Varoitus: Tämä postaus ei ole heikkohermoisille, joten jos verenpaine tai sydänvika vaivaa, älä jatka paria alkukappaletta pidemmälle.
Viimeinen viikko on ollut huomattavan sisältörikas. Aloitetaan keriminen sieltä positiivisesta päästä ja sitten päästään pääasioihin.
Aivan alkuun on toki mainittava, että Iso-O sai jälleen Principal's Super Starin eli koulun rehtorin myöntämän erityistunnustuksen. Näitä säännöllisesti jokaiselle jaettavia tähtösiä on jo tullut, mutta jännityksenä aina se, milloin ja mistä aiheesta tähden saa. Tällä kertaa Iso-O:n tähden perusteena oli "Outstanding achievement in her enthusianism during our bird unit: Iso-O did a wonderful job researching the Trumpeter Swan. Her picture was detailed and labeled appropriately." Kivahan se on huomata, että muutkin arvostavat Iso-O:n taiteellista lahjakkuutta.
Kaikenlaista tähtisadetta tuli myös viime viikonlopun New Yorkin reissulla, jossa kävimme siis ystäviemme G:n ja A:n häiden tiimoilta. Lapset olivat reippaita ja kaikinpuolin siivoja, joten oli helppoa olla ylpeä, myhäilevä isä. Iso-O sai runsaasti huomiota elegantista juhlamekostaan, samoin kuin E ja pikku-O yhtenevistä asuistaan ja kansaa positiivisesti kohahduttaneista manöövereistään tanssilattialla. Kamerasalamat välähtelivät. Sulhas-G lähetti seuraavana päivänä tekstiviestin, jossa kiitti mainiosta osallistumisesta ja totesi, että lapset olivat olleet häiden "spectacle". Viestin muun sisällön perusteella G ei kuitenkaan tarkoittanut sitä negatiivista konnotaatiota mikä suomen spektaakkeli-sanaan yleisesti liittyy.
Häiden lisäksi verestimme lasten muistia muutamalla keskeisellä maamerkillä (Central Park ja Times Square mukaanlukien), ja oikeastaan ainoat ongelmat jäivät siihen, että E:n kovasti odotettu Englannista tilattu puku piti lähettää toistamiseen lisämaksullisena kuriiripostina, kun US Postal Servise (melkein) hukkasi sen ensimmäisen (sehän tietysti toimitettiin heti häitä seuraavana arkipäivänä, kun se sitä ennen oli ollut jo kaksi viikkoa teillä tietymättömillä), sekä siihen, että sompaillessamme Brooklynin/Queensin motariviidakossa navigaattori sanoi sopimuksensa irti juuri parahultaisella hetkellä kun olisi pitänyt saada selville, mistä exiteistä sitä nyt sitten eteenpäin päästäänkään.Vahva intuitio kuitenkin pelasti pahemmasta ja suikkasimme suorilta oikeaksi osoittatuneita ajoväyliä pitkin takaisin kotiin.
Ja nyt sitten niihin sisältörikkaisiin asioihin - jatketaan autoteemalla. Aluksi selvennys: ihmishenkiä ei ole menetetty, vaikkakin myös nirtsaaminen kuuluu alla oleviin asioihin.
Olen nyt vuoden verran kuljettanut pikku-O:ta kaksi kertaa viikossa puheterapiassa, sillä siitä on selvästi hyötyä pikkumiehen kielelliselle kehitykselle. Samaisella reissulla olin viime perjantainakin, juuri ennen pitkää viikonloppua jolloin NY-reissummekin oli tarkoitus tapahtua. Jo määränpäätä edeltävissä valoissa huomasin, että takana olevassa isossa kaupunkimaasturissa oleva nuori naiskuljettaja heilui auton sisällä kuin etsien jotain - mahdollisesti tuhkakuppia, sillä rööki oli palamassa varsin rennon letkeästi kun ajaessa on toki kiva tehdä kaikenlaista (kuten esimerkiksi lukea kaupunkiliikenteessä kirjaa - olen todistanut tätä useaan kertaan, ja joka kerta nuorehkon naiskuljettajan toteuttaessaan em. tavalla itseään [tämä on havaintojen summaus, ei henkilökohtainen kannanotto]).
Valoista noin sata metriä edettyämme laitoin vilkun oikealle, hidastin jarruttamalla ja olin ohjaamassa kadun varteen parkkiin, kun sama typykkä vetäisi täyttä häkää peräämme. Hän ei omien sanojensa mukaan nähnyt meitä ennen kuin viime tipassa, jolloin jarruttaminen ei enää auttanut. Oma automme sekä työntyi että kääntyi törmäyksen voimasta siten, että se nousi kokonaan normaalia korkeamman reunakivetyksen yli jalkakäytävälle ja iski sen toisella puolella olevasta, leikkipuistoa ympäröivästä metalliaidasta yhden metallitolpan irti.
Toisin sanoen, juuri muutama viikko sitten varsin aikaavievän prosessin myötä hommaamani J:n työssäkäyntiauto menee remonttiin sekä keulasta että etenkin perästä, jota isku työsti ihan kunnolla uuteen uskoon. Lisäksi vaihtoon toivottavasti pääsevät ohjaus-/jousitusjärjestelmät, samoin kuin akselistot ja renkaat vanteineen, sillä ilman näitä koskevia ongelmia ei tällaisesta äkkiloikasta selvitä. Korjaaminen on kuitenkin vasta hamassa tulevaisuudessa tapahtuva asia, sillä olemme (lue: olen) paperisodassa aivan alkuvaiheessa. Hienoa, että on aikaa omalle tutkimukselle, kun muutoinkaan ei kalenteri olisi ollut asioiden-jotka-vain-täytyy-tehdä vuoksi kovin täynnä.
Mutta tarina jatkuu, pääsemme pääasiaan. Kalenterin täytettä oli nimittäin tullut jo ihan riittämiin aiemmin viikolla. Sekä E:n ja Iso-O:n että pikku-O:n kouluista on koko koulussakäyntiajan saapunut säännöllisin väliajoin tiedotteita, joissa on mainittu joltain luokkakaverilta löydetyn pikku-ystäviämme päätäitä. Olen ainakin itse jo aikapäivää sitten joutunut valmistautumaan ajatukseen, että kyse on vain hetkestä, jolloin saamme samat kaverit itsekin vieraaksemme. Se hetki oli viime viikon tiistaina. Väitöskirjan kirjoittaminen etenee mallikkaasti päivittäisten hiustarkastusten, uusintakäsittelyjen, kaikkien vuodevaatteiden toistuvan pesemisen, siivoamisen ja muun asiaan kuuluvan yleissäätämisen merkeissä.
(Tarkennukseksi todettakoon, että monestakin syystä olin
varmistanut, ettei esimerkiksi aiemmin mainittuun hääjuhlaan tullut mukanamme mitään kuokkavieraita.) Se on nyt sitten meidän vuoromme olla anonyymi syy, jonka perusteella varoituskirjeet koteihin on lähetetty. Jos perusarki tuntuu haastavalta, tervetuloa hakemaan kovuutta tältä boot campilta!
Kaiken kukkuraksi kirkkoherra John (oikeammin: Johan) soitti ja tiedusteli, voisinko tuurata puolentoista viikon päästä messussa kun hän on muilla mailla. Asia jäi auki, palaamme siihen myöhemmin. Sen lisäksi että totesin kirkkoherralle tilannekuvauksena jo, että J on vielä useamman viikon Suomessa ja totaalihoitovastuullani olevat lapset ovat siksi asiassa huomioitava aspekti, on ajatuksissa vilahtanut lause: "Johan, on hulinaa."
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
tiistai 22. toukokuuta 2012
Koti-isän arkilohipasta (tai arki-isän kotilohipasta)
Viikon alun tunnelmat nyt tässä muodossa:
Tule häröpallona ovesta sisään, ota ainakin omat kengät pois jalasta. Komenna lapset tyhjentämään reput ja menemään iltapesulle.
Laita runsaaseen kiehuvaan veteen kunnon römpsäys merisuolaa ja Meksikonlahden vuodon verran oliiviöljyä. Lisää simpukkapasta kevyesti sekoittaen joukkoon siinä vaiheessa kun suola on liuennut ja öljyä ei kunnolla erota veden roiskumisesta.
Laita kuumaan, reilunkokoiseen kasariin kolme pieneksi hakattua valkosipulinkynttä, samoin hakkeloitu keskikokoinen sipuli ja oman maun mukaan punaista chiliä (ei pulveria vaan aitoa tavaraa - ja liika on aina liikaa). Kuullota oliiviöljyssä, kunnes chilin ja valkosipulin aromit kietoutuvat yhteen ja öljy muuttaa väriään punertavaksi. Lisää joukkoon pari kourallista jäisiä jättikatkaravunpyrstöjä ja kääntele niitä öljyssä.
Sekoita välillä samalla puuhaarukalla kattilassa kiehuvia pastoja.
Kun katkaravut ovat saaneet pintaansa jonkin verran väriä, lisää kasariin jäljellä oleva lauantaina valmistettujen uunilohipalojen kuorrute eli punasipuli-tomaatti-tilli -kombinaatti pieneksi hakattuna. Kääntele ja anna muhia hetki, kunnes tomaatti lisää pannulla olevien ainesten punan syvyyttä.
Kun kasarissa oleva massa taintuu lähemmäs yhtä kokonaisuutta, lisää pannulle pieneksi kuutioidut (uunissa siis jo kypsennetyt) lohipalat. Pidä huolta, että kasarissa oleva neste porisee koko ajan, siis ettei pannu kylmene tämän operaation aikana. Sekoittele ja varmista, että myös lohipalat saavat väriä pintaansa.
Varmista missä kypsymisasteessa pastat ovat, sekoittele ja tee "note to self" että vielä hetken saavat kiehua.
Kun kasarissa oleva tavara näyttää olevan sopusoinnussa keskenään, ota jääkaapista kääretortun tekemisestä ylijäänyt vispikerma. Lisää se pannuun hellävaraisesti sekoitellen ja jatka hieman maidolla, jotta saat lisättyä nesteen määrää. Muista kuitenkin, että jääkaapissa on myös parin viikon takaisista vappubileistä jäljellä vielä boolivalkoviiniäkin. Lisää kasariin pari kunnon lorausta, sekoita, ja anna alkoholin kiehua pois samalla kun pilkot lasten lunch-bokseissa olleita viinirypäleitä lohkoiksi. Sekoita lohkot kastikkeen joukkoon lisäämään hedelmäisyyttä.
Laita pastakattilan liekki pois päältä.
Varmista kastikkeen sakeus ja mausteisuus. Lisää rämäkästi tuoretta rouhittua mustapippuria laventamaan makupalettia, samoin kuin pieni turaus ketsuppia auttamaan kastikkeen sakeuttamisessa. Sekoita kevyesti, varmista makujen harmonia ja laita liekki pois kasarin alta.
Anna kastikkeen vetäytyä hetki sillä aikaa, kun noudat kaapista ison pastakulhon. Varmista, että pasta on sopivan kypsää eli hieman vielä tanakkaa (al dente), sillä lerpusta pastamäihästä ei tykkää oikein kukaan.
Kaada pastavesi pois, sikäli jos sitä ei puolestaan tarvita kastikkeen lisänesteytykseen. Kumoa pastat oliiviöljyllä pirskoteltuun vuokaan, tasoittele pasta ja lisää äsettynyt kastike kauhalla (ei kaatamalla!) pastan päälle. Tee kauhalla joitakin "pistoja" kastikkeeseen, jotta se valahtaa sopivalla tavalla pastan joukkoon. Koristele parilla hyppysellisellä omalta pihalta haettua ja pieneksi silputtua ruohosipulia.
Huuda yläkertaan, että nyt olis ruokaa tarjolla. Yritä murista kun kaikki tulevat portaat valoa nopeammin eli kaatumis-/loukkaantumistodennäköisyyden lähestyessä asymptoottisesti ykköstä. Pyydä ystävällisesti seuralaisiasi huolehtimaan ruokajuomien tarjoilusta ruokasalin puolelle, samoin kuin käsien pesusta.
Tarjoile arki-isän kotilohipasta limellä pirskotellun vihersalaatin ja oman maun mukaan annoksen päälle raastetun parmesaanin kanssa hyväruokaiselle porukalle.
Pohdi, mitäs huomenna syötäisiin.
Tule häröpallona ovesta sisään, ota ainakin omat kengät pois jalasta. Komenna lapset tyhjentämään reput ja menemään iltapesulle.
Laita runsaaseen kiehuvaan veteen kunnon römpsäys merisuolaa ja Meksikonlahden vuodon verran oliiviöljyä. Lisää simpukkapasta kevyesti sekoittaen joukkoon siinä vaiheessa kun suola on liuennut ja öljyä ei kunnolla erota veden roiskumisesta.
Laita kuumaan, reilunkokoiseen kasariin kolme pieneksi hakattua valkosipulinkynttä, samoin hakkeloitu keskikokoinen sipuli ja oman maun mukaan punaista chiliä (ei pulveria vaan aitoa tavaraa - ja liika on aina liikaa). Kuullota oliiviöljyssä, kunnes chilin ja valkosipulin aromit kietoutuvat yhteen ja öljy muuttaa väriään punertavaksi. Lisää joukkoon pari kourallista jäisiä jättikatkaravunpyrstöjä ja kääntele niitä öljyssä.
Sekoita välillä samalla puuhaarukalla kattilassa kiehuvia pastoja.
Kun katkaravut ovat saaneet pintaansa jonkin verran väriä, lisää kasariin jäljellä oleva lauantaina valmistettujen uunilohipalojen kuorrute eli punasipuli-tomaatti-tilli -kombinaatti pieneksi hakattuna. Kääntele ja anna muhia hetki, kunnes tomaatti lisää pannulla olevien ainesten punan syvyyttä.
Kun kasarissa oleva massa taintuu lähemmäs yhtä kokonaisuutta, lisää pannulle pieneksi kuutioidut (uunissa siis jo kypsennetyt) lohipalat. Pidä huolta, että kasarissa oleva neste porisee koko ajan, siis ettei pannu kylmene tämän operaation aikana. Sekoittele ja varmista, että myös lohipalat saavat väriä pintaansa.
Varmista missä kypsymisasteessa pastat ovat, sekoittele ja tee "note to self" että vielä hetken saavat kiehua.
Kun kasarissa oleva tavara näyttää olevan sopusoinnussa keskenään, ota jääkaapista kääretortun tekemisestä ylijäänyt vispikerma. Lisää se pannuun hellävaraisesti sekoitellen ja jatka hieman maidolla, jotta saat lisättyä nesteen määrää. Muista kuitenkin, että jääkaapissa on myös parin viikon takaisista vappubileistä jäljellä vielä boolivalkoviiniäkin. Lisää kasariin pari kunnon lorausta, sekoita, ja anna alkoholin kiehua pois samalla kun pilkot lasten lunch-bokseissa olleita viinirypäleitä lohkoiksi. Sekoita lohkot kastikkeen joukkoon lisäämään hedelmäisyyttä.
Laita pastakattilan liekki pois päältä.
Varmista kastikkeen sakeus ja mausteisuus. Lisää rämäkästi tuoretta rouhittua mustapippuria laventamaan makupalettia, samoin kuin pieni turaus ketsuppia auttamaan kastikkeen sakeuttamisessa. Sekoita kevyesti, varmista makujen harmonia ja laita liekki pois kasarin alta.
Anna kastikkeen vetäytyä hetki sillä aikaa, kun noudat kaapista ison pastakulhon. Varmista, että pasta on sopivan kypsää eli hieman vielä tanakkaa (al dente), sillä lerpusta pastamäihästä ei tykkää oikein kukaan.
Kaada pastavesi pois, sikäli jos sitä ei puolestaan tarvita kastikkeen lisänesteytykseen. Kumoa pastat oliiviöljyllä pirskoteltuun vuokaan, tasoittele pasta ja lisää äsettynyt kastike kauhalla (ei kaatamalla!) pastan päälle. Tee kauhalla joitakin "pistoja" kastikkeeseen, jotta se valahtaa sopivalla tavalla pastan joukkoon. Koristele parilla hyppysellisellä omalta pihalta haettua ja pieneksi silputtua ruohosipulia.
Huuda yläkertaan, että nyt olis ruokaa tarjolla. Yritä murista kun kaikki tulevat portaat valoa nopeammin eli kaatumis-/loukkaantumistodennäköisyyden lähestyessä asymptoottisesti ykköstä. Pyydä ystävällisesti seuralaisiasi huolehtimaan ruokajuomien tarjoilusta ruokasalin puolelle, samoin kuin käsien pesusta.
Tarjoile arki-isän kotilohipasta limellä pirskotellun vihersalaatin ja oman maun mukaan annoksen päälle raastetun parmesaanin kanssa hyväruokaiselle porukalle.
Pohdi, mitäs huomenna syötäisiin.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Synttäripäivä
Sen juuri äskenkin jatketun "pidemmän blogin" kirjoittamisesta hetkeksi tänne. Päivää siis jälleen!
E juhli tänään syntymäpäiväänsä, joka monien sattumuksien johdosta muodostui varsinaiseksi ilotulitukseksi. Ei ihme, että reilusti normaalia nukkumaanmenoaikaa myöhemmin petiin kaatuessaan E totesi - tosin omaan lakoniseen tyyliinsä asiaa liiemmin suurentelematta - että päivä oli "paras syntymäpäivä, joka tähän mennessä on ollut". Huomatkaa tyylikkäästi ilmaistu varaus, että jos niikseen, parantamisen varaa kaikesta huolimatta vielä on.
Aamu sinänsä alkoi jo tutuksi tulleella tavalla: normaalin puuroaamiaisen sijaan tarjolla oli pekonia, kananmunaleipiä (hankala kuvailla, mutta kuvittele paahtoleipään keskelle reikä jossa muna paistetaan leivän myös ollessa pannulla), paistettua tomaattia ja muuta asiaan kuuluvaa. Jo tämä olisi voinut hyvin tuoda hyvän mielen E:lle koko päiväksi, hämmentävän usein hän kun ymmärtää millaisessa pyörityksessä tämä meidän hurlumheimme on ja on iloinen siitä, että hänet on ylipäätään muistettu ja hyvällä tahdolla huomioitu. Kuvittelin siis, että päivän kohokohta olisi aamiaisen yhteydessä paljastettava yllätyslahja (muut kun oli annettu ja avattu jo aiemmin).
Edellisenä päivänä kouluista kotiin pyöräiltäessä E varsin vahvasti toi esiin sen, että paljon aiemmin lahjaksi saatu uimalasit-snorkkeli -setti on auttamatta jäänyt jo liian pieneksi. Suoraan ilmastiin myös se, että nyt olisi kesää varten aika hommata ihan aikuisten kokoinen uusi setti. Sitä E ei tuolloin tiennyt, että olin aiemmin viikolla jo käynyt ostamassa hänelle juuri kuvaillun kaltaisen kokonaisuuden. Itse ryhdyin tosin samoilta polkemisilta epäilemään, että jollain omituisella tavalla E olisi tämän saanut tietoonsa. Ei ollut, sen verran hämmentynyt mies oli kun kiskaisin uuden setin näköpiiriin. Koko ja muu soveltuvuus testattiin heti ja arvostelu oli positiivinen. Asiaan palattiin muutamaankin otteeseen päivän aikana.
Ja päiväähän riitti. Kun aamiaisesta oli suoriuduttu, oli töiden aika, nimittäin puutarhatöiden. Sillä aikaa kun itse ajelin nurmet ja pikaleikkasin pensaat, koko kolmikko istutti pihalle sisätiloissa ahdistuneen kukan, siivosi autotallin lattian, pesi puutarhaletkulla autojen päältä puiden karistamat norkot ja muun moskan sekä ilakoi sortseissaan parhaan kykynsä mukaan erittäin sopivassa plus 22 aurinkokelissä.
Puutarhatöille oli ihan oma syynsä, pihan pieni putsaaminen kun oli paitsi tarpeellista, myös toivottavaa siitä näkökulmasta, että E:n ja muiden kolmikon jäsenten tietämättä heille hyvin tutuiksi tulleet kolumbialainen G ja eteläafrikkalaiset F ja D olivat tulossa alkuiltapäivästä käymään. Etenkin pikku-O on aina ajoittain toivonut (jälleen) uutta vierailua F:n ja D:n kotona (viimeksi edellisenä päivänä), ja iso-O on odottanut yhteistä piirustustuokiota G:n kanssa (G on siis filosofi, mutta pärjäisi myös kuvataidealalla hyvinkin suvereenisti).
Vierailun eräänä tärkeänä aiheena oli pikkuavun antaminen G:n ja D:n huomisaamuna edessä olevaan ajokokeeseen (kyllä, sunnuntaiaamuna puoli yhdeksältä) meidän autollamme tapahtuneiden harjoitusajolenkkien myötä, mutta prioriteettilistalla ensimmäisenä oli toki synttäreiden juhliminen. Olin edellisenä iltana lasten nukkumaanmenon jälkeen lyönyt kädet saveen ja saanut aikaiseksi kohtuullisesti onnistuneen vadelma-kermavaahto -kääretortun - oli tullut aika paljastaa tämä yllätys kaikelle kansalle. Yllättynein olin mahdollisesti kuitenkin itse, kun myös E, joka ei normaalisti kaakkubaakkelseja kauhein mitoin syö, toivoi lisää tätä herkkua! Ja itse asiassa (miltei) ensimmäisenä (heti iso-O:n jälkeen). Vadelmahillo, johon aiemmin E joissain puheissaan viitannut, taisi tehdä kauppansa.
Ennen kääretortun ja keksien syömistä E kuitenkin ikuistettiin taiteeseen. Kun G ei tiennyt, että oli saapumassa synttäreille (tarkoituksella, G:llä kun on häävalmistelutkin parahultaisesti meneillään), hän välittömästi asian ymmärrettyään halusi kuitenkin antaa E:lle lahjaksi jotain. Asioita luovasti yhdistelemällä iso-O sai seurata vierestä - saada ensikäden piirustusopetusta - samalla kun G luonnosteli E:n portretin. "For E, with love" -saatteella oleva, signeerattu tuotos tullaan ensitilassa kehystämään. Kuva tästä komeudesta saapuu sitten jossain vaiheessa kummien ja muiden sähköpostiin.
Baakkelsien jälkeen tarjolla oli puolestaan jo mainittu ajoharkka ja vapautunutta jalkapalloa pihamaalla - niin, ja tätä edeltäen G:n ja E:n välinen (totinen) shakkiottelu, mikä päättyi E.n voittoon. Tätä riemua kesti sen verran kauan, että vieraiden poistuttua muihin touhuihinsa huomasin kellon olevan tapissa ruokaa varten: tomaatti-punasipuli-tillikuorrutetut lohipalat nopeasti uuniin, perunat paloiksi ja kiehumaan muussia varten ja salaatti kulhoon. "Papan mökin" savustuspöntön tarjoamasta lohesta vesi kielellä haaveileva E sai ainakin samaa raaka-ainetta lautaselleen, jos kohta itsekin arvostan kyllä korkeammalle kyseistä lämminsavuherkkua.
Syy hienoisesti tiivistyneeseen hääräämiseen keittiössä oli se, että E:n ja O:n koulun opettajien ja oppilaiden välinen hyväntekeväisyysottelu (paikallisen syöpäjärjestön hyväksi) oli alkamassa kohtsiltään. E oli aiemmin hieman laimeasti suhtautunut ajatukseen pelaamaan lähtemisestä, mutta hänelle selvitettiin, että hyvin mielellämme kustantaisimme toivotun kohtuuhintaisen "pelilisenssin" hyvän asian johdosta (E tarkkana oli kiinnittänyt huomiota siihen, että pelaaminen toisi lisäkustannuksia taloudesta vastaaville), asia tuli hänelle itse asiassa tärkeämmäksi kuin jo alusta alkaen innolla pelaamaan menossa olevalle iso-O:lle.
Sekä E että iso-O kävivät aina vuorollaan omien luokka-asteidensa kanssa kentällä opettajia vastassa, ja E - vaikka ei maalia tehnytkään - sai muutamalla ratkaisevalla hetkellä pidettyä pelin oppilaille varsin tyylikkäin katkoin ja jopa liukutaklauksin. Puolentoista tunnin keskeytyksettömän (!) pelin jälkeen pakattiin koko konkkaronkka kyytiin ja palattiin kotiin iltapesuille ja -paloille. Lyhyen lukuhetken jälkeen valojen sammutettua koko kolmikko oli unessa alle minuutissa. Vaan se ehdittiin sanomaan, että tämä oli paras syntymäpäivä - tähänastisista.
Huomenna Museum of Fine Arts. Mutta se on jo toinen juttu.
PS. Jos kiinnostaa, tsekkaa täältä pieni väläys aiemmin viikolla esitettyyn puolen tunnin iltakonserttiin teemalla kolmosluokat ja nokkahuilu.
E juhli tänään syntymäpäiväänsä, joka monien sattumuksien johdosta muodostui varsinaiseksi ilotulitukseksi. Ei ihme, että reilusti normaalia nukkumaanmenoaikaa myöhemmin petiin kaatuessaan E totesi - tosin omaan lakoniseen tyyliinsä asiaa liiemmin suurentelematta - että päivä oli "paras syntymäpäivä, joka tähän mennessä on ollut". Huomatkaa tyylikkäästi ilmaistu varaus, että jos niikseen, parantamisen varaa kaikesta huolimatta vielä on.
Aamu sinänsä alkoi jo tutuksi tulleella tavalla: normaalin puuroaamiaisen sijaan tarjolla oli pekonia, kananmunaleipiä (hankala kuvailla, mutta kuvittele paahtoleipään keskelle reikä jossa muna paistetaan leivän myös ollessa pannulla), paistettua tomaattia ja muuta asiaan kuuluvaa. Jo tämä olisi voinut hyvin tuoda hyvän mielen E:lle koko päiväksi, hämmentävän usein hän kun ymmärtää millaisessa pyörityksessä tämä meidän hurlumheimme on ja on iloinen siitä, että hänet on ylipäätään muistettu ja hyvällä tahdolla huomioitu. Kuvittelin siis, että päivän kohokohta olisi aamiaisen yhteydessä paljastettava yllätyslahja (muut kun oli annettu ja avattu jo aiemmin).
Edellisenä päivänä kouluista kotiin pyöräiltäessä E varsin vahvasti toi esiin sen, että paljon aiemmin lahjaksi saatu uimalasit-snorkkeli -setti on auttamatta jäänyt jo liian pieneksi. Suoraan ilmastiin myös se, että nyt olisi kesää varten aika hommata ihan aikuisten kokoinen uusi setti. Sitä E ei tuolloin tiennyt, että olin aiemmin viikolla jo käynyt ostamassa hänelle juuri kuvaillun kaltaisen kokonaisuuden. Itse ryhdyin tosin samoilta polkemisilta epäilemään, että jollain omituisella tavalla E olisi tämän saanut tietoonsa. Ei ollut, sen verran hämmentynyt mies oli kun kiskaisin uuden setin näköpiiriin. Koko ja muu soveltuvuus testattiin heti ja arvostelu oli positiivinen. Asiaan palattiin muutamaankin otteeseen päivän aikana.
Ja päiväähän riitti. Kun aamiaisesta oli suoriuduttu, oli töiden aika, nimittäin puutarhatöiden. Sillä aikaa kun itse ajelin nurmet ja pikaleikkasin pensaat, koko kolmikko istutti pihalle sisätiloissa ahdistuneen kukan, siivosi autotallin lattian, pesi puutarhaletkulla autojen päältä puiden karistamat norkot ja muun moskan sekä ilakoi sortseissaan parhaan kykynsä mukaan erittäin sopivassa plus 22 aurinkokelissä.
Puutarhatöille oli ihan oma syynsä, pihan pieni putsaaminen kun oli paitsi tarpeellista, myös toivottavaa siitä näkökulmasta, että E:n ja muiden kolmikon jäsenten tietämättä heille hyvin tutuiksi tulleet kolumbialainen G ja eteläafrikkalaiset F ja D olivat tulossa alkuiltapäivästä käymään. Etenkin pikku-O on aina ajoittain toivonut (jälleen) uutta vierailua F:n ja D:n kotona (viimeksi edellisenä päivänä), ja iso-O on odottanut yhteistä piirustustuokiota G:n kanssa (G on siis filosofi, mutta pärjäisi myös kuvataidealalla hyvinkin suvereenisti).
Vierailun eräänä tärkeänä aiheena oli pikkuavun antaminen G:n ja D:n huomisaamuna edessä olevaan ajokokeeseen (kyllä, sunnuntaiaamuna puoli yhdeksältä) meidän autollamme tapahtuneiden harjoitusajolenkkien myötä, mutta prioriteettilistalla ensimmäisenä oli toki synttäreiden juhliminen. Olin edellisenä iltana lasten nukkumaanmenon jälkeen lyönyt kädet saveen ja saanut aikaiseksi kohtuullisesti onnistuneen vadelma-kermavaahto -kääretortun - oli tullut aika paljastaa tämä yllätys kaikelle kansalle. Yllättynein olin mahdollisesti kuitenkin itse, kun myös E, joka ei normaalisti kaakkubaakkelseja kauhein mitoin syö, toivoi lisää tätä herkkua! Ja itse asiassa (miltei) ensimmäisenä (heti iso-O:n jälkeen). Vadelmahillo, johon aiemmin E joissain puheissaan viitannut, taisi tehdä kauppansa.
Ennen kääretortun ja keksien syömistä E kuitenkin ikuistettiin taiteeseen. Kun G ei tiennyt, että oli saapumassa synttäreille (tarkoituksella, G:llä kun on häävalmistelutkin parahultaisesti meneillään), hän välittömästi asian ymmärrettyään halusi kuitenkin antaa E:lle lahjaksi jotain. Asioita luovasti yhdistelemällä iso-O sai seurata vierestä - saada ensikäden piirustusopetusta - samalla kun G luonnosteli E:n portretin. "For E, with love" -saatteella oleva, signeerattu tuotos tullaan ensitilassa kehystämään. Kuva tästä komeudesta saapuu sitten jossain vaiheessa kummien ja muiden sähköpostiin.
Baakkelsien jälkeen tarjolla oli puolestaan jo mainittu ajoharkka ja vapautunutta jalkapalloa pihamaalla - niin, ja tätä edeltäen G:n ja E:n välinen (totinen) shakkiottelu, mikä päättyi E.n voittoon. Tätä riemua kesti sen verran kauan, että vieraiden poistuttua muihin touhuihinsa huomasin kellon olevan tapissa ruokaa varten: tomaatti-punasipuli-tillikuorrutetut lohipalat nopeasti uuniin, perunat paloiksi ja kiehumaan muussia varten ja salaatti kulhoon. "Papan mökin" savustuspöntön tarjoamasta lohesta vesi kielellä haaveileva E sai ainakin samaa raaka-ainetta lautaselleen, jos kohta itsekin arvostan kyllä korkeammalle kyseistä lämminsavuherkkua.
Syy hienoisesti tiivistyneeseen hääräämiseen keittiössä oli se, että E:n ja O:n koulun opettajien ja oppilaiden välinen hyväntekeväisyysottelu (paikallisen syöpäjärjestön hyväksi) oli alkamassa kohtsiltään. E oli aiemmin hieman laimeasti suhtautunut ajatukseen pelaamaan lähtemisestä, mutta hänelle selvitettiin, että hyvin mielellämme kustantaisimme toivotun kohtuuhintaisen "pelilisenssin" hyvän asian johdosta (E tarkkana oli kiinnittänyt huomiota siihen, että pelaaminen toisi lisäkustannuksia taloudesta vastaaville), asia tuli hänelle itse asiassa tärkeämmäksi kuin jo alusta alkaen innolla pelaamaan menossa olevalle iso-O:lle.
Sekä E että iso-O kävivät aina vuorollaan omien luokka-asteidensa kanssa kentällä opettajia vastassa, ja E - vaikka ei maalia tehnytkään - sai muutamalla ratkaisevalla hetkellä pidettyä pelin oppilaille varsin tyylikkäin katkoin ja jopa liukutaklauksin. Puolentoista tunnin keskeytyksettömän (!) pelin jälkeen pakattiin koko konkkaronkka kyytiin ja palattiin kotiin iltapesuille ja -paloille. Lyhyen lukuhetken jälkeen valojen sammutettua koko kolmikko oli unessa alle minuutissa. Vaan se ehdittiin sanomaan, että tämä oli paras syntymäpäivä - tähänastisista.
Huomenna Museum of Fine Arts. Mutta se on jo toinen juttu.
PS. Jos kiinnostaa, tsekkaa täältä pieni väläys aiemmin viikolla esitettyyn puolen tunnin iltakonserttiin teemalla kolmosluokat ja nokkahuilu.
tiistai 15. toukokuuta 2012
Lähdön lähestyessä
Lähtöni lähestyessä on mieli ollut herkkänä perheen nuorimmilla, ja se on näkynyt eri tavoin persoonasta riippuen. Pikku-O on kaikkein avoimimmin antanut äänensä väpättää, näyttänyt surulliselta ja halunnut halata tavanomaistakin enemmän. Iso-O sen sijaan on kamppaillut vahvojen tunteidensa kanssa ja on ollut sekä mitä ihastuttavin ja huomioonottavin tyttönen että pahin mahdollinen uhmaikäinen melkein yhtäaikaisesti. E kävi asian läpi viileimmin; hän vain totesi tilanteen, harmitteli sitä kyllä, mutta jatkoi sitten muihin aiheisiin. Hyvinhän nämä täällä tulevat T:n kanssa pärjäämään. Moni asia menee varmasti jopa jouhevammin ja ongelmattomammin kuin minun kanssani. Taitaa lopulta hankalinta olla minulla itselläni. Vaikka nyt pakatessa täytyy todeta, että lähteminen yksinään on aika hirveän paljon yksinkertaisempaa kuin porukalla. Melkein tuntuu siltä kuin jättäisi jotain olennaista huomioimatta; niin nopeasti tuli tavarat kasattua. Aika näyttää, lähdinkö liian kevyin valmisteluin.
Pelkkää lähtöni suunnittelua viime päivät eivät ole olleet. Olen taistellut ja hävinnyt taistelun pihan oraville kurpitsaistutustemme kanssa. Ihmettelin, miksi vain kukkapenkin keskiosan kurpitsansiemenet lähtivät itämään. Tilanne selvisi, kun istutin uudet. Ei mennyt kauan, kun yllätin oravan itseteosta. Se oli kaivanut ihan jokaisen siemenen maasta, ja hyvällä ruokahalulla rouskutti niiden sisällön jättäen vain kuoret jälkeensä. Ei ihme, etteivät itäneet! Tein uuden yrityksen kaivamalla siemenet syvemmälle - ja totesin aamulla, kuinka kukkapenkki oli jälleen reikiä täynnä. Juuri nyt orava ei kuulu lempieläimiini. E ja Iso-O miettivät verkon asentamista ja/tai erilaisten aitasysteemien virittämistä, muttemme keksineet ratkaisua. Täytyy toivoa, että muutama itänyt siemen tuottaisi oikein maukkaan tai ainakin ison kurpitsan Halloweeniin mennessä. Kurpitsapelto jää valitettavasti kokematta, kiitos ystäväni oravan.
Koska maanantaina piti viimeistään palauttaa kulkulupani Martinos Centerille, oli aika tutustuttaa T kahden viime vuoden työpaikkaani. Kävimme ensin sairaalalla (MGH) katsomassa amfiteatteria, jossa eetteriä annettiin ensi kerran maailmassa julkisesti (Ether Dome), sitten hyppäsimme bussiin, joka kulkee 15 minuutin välein sairaalan ja kuvantamiskeskuksen välillä, ja esittelin pikaisesti paikan. Emme menneet katsomaan yhtään kuvantamislaitetta, joten keskus oli nopeasti nähty. Palautin kulkulupani toimistotädille, joka heittäytyi suorastaan leppoisaksi:"I know you will do fine at the UMASS. Send us an email every now and then", ja hyppäsimme uudelleen bussiin. Bussi vei meidät North Stationille, josta oranssi linja lähes Samuel Adams-tehtaan ovelle (Stony Brook-pysäkki). Pääsimme heti seuraavaan kierrokseen, jonka aikana kuulimme ensin oluen valmistusprosessista (minä mm. opin tarvittavat aineet: vesi, ohra, humala ja hiiva sekä sen, mitä humala on englanniksi=hop), ja sitten pääsimme maistamaan kolmea perustuotetta: Boston Lager, Boston Ale, ja vain Bostonin maratonin aikaan hanasta saatavaa Marathon-olutta mukaan saamistamme Samuel Adams-maistelulaseista. Hauska reissu. Ei ehkä kaikkein paras panimoesittelyreissu, missä olemme olleet, mutta käymisenarvoinen kuitenkin, varsinkin turisteina tänne tuleville.
E ponnistelee tänään viimeisen MCAS-kokeensa parissa, sitten onkin ponnistelut tältä keväältä ohi, vaikka koulua onkin vielä kuukausi jäljellä. T sai juuri kuulla, että hänen pitämälleen filosofian kurssille ensi vuonna on tulossa ainakin 30 opiskelijaa (25 on periaatteessa maksimi). Työtä siis riittää jatkossakin. Blogi hiljenee hetkeksi, ellei T yllätä. Palaamme asiaan henkilökohtaisesti (puhelinnumeroni Suomessa on sama kuin viime kesänä), ja blogin merkeissä, kun saavun takaisin. Mukavaa lähestyvää kesää kaikille! Pitäkää peukkuja, että byrokratia yllättää positiivisesti.
Pelkkää lähtöni suunnittelua viime päivät eivät ole olleet. Olen taistellut ja hävinnyt taistelun pihan oraville kurpitsaistutustemme kanssa. Ihmettelin, miksi vain kukkapenkin keskiosan kurpitsansiemenet lähtivät itämään. Tilanne selvisi, kun istutin uudet. Ei mennyt kauan, kun yllätin oravan itseteosta. Se oli kaivanut ihan jokaisen siemenen maasta, ja hyvällä ruokahalulla rouskutti niiden sisällön jättäen vain kuoret jälkeensä. Ei ihme, etteivät itäneet! Tein uuden yrityksen kaivamalla siemenet syvemmälle - ja totesin aamulla, kuinka kukkapenkki oli jälleen reikiä täynnä. Juuri nyt orava ei kuulu lempieläimiini. E ja Iso-O miettivät verkon asentamista ja/tai erilaisten aitasysteemien virittämistä, muttemme keksineet ratkaisua. Täytyy toivoa, että muutama itänyt siemen tuottaisi oikein maukkaan tai ainakin ison kurpitsan Halloweeniin mennessä. Kurpitsapelto jää valitettavasti kokematta, kiitos ystäväni oravan.
Koska maanantaina piti viimeistään palauttaa kulkulupani Martinos Centerille, oli aika tutustuttaa T kahden viime vuoden työpaikkaani. Kävimme ensin sairaalalla (MGH) katsomassa amfiteatteria, jossa eetteriä annettiin ensi kerran maailmassa julkisesti (Ether Dome), sitten hyppäsimme bussiin, joka kulkee 15 minuutin välein sairaalan ja kuvantamiskeskuksen välillä, ja esittelin pikaisesti paikan. Emme menneet katsomaan yhtään kuvantamislaitetta, joten keskus oli nopeasti nähty. Palautin kulkulupani toimistotädille, joka heittäytyi suorastaan leppoisaksi:"I know you will do fine at the UMASS. Send us an email every now and then", ja hyppäsimme uudelleen bussiin. Bussi vei meidät North Stationille, josta oranssi linja lähes Samuel Adams-tehtaan ovelle (Stony Brook-pysäkki). Pääsimme heti seuraavaan kierrokseen, jonka aikana kuulimme ensin oluen valmistusprosessista (minä mm. opin tarvittavat aineet: vesi, ohra, humala ja hiiva sekä sen, mitä humala on englanniksi=hop), ja sitten pääsimme maistamaan kolmea perustuotetta: Boston Lager, Boston Ale, ja vain Bostonin maratonin aikaan hanasta saatavaa Marathon-olutta mukaan saamistamme Samuel Adams-maistelulaseista. Hauska reissu. Ei ehkä kaikkein paras panimoesittelyreissu, missä olemme olleet, mutta käymisenarvoinen kuitenkin, varsinkin turisteina tänne tuleville.
E ponnistelee tänään viimeisen MCAS-kokeensa parissa, sitten onkin ponnistelut tältä keväältä ohi, vaikka koulua onkin vielä kuukausi jäljellä. T sai juuri kuulla, että hänen pitämälleen filosofian kurssille ensi vuonna on tulossa ainakin 30 opiskelijaa (25 on periaatteessa maksimi). Työtä siis riittää jatkossakin. Blogi hiljenee hetkeksi, ellei T yllätä. Palaamme asiaan henkilökohtaisesti (puhelinnumeroni Suomessa on sama kuin viime kesänä), ja blogin merkeissä, kun saavun takaisin. Mukavaa lähestyvää kesää kaikille! Pitäkää peukkuja, että byrokratia yllättää positiivisesti.
maanantai 14. toukokuuta 2012
Juhlaviikonloppu
Lähes kolmeenkymmeneen Celcius-asteeseen noussut lämpötila ja aurinkoinen keli helli meitä viikonloppuna eri puolilla Bostonin seutua liikkuessamme. Liikkumisemme olemme pääosin tehneet uudella autollamme, jotta sen mahdolliset viat saataisiin selville siinä ajassa, jonka myyjä on siitä vielä vastuussa. Ja onhan se pihatiellämmekin ensimmäisenä jonossa liikkeelle lähdössä.
Tapasimme professori Garyn St. Mary's Hall:in pihalla lauantaina puolen päivän aikaan. Hän seisoi siellä meitä odottamassa toisen jesuiittaisän kanssa, ja he toivottivat meidät yhdessä tervetulleiksi "linnaan". Tämä termi on kolme vuotta sitten tuolloin neljävuotiaan Iso-O:n lanseeraama ja selvästi uponnut "linnassa" asuvaan porukkaan. Menimme yhdessä syömään talon ruokasaliin. Tarjolla sattui olemaan riisin, kastikkeen ja runsaan salaattipöydän lisäksi hampurilaisia ja hotdogeja, joten lapsia ei tarvinnut houkutella syömään. Jälkiruoaksi oli monenlaisia kakkuja ja jäätelöä, joten Pikku-O:kin söi vatsansa pullolleen. Pikku-O aiheutti myös pienen ihmetyksen osoittaessaan, että hän osaa laskea, ja toi pyynnöstä kaikille kuudelle pienet minttusuklaat kaukana olevasta purkista.
Syönnin jälkeen Gary vei meidät St. Mary's Hall:in katolle, josta näkyy yli kymmenen kilometrin päässä oleva Bostonin keskusta, kaiken muun lisäksi. Sitten tapahtui jotain, mikä ei yleensä ole mahdollista. Pääsimme käymään hänen huoneessaan alueella, johon muilla kuin jesuiitoilla ei ole asiaa. Aikamoinen luottamuksenosoitus. Hänen huoneensa oli vanhoilla huonekaluilla kalustettu, yksinkertainen, mutta viihtyisä tila, josta aukeni näköala kahteen eri suuntaan. Lapset asettuivat heti taloksi, ja kulkivat Garyn perässä laatikolta toiselle hänen etsiessään heille pieniä tavaroita mukaanvietäväksi. Kaikki saivat mm. katoliset rukousnauhat.
St. Mary's Hall-käynnin jälkeen käväisimme kotona vaihtamassa kevyempiin varusteisiin ja lähdimme sitten Watertownissa sijaitsevaan T:n kurssikaverin kotiin grillaamaan. Kurssikaveri on sama, jonka vanhemmat asuvat Cape Codilla, ja jonka äiti erityisesti toivoi lasten uutta reissua heille. Grillijuhlat olivat menultaan perinteiset: hampurilaisia ja hotdogeja, sipsejä, dippikastiketta ja juomaa. Koska juuri olimme syöneet St. Mary's Hall:issa, ei lapsille juuri mikään muu kuin sipsit maistuneet. Niitä sitten tulikin syötyä. Pikku-O löysi itselleen kaverin kolmevuotiaasta vieraasta, mutta E ja Iso-O liimautuivat ison televisioruudun äärelle käytännössä koko juhlan ajaksi. Lähdimme juhlista hyvissä ajoin.
Sunnuntaina oli äitienpäivä niin täällä kuin Suomessakin. T oli illalla kattanut pöydän kauniiksi aina kukkaa myöten maittavaa aamupalaa varten. Herätyskello oli kuitenkin jäänyt laittamatta päälle, joten lopulta söimme puuroa ilman häntä. Vietimme samalla E:n yhdeksänvuotispäivää, sillä olen poissa, kun päivä oikeasti ensi viikolla koittaa. Yritin tehdä ohjeiden mukaisen kakun. Onnistuin tekemään kakun, jota Pikku-O kuvaili sanalla "house", Iso-O laittoi käden suunsa eteen nauramista estämään, ja E sanoi:"It's okay, mom!" Tekemälläni kermakakulla ei ollut mitään tekemistä mallinsa kanssa, mutta aivan hyvältä se maistui. E:a ja Iso-O:ta selvästi hämmensi syntymäpäivän viettäminen vääränä päivänä, ja lopulta kävikin niin, että päivä sujui melko tavanomaisen sunnuntain tavoin niillä erotuksilla, että vietimme jälleen tunteja ostoksilla (olen varmaan vaihtunut joksikin toiseksi henkilöksi..), ja lapset puhkoivat talon kaikki Vappu-juhlista jääneet ilmapallot.
Minun pitäisi ryhtyä vähitellen kokoamaan tavaroitani huomenna tapahtuvaa lähtöäni varten. Mistä löytäisi pakkausinnon? Saatan vielä muutaman rivin kirjoittaa ennen lähtöäni - sen jälkeen taitaa tulla hetkeksi hieman hiljaisempaa. Paitsi jos T oikein intoutuu.
Tapasimme professori Garyn St. Mary's Hall:in pihalla lauantaina puolen päivän aikaan. Hän seisoi siellä meitä odottamassa toisen jesuiittaisän kanssa, ja he toivottivat meidät yhdessä tervetulleiksi "linnaan". Tämä termi on kolme vuotta sitten tuolloin neljävuotiaan Iso-O:n lanseeraama ja selvästi uponnut "linnassa" asuvaan porukkaan. Menimme yhdessä syömään talon ruokasaliin. Tarjolla sattui olemaan riisin, kastikkeen ja runsaan salaattipöydän lisäksi hampurilaisia ja hotdogeja, joten lapsia ei tarvinnut houkutella syömään. Jälkiruoaksi oli monenlaisia kakkuja ja jäätelöä, joten Pikku-O:kin söi vatsansa pullolleen. Pikku-O aiheutti myös pienen ihmetyksen osoittaessaan, että hän osaa laskea, ja toi pyynnöstä kaikille kuudelle pienet minttusuklaat kaukana olevasta purkista.
Syönnin jälkeen Gary vei meidät St. Mary's Hall:in katolle, josta näkyy yli kymmenen kilometrin päässä oleva Bostonin keskusta, kaiken muun lisäksi. Sitten tapahtui jotain, mikä ei yleensä ole mahdollista. Pääsimme käymään hänen huoneessaan alueella, johon muilla kuin jesuiitoilla ei ole asiaa. Aikamoinen luottamuksenosoitus. Hänen huoneensa oli vanhoilla huonekaluilla kalustettu, yksinkertainen, mutta viihtyisä tila, josta aukeni näköala kahteen eri suuntaan. Lapset asettuivat heti taloksi, ja kulkivat Garyn perässä laatikolta toiselle hänen etsiessään heille pieniä tavaroita mukaanvietäväksi. Kaikki saivat mm. katoliset rukousnauhat.
St. Mary's Hall-käynnin jälkeen käväisimme kotona vaihtamassa kevyempiin varusteisiin ja lähdimme sitten Watertownissa sijaitsevaan T:n kurssikaverin kotiin grillaamaan. Kurssikaveri on sama, jonka vanhemmat asuvat Cape Codilla, ja jonka äiti erityisesti toivoi lasten uutta reissua heille. Grillijuhlat olivat menultaan perinteiset: hampurilaisia ja hotdogeja, sipsejä, dippikastiketta ja juomaa. Koska juuri olimme syöneet St. Mary's Hall:issa, ei lapsille juuri mikään muu kuin sipsit maistuneet. Niitä sitten tulikin syötyä. Pikku-O löysi itselleen kaverin kolmevuotiaasta vieraasta, mutta E ja Iso-O liimautuivat ison televisioruudun äärelle käytännössä koko juhlan ajaksi. Lähdimme juhlista hyvissä ajoin.
Sunnuntaina oli äitienpäivä niin täällä kuin Suomessakin. T oli illalla kattanut pöydän kauniiksi aina kukkaa myöten maittavaa aamupalaa varten. Herätyskello oli kuitenkin jäänyt laittamatta päälle, joten lopulta söimme puuroa ilman häntä. Vietimme samalla E:n yhdeksänvuotispäivää, sillä olen poissa, kun päivä oikeasti ensi viikolla koittaa. Yritin tehdä ohjeiden mukaisen kakun. Onnistuin tekemään kakun, jota Pikku-O kuvaili sanalla "house", Iso-O laittoi käden suunsa eteen nauramista estämään, ja E sanoi:"It's okay, mom!" Tekemälläni kermakakulla ei ollut mitään tekemistä mallinsa kanssa, mutta aivan hyvältä se maistui. E:a ja Iso-O:ta selvästi hämmensi syntymäpäivän viettäminen vääränä päivänä, ja lopulta kävikin niin, että päivä sujui melko tavanomaisen sunnuntain tavoin niillä erotuksilla, että vietimme jälleen tunteja ostoksilla (olen varmaan vaihtunut joksikin toiseksi henkilöksi..), ja lapset puhkoivat talon kaikki Vappu-juhlista jääneet ilmapallot.
Minun pitäisi ryhtyä vähitellen kokoamaan tavaroitani huomenna tapahtuvaa lähtöäni varten. Mistä löytäisi pakkausinnon? Saatan vielä muutaman rivin kirjoittaa ennen lähtöäni - sen jälkeen taitaa tulla hetkeksi hieman hiljaisempaa. Paitsi jos T oikein intoutuu.
lauantai 12. toukokuuta 2012
Erään aikakauden loppu
Elämässämme on ollut monta aikakaudenloppua. Muutoksiin hankalina
asioina suhtautuvana ihmisenä ne ovat minulle aina jotenkin haastavia ja
haikeitakin. Nyt kohtasin jälleen yhden. Minulla oli eilen viimeinen
työpäivä Martinos Center:illä ja lyhyt, hohdokas (hah hah) urani Harvard Medical School:in tutkijana on saavuttanut tiensä pään. Jälkeeni jätin yli 2000 potilaan aivohalvauksen syyn selvittävää tulosta (Causative Classifcation System for Ischemic Stroke),
n. 1500 potilaan magneettikuvien analyysitulokset, monta kymmenien
sarakkeiden ja tuhansien rivien taulukkoa täynnä kaikenlaista tietoa
potilaisiin liittyen sekä muutaman hyvän ystävän. Pomoni (Hakan Ay)
kanssa emme koskaan päässeet täysin samalle aaltopituudelle toisistaan
poikkeavan työtapamme vuoksi, mutta välimme jäivät silti hyviksi,
luulen. Sen sijaan oli oikeasti haikeata erota ryhmämme hauskasta
miesporukasta, johon kuului viimeisen vuoden ajan suunnilleen ikäisiäni
lääkäritutkijoita Paraguaista, Brasiliasta, Rhode Islandista, Koreasta
ja Idahosta sekä mukavasta työpisteestäni hieman hassun, nuoren
hollantilaistutkijan vieressä, samassa aulatilassa mukavan
brasilialaisnaisen kanssa. Ikävä sen sijaan ei tule tehotonta
tietojenkeräyssysteemiä, käsittämättömän alkeellista kuviensiirtotapaa,
eikä byrokratiaa ja asioiden salailua ryhmien välillä. Minulla olisi
monta kehitysehdotusta mielessäni.
Lähtöni huomioitiin monin tavoin. Virallisesti tietenkin tietojen luovuttamisen ja taulukoiden selvittämisen muodossa sekä vielä tulevana maanantaina tapahtuvan kulkuluvan luovuttamisena, mutta mukavalla tavalla yhteisen, pomoni tarjoaman lounaan merkeissä. Menimme Charlestown:issa sijaitsevaan Tavern on the Water-ravintolaan, josta on huiman hienot näkymät Bostonin keskustaan. Ehdottomasti suosittelemisen arvioinen paikka! Toinen huomioiminen tapahtui englanninkurssillani, jossa ensin opettaja kertoi, kuinka sekä hän että vuoden takainen opettajani olivat keskustelleet minusta(!) valoa ympärilleen tuovana henkilönä, ja sitten ryhmän muut jäsenet erityisesti Koreasta, Hong Kongista, Egyptistä, Espanjasta ja Ranskasta, mutta myös Kiinasta ja Japanista vuorollaan sanoivat erilaisia positiivisia asioita minuun liittyen. Tuntui hyvältä - ja jälleen haikealta.
Pienimuotoisia aikakaudenloppuja on ollut muillakin perheemme jäsenillä. Jokavuotinen vanhempien järjestämä "Teacher Appreciation Lunch" kertoo lähestyvästä lukuvuoden loppumisesta, E:n espanjakerho päättyi tiistaiseen juhlintaan, E:n toiseksi viimeinen MCAS-testi matematiikan osalta on ohi, ja ensi kouluvuoden iltapäiväkerhoon liittyviä monisivuisia papereita on täytynyt muun toiminnan ohella täyttää. Kutsuja erilaisiin lopettajaisiin on sadellut: E:n luokalla on ensi viikolla nokkahuilukonsertti, parin viikon päästä on luokassa vuoden töiden esittely sekä E:lla että Iso-O:lla, ja Pikku-O:n puheterapiapalaveri on määrä suorittaa vanhempien ja preschool-opettajan läsnäollessa.
Pikku-O:n opettaja-vanhempitapaaminen oli jo menneellä viikolla, ja se oli kovin miellyttävää kuunneltavaa. Perheemme nuorimpana, ikäisiään huomattavasti pienempikokoisena ja puheensa kanssa taistelleena poikana on häntä tullut pidettyä muita lapsiamme pidempään perheemme vauvana. Palaverin aikana kävi kuitenkin ilmi, että hän on kehitykseltään täysin oikeassa vauhdissa kaikilla muilla osa-alueilla paitsi puheentuottamisessa, ja sekin on mennyt harppauksenomaisesti eteenpäin. Kiva niin. Eilen hän hämmästytti minut kirjoittamalla mallista "Tatu ja Patu supersankareina" täysin ymmärrettävästi ja ilman virheitä, ja piirtämällä ihanan kuvan perheestämme yksityiskohtia myöten.
Lukukauden loppumiseen viittaa myös E:n perjantainen luokkaretki Plimoth Plantation:ille Massachusettsin rannikolla olevaan pikkukaupunki Plymouthiin. Siellä he päivän ajan tutustuivat tänne aikoinaan saapuneiden uudisraivaajien ja paikallisten intiaanien historiaan. E on erittäin kiinnostunut kaikesta historiaan liittyvästä, joten hän oli retkestä innoissaan sekä etu-että jälkikäteen. Mielestäni on hienoa, että lapsilla on mahdollisuus vuosittain päästä johonkin lähiseudun paikkaan todella pienellä kustannuksella (retkenhinta on yleensä 10 dollarin kieppeillä ja sisältää kaiken). Bostonin seudulla kun riittää kyllä nähtävää.
Kävimme hakemassa uuden pikkuautomme tiistaina, ja sen jälkeen minun on pitänyt opiskella sen käyttöohjekirjaa, sillä sen huolto-ym. muut toimenpiteet jäävät jatkossa minun niskoilleni. Tietenkin. Minähän sitä jatkossa tulen käyttämään. On vaan aiemmin ollut niin paljon helpompaa ulkoistaa kaikki autoihin liittyvä T:lle, minua kun eivät moiset asiat juuri yhtään kiinnosta. Myönnän. Soitin T:n valmistaman listan mukaisesti muutamaan korjaamoon ja selvitin monenlaisia asioita aika tyylikkäästi, vaikka itse sen sanonkin. No. Tähän mennessä kaikki autoon liittyvä on kuitenkin edennyt minusta riippumatta. T on kiltisti selvittänyt ja korjauttanut hieman löysän käsijarrun, hankkinut autoon uudet vara-avaimet, kirjannut minut Hyundain nettisivuille uutena omistajana, ilmoittanut automme vakuutusyhtiöllemme ym. Osaan arvostaa saamaani apua.
Tutkijaurani on päättynyt ja uusi kliininen urani on alkamassa. Vaihdokseen liittyen lähden ensi viikolla Suomeen jättäen T:n määräämättömäksi ajaksi selviämään yksin perheen kaikista velvoitteista. Onnea hänelle ja väitöskirjan etenemiselle.
Lähtöni huomioitiin monin tavoin. Virallisesti tietenkin tietojen luovuttamisen ja taulukoiden selvittämisen muodossa sekä vielä tulevana maanantaina tapahtuvan kulkuluvan luovuttamisena, mutta mukavalla tavalla yhteisen, pomoni tarjoaman lounaan merkeissä. Menimme Charlestown:issa sijaitsevaan Tavern on the Water-ravintolaan, josta on huiman hienot näkymät Bostonin keskustaan. Ehdottomasti suosittelemisen arvioinen paikka! Toinen huomioiminen tapahtui englanninkurssillani, jossa ensin opettaja kertoi, kuinka sekä hän että vuoden takainen opettajani olivat keskustelleet minusta(!) valoa ympärilleen tuovana henkilönä, ja sitten ryhmän muut jäsenet erityisesti Koreasta, Hong Kongista, Egyptistä, Espanjasta ja Ranskasta, mutta myös Kiinasta ja Japanista vuorollaan sanoivat erilaisia positiivisia asioita minuun liittyen. Tuntui hyvältä - ja jälleen haikealta.
Pienimuotoisia aikakaudenloppuja on ollut muillakin perheemme jäsenillä. Jokavuotinen vanhempien järjestämä "Teacher Appreciation Lunch" kertoo lähestyvästä lukuvuoden loppumisesta, E:n espanjakerho päättyi tiistaiseen juhlintaan, E:n toiseksi viimeinen MCAS-testi matematiikan osalta on ohi, ja ensi kouluvuoden iltapäiväkerhoon liittyviä monisivuisia papereita on täytynyt muun toiminnan ohella täyttää. Kutsuja erilaisiin lopettajaisiin on sadellut: E:n luokalla on ensi viikolla nokkahuilukonsertti, parin viikon päästä on luokassa vuoden töiden esittely sekä E:lla että Iso-O:lla, ja Pikku-O:n puheterapiapalaveri on määrä suorittaa vanhempien ja preschool-opettajan läsnäollessa.
Pikku-O:n opettaja-vanhempitapaaminen oli jo menneellä viikolla, ja se oli kovin miellyttävää kuunneltavaa. Perheemme nuorimpana, ikäisiään huomattavasti pienempikokoisena ja puheensa kanssa taistelleena poikana on häntä tullut pidettyä muita lapsiamme pidempään perheemme vauvana. Palaverin aikana kävi kuitenkin ilmi, että hän on kehitykseltään täysin oikeassa vauhdissa kaikilla muilla osa-alueilla paitsi puheentuottamisessa, ja sekin on mennyt harppauksenomaisesti eteenpäin. Kiva niin. Eilen hän hämmästytti minut kirjoittamalla mallista "Tatu ja Patu supersankareina" täysin ymmärrettävästi ja ilman virheitä, ja piirtämällä ihanan kuvan perheestämme yksityiskohtia myöten.
Lukukauden loppumiseen viittaa myös E:n perjantainen luokkaretki Plimoth Plantation:ille Massachusettsin rannikolla olevaan pikkukaupunki Plymouthiin. Siellä he päivän ajan tutustuivat tänne aikoinaan saapuneiden uudisraivaajien ja paikallisten intiaanien historiaan. E on erittäin kiinnostunut kaikesta historiaan liittyvästä, joten hän oli retkestä innoissaan sekä etu-että jälkikäteen. Mielestäni on hienoa, että lapsilla on mahdollisuus vuosittain päästä johonkin lähiseudun paikkaan todella pienellä kustannuksella (retkenhinta on yleensä 10 dollarin kieppeillä ja sisältää kaiken). Bostonin seudulla kun riittää kyllä nähtävää.
Kävimme hakemassa uuden pikkuautomme tiistaina, ja sen jälkeen minun on pitänyt opiskella sen käyttöohjekirjaa, sillä sen huolto-ym. muut toimenpiteet jäävät jatkossa minun niskoilleni. Tietenkin. Minähän sitä jatkossa tulen käyttämään. On vaan aiemmin ollut niin paljon helpompaa ulkoistaa kaikki autoihin liittyvä T:lle, minua kun eivät moiset asiat juuri yhtään kiinnosta. Myönnän. Soitin T:n valmistaman listan mukaisesti muutamaan korjaamoon ja selvitin monenlaisia asioita aika tyylikkäästi, vaikka itse sen sanonkin. No. Tähän mennessä kaikki autoon liittyvä on kuitenkin edennyt minusta riippumatta. T on kiltisti selvittänyt ja korjauttanut hieman löysän käsijarrun, hankkinut autoon uudet vara-avaimet, kirjannut minut Hyundain nettisivuille uutena omistajana, ilmoittanut automme vakuutusyhtiöllemme ym. Osaan arvostaa saamaani apua.
Tutkijaurani on päättynyt ja uusi kliininen urani on alkamassa. Vaihdokseen liittyen lähden ensi viikolla Suomeen jättäen T:n määräämättömäksi ajaksi selviämään yksin perheen kaikista velvoitteista. Onnea hänelle ja väitöskirjan etenemiselle.
torstai 10. toukokuuta 2012
Merry Vappu!
Meillä oli lauantaina Vappu-juhlat. Vieraslistaa varten kävimme E:n kanssa koulun puhelinluettelon läpi, ja keräsimme potentiaaliset kutsuttavat listaan. Tavoitteena oli kutsua kaikki lastemme ystävät perheineen sekä ne, joiden syntymäpäiväjuhlilla he ovat vuosien varrella käyneet, vaikkeivat ihan lähipiiriin olisi kuuluneetkaan. Listasta tuli 32 perhettä pitkä. Ja kun perheissä on keskimäärin 4 henkilöä, tuli kokonaismääräksi 128 ihmistä. Aika monta. Päädyimme jakamaan porukan kolmeen osaan ja lähetimme kutsut Evite:n kautta.
Vaikka RSVP-päivä oli viikkoa aiemmin, jätti n. kolmasosa vastaamatta. Arvioimme tuolloin, että heistä noin puolet tulee, ja koska kolme kutsuryhmää olivat hyvin erikokoisia, yhdistimme kaksi ensimmäistä. Erehdyimme. Kaikki ne, jotka eivät olleet tulostaan ilmoittaneet, saapuivat paikalle, ja lopullinen vierasmäärä oli 20 perhettä. Meille tuli "kakkupaniikki" (=ruoat ja juomat eivät riitä!).
Valmistauduimme juhlaan tietämättä, minkälainen kulutus juhlissa tulee olemaan. Suomalaisia vastaavia, tosin opiskeluajan kekkereitä pitäneenä ennakkokäsitys oli se, että varsinkin juotavaa, mutta myös syötävää menee paljon. Pyörittelin 700 lihapullaa, T paistoi 10 paketillista nakkeja. Perunasalaattia tehtiin hummerikattilallinen, vihersalaattia iso muovisaavillinen. Hapankorppuneliöitä kikerrettiin 100, porkkanoita kuorittiin ja pilkottiin 10kg. Perunalastuja tilattiin 8 pussia, Oreo-keksejä 4 laatikkoa ja suklaapalakeksejä oli 2 laatikkoa. Dunkin' Donuts Munchkins eli munkinkorvikkeita T haki 200. Dippikastikkeeksi käytettiin 2 isoa kermaviiliä, lisukkeeksi oli kolme sinappituubia, viisi kurkkusalaattituubia, 2kg:n ketsuppituubi. Juotavaksi lapsille ja aikuisille tilattiin/haettiin 16 pulloa Spritea, 10 pulloa Coca Colaa, 6 pulloa appelsiinilimsaa, 4 pulloa Ginger Alea, laatikollinen vichyä, 3 purkkia karpalomehua, kolme laatikollista viiniä ja neljä laatikollista olutta. Puhalsimme yli sata ilmapalloa ja koristelimme kotimme paikallisella serpentiinillä. Saimme kaiken valmiiksi minuuttia vaille kolme, ensimmäinen vieras saapui kolmelta. Kaksi lastenhoitajaamme oli paikalla jo puoli tuntia aiemmin.
Juhlat onnistuivat jokseenkin täydellisesti. T oli vastuussa juomien riittämisestä, minä vastasin ruokapuolesta. Täytimme tarjoiluastioita sopivin väliajoin kellarissa olleesta ruoka- ja juomavarastostamme. Kylmä, sateinen keli muuttui aurinkoiseksi, ja lapset, joita oli yli 40, juoksivat pääosin ulkona. Aikuiset seisoskelivat ruokien ja juomien ympärillä, ja kaikki tuntuivat viihtyvän hyvin. Itse asiassa niin hyvin, että osa ensin tulleesta porukasta jäi jatkamaan vielä myöhemmin tulleiden kanssa. Moni oli netistä opiskellut, mitä Vappu-tarkoittaa, ja toivottivat tullessaan:"Merry Vappu!"
Talon hiljennyttyä viimeisten vieraiden ja lastenhoitajien lähdettyä puolisen tuntia juhlien virallisen päättymisen jälkeen teimme inventaarion menekistä. Kakkupaniikki oli turha. Mikään ei loppunut kesken, ja kaikkea jäi yllin kyllin. Itse asiassa niin paljon, että olemme alkuviikon ajan syöneet päivälliseksi lihapullia/nakkeja, perunasalaattia ja vihersalaattia - eilen tuli aika kaataa edelleen puolillaan perunasalaattia olleen hummerikattilan sisältö kompostiin. Juomaakin jäi niin paljon, että ihan jatkuvasti ei tarvitse käydä varastoja täydentämässä - ehkä noin puoleen vuoteen. Ainoastaan keksejä ja "munkkeja" olisi voinut olla enemmän.
Lapsilla oli ollut kaveriporukassa niin mukavaa, että kaikki toivoivat juhlan järjestämistä uudelleen vuoden päästä. Pikku-O tosin totesi:"Can we have a party again? Tomorrow! Please!"
Vaikka RSVP-päivä oli viikkoa aiemmin, jätti n. kolmasosa vastaamatta. Arvioimme tuolloin, että heistä noin puolet tulee, ja koska kolme kutsuryhmää olivat hyvin erikokoisia, yhdistimme kaksi ensimmäistä. Erehdyimme. Kaikki ne, jotka eivät olleet tulostaan ilmoittaneet, saapuivat paikalle, ja lopullinen vierasmäärä oli 20 perhettä. Meille tuli "kakkupaniikki" (=ruoat ja juomat eivät riitä!).
Valmistauduimme juhlaan tietämättä, minkälainen kulutus juhlissa tulee olemaan. Suomalaisia vastaavia, tosin opiskeluajan kekkereitä pitäneenä ennakkokäsitys oli se, että varsinkin juotavaa, mutta myös syötävää menee paljon. Pyörittelin 700 lihapullaa, T paistoi 10 paketillista nakkeja. Perunasalaattia tehtiin hummerikattilallinen, vihersalaattia iso muovisaavillinen. Hapankorppuneliöitä kikerrettiin 100, porkkanoita kuorittiin ja pilkottiin 10kg. Perunalastuja tilattiin 8 pussia, Oreo-keksejä 4 laatikkoa ja suklaapalakeksejä oli 2 laatikkoa. Dunkin' Donuts Munchkins eli munkinkorvikkeita T haki 200. Dippikastikkeeksi käytettiin 2 isoa kermaviiliä, lisukkeeksi oli kolme sinappituubia, viisi kurkkusalaattituubia, 2kg:n ketsuppituubi. Juotavaksi lapsille ja aikuisille tilattiin/haettiin 16 pulloa Spritea, 10 pulloa Coca Colaa, 6 pulloa appelsiinilimsaa, 4 pulloa Ginger Alea, laatikollinen vichyä, 3 purkkia karpalomehua, kolme laatikollista viiniä ja neljä laatikollista olutta. Puhalsimme yli sata ilmapalloa ja koristelimme kotimme paikallisella serpentiinillä. Saimme kaiken valmiiksi minuuttia vaille kolme, ensimmäinen vieras saapui kolmelta. Kaksi lastenhoitajaamme oli paikalla jo puoli tuntia aiemmin.
Juhlat onnistuivat jokseenkin täydellisesti. T oli vastuussa juomien riittämisestä, minä vastasin ruokapuolesta. Täytimme tarjoiluastioita sopivin väliajoin kellarissa olleesta ruoka- ja juomavarastostamme. Kylmä, sateinen keli muuttui aurinkoiseksi, ja lapset, joita oli yli 40, juoksivat pääosin ulkona. Aikuiset seisoskelivat ruokien ja juomien ympärillä, ja kaikki tuntuivat viihtyvän hyvin. Itse asiassa niin hyvin, että osa ensin tulleesta porukasta jäi jatkamaan vielä myöhemmin tulleiden kanssa. Moni oli netistä opiskellut, mitä Vappu-tarkoittaa, ja toivottivat tullessaan:"Merry Vappu!"
Talon hiljennyttyä viimeisten vieraiden ja lastenhoitajien lähdettyä puolisen tuntia juhlien virallisen päättymisen jälkeen teimme inventaarion menekistä. Kakkupaniikki oli turha. Mikään ei loppunut kesken, ja kaikkea jäi yllin kyllin. Itse asiassa niin paljon, että olemme alkuviikon ajan syöneet päivälliseksi lihapullia/nakkeja, perunasalaattia ja vihersalaattia - eilen tuli aika kaataa edelleen puolillaan perunasalaattia olleen hummerikattilan sisältö kompostiin. Juomaakin jäi niin paljon, että ihan jatkuvasti ei tarvitse käydä varastoja täydentämässä - ehkä noin puoleen vuoteen. Ainoastaan keksejä ja "munkkeja" olisi voinut olla enemmän.
Lapsilla oli ollut kaveriporukassa niin mukavaa, että kaikki toivoivat juhlan järjestämistä uudelleen vuoden päästä. Pikku-O tosin totesi:"Can we have a party again? Tomorrow! Please!"
tiistai 8. toukokuuta 2012
Turvallisuutta ja haasteita
Ja taas on yli viikko vierähtänyt ilman päiväkirjamerkintöjä. Olemme juhlineet, melunneet ja touhunneet entiseen malliin. Seuraavana niistä muutamia makupaloja. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa keskitytään ensisijaisesti arjen tapahtumiin, toinen käsittelee järjestämäämme Vappu-juhlaa.
Jotta T:lle ei jäisi liikaa aikaa perustyölleen eli väitöskirjan kirjoittamiselle, järjestää sekä hän itse että kaikki muut (minä mukaan lukien) hänelle kaikenlaista oheistoimintaa. Hassuin ehkä oli viattoman sähköpostiviestin johtaminen koulun 4. luokkalaisten 'Bike Safety Day':n koordinaattoriksi. T nimittäin laittoi syksyllä PTO (Parent-Teacher Organization):n johtajalle viestin, kuinka vanhempia voisi opastaa kunnostamaan lastensa pyörät sellaisiksi, että niillä on mahdollista ajaa. Yksi tavallisimpia virheitä on ajaa aivan liian pienellä pyörällä satula aivan liian matalalla. Viestin vuoksi T nimitettiin koulun vuosittain tapahtuvan, neljäsluokkalaisille järjestettävän turvallisuuspäivän koordinaattoriksi. Valmisteluja on pitänyt tehdä viikkoja, erilaisissa palavereissa istua, ja monenlaisiin tahoihin (mm. Newtonin poliisilaitos) olla yhteydessä. Itse pyöräilypäivä oli viime viikolla.
T lähti jo aikaisin aamulla koululle valmistelemaan päivää muiden 'vapaaehtoisten' kanssa. Vanhempia tarvittiin 10 kpl/luokka ja luokkia on neljä. Lisäksi täytyi olla polkupyörien kunnon tarkastava porukka, turvallisuusvideosta vastaava porukka ym. Liikunnanopettajalla oli luonnollisesti suuri rooli, mutta T oli kaikkea koordinoiva henkilö. Saapuessamme koululle T:a myöhemmin, oli normaalin muutaman polkupyörän sijaan iso osa pyörätelineistä täynnä. Sehän näytti ihan suomalaisen koulun pihalta! T seisoi huomioliivi päällään ja opasti monentaitoisia oppilaita - ja vanhempia - laittamaan pyöränsä oikeisiin telineisiin tarkastusta varten. E ja Iso-O olivat selvästi ylpeitä. Yksi oppilas ei ollut tuonut vanhempien allekirjoittamaa lappua mukanaan, joten hän ei päässyt pyöräilemaan päivän aikana mentyä reittiä, ja koska kaikilla ei ollut polkupyöriä, oli sekä E:n että Iso-O:n vanhoja pyöriä lainattu. Päivän jälkeen T kertoi, miten paljon helpompi tapahtuma on järjestää ensi vuonna (kyllä, hän on varmasti koordinaattori ensi vuonnakin, halusi tai ei, ja sitä paitsi, meillä on silloin neljäsluokkalainen itselläkin), kun nyt tietää, miten se menee, mitä siihen kuuluu, ja kehen olla yhteydessä. Lasten mukana pyöräilleen poliisin lisäksi reitin varrella oli ollut poliisiauto turvallisuutta lisäämässä.
Tämän aikaa ja energiaa vaativan tapahtuman lisäksi heinäkuussa alkava työni on aiheuttanut lisätaakkaa T:lle. Tarvitsemme toisen auton, sillä vaikka automme pääosin vain seisoo pihallamme, on sille tarve kaupassakäyntiä ja erityisesti Pikku-O:n ensi vuonna jatkuvaa puheterapiaa varten. Niinpä T on nähnyt vaivaa ja selvittänyt, mitä on tarjolla, missä ja mihin hintaan. Tämä selvittely tuotti tuloksen, ja lähdemme tänään hakemaan meille uuden kauppakassin (tai tämä kauppakassi tulee kyllä olemaan minun työmatkavälineeni). Mitään Ferraria emme edes harkinneet: hinta, pieni kulutus ja kohtuullisen vähäiset mailit ratkaisivat, meille tulee pikkuinen Hyundai Accent.
Onneksi T:lla on ollut jotain kivaakin. Perjantain Department Social-tapahtuma on vuosittainen Filosofian laitoksen juhla, johon perheet ovat tervetulleita. Jätimme kuitenkin menemättä, sillä se on aina aika myöhään ja meillä oli hieman valmisteltavaa seuraavan päivän Vappu-juhlaamme varten. Mukavaa hänellä oli ollut, ja mikä tärkeintä, hän oli saanut varmistuksen yhdeltä avainprofessorilta, että hän mielellään tulee yhdeksi hänen väitöskirjansa lukijaksi. Toinen kiva juttu oli eilisiltainen Red Hot Chili Peppers-konsertti TD Garden:issa. Hän ei olisi väsymykseltään jaksanut lähteä, mutta konsertti taisi olla käymisen arvoinen.
Meillä muilla on ollut normimeininkiä. Suomenkieli on lapsille yhä haastavampaa. Vai mitä itse sanotte kolmasluokkalaisen, jouhevasti englanninkielistä tekstiä lukevan ja lähes virheettömästi kirjoittavan E:n tekemästä suomenkielisestä kauppalistasta:" Yuhlavattet (=juhlavaatteet), yuhlakegat (=juhlakengät), lenkarit (=lenkkarit)". Nauroimme listalle yhdessä jälkikäteen, mutta todellisuus on nyt tämä - lapsemme osaavat virheettömämmin englantia kuin omaa äidinkieltään.
Jotta T:lle ei jäisi liikaa aikaa perustyölleen eli väitöskirjan kirjoittamiselle, järjestää sekä hän itse että kaikki muut (minä mukaan lukien) hänelle kaikenlaista oheistoimintaa. Hassuin ehkä oli viattoman sähköpostiviestin johtaminen koulun 4. luokkalaisten 'Bike Safety Day':n koordinaattoriksi. T nimittäin laittoi syksyllä PTO (Parent-Teacher Organization):n johtajalle viestin, kuinka vanhempia voisi opastaa kunnostamaan lastensa pyörät sellaisiksi, että niillä on mahdollista ajaa. Yksi tavallisimpia virheitä on ajaa aivan liian pienellä pyörällä satula aivan liian matalalla. Viestin vuoksi T nimitettiin koulun vuosittain tapahtuvan, neljäsluokkalaisille järjestettävän turvallisuuspäivän koordinaattoriksi. Valmisteluja on pitänyt tehdä viikkoja, erilaisissa palavereissa istua, ja monenlaisiin tahoihin (mm. Newtonin poliisilaitos) olla yhteydessä. Itse pyöräilypäivä oli viime viikolla.
T lähti jo aikaisin aamulla koululle valmistelemaan päivää muiden 'vapaaehtoisten' kanssa. Vanhempia tarvittiin 10 kpl/luokka ja luokkia on neljä. Lisäksi täytyi olla polkupyörien kunnon tarkastava porukka, turvallisuusvideosta vastaava porukka ym. Liikunnanopettajalla oli luonnollisesti suuri rooli, mutta T oli kaikkea koordinoiva henkilö. Saapuessamme koululle T:a myöhemmin, oli normaalin muutaman polkupyörän sijaan iso osa pyörätelineistä täynnä. Sehän näytti ihan suomalaisen koulun pihalta! T seisoi huomioliivi päällään ja opasti monentaitoisia oppilaita - ja vanhempia - laittamaan pyöränsä oikeisiin telineisiin tarkastusta varten. E ja Iso-O olivat selvästi ylpeitä. Yksi oppilas ei ollut tuonut vanhempien allekirjoittamaa lappua mukanaan, joten hän ei päässyt pyöräilemaan päivän aikana mentyä reittiä, ja koska kaikilla ei ollut polkupyöriä, oli sekä E:n että Iso-O:n vanhoja pyöriä lainattu. Päivän jälkeen T kertoi, miten paljon helpompi tapahtuma on järjestää ensi vuonna (kyllä, hän on varmasti koordinaattori ensi vuonnakin, halusi tai ei, ja sitä paitsi, meillä on silloin neljäsluokkalainen itselläkin), kun nyt tietää, miten se menee, mitä siihen kuuluu, ja kehen olla yhteydessä. Lasten mukana pyöräilleen poliisin lisäksi reitin varrella oli ollut poliisiauto turvallisuutta lisäämässä.
Tämän aikaa ja energiaa vaativan tapahtuman lisäksi heinäkuussa alkava työni on aiheuttanut lisätaakkaa T:lle. Tarvitsemme toisen auton, sillä vaikka automme pääosin vain seisoo pihallamme, on sille tarve kaupassakäyntiä ja erityisesti Pikku-O:n ensi vuonna jatkuvaa puheterapiaa varten. Niinpä T on nähnyt vaivaa ja selvittänyt, mitä on tarjolla, missä ja mihin hintaan. Tämä selvittely tuotti tuloksen, ja lähdemme tänään hakemaan meille uuden kauppakassin (tai tämä kauppakassi tulee kyllä olemaan minun työmatkavälineeni). Mitään Ferraria emme edes harkinneet: hinta, pieni kulutus ja kohtuullisen vähäiset mailit ratkaisivat, meille tulee pikkuinen Hyundai Accent.
Onneksi T:lla on ollut jotain kivaakin. Perjantain Department Social-tapahtuma on vuosittainen Filosofian laitoksen juhla, johon perheet ovat tervetulleita. Jätimme kuitenkin menemättä, sillä se on aina aika myöhään ja meillä oli hieman valmisteltavaa seuraavan päivän Vappu-juhlaamme varten. Mukavaa hänellä oli ollut, ja mikä tärkeintä, hän oli saanut varmistuksen yhdeltä avainprofessorilta, että hän mielellään tulee yhdeksi hänen väitöskirjansa lukijaksi. Toinen kiva juttu oli eilisiltainen Red Hot Chili Peppers-konsertti TD Garden:issa. Hän ei olisi väsymykseltään jaksanut lähteä, mutta konsertti taisi olla käymisen arvoinen.
Meillä muilla on ollut normimeininkiä. Suomenkieli on lapsille yhä haastavampaa. Vai mitä itse sanotte kolmasluokkalaisen, jouhevasti englanninkielistä tekstiä lukevan ja lähes virheettömästi kirjoittavan E:n tekemästä suomenkielisestä kauppalistasta:" Yuhlavattet (=juhlavaatteet), yuhlakegat (=juhlakengät), lenkarit (=lenkkarit)". Nauroimme listalle yhdessä jälkikäteen, mutta todellisuus on nyt tämä - lapsemme osaavat virheettömämmin englantia kuin omaa äidinkieltään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)