oikeasti tajua yhtään mitään Linuxista. Oli oikein johtaja olo. Tai oikeammin, maanmatonen-olo (kömpelö aasinsilta näin kirjoituksen loppuun).

T:n syntymäpäivä

Pikku-O:n onnittelupiirrustuksessa oli paljon monenvärisiä ja -mallisia kuvioita. Iso-O:n kortti oli huolellisesti valmisteltu kuvakokoelma sateenkaarimaisemasta ja tapahtumaketjusta Papan mökillä. E:n kortissa koko maailma hurrasi T:lle ja sisäaukeaman syntymäpäiväkakkuun oli piirretty koko kynttiläpaljous. Neliääninen onnittelulaulu raikui aamupäivällä sängyn vierellä. T peittyi suukkoihin ja halauksiin.

Aamupalan pääsi itse sankari valmistamaan - puuron jälkeen saimme pitkästä aikaa epäterveellisen pekoni-kananmuna-papu-sipuli-tomaatti-paahtoleipäaterian. Maistui kaikille. Sitä sulattelemaan lähti koko muu porukka lähikentälle jalkapallot ja nappulakengät repuissaan. Itse jäin valmistelemaan päivän ateriaa.

Söimme makoisan antipastin jälkeen T:n lempiruokaa, lasagnea, hyvän punaviinin kera. Jälkiruoaksi tarkoitetetut uuniomenat vaniljajäätelöllä olivat jo uponneet parempiin suihin edellisenä iltana, sillä luvassa oli T:n kurssikaveri F:n leipoma kakku. Luulimme edeltävästi, että F tiesi T:n syntymäpäivästä, mutta kävikin ilmi, että hän vain halusi leipoa ja tulla sen kanssamme nauttimaan. Melkoisen mukavaa ja ajoitukseltaan täydellistä. Aika viihdyttävää oli myös mietiskellä, kuinka kunnioitettavassa iässä me F:n ja poikaystävänsä mielestä olemmekaan; F itse kun on saavuttanut hädintuskin 23-vuoden ikäpaalun. Mutta, vietimme siis oikein perinteiset synttärikakkukahvit hyvässä seurassa. Pikku-O:kin oli vieraista niin mielissään, että puhua pälpätti kovalla äänellä englannin, suomen ja oman kielensä sekotusta sellaisella voluumilla, että hänet oli lopulta poistettava pöydästä hieman rauhoittumaan.

Kakkukahvien jälkeen hyppäsimme poikkeuksellisesti auton kyytiin ja hurautimme T:n yliopistolle katsomaan viime vuoden College-jääkiekkomestaruuden voittaneen joukkueen BC Eaglesin peliä. University of Toronton joukkue hävisi 8-0. Melkoista tykistystä ja erittäin viihdyttävää. Jopa Pikku-O taputti innokkaasti käsiään - joko maalien tai todennäköisimmin niihin liittyvän kannustusmusiikin johdosta.

Ja jotta päivä olisi sankarille täydellinen, pääsi hän kuuntelemaan Roger Watersin The Wall-spektaakkelia. Tai sinne hän ainakin lähti, toivottavasti on päässyt mukavasti perille, eikä ilta ole ollut miltään osin pettymys.

Bostonin vaihtelevat kelit

Boston on kaunis kaupunki. Työmatkani, joka kiistatta on rapakuntoiselle vielä melkoinen ponnistus, luo mahdollisuuden ihailla tätä hienoa ilmestystä oikein vivahteikkaasti reitin polveillessa pitkin Charles Riverin rantaa. Ja onneksi niin, sillä motivaatio saattaisi muuten lopahtaa kelien muuttuessa kokoajan syksyisemmiksi.

Kelien puolesta onkin ollut melkoisen vaihteleva viikko. Maanantaina ripotteli vettä - ei paljon, mutta riittävästi latistamaan tunnelmaa uuden pyöräni vasemmanpuoleisen polkimen pudottua paikaltaan. Harminkyyneleiltä ei voinut välttyä. Poljinta oli käsivoimin mahdotonta saada paikoilleen, joten korjaajaritarini hyppäsi autonrattiin, ja ajoi työkalulaatikko mukanaan minua vastaan. Matka jatkui. Tiistaina oli aamusta mukavan lämmintä, joten lapset lähtivät shortseissa ja t-paidoissa kouluun. 'Katso aina säätiedotus'-opetus saapui iltapäivällä kaatosateen muodossa. Kastuimme kaikki litimäriksi. En päässyt edes ulos Charlestownista, jossa työpaikkani sijaitsee, ennenkuin vaatteeni olivat muuttuneet painaviksi kuin haarniska. Lisämausteen matkaan loi ohjaustangon löystyminen siten, että asentoni valahti aina sopivasti ponnistaessa entistäkin matalammaksi.

Viikon puoliväli oli kaunista ja lämmintä kuin kesällä. T:lle kelit olivat liian kuumia, mutta itse taidan olla sopeutunut - nautin täysillä. Työmatkatkin sujuivat kuin lentäen. Ihailin elokuvista tuttua Harvardin kävelysiltaa ja joen toisella puolella olevaa Cambridgen kaunista rantaa, lukuisia pikkupurjeveneitä kilpailuissaan ja yliopistojen soutujoukkueita harjoituksissaan. Harmittelin lukuisia valkoposkihanhia, jotka tukkivat laumoillaan kulkuväyläni, ja likaavat jättimäisillä kakoillaan ympäristön.

Saapui viimein perjantai. Aamusta oli lämmintä ja kosteaa, iltapäivästä koko itärannikon tulvan valtaan jättänyttä kaatosadetta ja tuulta. Kotiin saapui jälleen märkä ja väsynyt porukka. Viikonloppu tuli taas tarpeeseen.

Tiedettä, kunnostusta ja keittiöhommia

Kolmen pienen ihmisen kanssa joutuu ajoittain tilanteeseen, jolloin homma ei ole hallinnassa, siis ei lähelläkään. Niinpä oli ihanaa lähteä tiedemuseoreissulle vain yhden kanssa. Kävimme E:n kanssa Museum of Sciencessa aivan rauhassa katsomassa ja tutkimassa juuri niitä asioita, joita hän halusi. Olipa mukavaa. Vaikka kiistatta Pikku-O nauttii mukanaolostaan, ja Iso-O:kin löytää itselleen kiinnostavia asioita, oli erittäin rentouttavaa pysähtyä oikeasti paikalleen lukemaan, kokeilemaan ja ihmettelemään. Oli hienoa nähdä, miten E nautti tästä harvinaisesta tilanteesta. Tällä kerralla suurimman kiinnostuksen veivät erilaiset luonnontieteiden ihmeet - kuten maaoravan maanalaisten käytävien ja luolan näkeminen, nykykäsityksen mukaan rikollisesti metsästetyt täytetyt suurpedot, erilaisten jalanjälkien tunnistaminen ja lampaan silmän preparoinnin katsominen lähietäisyydeltä.

Samaan aikaan kotona T korjasi suksiboksiin jo aikaisempien omistajien aikana ilmaantuneet halkeamat - melkoisen taitavaa. Iso-O ja Pikku-O pörräsivät ympärillä. Kun saavuimme tavanomaista pidempään kestäneeltä metromatkaltamme, löysimme korjatun suksiboksin ja pudonneista lehdistä siivotun pihan. Nälkä alkoi jo olla melkoinen, mutta T jäi vielä irrottamaan pyöränromustani varaosia mahdollista tulevaisuuden tarvetta varten muiden jo istuessa ruokapöytään itsetehtyjen munakoiso-fetajuusto-kananmuna-hampurilaisten äärelle. Syötyään T lähti Bostonin ranskalaisyhteisön järjestämään elokuvailtaan, pikkuväki meni pian nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin, ja itse jäin tuijottamaan televisiota aivot asennossa off.

Sunnuntain aktiiviteettiin kuului käynti jalkapallokentällä koko jengin voimin sekä parin seuraavan päivän päivällisen valmistaminen. Jo ennen E:n syntymää ajattelin, kuinka hyvä olisi aina sunnuntaisin tehdä koko viikon ruoat valmiiksi pakkaseen - en ole kertaakaan tehnyt. Ehkä nyt on viimein tullut eteen sellainen tilanne, ettei vaihtoehtoja oikein ole jaossa. Ruoan vain on oltava valmiina, kun saavumme kaikki väsyneinä ja nälkäisinä kotiin. Neljän-viiden lunchboxin, termosastian ja juomapullon täyttäminen lohkaisee illasta melkoisen loven. Suomen päiväkotien ja koulujen tarjoamat ruoka- ym. palvelut tuntuvat aivan käsittämättömältä ylellisyydeltä nykytilanteeseemme verrattuna. Ja sen palvelun hinta jätetään nyt kokonaan käsittelemättä.

Kylläpä viikonloput ovat lyhyitä! Ja miten syyskuu on jo loppumaisillaan?

Arkiviikko takana

Hatara talomme alkoi jo tuntua melkoisen viileältä, kun viikon verran yölämpötilat kävivät selvästi kymmenen Celsius-asteen alapuolella, eikä päivisinkään päästy kovin korkeisiin lukemiin. Kun vielä flunssakin oli vaivana, alkoi mielen päällä olla ikkunaverkkojen nostaminen ja lasien laskeminen niiden tilalle. Mutta sitten kelit taas muuttuivat, ja loppuviikon ajan on ollut jälleen aivan kesäistä. Ensimmäinen flunssammekin on voitettu. Sen verran viileämpi kausi kuitenkin ehti vaikuttaa, että osa suurista vaahteroista on muuttunut kauniisiin ruskanväreihin.

Koulunkäynti alkaa muodostua rutiininomaiseksi; kaikkien vanhempainillatkin ovat jo takana. Vaikka Pikku-O edelleenkin vääntää aamuisin muutaman kyyneleen hokien mantraansa:"Isi/äiti hakee Pikku-O:n", ei kyyneleitä enää iltapäivisin ole juurikaan näkynyt. Vastassa on ollut iloisennäköinen poika, joka pyytämättä on käynyt rutistamassa opettajiaan. Myös E ja Iso-O ovat selvästi löytäneet paikkansa niin uusissa luokissaan kuin After Care-ryhmissään. Ikävää sanottavaa ei ole vielä kummaltakaan kuulunut, mutta päivät ovat niin pitkiä, että väsyneisyys on käsinkosketeltavaa erityisesti Iso-O:n kohdalla. Tulisieluinen matamimme löytää ongelman jos toisenkin kotimatkan ja kotiin saapumisen aikana, mutta tilanne aina rauhoittuu, kun istumme yhdessä syömään kunnon päivällistä.

Haku-ja vientireissut olivat pyörärikkoni vuoksi viikon verran T:n harteilla, mutta perjantaina pääsin jälleen osallistumaan. Uusi pyöräni saapui torstaina. Jotta mikään ei olisi liian helppoa, saapui se pahvilaatikossa - osina - merkinnällä "tools required". Kaikki muut paitsi T olivat paketin saapumisesta riemuissaan. Ja, sen verran helpottunut T:kin oli, että kiireistään huolimatta ryhtyi sitä heti illan päälle kokoamaan. Helpottaahan pyörän saapuminen häntäkin; niin kauan kuin omat työni tutkimuskeskuksessa odottavat täyttä käynnistymistään, on minun mahdollista osallistua lasten vientiin ja hakemiseen edellyttäen, että pyöräni toimii. "Hienoo, äitii, uusii, pyö-ää!" kailotti Pikku-O moneen otteeseen tepastelemalla T:n, työkalupakin ja polkupyörän ympärillä. Iso-O totesi pyörän olevan upea, joskin huomautti hetken ihasteltuaan:"Olisit varmaan äiti halunnut valkoiset renkaat ja kukkakorin!". Myös E:n mielestä äidin valinta oli onnistunut.

Pyörä kulki jouhevasti vieden perille 10 minuuttia nopeammassa ajassa. Ja koska kunnonkohoamisesta ei todellakaan vielä ole kyse (olen Charles Riverin rannan hitain pyöräilijä), kertoi tämä aika karua kieltä vanhasta pyörästäni. Toivotaan, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä. Viikon verran sain harjoitella julkisten kulkuneuvojen käyttöä, ja täytyy sanoa, että meno kahdella metrolla ja yhdellä bussilla voi myös onnistua varsin jouhevasti - kertaakaan matkaan ovelta ovelle ei mennyt yli tuntia (pyörällä menee n. 90 minuuttia). No, vaihtojen vuoksi potentiaalisia viiveitä on odotettavissa, joten 90 minuuttiin on metro-bussiyhdistelmässäkin varauduttava. Mutta, hienoa, että on taas pyörä, jolla kulkea kaunis työmatkani. Ilman työmatkapyöräilyä liikuntaharrastukseni jäisi olemattomaksi.

Viikonloppu - ihanaa!