torstai 30. joulukuuta 2010

Monenlaista touhua Pikku-O:n syntymäpäivänä

Syntymäpäiväsankari nousi ensimmäisenä, joten onnittelulaulun laulaminen sängynvierellä ei onnistunut. Pikku-O ja E keskittyivät television ohjelmatarjontaan Iso-O:n aloittaessa päivää korttia väsäämällä. Vaikka tyyny oli kutsuvan lämpöinen ja pää raskas, raahauduin keittiöön juhla-aamupalaa - tai oikeammin brunssia laatimaan. Tuntia myöhemmin keittiöön ilmestyi T, ja ryhtyi heti edellisenä iltana valmistelemaansa suklaa-autokakkua viimeistelemään.

Brunssin jälkeen siirryimme juhlatunnelmiin. Pikku-O istui vakavana pöydänpäässä katsoen T:n valmistamaa kakkua ja kuunnellen onnittelulaulua, jota hän itse edellisenä päivänä oli laulanut sanoin:"Happy birthday, Pikku-O". Posti oli tuonut kasan lahjoja, joista jokainen tuntui tuovan iloa niin päivänsankarille kuin isosisaruksillekin; Pikku-O halasi paketteja ennen niiden avaamista. Kakku maistui venäläiskaupasta ostetun kuplivan mustaherukka-kvas-juoman kanssa.

Iso-O:n kanssa sonnustauduimme juhlatamineisiimme heti pöydästä nousun jälkeen. Metromatka tuntui Iso-O:n mielestä pitkältä, vaikka saimme istumapaikat. Odotukset olivat korkealla; menimme katsomaan Mikko Nissisen ohjaamaa Pähkinänsärkijä-balettia. Kiitos koulun tältä osin onnistuneen musiikkiopetuksen Iso-O tiesi tarinan, tunsi hahmot ja tunnisti osan Tsaikovskin musiikista jo ennen esityksen alkua. Niinpä esityksen seuraaminen onnistui viisivuotiaaltakin hyvin aivan viimeisimpiä yksin-ja kaksintansseja lukuunottamatta. Pienen pettymyksen toi se, että en ostanut hänelle Nutcracker-puunukkea:"Mä en koskaan saa mitään, mitä mä toivon!" Niin.

Pettymyksestä päästiin yli, ja iloisena hän iltapalan aikaan kertoi veljilleen kokemuksestaan ja suunnitteli huomenna piirtävänsä oman versionsa pähkinänsärkijästä. Kotiintultaessa tosin tuli uusi pettymys. T oli vienyt E:n ja Pikku-O:n Newtonin pormestari Setti Warrenin juhlavastaanotolle katsomaan taikuria, kuuntelemaan musiikkia, syömään suklaapalakeksejä, saamaan kasvomaalaukset ja ilmapallot. Ilmapallot olivat Iso-O:lle liikaa:"Miksi minä en koskaan saa ilmapalloa?" Ööööhh.

Päivänsankarilla oli ylimääräistä virtaa illalla, ja rauhoittuminen vaati oman aikansa. Nyt pienimmäinenkin on täyttänyt kolme - odotan helpomman elämän alkamista. Mielellään huomenna.

Luminen kanuuna

Varasimme kaksi yötä hotellissa Cannon Mountainin lähistöllä silläkin uhalla, että ensimmäiseksi laskupäiväksi oli luvattu tuulen aiheuttamana -25 Fahrenheitia (-32*C). Tämä ensimmäinen laskupäivä kun oli juuri lumimyrskyn jälkeinen, ja T:n silmissä kiiluivat koskemattomat puuterikentät vuoren vielä avaamattomassa osassa.

Lähdimme ajamaan lumitöiden tekemisen ja muiden valmisteluiden vuoksi vasta puoli neljän aikaan iltapäivästä, mikä lienee hyvä asia, sillä lumimyrsky ei ollut vielä täysin laantunut New Hampshiren puolella. Majoittautuminen sujui tutulla rutiinilla, ja lapsilla oli kova kiire päästä hotellin uima-altaalle. Kello oli sen verran paljon, että Pikku-O ei saanut lähtölupaa, mistä seurasi surkea nyyhkytys kädet silmillä.

Aamulla kello oli herättämässä aikaisin, jotta täkäläisittäin harvinaisen hotelliaamiaisen syöminen ja muu valmistelu onnistuisi ennen ensimmäisten hissien lähtönousua. Ihan siihen ei kyetty, mutta varsin mainiosti kuitenkin olimme kamat päällä vastaanottamassa viileää tuulta. Ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa ollessamme auton lämpötilamittari näytti miinusmerkkisiä Fahrenheit-lukemia, ja ulkona kävellessä lumi narisi kengänpohjan alla nostalgisen kauniisti.

Hieman pettyneenä T totesi, että Mittersillin alueella oli joku ehtinyt rinteet korkkaamaan ennen hänen laskujaan, mutta ilmeisen kovaa sukset olivat puuteria haukanneet - sen verran tyytyväiseltä hän näytti. Me muut laskimme Tuckerbrookin perhealueen vihreitä ja sinisiä rinteitä. Pikku-O meni jo melkoisen mainiosti - edelleen toki sauvoistani kiinnipitäen. Tuuli oli niin voimakas, että totesin tyytyväni tähän vähätuulisempaan perhealueeseen ja lähteväni omille retkilleni vasta seuraavana päivänä paremman kelin aikaan.

Vaan seuraavana päivänä ei ollutkaan parempaa keliä. Lämpimämpää kylläkin, mutta pilvet roikkuivat alahissien yläasemien tasolla jättäen vuorenhuipun aivan huppuun. Niinpä laskin alempana muun ihmisjoukon kanssa. Jostain syystä toinen laskupäivämme oli yksi alkukauden kiireisimpiä, ja jonotukselta ei voinut välttyä. T meni pikkuväen kanssa perhealueella jonottaen sielläkin. Iltapäivästä vaihdoimme vuoroa, mutta pilvimaton laskeuduttua entistäkin matalammalle T sai tarpeekseen laskemisesta jo kolmen aikaan erityisesti Iso-O:n harmiksi:"Mä en halua lähteä täältä koskaan pois!"

Ajoimme laskupäivän jälkeen illaksi kotiin. Unta ei lastenhuoneen puolella tarvinnut kauan odottaa. Eikä kyllä toisessakaan makuukammarissa.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Lumimyrskyn reunamilla

Lunta on viimein tullut oikein mukavasti. Muiden mielestä varmasti liikaa, sillä lentokenttiä on jouduttu sulkemaan, tuhansia lentoja perumaan, junat eivät kulje, eikä kaupungin kaduille ole lupa parkkeerata. Yhdysvaltain itärannikko on ollut talvimyrskyn kourissa Tapaninpäivästä (joka muuten ei ole mikään juhlapäivä täällä) lähtien. New Yorkin kaduillakin näyttää uutiskuvien perusteella aikalailla toisenlaiselta kuin vielä viime viikon lopulla.

Olemme viettäneet kotijoulua. Lapset kaivoivat hetken lumitunnelia takapihalla, mutta muuten olemme lähinnä linnoittautuneet sisälle tuulen puhaltaessa melkoisella voimalla. Itselle linnoittautuminen sopisi mainiosti, mutta pikkuväeltä meinaa tekeminen loppua, mikä kostautuu tarpeettomana levottomuutena ja riitoina. Lastenohjelmien katsomisessakin olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa ikäerot näkyvät ja toiveet eivät oikein kohtaa. E jo katsoisi mielellään selvästi vanhemmille tarkoitettuja ohjelmia, kun taas Pikku-O:lle hyvin riittäisi Curious George ja muut vastaavat hyväntahtoiset ja opetukselliset ohjelmat.

Lumimyrskyn pitäisi olla hiipumassa tämän päivän aikana. Silmät kiiluen olemme kartoittaneet kertyneitä lumimääriä White Mountains-alueella. Onneksi T ehti huolehtia autoomme talvirenkaat. Voi olla, että niiden pitävyyttä täytyy lähteä testaamaan laskettelukamat kattoboksiin pakattuina. Loma jatkuu.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Joulunaikaa Newtonissa

Jouluaatto alkoi koko perheen siirymisellä autoon ja suuntaamalla kohti Wachusetts Mountainin laskettelukeskusta. T oli laittanut kaikkien sukset priimakuntoon, rinteiden lumetus oli ollut käynnissä jo muutaman viikon ajan, ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta aivan loppukevään tyyliin, joten olosuhteet laskukauden avaukseen olivat jokseenkin kohdallaan.

Pikku-O oli ensimmäistä kertaa rinteessä. Ihastus omia välineitä kohtaan on ollut sen verran suurta, että monojen aiheuttama epämukavuus ja kävelyn hankaluus sekä painavat ja vaikeasti hallittavat sukset aiheuttivat vain hetkellisen harmistumisen alussa. Myös aiemmin tavanomainen herkkyys tuulelle unohtui mäenlaskun tiimellyksessä:"Äiti, lujaa!" Alkuun Pikku-O laski joko minun tai T:n jalkojen välissä lähinnä totutellen itselleen vieraisiin välineisiin. Loppupäivästä onnistui jo laskeminen vierellä sauvoistani kiinni pitäen, ja muutaman kerran tuli vaatimus myös laskemisesta ilman apua:"Pikku-O - itse", ja sain käyttää kaiken suostuttelukykyni, jotta tämä tapahtui tarpeeksi hallittavissa olosuhteissa aivan alarinteellä. Ensikerralla täytyy köyttää pikkukaveri jollain kiinni, ettei tätä itselaskemista tapahdu liian korkealla tuhoisin seurauksin. Jotta tästä kirjoituksesta ei jäisi liian ihmeellistä kuvaa alle kolmevuotiaamme kyvyistä, on syytä todeta, että kukaan ei vielä kuvittele hänen osaavan lasketella.

E ja Iso-O menivät pitkää aloittelijoiden rinnettä kovalla vauhdilla ja vähäisillä käännöksillä pitäen itseään täydellisinä laskijoina. Pieni kolahdus itsetunnolle tuli, kun menimme koko porukan kera ylärinteille, ja Iso-O:n auraus ei enää riittänytkään. Seurauksena oli matamin meneminen mullin mallin ja suuriääninen dramaattisuus. Kasvoihin tuli nirhaumat, mutta kypärä suojeli pahimmilta kolhuilta. "Mä en enää koskaan mene tuohon isoon mäkeen", julisti Iso-O mustavalkoisille tavoilleen uskollisena. Laskimme loppuajan aloittelijoiden rinteessä; E jatkoi laskemistaan T:n kanssa ylärinteillä. Iso-O totesi autossa sanottuani, että tärkeintä on ensin oppia tekniikka ja sitten vasta mennä lujaa:"Minä olen taitanut tehdä juuri toisinpäin".

Hieman yli tunnin matka sujui reippaasti alle tunnissa kohtuullisen vähäisen liikenteen ja T:n painavan kaasujalan vuoksi. Valmiiksi katettu pöytä odotti pitkälle valmisteltuja jouluherkkuja kotiinasettautumisemme ajan. Viimein kaikki olivat sonnustautuneet juhlavaatteisiinsa. Jouluevankeliumi luettiin T:n kännykästä nettilatauksena, ja oli aika siirtyä herkuttelemaan. Alkupaloina oli kahta erilaista silliä (toinen suomalaista, toinen kanadalaista), T:n graavaamaa lohta, maustettuja, kylmiä perunaviipaleita, tomaattisipulisalaattia, ja varsin mainion makuista ruisleipää. Alkupalojen jälkeen pääruokana olivat onnistuneet lanttu-ja porkkanalaatikko sekä ihan kauhean makuinen perunalaatikko, possufileet T:n tekemässä maukkaassa kastikkeessa marinoituina sekä keitetyt herneet ja porkkanat. Vatsa oli liian täynnä.

Pikkuväki oli niin väsynyttä, että edes E, joka aiemmin suunnitteli jäävänsä valvomaan koko yöksi takkamme äärelle joulupukin bongatakseen, ei valitellut yhtään mahdollisuudestaan päästä nukkumaan. Hiljaisuus huoneeseen saapui kerrankin alle minuutissa.

Me T:n kanssa otimme vielä espressokupilliset ja taatelikakun viipaleet. Kakku oli onnistunut - hyvä meidän uunimme! Parin edellisen yön valvominen New Yorkin reissuni vuoksi sekä päivä ulkona lasketellen vaati veronsa, ja jouduin itsekin luovuttamaan jo yhdeksän aikoihin. Nukkumatti kävi hakemassa minutkin pikaisesti.

Yllättävän hyvin kolmikkomme antoi joulukuusemme alle ilmaantuneet lahjat olla rauhassa - toki ne oli käyty syynäämässä ja tarkkaan jokaisen paketin vastaanottaja oli tiedossa meidän raahauduttua ylös pedistämme yhdeksän aikaan tätä ihmettä katsomaan. Olisin toivonut lahjojen avaamista yksi kerrallaan, mutta innostus oli niin suurta, että aivan siihen ei pystytty. "Ihana!""Oi, juuri tätä minä olen toivonut!""Epäreilua!"-ym. tyyppiset huudot kaikuivat ruokasalissamme, jossa lahjoja availtiin. Kiitoksia kaikille lahjoja antaneille ja muuten meitä muistaneille! Joulupäiväksi on suunnitteilla oleilua ja hyvin syömistä. Rauhallista joulunaikaa kaikille!

New York ja Al Pacino

Tein pitkästä aikaa reissun New Yorkiin joulun aatonaattona onnistuessani varaamaan lipun näytelmään, joka markkinoitiin pelkästään yhden pääosan esittäjän kuuluisuuden avulla. Tunnustan, että varasin itsekin lipun nimenomaan siitä syystä. Samalla sain hyvän syyn käydä itseäni kovasti kiehtovassa kaupungissa.

Hyppäsin kuudelta aamulla Bostonin South Stationilta lähtevään bussiin (Megabus) maksettuani edestakaisesta matkastani etukäteen kokonaista kaksi ja puoli dollaria (dollari/suunta ja 50 sentin varausmaksu). Nukuin lähes koko matkan, joten olin yhtäkkiä Manhattanin pohjoispäässä ihmettelemässä meininkiä Harlemissa. Muuta liikennettä oli sen verran, että tähän viimeiseen pätkään kohti 27:ttä katua meni yli puoli tuntia. Kun ei ollut kiire minnekään, nautin tästä käytännössä ilmaisesta kiertoajelustani täysin rinnoin - yksinäni en ehkä kuitenkaan olisi uskaltanut tulla Harlemiin käveleskelemään.

Museo-olo ei iskenyt missään välissä, joten astumatta jalallani yhteenkään kaupungin mielettömästä museotarjonnasta tein lähes kuuden tunnin mittaisen hitaan kävelyreissun bussipysäkiltä aina Central Parkin pohjoisosiin saakka ja takaisin. Suurin osa ajasta kului tässä ihanassa ja monipuolisessa puistossa, joka näihin aikoihin on varmasti rumimmillaan (ja silti niin viehättävä), sillä lunta ei New Yorkissa ollut vielä yhtään.

Sorruin syömään hampurilaisaterian Wendy'sillä, ja kävelin tietävän näköisenä sisään Times Squaren Marriot Marquis -hotelliin ja hissillä ylös sen 8.kerroksessa sijaitsevaan ravintola-aulaan. Kenenkään kyselemättä sain istuskella rauhassa viihdyttävässä pöydässä omaa romaaniani lueskellen parin tunnin ajan ennen näytelmän alkua.

Shakespearen Venetsian kauppias-näytelmä alkoi seitsemältä ja kesti yli kymmeneen. Al Pacinon ilmestyttyä ensimmäisen kerran lavalle alkoi yleisö spontaanisti taputtaa, ja lopputaputusten aikana hänen kohdallaan kuului "Bravo"-huutoja taputusten tapahduttua tuolloin seisten. Syyllistyin tähän seisten taputukseen itsekin ja olin haltioissani hänen roolisuorituksestaan, mutta aavistuksen harmittelin muiden, erittäin hyvin omista rooleistaan selvinneiden näyttelijöiden jäämisestä täysin tämän yhden kuuluisuuden varjoon. Päivä ulkona viimassa kävellen ja istuminen ahtaassa, pehmoisessa ja lämpöisessä penkissä oli sellainen yhdistelmä, että jouduin näytelmän erinomaisuudesta huolimatta ajoittain pinnistelemään pysyäkseni hereillä. Puoliajalla nousin ihan vain tästä syystä hieman jaloittelemaan. Pahimpia kohtauksia tältä kannalta olivat hitaasti etenevät, pitkät puhekohtaukset ja näytelmän tummasävyinen lavastus. Onneksi väliin tuli nopeampia tapahtumia ja valoa, muuten olisi voinut käydä köpelösti. Kaikkinensa esityksestä jäi hyvä mieli, ja Al Pacino jatkaa pysymistään "Hyvä(nnäköinen) miesnäyttelijä"-kategoriassani yhdessä Brad Pittin, Sean Conneryn ja Johnny Deppin kanssa.

Teatterista ulos päästyäni oli vielä yli kolme tuntia aikaa bussin lähtöön. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, onhan nyt jälleen yksi pahimpia turistiaikoja New Yorkissa. Kävin syömässä, menin lämmittelemään ennen joulua 24 tuntia auki oleviin kauppoihin (Macy's ja Old Navy), ja käytin jälleen kaiken taitoni pokan pitämisessä kävellessäni puoli yhden aikaan yöllä sisään Hotel Pennsylvanian aulabaariin omaa kirjaani lukemaan. Onnistuin. Bussi lähti puoli kahdelta, ja oli harmillisesti ihan täynnä. Niinpä nukkumisen laatu oli erittäin huonoa. Mutta, perille päästiin, ja kokonaisarvosana jäi reippaasti plussalle. Hieno tapa aloittaa loma.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Ensilumi loman kynnyksellä

Ensilumi satoi viimein maanantaina (20.12.), tasan kaksi viikkoa viime vuotta myöhemmin. Paljon sitä ei vielä ole tullut, nurmikko on hädintuskin peittynyt, mutta teiden suolaus on jälleen aloitettu ahkerasti.

Ahkeruutta on riittänyt meillä kotonakin. T sai palautettua tämän syksyn viimeisen kirjoituksensa maanantaina, ja on sen jälkeen touhunnut rästiin jääneitä koti- ym. asioita sellaisella intensiteetillä, että lähipiiriä ihan hengästyttää. Kaikkien sukset on huollettu, kattoboksi on autonkatolla, uusia vaatteita hankittu ja vanhoja korjattu, työkalut on järjestetty uusiin työkalubokseihin ym. Kaverina on ollut joululomaansa viettävä Pikku-O, joka on osannut nauttia mahdollisuudesta olla isille 'avuksi'.

Huomenna pääsevät lomailemaan myös E ja Iso-O. Lunta kertyy hiljalleen lisää. Joulusta näyttää tulevan valkoinen.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Soutamista ja huopaamista

Taas on viikko soudettu ja huovattu. Soutamista lienee kuitenkin ollut enemmän, sillä mieli on varsin virkeä, vaikka keholta meinaakin vauhti välillä loppua.

Soutamista: Alkuviikosta oli vielä edellisen viikonlopun tapaan lämpöistä ja kevääntuntua, ja pyöräily ilman pipoa, keveissä käsineissä ja syyskengissä sujui keveästi kuin - soutaminen alavirtaan. Jäät olivat kadonneet Charles Riverin pinnalta, ja yksikkösoutajat ilmestyneet takaisin harjoituksiinsa. Aamulla kohtaamani pyöräilijä huikkasi ohi ajaessaan:"Isn't it a great morning!" Todellakin.

Huopaamista: Loppuviikosta tuli taas tosi kylmä ja kauhean tuulista. Jättimäisistä rukkasista ja talvivaelluskengistä huolimatta sormet ja varpaat olivat amputaation partaalla aina töihin ja kotiin saapuessani. Ja raskaissa kamppeissa on melkoisen työlästä polkea. Tuuli saa pyörän välillä lähes pysähtymään.

Soutamista: Pikku-O:lla oli omassa koulussaan kansainvälisyyspäivä, ja hänen ryhmänsä edusti saksalaisia(!). T pääsi hetkeksi pienten esitystä katsomaan. Tällä kerralla tämän hetken lyhensi 15 minuuttia ennen saapumistaan tulostaan ilmoittanut kaasumittarinvaihtaja, ei niinkään T:n omat lukukiireet, joita niitäkin on melkoisen paljon ollut. T sai nimittäin palautettua omalle väitöskirjaohjaajalleen tämän pitämän kurssin lopputyön (=Term Paper). Vaatimuksena oli n. 15 sivun paperi. T pienensi fonttikokoa ja marginaaleja. Tulos mahtui 144 sivulle..

Huopaamista: Jouduin toteamaan, että viisi lähettämääni apurahahakemusta palasi bumerangina takaisin. Vielä ei ole T:n täkäläiseen hintatasoon suhteutettuna pienehköä apurahaa lukuunottamatta yhtään positiivista viestiä säätiöiltä ensi lukuvuotta varten. Mieli oli päivän verran aavistuksen mustanpuoleinen.

Soutamista: Father Gary tuli meillä jälleen käymään. Vierailu sujui tutulla tavalla. Ensin lapset olivat niin mielissään, että pörräsivät miehen ympärillä, ihastelivat Garyn tuomia paketteja (joista Pikku-O:n saama vei selvästi voiton - liikkuva ja pientä ääntä pitävä hamsteri, Zhu Zhu Pet), hävisivät yläkertaan leikkeihinsä, istuivat kohtuullisen sievästi pöydässä, Pikku-O piti monologiaan ja poistuivat sitten iltapuuhien kautta 'nukkumaan'. Viimeksi mainittu voisi ehkä pudota huopaamiskategoriaan, sillä jouduin käyttämään kaikki lastenkasvatusmetodit (lahjonta, kiristys ja uhkailu) heidän hiljentämisekseen. Ennen pitkää kuitenkin tuli hiljaista, joten soutamiseksi vierailu jäi.

Huopaamista: Saimme asianajajamme kautta epäonniseeen talokauppaamme liittyen sen verran suuren haasteen, että apurahatutkijan puntit hieman tutisevat. Eläköön salaiset virheet ja omakotitalon myyjän viiden vuoden vastuu!

Soutamista: Pikku-O:n joululoma alkoi. On ihana, kun pienen ei tarvitse kahteen viikkoon herätä kesken makoisimpien unien. Ja iltaisin ei tarvitse huutaa ja mesota ihan vaan väsymyksensä vuoksi.

Huopaamista: T:lla on vielä yksi kirjoitustehtävä, joka pitää palauttaa maanantaina. Silmäpussit roikkuvat polvissa. Minulla on töitä vielä keskiviikkoiltaan ja E:lla ja Iso-O:lla jopa torstai-iltapäivään. Jaksaa, jaksaa!

Soutamista: Viikonloppu. Jouluruokien valmistaminen on ollut melkoisen mukavaa. Uunia odottavat porkkanalaatikko, lanttulaatikko ja yön yli imeltyvä perunalaatikko - huomiselle on vielä tiedossa taatelikakun valmistaminen. Sitten onkin niiltä osin tarpeeksi valmista. T, E, Iso-O ja Pikku-O kävivät edellisen vuoden tapaan kaatamassa ison kuusen luterilaisen seurakunnan kirkkoon, ja jälleen kerran T:n läsnäolo oli vaurioiden välttämisen vuoksi tarpeen. Kuusen kaatamisen jälkeen E kävi joulunäytelmän harjoituksissa, ja harjoitusten jälkeen suuntasimme erään E:n ja Iso-O:n koulukaveriperheen jouluvastaanotolle heidän upeaan kotiinsa. Lasten viihtymisestä huolehti perheen Nanny, aikuisten tarjoiluiden jouhevuudesta kolme lastenhoitajan ystävää. Viihdyttävää todellakin. Lapset hävisivät toisten lasten kanssa lähes heti sisään saavuttuamme. Mekin olimme yli puoli tuntia kauemmin kuin olimme suunnitelleet.

Tuntumani oli kirjoituksen alussa oikea. Soutamista on ollut enemmän. Tästä on hyvä jatkaa.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Aurinkoinen lauantai, sateinen sunnuntai

Lauantaina oli ihana keli. Aurinko paistoi ja tuntui ihan keväältä. Hitaan aamun jälkeen lähdimme kiertämään läheisen puistoalueemme (Cold Spring Park) lenkkiä kiireettömästi kävellen. Lapset raahasivat pitkiä keppejä, Iso-O suurinta, noin reitensä paksuista painavaa oksaa. E:n oksasta kuului lasermiekan ääni, Pikku-O:n keppi päästeli ajoittaisia laukauksia kohti vaihtuvaa maalia. Jokainen lenkkipolun treenipaikka piti kokeilla, jäätyneiden lampien jäänkestävyys testata ja oikopolku tarpoa. Varoitin toistuvasti yllättävistä heikoista kohdista virtauspaikkojen läheisyydessä. Varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Oppi meni perille vasta Iso-O:n upottua nilkkojaan myöten mutavelliin. Olimme metsässä kaikkinensa yli kolme tuntia. Pikku-O:n askel alkoi painaa parin sadan metrin päässä kotoa.

Sunnuntaina satoi kaatamalla. E ja T kastuivat matkalla E:n joulunäytelmän harjoituksiin ja takaisin. Mukaan tuli sotilasasu, joka pitää pestä ja silittää ensi sunnuntain esitystä varten. "Tulettehan sitten katsomaan?" Pienen välipalan jälkeen oli aika lähteä kohti E:n kaverin syntymäpäiviä - taas. Nyt kyseiset juhlat olivat onneksi kävelymatkan päässä Hyde Community Centerissä, ja aiheena tälläkertaa oli Club Penguin. Käytännössä tämä oli tarkoittanut melko tavanomaisia syntymäpäiviä keskuksen liikuntasalissa. Mutta teema pitää olla.

Pikku-O:lla ja T:lla käynnistyy huomenna syyslukukauden viimeinen viikko. Meillä muilla uurastusta on vielä melkein kaksi. Päivä kerrallaan.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Pakkasen aiheuttamaa

Charles River on jäätynyt. Kun lunta ei vielä ole, kiiltää auringonvalo kirkkaalta peilipinnalta. Yliopistojoukkueiden soutu- ja purjehdustreenit ovat siirtyneet sisätiloihin. Oravat, valkoposkihanhet ja sorsat sen sijaan ovat poukkoilleet edestakaisin niinkuin aiemminkin. Pelonsekaisella kauhulla odotan sitä melko väistämätöntä tilannetta, että ajan jonkun niistä päälle; oravan hännänpäästä taisi jo pieni tupsu irrota erään kohtaamisemme johdosta.

Olemme viikon ajan eläneet selvästi pakkasen puolella. Alkuviikon lumimyrsky ei yltänyt Massachusettsin rannikolle, joten lumenluonnilta olemme toistaiseksi välttyneet. Tänä vuonna sitä saakin ihan vakavissaan tehdä - mikäli talonedusta ei ole sataneesta lumesta siistinä 24 tunnin kuluessa, antaa kaupunki 50 dollarin muistutuksen asiasta. Samalla voi pahimmillaan joutua vastaamaan liukastuneen ihmisen sairaanhoitokustannuksista ym. Voitte varmaan arvata, että uudesta määräyksestä on tullut melkoinen mielipiteiden taistelu. Me olemme tänä vuonna aseistautuneet edellistä vuotta paremmin. Suomesta kesällä ostettu ja lentokoneen ruumassa tänne tuotu lumikola odottaa autotallissa ensimmäistä tulikoettaan.

Kylmän sään johdosta meille on muuttanut alivuokralainen. Onneksi on kokemusta mökkiolosuhteista - muuten olisi voinut päästä ylä-Fis, kun lusikkalaatikkomme sisältö oli pienen hiiren tai vastaavan (maaorava?) kakan peitossa. Sain laatikon siivottua tiistaina. Keskiviikkoaamuna T lähetti kuvan laatikosta, jossa veitsen kahvaosa oli jyrsitty ja tuotos levitelty ympäriinsä. Torstaina pöytäkranssimme neulaset oli levitelty ympäri ruokasalin pöytää, ja jotta syyllinen kävisi selväksi, oli jälkeen jätetty jälleen kerran muutama pikkupökäle. Minkäänlaisia tautejahan nämä jyrsijävieraat eivät levitä - eiväthän?

Charles Riverin jääpinta taitaa jälleen sulaa. Muutaman seuraavan päivän aikana on tiedossa lämpimämpää ja sateisempaa. Ehkä alivuokralaisemmekin pysyy paremmin omassa huushollissaan. Lunta saamme edelleen odotella.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Itsenäisyyden aate on mun vaate

Suomi on tänään jälleen kunnioittanut suvereenia taivaltaan monin tavoin, myös tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton merkeissä. Monissa tilanteissa on kyse palaamisesta symbolein tai symbolisin teoin ilmaistuun ja siten vahvennettuun suomalaisuuteen, siis eräänlaisesta kansallisen riitin omaehtoisesta noudattamisesta. Juhlavastaanoton televisioinnin seuraaminen voidaan nähdä samasta näkökulmasta.

Yleisradion ohjelmatarjonnassa on tämä rituaalinen suorittaminen tullut valtakunnan ”ykkösjuhlaksi” mainitun vastaanoton suhteen kuitenkin ajan saatossa käsittämättömäksi. En yksinkertaisena ihmisenä kykene ymmärtämään, miksi valtiollista olemassaoloa ja suomalaista osaamista kunnioittava vastaanotto muuntuu ohjelmallisesti kuin Ascot’n hevoskilpailuiden maneereiden epätoivoiseksi kopiointiyritykseksi – siis mehukkaimman haastateltavan metsästämiseksi ja ainakin kommentaattoreiden välittämän viestin mukaan kilpailuksi rohkeimmasta puvusta.

Varsinainen ymmärtämisen ongelmani koskee juuri merkittävässä määrin seuratun ohjelman kommentaattoreita. Voin vain ajatella, että ohjelmaa seurataan heistä huolimatta. Jos kyse on eräässä mielessä valtiollisten saavutusten muistamisesta ja juhlistamisesta, miksi itseoikeutettuina kommentaattoreina vuosi vuodelta tilaisuutta selostavat henkilöt, joiden kompetenssi liittyy puvun materiaaliin, leikkaukseen tai sen kantamiseen? Jos visuaalisuus edistää viestien perillemenoa, mikä olikaan viesti? On hankalaa uskoa, että vaatteet ja kampaukset olisi asiayhteydestä etsitty syväsisältö. Televisioinnin nykytilannetta eivät pelasta muutamat irralliset haastattelut, joiden tulee kuin sanomattomasta pakosta vähintään päättyä kysymyksiin joko illan kappalevalinnoista, tanssilattian tungoksesta tai siellä pyörähtelystä.

On varmasti niin, että valitun ohjelmalinjan suhteen on mahdollista piiloutua sellaisen keskustelun taakse, jossa sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät valottavat jälkimodernin yhteiskunnan valtio- ja yhteiskuntakäsityksen filosofisia murroksia – myös subjektivismia, individualismia ja hedonistis-emotivistista elämyshakuisuutta: ”Tätähän massat haluavat!”. Toisaalta ajattelen, että Yleisradio on pintajournalistisella toiminnallaan synnyttämässä tällaista mielikuvaa, ”tuottamassa” jälkimodernia maailmankuvaa, johon ei tosin teoreettisessa mielessä kuulu myöskään sitoutuminen institutionaalisen toiminnan tukemiseksi mielletyn televisiomaksun maksamiseen.

Huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että journalistisen itsekritiikin ja kunnianhimon puute ei rajoitu vain Yleisradioon vaan vastaavaa ilmiötä on mahdollista tutkailla jo viikkoja ennen ja varsinkin jälkeen itse tapahtuman. Saska Snellman kirjoitti taannoisessa kolumnissaan vastaanottoon liittyvästä tiedonvälitystyylistä, jota hän nimitti jo ”mediakiusaamiseksi” (HS 15.12.2007): ”Linnanjuhlat ovat vuoden suurin kiusauskarnevaali. Haaskalintuparvena toimittajat syöksyvät listaamaan pahimmat mokat ja kaameimmat mekot.” En allekirjoita tätä pessimismiä niiltä osin kun Snellman viittaa toimittajien pahantahtoisuuteen, sen sijaan koen hänen kuvanneen tapahtumaan liittyvän journalistisen kulttuurin yleisen linjan, jossa asiakysymysten ohi ajaa pintajulkisuus sanan rehevimmässä merkityksessä.

Avoimeksi siis jää, missä ovat kommentaattorit ja ylipäänsä kysymykset vuoden sisään muuttuneen Suomen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen statukseen liittyen, huomiot poliittisesta, uskonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä, elinkeinoelämän toiminnasta, kulttuuri- ja koulutuselämän menestyksestä ja haasteista? Olisiko todella niin paljon hankalampaa tuoda laajemmin esiin vastaanotolle kutsuttujen osaamista ja samalla nostaa näkyviin yrityksiä etsiä oikeudenmukaista ja aitoa yhteiskuntaa, pyrkimyksiä kansalaisjärjestöissä ja monenlaisessa työelämässä? Eikö kiinnostus voisi – myös kunnioituksesta aiempien sukupolvien työtä kohtaan – keskittyä kulttuuri-, tiede- ja hyvinvointipolitiikan sekä monipuolisen kestävän kehityksen toimintaohjelman kysymyksiin, siis valtiollisen olemassaolon puolustamiseen nykyajassa?

Suomi on jälleen äskettäin eri mittarein todettu yhdeksi menestyvimmistä ja rikkaimmista valtioista monella tapaa rikkinäisessä ja inhimillisesti ajatellen kohti tuntematonta kulkevassa maailmassa. Onko oman valtiollisen ykkösjuhlamme tiedonvälityksen sisällöstä luettava tähän hyvinvointiin nojaavan hybriksemme olevan sitä luokkaa, että voimme unohtaa olemassaolomme oikeutusta koskevan kysymyksen ja keskittyä television ja lehdistön edessä regressiivisesti tuijottamaan tanssin tahtiin keinahtelevia frakkeja ja kaula-aukkoja – vai onko kyse vain rehellisen huonosta journalismista?

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Synttärihumua ja ylimääräistä kumua

Lapsilla on riittänyt virtaa. Ja kun itsellä ei ja T on ollut kiinni kirjoitushommissa, on meno ollut välillä vähintäänkin henkeä salpaavaa.

Lauantaiaamu alkoi aikaisin. E:n luokkakaverin synttärit olivat Woburnissa, n. 20 mailin (32km) päässä jo klo 9 aamulla, ja paikalla piti olla ajoissa. Viime metreillä Iso-O jättäytyi kyydistä, joten mukaan lähti E:n lisäksi vain Pikku-O. E pääsi innoissaan syntymäpäiville, ja meidän piti Pikku-O:n kanssa kuluttaa kaksi tuntia tutustuen pikkukaupunki Woburniin. Siihen kaksi tuntia oli ruhtinaalisesti. Onneksi Woburn Public Library oli auki - ehdimme Pikku-O:n kanssa 'lukea' lähes kaksikymmentä eri kirjaa kannesta kanteen. Aika mateli. Ajoimme syntymäpäiväpaikan pihaan yli puoli tuntia ennen juhlien loppumista. Kun sisään tuntui menevän muitakin, luikahdimme itsekin, ja lopputuloksena saimme E:n matkaan varttitunti ennen juhlien loppumista. Meteli oli sen verran huima, että E tuntui suorastaan lähtevän mielellään matkaamme. Mutta hauskaa oli ollut.

Kotona Iso-O pelasi juuri ylös raahautuneen T:n kanssa viikonlopun hittipeliä ("Connect Four") yläaulan lattialla. Iso-O:lle oli ollut melkoinen pettymys, kun T ei ollutkaan heti kahdeksan aikaan noussut hänen kanssaan peliä pelaamaan sillä seuraksella, että hän oli n. 10 minuutin välein käynyt asiaa varmistamassa. T näytti lievästi sanottuna pöllämystyneeltä.

Sunnuntaiaamusta T kävi viemässä E:n (Iso-O ei halunnut lähteä) joulunäytelmän harjoituksiin. Itse esitys on neljäntenä adventtisunnuntaina, ja E tiesi heti haluavansa olla sotilas. Lieneekö käynyt mielessä jokin StarWars-asuste lasermiekkoineen? Toivottavasti aavistuksen vanhemman ajan sotisopa ei tule olemaan pettymys. Harjoitus oli kuitenkin ollut mieluinen, ja kotiin saapui punaposkinen poika hyräillen yhtä oppimaansa laulua.

Iso-O ja Pikku-O leipoivat sinä aikana pizzan; alusta asti kahdestaan. Pientä apua tarvitsivat toki taikinan vaivaamisessa sekä siinä, että täytteet annettiin heille oikeassa järjestyksessä, mutta käytännössä he tekivät meille tämän päivän ruoan. Molemmat olivat kovin ylpeitä. Pikku-O tosin ei päässyt nauttimaan itse tuotoksesta, sillä valmistusvaiheessa hän tapansa mukaan naposteli kaikkea niin paljon, että maha oli ihan pullollaan jo ennen pöytään istumista.

Lasten energiamäärä on vain tuntunut lisääntyvän kohti viikonlopun loppua. Ulkoilu omalla pihallakin on ollut yhtä tapahtumaa toisensa jälkeen. Isosta pallopensaasta katkesi oksa ja urheiluhousuihin tuli kaksi reikää Iso-O:n kiipeämisen seurauksena. Pikku-O:n kaikki vaatteet piti laittaa pesuun, koska ulkona tuli "pissii, hätää". E:n kenkä lensi kolmikerroksisen talomme katolle. Jne. Pitäisi olla vielä yksi päivä aikaa hengähtää. Mutta toisin kuin Suomessa, meidän täytyy huomenna mennä töihin ja kouluun, vaikka on Suomen itsenäisyyspäivä.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Adventtiaika alkoi

Viime sunnuntaina sai avata ensimmäisen luukun adventtikalenterista. "Mä en malta odottaa!" kommentoi Iso-O jo monta päivää aiemmin, mutta antoi kalenterin kuitenkin olla rauhassa aina sunnuntai-iltapäivään saakka. T nimittäin antoi luvan avata luukun vasta adventtikirkosta saavuttuamme.

Olimme pitkästä aikaa kirkossa. Alkuperältään ruotsalaisesta kirkkoherrasta huolimatta Hoosiannaa ei laulettu, mikä oli pieni pettymys. Hassua, miten pienet perinteisiin tai suomalaisuuteen liittyvät asiat tuntuvat ulkomailla asuessa tärkeiltä. Kirkkokahvien jälkeen pääsimme tutustumaan täkäläiseen perinteiseen, ja saimme itse muiden mukana tehdä kaksi havukranssia kotiinvietäväksi. Täytyy kyllä tunnustaa, että oma tekeleeni ei ehkä olisi ollut se kukkakaupan kaunein. T viimeisteli sen nätiksi, ja nyt meillä on havukranssi ulkona ovenpielessä sekä neljän adventtikynttilän kranssi ruokasalin pöydällä. Ensimmäinen kynttilä sytytettiin illalla. Pikku-O:n oli vaikea ymmärtää, miksi muut jätettiin sytyttämättä.

Flunssa on värittänyt viikkoamme. Lapset ovat jo olleet hieman paremmassa voinnissa, mutta itse en millään meinaa päästä siitä irti. Asiaa ei tosin ole yhtään helpottanut se, että vastoin kaikkia potilailleni antamia ohjeita olen pyöräillyt päivittäin töihin ja takaisin. Tosi fiksua! Onneksi kukaan ei ole erehtynyt ottamaan keuhkokuvaa tai sydänkäyrää - olisi varmaan ruvennut vähän pelottamaan. Miksi sitten olen syyllistynyt moiseen typeryyteen? Aamuisin suuren kahvikupin jälkeen vointi on ollut kohtuullisen hyvä (ns. työkuntoinen), ja lasten hakeminen kouluistaan polkupyörällä on niin paljon kätevämpää kuin kävellen (tai autolla, joka ensin pitäisi hakea kotoa), että jotenkin sitä on kokonaistilanteen kannalta luullut tekevänsä fiksusti. Tätä kirjoittaessani huomaan, että perusteluni ovat melkoisen hatarat.

Adventtikalenterin luukkuja on jo avattu lähes viikko. T on kirjoittanut pää höyryten. Luennot loppuvat ensi viikon jälkeen, paperit pitäisi olla valmiina ja loppukokeiden suoritettuna parin viikon päästä. Iso-O pääsi ensimmäisille kaverisynttäreilleen. Innostuneisuus oli etukäteen niin suurta, että tyttö pörräsi ympäri taloa lähes mekossaan pysymättä. Ja synttäreiltä hakiessani vastassa oli punaposkinen intoa puhkuva viisivuotias, joka ei olisi millään malttanut kotiin lähteä. Pian lähdetään viemään E:a omille kaverisynttäreilleen. Ja huomenna onkin jo toisen kynttilän sytyttämisen vuoro.