sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Lumipäivät alkavat riittää

Lunta vastaan minulla ei ole mitään. Se saa maiseman näyttämään kauniilta, talviurheilulajit onnistuvat hienosti ja pimeyskään ei ole niin päällekäyvä. Mutta "lumipäivät" saisivat jo riittää. Bostonin koulut ovat olleet jo neljänä päivänä kiinni vuodenvaihteen jälkeen ja oman pikkukaupunkimme Newtoninkin kolmena. Asian tekee hankalaksi se, että työpaikat eivät suinkaan ole olleet kaikkina samoina päivinä kiinni - ainoastaan ensimmäisenä - ja työssäkäyvien vanhempien stressi kasvaa. Koska kaikki hoitopaikatkin ovat kiinni, ovat seudun vanhemmat joutuneet melkoisen koville yrittäessään järjestää korvaavaa toimintaa vapaapäiviään viettäville lapsilleen. Ilmastonmuutoksen edetessä, ja lumimyrskyjen ja lumisateiden entisestään lisäännyttyä, on varmasti pakko miettiä uudelleen koulujen sulkemisperusteita. Tai niin ainakin toivon.

Vietimme "lumipäivää" jälleen torstaina. Edellisenä yönä satoi yli jalan verran lunta ((>30cm), kokonaiskertymä Bostonin seudulle on 60.3 tuumaa (153cm), mikä on 38.3 tuumaa yli normaalin), joten lumitöitä piti jälleen urakalla tehdä. Meillä työhön meni kolme tuntia, lapioivilla naapureillamme vieläkin kauemmin. Mutta. Torstaina, jolloin koulut olivat kiinni, oli mitä kaunein kevättalven päivä. Tuntui enemmän kuin hölmöltä jäädä kotiin (Pikku-O:n sairastamisen vuoksi vapaapäivä toki tuli tarpeeseen).

Pyöräily alkaa olla liian epämiellyttävää lumikertymän vuoksi. Pelkkä lumi ei haittaisi, mutta teille kylvetään niin suuri määrä suolaa, että pyörä ja vaatteet ovat alkaneet siitä kärsiä. Suussa maistuu suolalta. Olen jo viikon verran mennyt metrolla töihin, ja aion ostaa kuukausikortin helmikuuksi. Tuntuu luopiolta, mutta rajansa kaikella. Lapset kyllä kulkevat edelleen pyörillä kouluun, mutta täytyy tunnustaa, että aika haastavaa se on. Kävelyyn menisi liikaa aikaa ja autolla meneminen on ruuhkan vuoksi vähintään yhtä vaikeaa. Joten jatkamme näin. Vaikka mahdottomaksi pyöräily menee lapsillakin, jos lunta vielä lisää kertyy, sillä kävelytiet ovat jo nyt isoilta osin ummessa.

Ennenkuin tämä kertynyt lumi on sulanut, toivon vähälumista helmikuuta. Lumipäivät alkavat riittää.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Pikku-O:n rokulipäivä

Pikku-O on pysynyt melkein parin kuukauden ajan terveenä alkusyksyn sairastelun jälkeen. Kortisonikin pistettiin yli kuukaudeksi tauolle. Tämä hieno ajanjakso päättyi viikonloppuna, kun nenä alkoi vuotaa ja hengitys pihistä. Alkuviikko vielä pinnisteltiin arjen pyörityksessä, mutta nyt keskiviikkoaamuna oli syytä painaa jarrua. Vietämme Pikku-O:n rokulipäivää.

T lähti hoitamaan asioitaan yliopistolle - ranskantuntinsa lisäksi mm. tapaamaan Pikku-O:n mahdollisen ensi vuoden hoitopaikan johtajaa. Koulumatka tulisi astetta haastavammaksi (2.5 mailia nykyisen 1 mailin sijaan), mutta vuosittainen säästö täysipäiväisestä hoidosta verrattuna nykyiseen olisi vähintään 9000 dollaria, mikä on vaikea jättää huomioimatta, niin tyytyväisiä kuin olemmekin Montessorikouluun olleet. T saapuu puoli kahteen mennessä - sitten onkin oma vuoroni lähteä tutkimustyötäni eteenpäin puskemaan. Yhtenä motivoivana tekijänä lähteä seutuamme samoihin aikoihin uhkaavaan lumimyrskyyn on työpäivän jälkeinen suomalaisten naisten illanvietto työpaikkani läheisyydessä afganistanilaisessa ravintolassa.

Pikku-O lauleskelee omassa huoneessaan. On ehkä syytä lähteä jotain syötävää hänelle tarjoamaan.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Juhlaa ja rauhaiseloa

Launtaiaamuun siirtyneen siivouksen jälkeen lähdin pahantuulisen ja epämotivoituneen kolmikon kanssa E:n ja Iso-O:n koululle, jossa oli aiemmin viikolla tehtyjen perhepostereiden "Scavenger Hunt". Jokainen perhe sai käteensä 12-kohtaisen lapun, jonka vihjeiden perusteella piti löytää postereista vastaukset. E innostui selvitystyöstä ja löysimme lähes kaikki kohtuullisen kivuttomasti. Iso-O sen sijaan käveli perässä mököttäen ja Pikku-O ehdotti poislähtemistä tasaisin väliajoin. Ainoa asia, mikä kiinnosti kahta pienintä, oli koulun aulassa sijainneet isot teemoittain kootut tavarakorit, joiden voittamiseksi voi ostaa arpoja (PTO kerää rahaa). Arpajaisten olemus ei aivan auennut Iso-O:lle, vaan hän kertoi "haluavansa" koreista kolme, eikä Pikku-O:lle:"Tämä, ko-i, meiän, auto". Vaikka tunnelma oli kohtuullisen lattea, tuntui jälkikäteen kuitenkin hyvältä, että lähdimme. Saimme oman posterimme mukaamme, ja se on nyt lastenhuoneen seinällä Iso-O:n toivomalla paikalla.

T oli reissumme aikana valmistellut illallista. Pian viiden jälkeen meille saapuivat F ja D, G ja A sekä hieman myöhemmin T. Vaikka söimme hyvin (alkuruoaksi oli kylmää avokadokeittoa pinnallaan jättikatkarapuja, armenialaista leipää ja T:n tekemää dippikastiketta, pääruoaksi uuniperunoita, kookos-lihapataa, tuorepinaattia sekä hyvää salaattia ja jälkiruoaksi bostonkakkua ja suklaatuulihattuja), on tämä sunnuntaipäivä mennyt rauhaiselon merkeissä. Ei ole kestokyky enää samaa luokkaa illanviettojen suhteen kuin nuorena opiskelijatyttösenä. Meillä oli oikein hauskaa ja lapset menivät joukon jatkona hienosti, kun heille oli tarpeeksi järjestetty omaa ohjelmaa.

Rauhaiselosta huolimatta en halunnut hukata upeaa pakkaspäivää ja lasten avustuksella sain itsestäni irti kaikkien mattojen raahaamisen ulos hankeen. Koska osa matoista on tosi isoja (esimerkiksi olohuoneen matto on 10' x 8' eli 3m x 2,5m), oli niissä vähän raahattavaakin. Lapset hyppivät ja pomppivat innokkaasti mattojen päällä, joten viimeisimmätkin pölypunkit on nyt toivottavasti saatu nitistettyä. Kylmät päivät jatkuvat ainakin alkuviikon ajan, mutta sitten taas menee ainakin käväisemään plussalla.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Lyhyestä virsi kaunis

Olimme kokonaista kolme päivää töissä ja koulussa tällä viikolla, ja niistäkin ensimmäisenä tuli hälytys Pikku-O:n koulun sulkeutumisesta ennenaikaisesti huonosta kelistä johtuen. Joopa joo. Huono keli tarkoitti silkkaa vesisadetta, mikä toki teki teistä kovin liukkaita, mutta ehkä koulun sulkeminen kuitenkin oli hienoista hätävarjelun liioittelua.

Keskiviikkona meni hieman paremmin lämpötilan laskiessa jälleen pakkasen puolella ja torstaina oli suorastaan kaunis talvinen keli. Mutta sitten tuli jälleen "Snow Storm", ja koulut menivät perjantaiksi kiinni - paitsi T:lla, jonka yliopisto aukaisi ovensa pari tuntia normaalia myöhemmin. Ilmoitus koulujen sulkemisesta jäi tällä kertaa varsinaisesti saapumatta. T:n puhelimeen oli tullut puhelu koululta puoli kuuden aikaan aamulla, mutta mitään viestiä ei ollut tallentunut (yleensä koulutoimen johtajan automaattinen viesti käynnistyy, kun puheluun tavalla tai toisella vastaa). Olin jo astumassa ulos talosta, kun päätin tarkistaa asian Newton Public Schools-nettisivuilta. Ja siellähän luki:"Due to inclement weather all schools and the ED center will be closed today, Jan 21, 2011". Ja koska Newton Montessori School noudattaa yleisten koulujen sulkemispolitiikkaa, oli turhaa käydä asiaa varmistamassa. Työpaikat olivat tiettävästi auki, mutta T:n luentojen vuoksi oli oman tieteellisen läpimurtoni syytä jäädä vielä odottamaan tapahtumistaan. Jäimme kotiin lunta lapioimaan.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Pyörät talliin ja sukset jalkaan

Lunta tuli keskiviikkona niin paljon kerralla, että seutumme ei ole siitä vieläkään toipunut. Pienikokoiset lumiaurat ovat nostaneet ajoteiden suolan kyllästämää lunta alle metrin levyisille kävelyteille, joita asukkaat ovat hyvin heikolla menestyksellä itse saaneet lapioitua puhtaiksi. Kuntahan ei tähän osallistu. Meidän edustamme on suorastaan luksusluokkaa - kiitos T:n ahkeran lumiKOLAAMISEN - mutta naapurimme kohdalla kävelytie loppuu kahden metrin korkuiseen valliin ja jatkuu vallin jälkeen puolen metrin syvyisenä hankena. Kun sama toistuu koko koulumatkan ajan, emme loppuviikosta käyttäneet polkupyöriämme vaan osallistuimme kouluunkuljetusralliin muiden vanhempien tavoin. Onneksi Pikku-O:n koulu alkaa sen verran aikaisemmin (tasan kahdeksalta), että kaikkein pahimmalta ruuhkalta olemme välttyneet ollessamme E:n ja Iso-O:n koululla jo hieman ennen heidän koulunsa avautumista (8.20-8.35). Silti täytyy todeta, että kulkeminen polkupyörällä on nopeampaa kuin seisominen auton kanssa jonossa, joten toiveissa on, että ihmiset ottasivat lumilapionsa käsiinsä ja kaivaisivat meille tarpeeksi leveän kulkuväylän koulun taas huomenna alkaessa.

T vietti joululomansa viimeisen viikon saksaa opiskellen ja kahtena päivänä vuoria valloittaen. Ensin vuorossa oli Kamelinkyttyrä Vermontin puolella ja sitten Villatakki New Hampshiressa. Molemmat olivat kuulemma "hyviä haikkauksia", vaikka laskuissa jäi vähän toivomisen varaa hyvät "siivut" tuntevan paikallisoppaan puuttumisen vuoksi. Suksille pääsimme muutkin sunnuntaina, kun päädyimme hyvän kelin ja pitkän viikonlopun vuoksi tekemään päiväreissun Mount Sunapeen laskettelukeskukseen. Kun mukana on varsinainen aloittelija (Pikku-O) sekä vielä varsin tyytyväisinä vähemmän haastavissa rinteissä laskijoita (E ja Iso-O), on hienoa, että laskettelukeskuksissa on kahdentasoisia lippuvaihtoehtoja. Toinen meistä isommista ja koko pikkuväki laski 374 jalkaa (115 m) korkeuserolla nostavan hissin perherinteitä ja toinen sai paahtaa 1402 jalan (430 m) nostavien hissien haastavampia rinteitä. Kaikkein haastavimmat rinteet (kahden timantin mustat) olivat tosin lumenpuutteen (!?) vuoksi kiinni, ja se oli T:lle pieni pettymys, mutta itselleni hyvin riittivät ne yhdenkin timantin rinteet. Aavistuksen harmitti, että emme olleet rinnealueella yksin - hissijonoissa meni suhteettoman kauan aikaa. Se täkäläisten jonojen eduksi on sanottava, että jokainen tuoli täytetään. Yksinlaskijat muodostavat oman jononsa, ja heillä (eli siis minulla tai T:lla) täytetään muutoin vajaaksi jäävät tuolit. Kaikki voittaa-tilanne; yksinlaskijat pääsevät jouhevasti ylös ja kokonaisjonotusaika jää muillakin pienemmäksi, kun kapasiteetti toimii täysillä.

Pitkän viikonlopun (tänään maanantaina on Martin Luther King Juniorin muistopäivä) etu on siinä, että ehtii paljon mukavia asioita ja silti kokee levänneensä. Perjantai-iltana olimme koko porukan voimin eteläafrikkalaisten F:n ja D:n kotona illallisella. Mukana oli myös kolumbialainen G. Lapset söivät omassa pöydässään ja saivat sitten katsoa piirrettyä filmiä ja/tai piirrellä ja lukea makuuhuoneessa meidän aikuisten istuessa iltaa ruokapöydän äärellä. Iso-O ja Pikku-O pärjäsivät hienosti. Yllättäen E:n oli vaikeinta motivoitua valvomaan, ja kehoituksista huolimatta hän ei saanut levähdettyäkään. Oli luonnollisen poistumisen aika. Kotiin puoli kahdeltatoista päästyämme E kuitenkin päätyi yrittämään valvomista yli puolenyön. Hän sai tähän luvan omassa sängyssään maaten muita häiritsemättä. T kävi katsomassa lapsia muutamaa minuuttia vaille kaksitoista; E oli syvässä unessa rannekello poskensa alla.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Lumisadetta ja kielenopiskelua

Viime yönä alkoi sataa lunta ja ennustuksen mukaan sade jatkuu pitkälle ensi yöhön. Lunta pitäisi kertyä yhteensä 12-20 tuumaa (eli 30-50cm). Muu porukka on joko tilanteen hyväksyvänä (T) tai erittäin innoissaan (E, Iso-O ja Pikku-O) lumisateessa urakoimassa ensimmäistä 25cm lumikertymää pois pihatieltämme. Selvää on, että nämä aamuiset lumityöt eivät tule riittämään. Kaikki koulut ovat kiinni ja sekä Bostonin kaupunginjohtaja Menino että Massachusettsin kuvernööri Patrick kehottivat kaikkia hätätöitä tekemättömiä työntekijöitä pysymään pois työpaikoiltaan, jotta tiet saadaan pidettyä puhtaina lumesta ja tyhjinä tukkivista ajoneuvoista, potilaat vietyä sairaaloihin viiveettä ja ylimääräisiltä onnettomuuksilta vältyttäisiin. Luen itseni tähän hätätöitä tekemättömään porukkaan kuuluvaksi - tilanne olisi toinen, jos kaikki USMLE-tentit olisi suoritettu ja työskentelisin nykyisen pimeän ja ahtaan nurkkaukseni sijasta sairaalarakennuksen valoisalla 12.kerroksen osastolla. No, nyt näkymien puuttuminen toi ylimääräisen vapaapäivän, joten mikäpä tässä on nautiskellessa kiireettömyydestä ja mahdollisuudesta mennä mietteissään alkuviikon tapahtumiin.

Olen lisääntyvässä määrin kyllästynyt omaan kömpelyyteeni englanninkielen puhumisessa, ja kyllästyspisteen saavuttaminen johti ilmoittautumiseen MGH:n järjestämälle kielikurssille. Sairaala järjestää säännöllisesti työntekijöilleen erilaisia työntekoa helpottavia kursseja (mm. englanti, espanja, tietotekniikan uudet sovellukset ym), ja kursseille on mahdollista osallistua myös meidän työtä palkatta tekevien tutkijoiden. Tänä keväänä on suuren kysynnän vuoksi tarjolla englanninkielen kurssi Post Doc-tutkijoille, ja ilmoittauduin innokkaasti. Maanantaina oli kurssin ensimmäinen ilta ja tasokoe.

Etukäteen ajattelin tasokokeen olevan elämäni ensimmäinen tentti, jossa huonosti pärjääminen ei haittaa. Minkäänlaista tenttistressiä ei siis ollut lainkaan. Kunnes. Jokainen n. 60 osallistujasta sai eteensä 100-kohtaisen monivalintaruudukon ja kysymykset sisältävän vihkosen. Kysymyksistä 20 ensimmäistä olivat kuullun ymmärtämistä ja loput 80 luetun ymmärtämistä, kielioppia ja sanaston hallintaa testaavia kysymyksiä. Tilanne oli tuttu parin vuosikymmenen takaa ylioppilaskirjoituksista ja sisälläni loksahti taas päälle "tentti, pakko tehdä parhaansa"-moodi. Suomalaisen koulujärjestelmän kielioppiin ja oikeinkirjoitukseen ym. parikymmentä vuotta sitten panostanut systeemi kantoi hedelmää. Sain kaikki oikein aiheuttaen hämmennystä ympärilläni olleissa muissa tenttijöissä, joiden pistejakauma oli 62-89. Nyt odotan pienellä jännityksellä, hyväksytäänkö minua kurssille lainkaan. Harmi, että sitä puhumista ei testattu! Kertoessani T:lle tästä liian hyvin menneestä tentistäni, antoi hän ohjeeksi todeta:"Yes, I know the grammar, but I am here to learn how to communicate!" Tämä kommunikointipuoli kun jäi vähän heppoiseksi taannoisessa koulumaailmassa.

Kurssinpitäjä on aivan ihastuttava ikäiseni mies. Hän saapui paikalle hieman myöhässä:"Sorry, I am late! Oh my Gosh, everybody is here!", ja jatkoi elokuvista tutulla karikatyyrisellä liikehdinnällä kukkakassiaan heiluttaen ottaa tilannetta haltuun. Hän sai porukan selvästi rentoutumaan, ja vaikka organisointikyky häneltä puuttuikin, saimme tentin tehtyä ja mieli jäi kaikille varmasti hyväksi. Täytyy toivoa, että pääsen hänen kurssilleen. Voin hyvin kuvitella, että kielenopiskelu voisi olla melkoisen mukavaa.

Englanninkielen puhumista tuli keveästi harjoiteltua myös tiistaiaamuna. E:n ja Iso-O:n ELL-opettajat (ELL=English Language Learners) järjestivät Mason-Rice-koulun 32 vieraskielisen oppilaan (koulun oppilasmäärä on n. 500 kaikkinensa) vanhemmille kahvitilaisuuden koulun kirjastossa. Ajattelin piipahtaa paikalla E:n ja Iso-O:n mentyä luokkiinsa, mutta tilaisuus oli suunniteltu sellaiseksi, että poistuminen ennen sen loppumista ei ollut mahdollista, joten olin paikalla yli tunnin. Sain mahdollisuuden kysyä E:n ja Iso-O:n edistymisestä, ja ainakin opettajat tuntuivat tyytyväisiltä. E on kuulemma jo vaiheessa, jossa sanojen monimerkityksellisyys alkaa aueta, ja Iso-O:n kanssa on myös edetty suunnitelmien mukaan. Parin kuukauden päästä on vuosittanen Massachusettsin osavaltion vaatima kielikoe, jonka jälkeen on strukturoidumpaa tietoa molempien ymmärtämisestä, puhumisestä, lukemisesta ja kirjoittamisesta verrattuna muihin samanikäisiin paikallisiin lapsiin. Odotan mielenkiinnolla. On kyllä todella hienoa, että lapsemme saavat ylimääräistä tukea kielitaitonsa kehittymiseksi, vaikka emme tänne ole suunnitelleetkaan jäävämme.

Lumisade jatkuu ja reippaat lumityöntekijät ovat vieläkin ulkona. Ehkä kohta on syytä pitää tauko ja tulla sisälle nauttimaan pitkään hautuneesta riisipuurosta ja lämpimästä kaakaosta.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Perusasioiden äärellä

Pesukoneemme meni perjantaina rikki. Kuului vain kaksi outoa pihahdusta ja alkoi haista palaneelta muovilta. Onneksi T oli vielä hereillä. Kellari, jossa kone sijaitsee, on yhtenäinen tila, joten mahdollinen tulipalo leviäisi räjähdysmäisesti vähintään puurakenteisen talomme alakertaan. Korjaaja tulee maanantaina, mutta koska tilanne ei välttämättä ratkea tuolloin, ryhdyimme kartoittamaan lähiseudun itsepalvelupesuloiden sijainteja. Nyrkkipyykkiin tuli silti turvauduttua maanantain vaatetuksen varmistamiseksi. Tuli samalla huomattua, että moinen pyykkääminen on huomattavasti helpompaa mökkiolosuhteissa, joissa saunan voi laittaa lämpiämään, ja pyykki kuivuu sivutuotteena. Meillä kun on täällä vain pieni pesuhuone ilman lattiakaivoja tai ylipäänsä mitään märäksi (=linkoamatta) jäävien vaatteiden kuivauspaikkoja. Olo on varsin invalidisoitunut.

Läheltä piti-tilanne jäi mietityttämään meitä molempia, ja T päätti käydä läpi pienten kanssa, miten tulisi erilaisissa hätätilanteissa toimia. E:lla ja Iso-O:lla oli monta hyvää ideaa, mitä he kulloinkin tekisivät - Pikku-O ihmetteli vieressä. Erityisen iloinen olen siitä, että lapsille ei tuntunut jäävän minkäänlaisia pelkoja ja sen isompia kysymyksiä jälkikäteen mielen päälle; sen verran hyvin T osasi heidän kanssaan asioita mietiskellä. Iso-O vain totesi, että miten sitä tulta voi tulla ilman tulitikkuja, ja jatkoi sitten ihan muilla aiheilla.

Perusviikonloppu lähestyy loppuaan. Molempina aamuina kunnon riisipuuro sai hautua yli pari tuntia, ja hyväähän siitä tuli. Sunnuntaina Iso-O pääsi kaverinsa syntymäpäiville leipomaan pizzaa ja koristelemaan Cupcakea, ja jatkoimme samalla linjalla kotonakin. Yhteistyössä syntyi uuniperunat, uunikala, sämpylöitä, taatalikakku ja lihapullia. Lihapullista vastasi T, ja ainakin tuoksu lupaa hyvää huomiselle. Aikaa meni hirveän paljon, mutta kaikki tuntuivat kovin tyytyväisiltä omaan panostukseensa.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Tähtisumua

Iso-O sai ensimmäisen "Principal's SuperStar"-kunniamerkkinsä, ja pääsimme T:n kanssa tätä hienoa tapahtumaa todistamaan. Mason-Rice-koulun rehtori on ottanut tavakseen myöntää jokaiselle koulun oppilaalle kaksi kunniamerkkiä kouluvuoden aikana, ja merkit jaetaan juhlallisesti parin viikon välein perjantaiaamuisin "Musical Mornings"-tilaisuudessa. Oppilaan opettaja(t) keksivät jokaiselle merkille hyvän perustelun. Tälläisiä perusteluja ovat mm. kehittyminen hyväksi kirjoittajaksi, mielenkiintoisen tarinan kertominen, keltaisen vyön saavuttaminen karatessa, muiden huomioiminen jne. Iso-O:n perusteluna oli vivahteikas kertomus perhematkastamme ("detailed description of a family trip). Aivan herkistyin, kun Iso-O kutsuttiin merkkiään noutamaan. Jo pidempään hän on ollut sitä mieltä, että "kaikki muut" ovat jo tähtensä ansainneet. Koko viikon ajan olemme muutenkin ottaneet hänen kanssaan lukemattomia kertoja yhteen mitä erikoisemmista asioista, joten positiivinen huomioinen tuli enemmän kuin tarpeeseen. Hän aivan loisti tähdestä myöhemmin keskustellessamme.

Työpaikallani ei ole ollut yhtä loisteliasta. Omat työni ovat kyllä sujuneet kutakuinkin mallikkaasti - olen viimein päässyt kaikilla osa-alueilla eteenpäin, ja tuntuu oikein mukavalta, kun töihin mennessään tietää, mitä sinne on menossa tekemään. Sen sijaan olen joutunut vierestä seuraamaan toisen tutkijan alkutaipaleen takeltelua. Tämä Turkista joulukuun puolivälissä vain puoleksi vuodeksi tänne vaihtoon saapunut neuroradiologi ei ole vielä saanut itselleen edes lankapuhelinta, tietokoneesta nyt puhumattakaan. Joka päivä hän saapuu toiveikkaana vain todetakseen, että työpiste on yhtä tyhjä kuin edellisenäkin päivänä. Alkuun intoa puhkunut mies alkaa selvästi luisua välinpitämättömyyden tilaan. On vaikea ymmärtää, miten työpaikallani on 'varaa' hukata hyviä ulkomaisia aivoresursseja moisella tehottomuudella. Samoin olen lievästi huvittuneena päässyt todistaman hakulaitteiden laajaa käyttöä. Oman lääkäriurani aikana en ole niihin joutunut turvautumaan kertaakaan; sen sijaan tutkijana niitä kyllä käytin - 90-luvulla. Resursseista täällä ei ole pulaa, niitä vain hyödynnetään, hmm, eritavoin.

T on toiminut koti-isänä yrittäen nukkua pois univelkojaan, mutta suuntautuen jo selvästi kevään koitoksiin. Tällä viikolla hän on käynyt läpi vanhoja tekstejään muokaten niitä väitöskirjansa ensimmäiseen lukuun sopiviksi. Ensi viikolla on odotettavissa saksan mieleenpalautusta. Kevätlukukauden alkaessa 18.1. tiistaina on edessä saksankielen testi. Mikäli testi menee läpi - ja siis muita vaihtoehtojahan ei ole - saa T kielestä suoritusmerkinnän, ja tiedossa on kielivaatimusten osalta enää vaativan ranskankurssin läpikäyminen. Pidämme peukut pystyssä T:n testin onnistumiseksi!

Viikonlopun aikana on tiedossa muutama tuuma lunta. Mukavaa. Ihan kaikki lumi ei ehtinyt sulaa, sillä lämpötilat palasivat pian pakkasen puolelle, mutta talvitunnelman säilyttämiseksi ei pieni lisä ole pahitteeksi.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Vuosi vaihtui

Vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä. Aattopäivänä saimme vieraiksemme eteläafrikkalaispariskunnan (F ja D) sekä lomareissulla olevat F:n vanhemmat, ja nautimme yhdessä iltapäiväteen leipineen; perinteisten kurkkuvoileipien lisäksi tarjolla oli graavilohivoileipiä ja kinkkuvoileipiä T:n tyylikkyydellä aseteltuina. Oli samalla kertaa hauskaa ja erikoista viettää hetki lähes toiselta puolelta maapalloa olevien, kuitenkin hyvin tutunoloisten ihmisten kanssa. Lapsilla meinasi mennä innostus - taas - yli oman sietokyvymme, mutta saimme syödä varsin rauhassa, kun lastenpöytä oli tällä kerralla sijoitettu keittiön puolelle.

Illasta lasten jo mentyä nukkumaan, lähti T piipahtamaan kurssikaverinsa T:n uudenvuoden juhlissa. Harmi kyllä ymmärsimme vasta jälkikäteen, että olisimme hyvin voineet kaikki lähteä - isossa talossa olisi ollut tilaa pikkuväen pedeille. Mutta, T ehti hyvin takaisin ennen puolta yötä, joten vuosi vaihtui yhdessä. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa, ilotulitusrakettien pauketta tai oikein mitään muutakaan meteliä hauskaa elokuvaa (The Matador) katsoessa.

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä oli hieno keli, varjossa lähes +20*C, joten tuolloin vielä syvistä hangista syntyi lasten toimesta kaksi hauskaa lumiukkoa. Keli pysyi reippaasti plussalla yön ajan, joten lumiukoista oli aamusta jäljellä päättömät ja selvästi hoikistuneet versiot, illasta ei enää mitään.

Pikku-O:n koulussa on tapana juhlia jokaisen syntymäpäivää erityisellä tavalla, ja toivomuksena on, että sankari tarjoaisi muille jotain herkkua. Kun syntymäpäivä osui loma-aikaan, on luonnollista hoitaa tämä velvollisuus huomenna, kevätlukukauden ensimmäisenä koulupäivänä. Leivoimme yhdessä suomalaista pullaa. E osallistui taikinan alustavaan sekoittamiseen ja pullien pyörittelyyn, Iso-O luki hitaasti ohjetta netistä:"V - ai - v - aa, t - ai - k - i - n - aa, ÄITIII!!!" sekä oikeasti vaivasi taikinaa sellaisella sitkeydellä, että siitä tuli lähes täydellistä, ja Pikku-O kaapi paljain käsin ensin rasvakulhon sisällön, sitten pöydälle levittyneitä jauhoja ja pullataikinaa ja lopulta jauhoja pussista suoraan suuhunsa. Sankarin ulkonäkö oli sen mukainen, keittiöstä puhumattakaan.

Puolesta taikinasta tuli perinteisiä suomalaisia pikkupullia Pikku-O:n kavereille vietäviksi. Loppuosasta T teki ensin parikymmentä korvapuustia. Taikinaa oli niin paljon, että syntyi ajatus Boston-kakun leipomisesta, ja niinpä meitä odottaa nyt elämämme ensimmäinen nykyisen sijaintimme mukaan nimetty herkkupala. Nyt sopisi vieraidenkin tulla, jenkkikaappimme pakastelokero kun ei ole mikään koolla pilattu. Voi olla, että Lunch Boxeistamme löytyy pulla jos toinenkin seuraavien päivien aikana.

Vuosi vaihtui rauhassa. Valitettavasti sitä rauhaa ei ole pitkään jaossa; huomenna alkaa arki. Onneksi kuitenkin on ollut mahdollisuus viettää tämä loma.