Bostonin pitkäaikainen pormestari, Thomas Menino, ilmoitti virallisesti, ettei hän enää hae seuraavalle kaudelle. Tilanteesta on riittänyt keskusteltavaa mediassa. Mielestäni 70-vuotias on täysin oikeutettu siirtymään syrjään, oli sairauksia tai ei. Hänen kautensa päättyy vasta 9 kuukauden päästä, mutta ilmoitus piti tehdä jo nyt, jotta seuraajakandidaatit pääsevät rakentamaan omaa kampanjaansa. Vaaleille ei loppua näy.
Talvi taitaa viimein olla taittumassa. Käytännössä kaikki lumi on sulanut. Linnunlaulua kuuluu aamuisin. Eikä säätiedotus lupaa enää yhtään lumihiutaletta ainakaan seuraavaan viikkoon. Lämpötilojenkin pitäisi olla selvästi plussan puolella - tai ei plussan vaan "above freezing point", kun Fahrenheiteissa jään sulamispiste on niinkin selkeä kuin 32. Vieläkin jaksaa huvittaa tämä Yhdysvaltojen sitkeä pysyminen SI-järjestelmän ulkopuolella kaikkien mittamääreiden kanssa. Olisi kai liian helppoa jakaa ja kertoa kymmenelle sen sijaan, että jaetaan ja kerrotaan 3:lla, neljällä, kahdellatoista jne tai puhutaan lämpötiloista sanallisesti, kuten yllä. Mutta siis, taidamme viimein olla menossa kohti kesää.
Luterilaisella kirkolla on tapana tarjota ehtoollinen kouluikäisille lapsille ensimmäistä kertaa pääsiäissunnuntaina - siis paljon nuorempina kuin Suomessa. Sitä varten E ja Iso-O ovat käyneet keskustelemassa papin kanssa ikäkaudelle sopivalla tavalla, mistä on kyse, ja käyvät tänään lauantaina papin kotona leipomassa ehtoollisleipää. Siitä ja muista pääsiäistapahtumista lisää myöhemmin.
Kolmen peräkkäisen osastojakson loppu häämöttää viikon päässä. Eikä kyllä yhtään liian aikaisin. Viiden tunnin yöunet yössä ja vain yksi vapaapäivä viikossa on aikamoinen haaste. Ei pelkästään minulle vaan myös T:lle. Vielä pitäisi jaksaa; taidanpa hörpätä kahvini loppuun ja hypätä jälleen autonrattiin.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Talvi vain jatkuu ja jatkuu
KEVÄT, missä olet? Worcesterin lumikertymä tälle talvelle on melkein 110 tuumaa, mikä on lähes kolme metriä ja koko Yhdysvaltain tämän vuoden ennätys. Onneksi se on lumisateiden välissä sulanut, muuten olisi melkoinen tekeminen pikkuautoni kanssa. Viimeisin kunnon lumisade oli viikko sitten tiistaina ja lapset saivat kuudennen ylimääräisen vapaapäivänsä. Kun kouluvuoteen on leivottu sisään vain viisi lumipäivää, tuli koulutoimenjohdolle syy pitää hieman kokousta. Ilman lumipäiviä koulu olisi loppunut kesäkuun 18. päivä - niinkuin viime vuonna tapahtui - viiden sallitun lumipäivän kanssa viimeinen virallinen päivä olisi ollut 25. kesäkuuta, mutta nyt lumipäiviä on jo yksi enemmän. Vaihtoehtoja korvaavalle päivälle johtoryhmän keskusteluissa olivat pitkäperjantai (uskonnollisista syistä hankala), kevätlomasta nipistäminen (liian pian) ja kouluvuoden jatkaminen (tämän hetken valinta). Mikäli lumipäiviä ilmaantuu vielä lisää, jatkunee koulu aina päivä kerrallaan kohti heinäkuun alkua. Mutta, eiköhän tämä nyt ollut tässä. EIKÖHÄN!
Lumipäivästä johtuen E:n opettaja-vanhempitapaaminen, kehityskeskustelu, siirtyi eteenpäin. Oman parin viikon päästä alkavan lomani vuoksi pääsen nyt molempien koululaistemme tapaamisiin. Mukavaa. Kun en ole päässyt heidän kouluvuoteensa juurikaan osallistumaan, on kiva päästä heidän tilanteestaan kuulemaan. Tuskin mitään mullistavaa odotettavissa.
Kun kerran kevät vielä antaa odottaa itseään, lähdimme lauantain vapaapäivänäni laskettelemaan Mount Sunapee:lle New Hampshireen. Edellisellä laskukerralla muutama viikko sitten Pikku-O viimein uskaltautui laskemaan täysin itse. Tällä kerralla rohkeus kasvoi aivan uusiin ulottovuuksiin ja nyt meillä on jokainen oikeasti suksilla. Laskin Pikku-O:n kanssa perhealueella. T vei E:n ja Iso-O:n isomman vuoren päälle. Iso-O huolehti etukäteen kovasti, mutta päästyään huipulle hän oli itse ehdottanut mustaa rinnettä ja lähtenyt luonteelleen sopivalla tavalla rymistelemään täyttä häkään alaspäin sukset aura-asennossa, kontrolli vain osittain säilytettynä. Sekä E että Iso-O olivat erittäin ylpeitä saavutuksistaan ja äänenvoimakkuus oli tapissa. Pikku-O aloitti päivän vakavalla naamalla keskittyen suksien täydelliseen hallintaan, mutta alkoi lisääntyvästi hymyillä ja lopulta jopa nauraa ääneen nauttiessaan vauhdinhurmasta. Hän on isosiskoaan varovaisempi ja säilytti kontrollin hienosti, mutta lopulta hänenkin vauhtinsa kasvoi melkein itseäni hirvittäväksi. Hyvä mieli jäi reissusta.
"I am SO ready for flip-flops", totesi eräs hoitaja jälleen uuden lumimyrskyn kynnyksellä. Niin alan minäkin olla. Kevät, tule jo!
Lumipäivästä johtuen E:n opettaja-vanhempitapaaminen, kehityskeskustelu, siirtyi eteenpäin. Oman parin viikon päästä alkavan lomani vuoksi pääsen nyt molempien koululaistemme tapaamisiin. Mukavaa. Kun en ole päässyt heidän kouluvuoteensa juurikaan osallistumaan, on kiva päästä heidän tilanteestaan kuulemaan. Tuskin mitään mullistavaa odotettavissa.
Kun kerran kevät vielä antaa odottaa itseään, lähdimme lauantain vapaapäivänäni laskettelemaan Mount Sunapee:lle New Hampshireen. Edellisellä laskukerralla muutama viikko sitten Pikku-O viimein uskaltautui laskemaan täysin itse. Tällä kerralla rohkeus kasvoi aivan uusiin ulottovuuksiin ja nyt meillä on jokainen oikeasti suksilla. Laskin Pikku-O:n kanssa perhealueella. T vei E:n ja Iso-O:n isomman vuoren päälle. Iso-O huolehti etukäteen kovasti, mutta päästyään huipulle hän oli itse ehdottanut mustaa rinnettä ja lähtenyt luonteelleen sopivalla tavalla rymistelemään täyttä häkään alaspäin sukset aura-asennossa, kontrolli vain osittain säilytettynä. Sekä E että Iso-O olivat erittäin ylpeitä saavutuksistaan ja äänenvoimakkuus oli tapissa. Pikku-O aloitti päivän vakavalla naamalla keskittyen suksien täydelliseen hallintaan, mutta alkoi lisääntyvästi hymyillä ja lopulta jopa nauraa ääneen nauttiessaan vauhdinhurmasta. Hän on isosiskoaan varovaisempi ja säilytti kontrollin hienosti, mutta lopulta hänenkin vauhtinsa kasvoi melkein itseäni hirvittäväksi. Hyvä mieli jäi reissusta.
"I am SO ready for flip-flops", totesi eräs hoitaja jälleen uuden lumimyrskyn kynnyksellä. Niin alan minäkin olla. Kevät, tule jo!
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Amerikkalainen paavi ja arki
Edellisen paavinvalinnan aikaan Iso-O oli pikkuinen. Hän syntyi vain muutama tunti paavi Johannes Paavali toisen kuoleman jälkeen. Nykyisen paavin, argentiinalaisen paavi Francisin valinta on aiheuttanut hassun muutoksen asuinmaassamme. Aiemmin sana Amerikka tarkoitti vain Yhdysvaltoja, valinnan jälkeen alue on laajentunut koskemaan sekä Pohjois- että Etelä-Amerikkaa (mitä se tietenkin meidän mielestämme on tarkoittanut aiemminkin). Hassua on myös ollut se, että paavin ollessa jesuiitta, on Boston College saanut entisestäkin lisääntynyttä uutisarvoa. Täällähän ollaan suorastaan paavin parhaita kavereita. Heti sen jälkeen, kun pieni pettymys Bostonin arkkipiispa Seán O'Malley:n jäätyä rannalle oli laimentunut.
Samaan aikaan arjessa. Kun on oikein väsynyt, käy helposti kämmejä, jotka olisivat kirkkain aivoin varustettuna vältettävissä. Itselleni sattui viikolla kaksi. Menin tuohtuneena takaisin bensa-asemalle motkottamaan kuitista, jonka mukaan minua oli veloitettu kalliimman bensalaadun mukaan ja kortilta otettu lisäksi kymmenen dollaria ylimääräistä - vain huomatakseni tiskillä minuutteja mouhuttuani, että kyseessä oli toisen autoilijan kuitti. Toisen kerran mottasin itseäni henkisesti turpaan luultuani, että valokuvakuoressa oli neljän henkilön passikuvien sijaan vain kolmen. Soitin liikkeeseen, ja sain ystävällisen lupauksen saapua uudelleen paikalle uutta kuvaa varten, kun kuvaa ei liikkeestä enää löytynyt. Puhelun jälkeen huomasin, että E:n ja Pikku-O:n kuvat olivat liimautuneet toisiinsa kiinni, ja kaikki siten kunnossa. Molemmissa tapauksissa tein itsestäni pellen ja hukkasin muutenkin kortilla olevaa omaa aikaani. Kymmenen tunnin yöunet lauantain ja sunnuntain välissä tulivat tarpeeseen.
T:lla oli perjantaina ja lauantaina vuosittain järjestettävä graduate conference, jossa blind-review valkattujen papereiden esittäjät Yhdysvaltojen eri puolilta ja muualtakin (tällä erää mm. Englannista ja Kanadasta) kokoontuvat, ja jossa hän piti oman esityksensä juuri ennen professoriaan. Hyvin se meni ja kehuja oli sadellut. Kun lauantaina oli työpäiväni, pyysimme lastenhoitajaamme, lukion kakkosluokkalaista A:a tänne seuraksi heti Pikku-O:n saavuttua Suomi-koulureissultaan. Pikku-O ja Iso-O olivat viihtyneet. Sen sijaan E ehdotti jo etukäteen, että hän voisi "supervise" pikkusisaruksiaan, eikä oikein hyväksynyt itseään vain kuusi vuotta vanhempaa pienikokoista tyttöä auktoriteetikseen. Hän oli maksimoinut kurjuutensa ja ollut osallistumatta kaikkeen yhteiseen aktiviteettiin lastenhoitajan ja sisarustensa kanssa. E ei oikein itsekään tunnu tietävän, onko hän iso vai pieni.
Sunnuntainen vapaapäiväni oli oikein mukava. Aamupuuron jälkeen meillä oli perheen "Nok Hockey"-turnaus T:n ja lasten pelin valmistuttua jo pari viikkoa sitten. Hävisin. Kävimme St. Patrick's Day:n kunniaksi syömässä paikallisessa irkkupubissa, O'Hara:ssa. Ja kaivoin uuden uutukaisen ompelukoneen paketistaan lasten kehuessa vieressä koneen erinomaisuutta. Iso-O:n mielestä se on hienoin kone, minkä hän on koskaan nähnyt. No ehkä niin. En muista hänen nähneen kovin montaa. Oikeasti se on perus-Singer, jonka avulla lasten jatkuvasti rikki menevät vaatteet on tarkoitus kursia kokoon. Pikku-O kävi suomalaistyttö H:n viisivuotissyntymäpäivillä Plaster Fun Time:ssa valmistautuen lähtöön heti aamutuimaan. Jo ennen heräämistäni hän oli tehnyt kenenkään kehoittamatta kortin valmiiksi ja kysyi ensimmäisenä, milloin lähdetään. Syntymäpäivät alkoivat puoli viideltä.
Mukavaa viikkoa kaikille! Kiitokset kaikille lasten sähköposteihin vastanneille/postia lähettäneille. Ilo oli kokonaan heidän puolellaan. Erityisesti Iso-O oikein loisti onnesta.
Samaan aikaan arjessa. Kun on oikein väsynyt, käy helposti kämmejä, jotka olisivat kirkkain aivoin varustettuna vältettävissä. Itselleni sattui viikolla kaksi. Menin tuohtuneena takaisin bensa-asemalle motkottamaan kuitista, jonka mukaan minua oli veloitettu kalliimman bensalaadun mukaan ja kortilta otettu lisäksi kymmenen dollaria ylimääräistä - vain huomatakseni tiskillä minuutteja mouhuttuani, että kyseessä oli toisen autoilijan kuitti. Toisen kerran mottasin itseäni henkisesti turpaan luultuani, että valokuvakuoressa oli neljän henkilön passikuvien sijaan vain kolmen. Soitin liikkeeseen, ja sain ystävällisen lupauksen saapua uudelleen paikalle uutta kuvaa varten, kun kuvaa ei liikkeestä enää löytynyt. Puhelun jälkeen huomasin, että E:n ja Pikku-O:n kuvat olivat liimautuneet toisiinsa kiinni, ja kaikki siten kunnossa. Molemmissa tapauksissa tein itsestäni pellen ja hukkasin muutenkin kortilla olevaa omaa aikaani. Kymmenen tunnin yöunet lauantain ja sunnuntain välissä tulivat tarpeeseen.
T:lla oli perjantaina ja lauantaina vuosittain järjestettävä graduate conference, jossa blind-review valkattujen papereiden esittäjät Yhdysvaltojen eri puolilta ja muualtakin (tällä erää mm. Englannista ja Kanadasta) kokoontuvat, ja jossa hän piti oman esityksensä juuri ennen professoriaan. Hyvin se meni ja kehuja oli sadellut. Kun lauantaina oli työpäiväni, pyysimme lastenhoitajaamme, lukion kakkosluokkalaista A:a tänne seuraksi heti Pikku-O:n saavuttua Suomi-koulureissultaan. Pikku-O ja Iso-O olivat viihtyneet. Sen sijaan E ehdotti jo etukäteen, että hän voisi "supervise" pikkusisaruksiaan, eikä oikein hyväksynyt itseään vain kuusi vuotta vanhempaa pienikokoista tyttöä auktoriteetikseen. Hän oli maksimoinut kurjuutensa ja ollut osallistumatta kaikkeen yhteiseen aktiviteettiin lastenhoitajan ja sisarustensa kanssa. E ei oikein itsekään tunnu tietävän, onko hän iso vai pieni.
Sunnuntainen vapaapäiväni oli oikein mukava. Aamupuuron jälkeen meillä oli perheen "Nok Hockey"-turnaus T:n ja lasten pelin valmistuttua jo pari viikkoa sitten. Hävisin. Kävimme St. Patrick's Day:n kunniaksi syömässä paikallisessa irkkupubissa, O'Hara:ssa. Ja kaivoin uuden uutukaisen ompelukoneen paketistaan lasten kehuessa vieressä koneen erinomaisuutta. Iso-O:n mielestä se on hienoin kone, minkä hän on koskaan nähnyt. No ehkä niin. En muista hänen nähneen kovin montaa. Oikeasti se on perus-Singer, jonka avulla lasten jatkuvasti rikki menevät vaatteet on tarkoitus kursia kokoon. Pikku-O kävi suomalaistyttö H:n viisivuotissyntymäpäivillä Plaster Fun Time:ssa valmistautuen lähtöön heti aamutuimaan. Jo ennen heräämistäni hän oli tehnyt kenenkään kehoittamatta kortin valmiiksi ja kysyi ensimmäisenä, milloin lähdetään. Syntymäpäivät alkoivat puoli viideltä.
Mukavaa viikkoa kaikille! Kiitokset kaikille lasten sähköposteihin vastanneille/postia lähettäneille. Ilo oli kokonaan heidän puolellaan. Erityisesti Iso-O oikein loisti onnesta.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Yleissisätaudit maustettuna kardiologialla ja gastroenterologialla
Keskimmäinen kolmesta peräkkäin olevasta osastojaksostani oli nimellisesti yleissisätauteja, mutta osoittautui sellaiseksi maksimissaan 40%:sti. Listallani oli aina paljon enemmän sydänpotilaita kuin yleissairauksia, eikä gastroenterologisista ongelmistakaan pulaa ollut. Aivan rehellisesti tilanne ei tälläiseksi muodostunut.
Kolmannen vuoden erikoistuja, intialaisjuurinen, mutta Massachusettsissa varttunut nuorimies K ja intern-kolleegani, korealaisjuurinen, mutta Philadelphiassa kasvanut nuorinainen P olivat kanssani hyvin kauhistuneita, kun huomasimme neljästä viikosta kahden sujuvan Dr. H:n johdolla. Tiesimme jo etukäteen, että tunnit hänen viikkojensa aikana venyvät mahdottomiksi (vertaa ensimmäinen osastojaksoni, jolloin tämän samaisen naisen kanssa vetäisin 99 tuntia viikossa ahkeraa työntekoa). Tai venyvät, mikäli mitään ei tehdä. K keskusteli triage-porukan (eli sisäänkirjoitettavat potilaat muille jakavan ryhmän) kanssa tilanteestamme - ja listamme alkoi täyttyä suppeiden erikoisalojen potilaista. Dr. H oli ihmeissään, kun kerta toisensa jälkeen ilmoitimme, että taas olemme menossa sisäänkirjoittamaan potilasta - jonkin toisen erikoislääkärin alaisuuteen. Ihan riittävästi aikaa silti sairaalalla kului, viikkotuntimääräni liikkuivat 65 (viiden päivän työviikko) ja 90 (seitsemän päivän työviikko) välillä, keskimäärin 13 tuntia päivässä.
Kikkailustamme johtuen sain hyvän annoksen sydäntautioppia. Sairaimmat olivat ns. Step Down Unit:issa, tyypillisesti sydäninfarktin tai vakavamman rytmihäiriön vuoksi. Vähemmän sairaat tavallisella osastolla monitoreihin kytkettyinä. Sydämen vajaatoiminnan hoito on nyt melko kirkkaana mielessä. Ja aika hyvin selviän sydäninfarktistakin katetrisaatiota lukuunottamatta. Step Down Unit:issa olevien potilaiden kohdalla vastuunsiirto tapahtui puhelimitse seitsemän jälkeen illalla, muiden potilaiden osalta aiemmin kuvaamallani tavalla yövuorolaiselle sekä kirjallisesti että suullisesti.
Jaksoa edeltävästä gastroenterologia-kokemuksestani oli myöskin hyötyä. Jatkuvasti minulla oli ainakin yksi, parhaimmillaan kolme huolehdittavaa. Yhden naisen kohtalo jäi eniten mieleen. Tämä positiivisuutta uhkuva, hyvän elämän elänyt nainen saapui sairaalaan keltaisena kuin kanarianlintu vain saadakseen kuulla, että hänen maksansa sisällä kasvaa huonoennusteinen sappitiehyeen kasvain. Kun keltaisuutta lähdettiin hoitamaan stenttien avulla, ei kaikki mennyt ihan putkeen. Tämä nainen on vieläkin osastolla minun jo vaihdettua toiseen tiimiin, ja lähes joka toinen päivä hän käy uudessa toimenpiteessä tavoitteena saada sappinesteen vuotaminen loppumaan. Tämän pitää onnistua ennenkuin hän pääsee kotiin. Ja kotiinhan hänen pitäisi pian päästä, kun elämää on enää muutama kuukausi jäljellä.
Oli minulla yleissisätautisia potilaitakin. Toinen erikoislääkäri oli Dr. H:n täydellinen vastakohta, Iranista Yhdysvaltoihin 10-vuotiaana muuttanut leppoisa ja humoristinen mies M. Hänen johdollaan olisimme mielellämme huolehtineet useammastakin kuin 2-3 potilaasta päivässä. Mielestäni tuskin koskaan lähtevät yli 500 paunaa painavan miehen yhtäkkinen kammiovärinä, 20 minuutin elvytysyritys ja kuoleman toteaminen tai vakavasti masentuneen miehen lonkkaproteesin infektio kaikkine mahdollisine komplikaatioineen maustettuna hänen joka-aamuisella kommentillaan:"I am worried". Hän valmistautui aina pahimpaan - ja kuin kohtalon oikusta oli yleensä oikeassa.
Jaksosta jäi kaikkinensa aika hyvä mieli, sillä löysimme hyvin saman aaltopituuden tiimimme sisällä. En silti voi väittää, että olisin liikaa murehtinut, kun maanantai-iltana sain jättää yhdeksän potilaan listan toisen huolehdittavaksi, ja sain tilalle viiden potilaan paljon yksioikoisemman version. Aloitin tiistaiaamuna yhdistetyssä keuhkotautipotilaiden ja munuaissiirtopotilaiden hoitotiimissä. Siitä lisää myöhemmin.
Kolmannen vuoden erikoistuja, intialaisjuurinen, mutta Massachusettsissa varttunut nuorimies K ja intern-kolleegani, korealaisjuurinen, mutta Philadelphiassa kasvanut nuorinainen P olivat kanssani hyvin kauhistuneita, kun huomasimme neljästä viikosta kahden sujuvan Dr. H:n johdolla. Tiesimme jo etukäteen, että tunnit hänen viikkojensa aikana venyvät mahdottomiksi (vertaa ensimmäinen osastojaksoni, jolloin tämän samaisen naisen kanssa vetäisin 99 tuntia viikossa ahkeraa työntekoa). Tai venyvät, mikäli mitään ei tehdä. K keskusteli triage-porukan (eli sisäänkirjoitettavat potilaat muille jakavan ryhmän) kanssa tilanteestamme - ja listamme alkoi täyttyä suppeiden erikoisalojen potilaista. Dr. H oli ihmeissään, kun kerta toisensa jälkeen ilmoitimme, että taas olemme menossa sisäänkirjoittamaan potilasta - jonkin toisen erikoislääkärin alaisuuteen. Ihan riittävästi aikaa silti sairaalalla kului, viikkotuntimääräni liikkuivat 65 (viiden päivän työviikko) ja 90 (seitsemän päivän työviikko) välillä, keskimäärin 13 tuntia päivässä.
Kikkailustamme johtuen sain hyvän annoksen sydäntautioppia. Sairaimmat olivat ns. Step Down Unit:issa, tyypillisesti sydäninfarktin tai vakavamman rytmihäiriön vuoksi. Vähemmän sairaat tavallisella osastolla monitoreihin kytkettyinä. Sydämen vajaatoiminnan hoito on nyt melko kirkkaana mielessä. Ja aika hyvin selviän sydäninfarktistakin katetrisaatiota lukuunottamatta. Step Down Unit:issa olevien potilaiden kohdalla vastuunsiirto tapahtui puhelimitse seitsemän jälkeen illalla, muiden potilaiden osalta aiemmin kuvaamallani tavalla yövuorolaiselle sekä kirjallisesti että suullisesti.
Jaksoa edeltävästä gastroenterologia-kokemuksestani oli myöskin hyötyä. Jatkuvasti minulla oli ainakin yksi, parhaimmillaan kolme huolehdittavaa. Yhden naisen kohtalo jäi eniten mieleen. Tämä positiivisuutta uhkuva, hyvän elämän elänyt nainen saapui sairaalaan keltaisena kuin kanarianlintu vain saadakseen kuulla, että hänen maksansa sisällä kasvaa huonoennusteinen sappitiehyeen kasvain. Kun keltaisuutta lähdettiin hoitamaan stenttien avulla, ei kaikki mennyt ihan putkeen. Tämä nainen on vieläkin osastolla minun jo vaihdettua toiseen tiimiin, ja lähes joka toinen päivä hän käy uudessa toimenpiteessä tavoitteena saada sappinesteen vuotaminen loppumaan. Tämän pitää onnistua ennenkuin hän pääsee kotiin. Ja kotiinhan hänen pitäisi pian päästä, kun elämää on enää muutama kuukausi jäljellä.
Oli minulla yleissisätautisia potilaitakin. Toinen erikoislääkäri oli Dr. H:n täydellinen vastakohta, Iranista Yhdysvaltoihin 10-vuotiaana muuttanut leppoisa ja humoristinen mies M. Hänen johdollaan olisimme mielellämme huolehtineet useammastakin kuin 2-3 potilaasta päivässä. Mielestäni tuskin koskaan lähtevät yli 500 paunaa painavan miehen yhtäkkinen kammiovärinä, 20 minuutin elvytysyritys ja kuoleman toteaminen tai vakavasti masentuneen miehen lonkkaproteesin infektio kaikkine mahdollisine komplikaatioineen maustettuna hänen joka-aamuisella kommentillaan:"I am worried". Hän valmistautui aina pahimpaan - ja kuin kohtalon oikusta oli yleensä oikeassa.
Jaksosta jäi kaikkinensa aika hyvä mieli, sillä löysimme hyvin saman aaltopituuden tiimimme sisällä. En silti voi väittää, että olisin liikaa murehtinut, kun maanantai-iltana sain jättää yhdeksän potilaan listan toisen huolehdittavaksi, ja sain tilalle viiden potilaan paljon yksioikoisemman version. Aloitin tiistaiaamuna yhdistetyssä keuhkotautipotilaiden ja munuaissiirtopotilaiden hoitotiimissä. Siitä lisää myöhemmin.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Voihan Filibuster, kun aika kuluu vauhdilla!
Päivät virtaavat ohi niin vauhdikkaasti, etten ole saanut istuttua blogin äärelle hetkeen. Kun työviikkojen tuntimäärä on keskimäärin ollut 78, ei se tietenkään kovin erikoista ole - varsinkin kun tuohon joutuu lisäämään pari tuntia päivässä autolla-ajoa. Autossa ei ole mahdollista kirjoittaa. Mutta siellä on mahdollista kuunnella. Viimeaikojen isoja uutisia ovat olleet maaliskuun alussa Obaman allekirjoittama Sequestor eli juustohöyläsäästäminen kaikesta, kun sopua demokraattien ja republikaanien välille ei taaskaan syntynyt, ja monta kertaa republikaanien toimesta toistunut filibuster. Ensin yrittivät estää puolustusministerin valintaa ja viimeisin oli ehkä kaikkein hupaisin Rand Paul:in yritys estää John Brennan:in valinta CIA:n johtoon. Yksi hänen kuvaavimmista kommenteistaan oli toteamus, että Obaman aikomus on iskeä amerikkalaisia vastaan californialaisessa kahvilassa. Välillä tämän poliittisen retoriikan kuuntelu suorastaan uuvuttaa.
T on yksinhuoltajana huolehtinut lasten ja minun asiat omien kiireidensä ohella. Omasta hiihtolomastaan hän ei ole ehtinyt nauttia lainkaan. Pikku-O:n kanssa hän kävi ilmoittautumassa kouluun keskiviikkona, piti lapset kotona seuranaan perjantaisen lumipäivän vuoksi ja vaihdatti pikkuautoomme etupuskurin joulukuun lopun kolarin vuoksi (sivuhuomiona todettakoon, että asia viimein ratkesi siten, että vastapuoli joutui oikeuteen karattuaan onnettomuuspaikalta, sai sakot ja joutuu korvaamaan kaikki kulut - kiitos saamani taustatuen). Oman kurssinsa 30 välikirjoituspaperia ovat olleet työnalla samalla, kun väitöskirjan piti edistyä, yksi professorin luento pitää ja valmistautua referoimaan toisen professorin lähettämä paperi. Luterilaisella kirkolla on laskiaisen ja pääsiäisen välissä mahdollisuus käydä keskiviikkoiltaisin syömässä. Iso helpotus perheille - paitsi sinä keskiviikkona, kun nakki osuu omalle kohdalle. Tämän nakin T on nyt huolehtinut, joten jäljelläolevina päivinä ei tarvitse muuta kuin mennä paikalle.
Lähellä asuva suomalaisperhe tarjoutui ottamaan Pikku-O:n mukaansa joka toinen lauantai, kun Lexingtonissa on Suomi-koulu. Niinpä nuorimmaisimme aloitti viimein harjoitukset tälläkin saralla. Tänä aamuna hän tuli ensin valittaen toteamaan, että "I am thirsty", mutta vaihtoi pyytämättä kieltä, ja sanoi selvällä suomenkielellä:"Saisinko kiitos omenamehua". Jee.
Meillä oli suomalaisvieras käymässä. Vanha lääkiskaverini H. Hassua, että aiemmin lapsuuden koulukaverit olivat ns. vanhoja kavereita, mutta nykyään nämä myöhemmät ystävänikin kuuluvat samaan kastiin. Olemme tunteneet H:n kanssa 20 vuotta. Aika kauan. H oli järjestämällä järjestänyt itsensä konferenssiin Bostoniin. Mikä tietenkään ei ole kauhean vaikeaa, sillä Bostonissa on koko ajan menossa eri alojen huippukonferenssejä (*vinkkailee muillekin*). Muun ajan hän oli oman konferenssinsa syövereissä, mutta lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan ilahduttamassa meitäkin. Lumimyrsky oli vasta tuloillaan, joten kelit olivat melkein keväiset. Newtonin lisäksi kävimme yhdessä syömässä jo melkein kantapaikaksemme muodostuneessa Joe's-ravintolassa Bostonin satamassa. Ravintolasta H jatkoi matkaansa sadan metrin päässä olevaan hotelliinsa ja me metrolla kotiin. Oli ihana nähdä, H. Tervetuloa koko porukalla uudelleen!
Vietin omia syntymäpäiviäni tiukasti töissä. Erään työkaverini päivitellessä omia lähestyviä 30-v syntymäpäiviään, sain hänen maailmankuvansa järkyttymään:"Oh, I did not know that you are SOOO old". Ööh, kiitos, kai. Kotona minua odottivat lasten tekemät kortit. On hupaisaa, että yksi lapsistamme on vielä kehitysvaiheessa, jossa tärkeintä on kirjainten kirjoittaminen, ei niinkään niiden oikea järjestys. Jos sanan viimeiset kirjaimet eivät mahdu riville, voi ne laittaa mihin tahansa tyhjään kohtaan. Tai vaikka oikealta vasemmalle.
Nemo-myrskyn lumet olivat jo melkein sulaneet, mikä on hämmentävää, sillä lunta oli hirveästi. Tilanne muuttui jälleen torstaina ja perjantaina, kun lähes yllättäen lunta tulikin kaikkialle yli jalka, joihinkin paikkoihin yli kaksi (24 tuumaa eli 61 cm). Lasten koulu oli peruttu perjantaina. Autoilijat eivät olleet jääneet kotiin. Työmatkani kesti yli puoli tuntia pidempään, sillä kesärenkailla liikkeellä olevat muut autoilijat menettivät kaiken ajokykynsä ja aiheuttivat jos minkälaista tilannetta matkani varrelle. Tyypillisin oli ylämäkeen sutimaan jäänyt auto, joka oli onnistunut valtaamaan kaksi kaistaa. Oikeasti. New Englannissa sataa lunta joka talvi. Opettele ajamaan ja VAIHDA renkaat talveksi!
Sain perustettua E:lle ja Iso-O:lle sähköpostiosoitteet, mutta kiireidemme vuoksi emme ole ehtineet teille postia lähettäneille vastaamaan. Yritämme tänään.
T on yksinhuoltajana huolehtinut lasten ja minun asiat omien kiireidensä ohella. Omasta hiihtolomastaan hän ei ole ehtinyt nauttia lainkaan. Pikku-O:n kanssa hän kävi ilmoittautumassa kouluun keskiviikkona, piti lapset kotona seuranaan perjantaisen lumipäivän vuoksi ja vaihdatti pikkuautoomme etupuskurin joulukuun lopun kolarin vuoksi (sivuhuomiona todettakoon, että asia viimein ratkesi siten, että vastapuoli joutui oikeuteen karattuaan onnettomuuspaikalta, sai sakot ja joutuu korvaamaan kaikki kulut - kiitos saamani taustatuen). Oman kurssinsa 30 välikirjoituspaperia ovat olleet työnalla samalla, kun väitöskirjan piti edistyä, yksi professorin luento pitää ja valmistautua referoimaan toisen professorin lähettämä paperi. Luterilaisella kirkolla on laskiaisen ja pääsiäisen välissä mahdollisuus käydä keskiviikkoiltaisin syömässä. Iso helpotus perheille - paitsi sinä keskiviikkona, kun nakki osuu omalle kohdalle. Tämän nakin T on nyt huolehtinut, joten jäljelläolevina päivinä ei tarvitse muuta kuin mennä paikalle.
Lähellä asuva suomalaisperhe tarjoutui ottamaan Pikku-O:n mukaansa joka toinen lauantai, kun Lexingtonissa on Suomi-koulu. Niinpä nuorimmaisimme aloitti viimein harjoitukset tälläkin saralla. Tänä aamuna hän tuli ensin valittaen toteamaan, että "I am thirsty", mutta vaihtoi pyytämättä kieltä, ja sanoi selvällä suomenkielellä:"Saisinko kiitos omenamehua". Jee.
Meillä oli suomalaisvieras käymässä. Vanha lääkiskaverini H. Hassua, että aiemmin lapsuuden koulukaverit olivat ns. vanhoja kavereita, mutta nykyään nämä myöhemmät ystävänikin kuuluvat samaan kastiin. Olemme tunteneet H:n kanssa 20 vuotta. Aika kauan. H oli järjestämällä järjestänyt itsensä konferenssiin Bostoniin. Mikä tietenkään ei ole kauhean vaikeaa, sillä Bostonissa on koko ajan menossa eri alojen huippukonferenssejä (*vinkkailee muillekin*). Muun ajan hän oli oman konferenssinsa syövereissä, mutta lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan ilahduttamassa meitäkin. Lumimyrsky oli vasta tuloillaan, joten kelit olivat melkein keväiset. Newtonin lisäksi kävimme yhdessä syömässä jo melkein kantapaikaksemme muodostuneessa Joe's-ravintolassa Bostonin satamassa. Ravintolasta H jatkoi matkaansa sadan metrin päässä olevaan hotelliinsa ja me metrolla kotiin. Oli ihana nähdä, H. Tervetuloa koko porukalla uudelleen!
Vietin omia syntymäpäiviäni tiukasti töissä. Erään työkaverini päivitellessä omia lähestyviä 30-v syntymäpäiviään, sain hänen maailmankuvansa järkyttymään:"Oh, I did not know that you are SOOO old". Ööh, kiitos, kai. Kotona minua odottivat lasten tekemät kortit. On hupaisaa, että yksi lapsistamme on vielä kehitysvaiheessa, jossa tärkeintä on kirjainten kirjoittaminen, ei niinkään niiden oikea järjestys. Jos sanan viimeiset kirjaimet eivät mahdu riville, voi ne laittaa mihin tahansa tyhjään kohtaan. Tai vaikka oikealta vasemmalle.
Nemo-myrskyn lumet olivat jo melkein sulaneet, mikä on hämmentävää, sillä lunta oli hirveästi. Tilanne muuttui jälleen torstaina ja perjantaina, kun lähes yllättäen lunta tulikin kaikkialle yli jalka, joihinkin paikkoihin yli kaksi (24 tuumaa eli 61 cm). Lasten koulu oli peruttu perjantaina. Autoilijat eivät olleet jääneet kotiin. Työmatkani kesti yli puoli tuntia pidempään, sillä kesärenkailla liikkeellä olevat muut autoilijat menettivät kaiken ajokykynsä ja aiheuttivat jos minkälaista tilannetta matkani varrelle. Tyypillisin oli ylämäkeen sutimaan jäänyt auto, joka oli onnistunut valtaamaan kaksi kaistaa. Oikeasti. New Englannissa sataa lunta joka talvi. Opettele ajamaan ja VAIHDA renkaat talveksi!
Sain perustettua E:lle ja Iso-O:lle sähköpostiosoitteet, mutta kiireidemme vuoksi emme ole ehtineet teille postia lähettäneille vastaamaan. Yritämme tänään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)