Tunnelmia Milfordin aluesairaala-jaksoni alkuvaiheesta

Elämässäni ei tapahdu tällä hetkellä oikeastaan mitään sellaista, mikä saattaisi kiinnostaa lukijakuntaa laajemmin. Joten jos et ole kiinnostunut postauksesta, joka sisältää käytännössä vain työntekoon liittyviä asioita, suosittelen keksimään jotain parempaa tekemistä. Syy tähän yksipuolisuuteen on se, että arvoisa perheeni on poissa ja minun elämästäni puuttuu siten työnulkopuolinen ulottuvuus. Ellei sellaiseksi lasketa iltoja ja vapaapäiviäni hiljaisessa talossa televisiota katsoen, netissä roikkuen tai lukien. Ja vaikka laskettaisiin, ei siitä kovin edellistä virkettä pidempää kirjoitusta aikaiseksi saisi. Tapahtumia minulla kyllä riittää, ja aion niitä nyt teillekin jakaa. Pidemmittä puheitta itse asiaan.

Olen ollut Milfordin aluesairaalassa yli viikon ja alan suunnilleen osata paikasta toiseen. Myös 24 mailin mittainen reitti kotoa sairaalalle on tullut tutuksi ja tykkään siitä kovasti. Reitti kulkee ihastuttavien pikkupaikkakuntien (Wellesley, Natick, Sherborn, Holliston ja Milford) läpi, ja onnistun melko hyvin välttämään ruuhkan melkein riippumatta siitä, mihin aikaan sairaalalta pääsen lähtemään. Samaa ei voi sanoa tiestä numero 9, jota pitkin joudun Worcesteriin kulkemaan, mutta sitä ei tarvitse syyskuun loppupuolelle saakka miettiä ja murehtia.

Työpäiväni alkavat aikaisin. Yleensä 7:15, joka neljäs päivä 6:30. Hakulaitteen pitää olla päällä klo 19 saakka, mutta normaalipäivinä en ole kertaakaan joutunut sairaalalla niin pitkään venymään. Yleensä pääsen lähtemään viimeistään kuudelta - tahtia tiivistämällä helposti aikaisemminkin. Kiirettä en ole halunnut pitää, sillä olisi kurjaa saada viesti potilaan tilanteen romahtamisesta, kun olen jo saapunut kotiin. Kokonaistyötuntimääräni ensimmäisen kuusipäiväisen viikon jälkeen oli 72,75 eli ihan kauhean paljon. Mutta kun päivät alkavat älyttömän aikaisin, ei se ole niin hirveältä tuntunut.

Töihin saavuttuani tapaan ensimmäisenä yön yli sairaalalla viettäneen kolleegani, joka kertoo tapahtumat oman listamme potilaiden kohdalla. Listallamme (minä ja vuoden edellä oleva erikoistuja) voi olla maksimissaan 14 potilasta kerrallaan, mutta ennätyksemme tähän mennessä on 9. Potilasmäärä lisääntyy joka neljäs päivä, kun olemme päivystysvuorossa, mikä tarkoittaa sitä, että otamme vastaan sairaalaan päivystyksen kautta sisäänkirjautuvat potilaat. Erikoistumisohjelmamme sääntöjen mukaan voimme yhden päivystysvuoromme aikana ottaa vastaan maksimissaan 9 potilasta, joista 5 teho-osastohoitoa vaativaa. Koska kohdalleni ei ole vielä saapunut tilannetta, jolloin potilaita olisi ollut tulossa enemmän, en tiedä, mitä heille tapahtuisi. Kerron, kun tiedän. Välillä olevat kolme päivää hoidamme listamme potilaita melkolailla samalla tyylillä kuin Suomessakin muutamalla pikkuerotuksella.

Isoin ero on potilastietojärjestelmät. Milfordissa ollaan edelläkävijoitä, ja käytössämme on systeemi, jossa määräykset voi syöttää elektronisesti sisään - tykkään. Muutaman kuukauden kuluttua kaiken muunkin pitäisi olla siellä, muttei valitettavasti vielä. Nimittäin, jokapäiväinen "Progression notes" laaditaan käsin, ja sen formaatti on seuraavanlainen (pahoittelut englanninkielisyydestä, mutta suomennokset tuntuisivat kömpelöiltä, yritin sentään jotain selvennystä):

OVERNIGHT EVENTS: (tapahtumat ja tutkimukset edellisen kirjoituksen jälkeen)

SUBJECTIVE: (mitä potilas ajattelee ja tuntee)     

OBJECTIVE: (tutkimuksen tulokset) 

VITALS:   T (lämpö), BP (verenpaine), P (pulssi), RR (hengitystiheys), Sat (happisaturaatio) 
GEN:
HEENT:
NECK:
CARDIAC:
LUNGS:
ABD / PELVIS:
EXTR:
NEURO / PSYCH:
SKIN:

LABS: (jokapäivä ainakin Na, K, Cl, HCO3, BUN, krea, gluk, leuk, Hb, HKR, verihiutaleet)
OTHER TESTS:

ASSESSMENT AND PLAN: (lyhyt yhteenveto potilaasta, minkä jälkeen systeemikohtaisesti (ks. alla) ongelman esittely ja ratkaisu)

1) NEURO AND HEENT:

2) CVA:

3) PULMONARY:

4) GI:

5) RENAL:

6) ID:

7) HEM / ONC:

8) ENDOCRINE:

9) PSYCH:

10) SKIN:

11) FLUIDS / ELECTROLYTES / NUTRITION: (nesteytys, ravinnelisät/korvaukset, ruokavalio)

12) CODE STATUS: (elvytetäänkö vai ei)

13) DVT PROPHYLAXIS: (laskimoveritulppaestohoito)

14) GI PROPHYLAXIS: (vatsansuojalääke)

15) DISPOSITION: (missä potilas on (esim teho-osasto), ja mikä on suunnitelma jatkosta (esim. huomenna kotiin).

Sinänsä tietenkin arvostettavaa, että potilaista kirjataan näin paljon asioita joka ainoa päivä, mutta kun ne tehdään käsin, niin voitte varmasti arvata, minkälaisia tekstejä sitä luettavakseen saa. Kuulin, että yksi Obaman terveydenhuoltouudistuksen tavoitteesta on päästä eroon näistä käsinkirjoitetuista teksteistä, sillä ne muodostavat potilasturvallisuusuhan. Kyllä, olen täysin samaa mieltä ja en voisi kannattaa tätä uudistusta yhtään enempää. Mutta, ennenkuin uudistus on viety läpi, jatkan raapustamista kynä savuten. Rehellisyyden nimessä täytyy kyllä sanoa, että harvoin joudun enemmän kuin 4 tekstiä päivässä kirjoittamaan, sillä yleensä vuoden edellä oleva työkaverini huolehtii teho-osastopotilaistamme ja tiimissämme mukana oleva kolmannen vuoden erikoistuja 1-2 osastopotilaamme teksteistä. Käytän sanaa yleensä, sillä vapaapäivämme toisen erikoistujan kanssa eivät koskaan satu samalle päivälle, joten hänen ollessa vapaalla jää koko lista huolehdittavakseni.

Toinen ero on erikoislääkärin mukanaolo. Toisin kuin Suomessa, jokaisella potilaalla on nimetty erikoislääkäri, joka huolehtii - meidän kanssamme yhteystyössä - potilaasta sairaalassaoloajan. Harmillisesti listamme potilaat sijaitsevat ympäri sairaalaa ja jokaisella on oma erikoislääkärinsä. Ainoastaan teho-osaston potilaiden kohdalla on helppoa sanoa ja löytää tämä erikoislääkäri. Kaikkia muita saa etsiä ja haeskella. Avuliaita he kyllä ovat, mutta koen tämän kamalan hankalaksi.

Kolmas ero on erikoistujien välinen hierarkia ja opetusvelvollisuus. Vuoden edellä oleva erikoistuja neuvoo ja opastaa minua, minä neuvon ja opastan lääketieteenopiskelijaa, erikoislääkäri seuraa sivusta. Minun opastukseni on tosin ollut enemmänkin opastettuna olemista, sillä lääketieteenopiskelijamme on oikein reippaanoloinen nuorimies, jolle talon tavat ovat tuttuja jo aiemmilta jaksoilta.

Neljäs ero on reseptien ja tutkimusvälineiden sijainti. Jos tarvitsen reseptilomakkeen tai korvalampun, joudun pyytämään sitä hoitajalta, joka avaa lukollisen huoneen ja kirjaa tarkasti ylös, kenelle potilaalle ja kuka lääkäri niitä pyysi. Reseptinkirjoituskin on erilaista kuin Suomessa, ja tunnen itseni kömpelöksi siinäkin.

Eroja on varmasti muitakin, mutten enää muista muita kuin yhden; stetoskoopin sijainnin silloin, kun se ei ole käytössä. Se ei ole taskussa kuten Suomessa, vaan se riippuu kaulalla. Hassua tunnustaa, että minunkin stetoskooppini on siirtynyt kaulalle. Muuntumisprosessi amerikkalaiseksi lääkäriksi on alkanut.

Koulutuksen määrä ei ole vähentynyt siirryttyäni Worcesteristä Milfordiin. Aamuisin 7:30-8:15 päivystänyt porukka esittelee potilastapauksen ja kouluttajamme kirjaa taululle seuraavalla formaatilla:

CHIEF COMPLAINT:  (tulosyy)                    

HPI: (nykysairaus)

PMH: (aiemmat sairaudet ja leikkaukset)

ALLERGIES: (allergiat)

MEDICATIONS: (lääkkeet) 

SOCIAL: (perhe, työ, tupakointi, alkoholinkäyttö, huumeidenkäyttö)            

FAMILY HISTORY: (lähisuvun sairaudet)

ROS: (=review of systems, kyllä/ei vastaukset kysymyksiin, onko ollut kuumetta, rintakipua, ripulia, huimausta jne)

PHYSICAL EXAMINATION: (allaolevat voit luntata progression notes-kohdasta, ks. yllä)

VITALS: T, BP, P, RR,Sat

GEN:

HEENT:

NECK:

CARDIAC:

LUNGS:

ABD / PELVIS:

EXTR:

NEURO / PSYCH:

SKIN:

LABS:

OTHER TESTS:

Potilastapausta yritämme yhdessä ratkoa miettien samalla kaikenlaisia erotusdiagnostillisia vaihtoehtoja. Aika hauskaa ja opettavaista. Aamumeetingin jälkeen seuraava koulutushetki on päivystyksen jälkeinen kiertomme yhdessä kouluttajamme kanssa. Käymme läpi sairauksia, joita potilaillemme on hieman tieteellisemmältä kannalta kuin normikierroilla. Päivittäin puolelta päivin kokoonnumme lounasmeetingiin ja syömme kahvilasta lounaslipukkeillamme saatavaa ruokaa. Tykkään, kun saa itse valita, mitä syö. Lounasmeeting on videovälitteinen kokous Worcesterista. Yllättävän hyvätasoinen kuva ja ääni. En olisi edeltä uskonut, sillä Worcesterissä kuva Milfordista ja Memorialista (toinen etäsairaala) näyttää tosi suttuiselta. Kolmesti viikossa jatkamme videokonferenssin jälkeen tunninmittaisella, erillisellä opetussessiolla, joissa erikoislääkärin kanssa keskustelle käymme läpi meille tärkeitä aiheita. Aiheita ovat mm. olleet happoemästasapaino ja potilaan nesteytys, sekä asianmukainen tapa esitellä potilas teho-osastokierroilla. Viimeksi mainittu on tullut tarpeeseen, sillä toisen erikoistujan poissaollessa minä joudun esittelemään meidän teho-osastopotilaamme, ja voitte varmasti arvata, että se on minulle äärimmäisen haastavaa.

Koulutusten välissä ja jälkeen hoidamme käytännöntyön. Yleensä sen kanssa pärjää hyvin, sillä potilasmäärä on hallittavissa. Luonnollisesti stressitaso lisääntyy, jos toinen on poissa ja joutuu vastaamaan kaikkien hoidon etenemisestä. Kuten tänään, kun jouduin ensin esittelemään kolme teho-osastopotilasta ja sitten heidän hoitamisensa ohella kotiuttamaan kaksi osastolta. Kotiutusprosessi on oma lukunsa paperitöineen, mutta paperitöitä kotiutus vaati Suomessakin. Ainoa huomattava ero on se, että kaikki pitää laatia oman äidinkielen sijaan vieraalla ja samalla ottaa huomioon kulttuuriset erot. Huomenna minä lepäilen kotona ja annan toisen jatkaa siitä, mihin minä jäin.

Päivä loppuu, kun työt on tehty. Kuten alussa totesin, en ole kertaakaan ollut sairaalalla seitsemään saakka eli siihen saakka, jolloin yövuorolainen saapuu. Keittiönpöytämme äärellä olen seitsemän ja puoli kahdeksan välillä saanut soiton yövuorolaiseltamme, ja antanut hänelle raportin mahdollisista uhkista potilaidemme kohdalla.

Näin minulla on mennyt viimeisen viikon ajan. Päiviin mahtuu tietenkin kaikenlaista pientä, joka olisi mukava jakaa, mutta katsoessani tekstin pituutta päädyn lopettamaan. Odotan malttamattomana perhettäni takaisin, jotta pääsen tekemään jotain muutakin kuin työtä. Ikävä on kovasti.