Nyt on viimeinen neurologiaosastojakso juniorina ohi. Siihen mahtui monenlaista. Dramatiikkaakin. Ehkä meitä oli liian monta naista samassa porukassa tai ehkä kulttuurierot aiheuttivat kahnausta. Tai ehkä seniorina toiminut Adalia vain on persoonallisuudeltaan erikoinen ja siksi haastava. En tiedä, mutta kerron lisää.
Juniorikaverinani oli ensin vain vuotta minua nuorempi, kahden pienen lapsen äiti, Uzma Pakistanista Kanadan kautta tänne saapunut erikoislääkärin paperit vuosia sitten kouraansa saanut miellyttävä nainen, joka vuoden alussa käytti hiukset peittävää huivia, mutta luopui siitä myöhemmin kolmesta syystä johtuen. Ensimmäinen on käytännöllinen. Saatuaan toisen lapsensa marraskuussa hänella ei enää ole aikaa asetella huivia päähänsä aamukiireessä. Toinen on huivin aiheuttama negatiivinen reaktio muissa ihmisissä. Kolmanneksi hänen muslimimiehensä, ohjelmassamme neljättä vuotta erikoistuva Bilal, totesi hänen olevan kauniimpi ilman. Niinpä hän jätti huivin (tai huivit, sillä hänellä oli aina asuun sopiva huivi) kotiin, ja näyttää nyt samalta kuin kaikki muutkin. Koimme molemmat, Uzma ja minä, että olisimme pystyneet toimimaan paljon paremmin ilman Adalian intensiivistä läsnäoloa. Tästä ajatuksesta syntyi ongelmia.
Adalia, Koreasta Massachusettsiin teini-ikaisenä muuttanut nainen, jolle säännöt ja hierarkia ovat kaikki kaikessa. Niinpä häntä harmitti, kun sovimme joistain asioista suoraan erikoislääkärin kanssa keskustelematta ensin hänen kanssaan. Tästä harmistuksesta aiheutui jos minkälaista 'ongelmaa' potilastyössä lähes päivittäin kulminoituen lopulta siihen, että jouduimme käymään kriisikeskustelun ensin erikoislääkärin kanssa minun ja Uzman aloitteesta, ja sen jälkeen vielä Adalian pyynnöstä 'vanhimman erikoistujan' (=chief resident) kanssa. Erikoislääkärillä ei ollut mitään huomautettavaa minun ja Uzman toimissa. Tämä harmitti Adaliaa. Jälkimmäisen keskustelun tuloksena kuitenkin saimme jonkinlaisen työrauhan aikaiseksi, eikä aiheeseen enää ollut kenelläkään tarvetta palata. Hoh hoijaa!
Toisen puoliskon juniorikaverinani oli jälleen Evy, Kyproksen lahja neurologialle. Tämä ihastuttava, itseäni 11 vuotta nuorempi on ryhmämme ainoa oikea PGY 2 ("post graduate year 2") erikoistuja - kaikilla muilla on vierähtänyt vuosi jos toinenkin. Evyn kanssa Adalian on helpompi olla, sillä Evy on luonnostaan hierarkiassa hänen 'alapuolellaan'. Evy sen sijaan joutui puhaltamaan välimerellistä temperamentiaan minulle selvitäkseen tunteista, joita Adalia hänessä aiheutti. Meillä meni siis kauheasti energiaa henkilökemioiden kanssa selviämiseen sen sijaan, että olisimme keskittyneet vain neurologiaan ja potilaiden hoitoon. Onneksemme potilasmäärämme pysyi huomattavan vähäisenä koko kuukauden ajan.
Erikoislääkäreinä olivat Sargent, 70-vuotias eläkeiän jo ylittänyt hassunhauska, mutta neurologian erikoisuuksista kaiken tietävä nainen, jonka kanssa puheet ryöpsähtelivät lääketieteestä kaikkeen muuhun. Toisen puoliskon saimme nauttia ohjelmajohtajamme Salameh:n seurasta. Hänestä ei voi sanoa mitään pahaa. Viikonloppuisin kanssani olivat Ionete, romaniasta aikoinaan tänne saapunut neuroimmunologi sekä Hayward, hassu PhD:n suorittanut erikoislääkäri, joka on parhaimmillaan tutkimustensa parissa, ei ehkä niinkään potilastyössä.
Viimeinen viikko oli haastava T:n lopulta lyhyeksi (ks. seuraava kirjoitus) muodostuneen poissaolon vuoksi. Menin joka aamu vasta Morning Report:in jälkeen ja lähdin tukka putkella niin pian kuin kehtasin sign out:in jälkeen. Ylimääräistä stressiä aiheutti tiistaiklinikka, johon minulta kysymättä oli lisätty yksi uusi potilas listan jatkoksi.
Kiinnostavia potilastapauksia kuukauteen mahtui monia. Esimerkiksi "high-flow AV-fistula" aiheuttaen sydämen vajaatoiminnan ja epileptisen kohtauksen, neljännen aivohermon halvaus, neuroborrelioosi, ja polycythemian aiheuttama kuudennen aivohermon halvaus. Kävi myös ilmi, että aiemmin talvella altistuin oikein kunnon keuhkotuberkuloosille. Sain oikein ilmoituksen kotiin, jossa vaadittiin minua saapumaan tutkimuksiin tiettynä ajankohtana, muuten minua ei päästetä töihin.
Kuukauden lopetti Uzman yllättävä ilmoitus siitä, että hän lopettaa ohjelmassamme tulevana viikonloppuna. Tästä seuraa seuraavan vuoden ohjelman uudelleen järjestely. Olen vieläkin shokissa - sekä siksi, että hän on lähdössä, että myös siksi, että olen huolissani, mikä vaikutus tällä on meihin muihin.
lauantai 31. toukokuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
Koputusta, juhlia ja punkki
Aivan ensimmäisenä haluan kiittää niitä rohkeita, jotka ajoittain jättävät kommenttinsa kovin verkkaiseksi muuttuneeseen blogiin. Ilahduttavat ja eivät koskaan jää huomiotta, vaikka en omaa vastakommenttia perään laittaisikaan.
Parin viime viikon aikana talomme on ollut päivittäisen kolkuttamisen, raapimisen ja maalaamisen alaisena. Tällä hetkellä se näyttää surkealta raavittuine pintoineen vain ikkunanpokat kiiltävän valkoisina loistaen. Vuokraemäntä saapui odotetusti 20.päivä, ja kävi heti kahdesti taloa sisältäkin tarkistamassa. Vuokrasopimuksemme jatkui, mikä pienen helpotuksen meille antoi, eikä vuokratasokaan noussut. Onhan tässäkin ihan maksamista. Nyt tiedämme, ettei hän ole meitä pois ajamassa ainakaan ennen toukokuun 2015 loppua.
Remontissa syntyy paljon jätettä. Mutta kaikki, mikä maasta löytyy ei suinkaan ole jätettä. Virhearvioon syyllistyi E, joka karatepotkuineen hajotti yhden puupalasen. Kävi ilmi, ettei kyseessä suinkaan ollut jätepala, vaan juuri valmistettu ja muotoonleikattu seinäpalanen. T hermostui aika paljon, ja tästä johtuen E suunnitteli, mittaili ja valmisti meidän kellaristamme löytämistään puupaloista lähes vastaavan. Olin ylpeä. Mutta eihän sitä toki käyttää voinut. Ehkä opetus kuitenkin meni perille, ja jatkossa E hieman miettii, minkä palasen potkii tuusan nuuskaksi.
Tärkeimpiä koulutapahtumia ovat olleet Book Swap, mikä tarkoittaa omien vanhojen kirjojen viemistä koululle ja uusien käytettyjen saamista tilalle, sekä Iso-O:n espanjakerhon esitys. Pääsin itsekin paikalle. Iso-O oli ryhmänsä ainoa, joka osasi vuorosanansa ilman paperia ja sanoi ne reippaasti. Kaikilla muilla oli paperit käsissään, eivätkä he siltikään tieneet, missä esitys oli menossa. Ihan hirveää katseltavaa. Mutta, Iso-O oli onnellinen ja oikein paistatteli saamastaan huomiosta. Harjoittelu ei mennyt hukkaan. Kohokohta oli Iso-O:n reippaasti toteama, hänelle aiemmin hankala lause:"Te dije Lobo que te ibas a arrepentir de haber comido!" [Minähän sanoin, ettei sinun kannata syödä minua!]"
Pääsin Iso-O:n esitykseen siitä syystä, että erikoistumisohjelmamme kevätretriet oli sattumalta samana iltapäivänä ja tällä kerralla Bostonissa. Jätin väliin laiva-ajelun Bostonin satamassa, kun "juutuin ruuhkaan". Esityksen jälkeen kiirehdin retriitin toiseen paikkaan, Fenwayn keilailuhalliin, ja ihan käsittämättömällä mäihällä E:n afterschool-porukka oli samassa paikassa (Lucky Strike). Paikka oli muuten ihan tyhjä. E oli selvästi huiman tyytyväinen, kun pääsi näyttämään taitonsa minulle.
Iso-O:n nokkahuilukonserttiin en sen sijaan päässyt. Hän treenasi päivittäin, ja edellisenä päivänä esitti sen minulle alusta loppuun. T oli paikalla kannustamassa. Luulen, että jälleen Iso-O:n itsensä esitys oli parempi kuin kaikkien kolmasluokkalaisten - ihan kaikilla, kun ei tuo musiikkikorva ole parhaiten viritetty. Ja kymmenien nokkahuilujen puhaltaminen täysillä ei ole jättänyt itsellekään kovin positiivista muistikuvaa ala-asteen musiikkitunneilta, niin musiikkiluokkalaisia kuin olimmekin.
T:n luennot päättyivät jo toukokuun alussa ja varsinainen valmistuminen tapahtui heti väitöspäivänä, mutta virallinen, koko BC:n valmistumisjuhla kaikille College-tason suorittaneista aina tohtoritasoon saakka oli E:n syntymäpäivänä toukokuussa 2014. Hassuun pukuun ja päähineeseen pukeutunut T pääsi ensin kuuntelemaan ulkoministerin, aikoinaan BC:ltä valmistuneen John Kerry:n puheen, ja piti sitten omansa monille sadoille maisteri-ja tohtoriohjelmista valmistuneille ja heidän perheilleen. Olen ylpeä. T on aivan omaa luokkaansa.
Ennen pitkää viikonloppua ensin Iso-O, sitten Pikku-O ja minä, ja lopuksi T alkoi valitella kurjaa oloa mahassa. Iso-O jäi perjantaiksi kotiin, minä melkein pyörryin toissä, ja kaverin syntymäpäivät jäivät väliin Pikku-O:lta. Aika nopeasti tuntuu tämä pöpö hellittävän, mikä on hyvä, sillä T lähti juuri viikoksi ympäri maailmaa.
Matka alkoi dramaattisesti punkin löytymisellä T:n iholta. Mitään tietoa, kuinka kauan se on siellä ollut maiskuttelemassa, ei ole; isoksi se oli kasvanut. Lyme Disease (vastaa Suomen Borrelioosia), Babesiosis ja Anaplasma - siinä tämän seudun yleiset punkkitaudit. En haluaisi niistä yhtään hänen taakakseen. Pieni lisämauste matkaan - ihon tarkistaminen päivittäin laajenevan ihottuman varalta.
Ennen hänen maailmanmatkansa alkua ehdimme viettää E:n 11-vuotissyntymäpäiviä kotona. Menu oli hänen toivomansa sekä aamupalalla (paahdettu leipä ja kananmuna sen keskellä, pekonia, tomaatti-sipulipaistosta, kevätsipulia, salaattia ja mehua) että pääruoalla (raviolit valkoviini-sitruunakastikkeella sekä salaatti). Kakuksi hän halusi miekkakakun tavanomaisella täytekakkureseptillä, ja siitä tuli seuraavanlainen: kääretorttu, josta muotoiltiin suklaakahva ja kermavaahtoterä. Lahjatoiveina oli legoja. Tai oikeammin tietynlaisia legoa, ja onnekseni hän ilahtui saamastaan Hobbit-mikä lieneekään taistelulinnakkeesta. Sen rakentaminen on ollut viimeisen parin päivän urakka - mutta nyt se on valmis.
Tänään on vapaapäivä Memorial Day:n johdosta. Jee. Huomisesta perjantaihin yritämme selvitä jotenkuten - kiitollisena otan vastaan läheisen suomalaisperheen avun lasten koulukyydityksen osalta. Seuraavan viikonlopun ja vielä maanantainkin sain vapaaksi. Sitten T:n pitäisi tulla takaisin. Se jää nähtäväksi - viisumitarra passissa on mennyt umpeen. Ei siitä varmaan mitään ongelmia synny...
Parin viime viikon aikana talomme on ollut päivittäisen kolkuttamisen, raapimisen ja maalaamisen alaisena. Tällä hetkellä se näyttää surkealta raavittuine pintoineen vain ikkunanpokat kiiltävän valkoisina loistaen. Vuokraemäntä saapui odotetusti 20.päivä, ja kävi heti kahdesti taloa sisältäkin tarkistamassa. Vuokrasopimuksemme jatkui, mikä pienen helpotuksen meille antoi, eikä vuokratasokaan noussut. Onhan tässäkin ihan maksamista. Nyt tiedämme, ettei hän ole meitä pois ajamassa ainakaan ennen toukokuun 2015 loppua.
Remontissa syntyy paljon jätettä. Mutta kaikki, mikä maasta löytyy ei suinkaan ole jätettä. Virhearvioon syyllistyi E, joka karatepotkuineen hajotti yhden puupalasen. Kävi ilmi, ettei kyseessä suinkaan ollut jätepala, vaan juuri valmistettu ja muotoonleikattu seinäpalanen. T hermostui aika paljon, ja tästä johtuen E suunnitteli, mittaili ja valmisti meidän kellaristamme löytämistään puupaloista lähes vastaavan. Olin ylpeä. Mutta eihän sitä toki käyttää voinut. Ehkä opetus kuitenkin meni perille, ja jatkossa E hieman miettii, minkä palasen potkii tuusan nuuskaksi.
Tärkeimpiä koulutapahtumia ovat olleet Book Swap, mikä tarkoittaa omien vanhojen kirjojen viemistä koululle ja uusien käytettyjen saamista tilalle, sekä Iso-O:n espanjakerhon esitys. Pääsin itsekin paikalle. Iso-O oli ryhmänsä ainoa, joka osasi vuorosanansa ilman paperia ja sanoi ne reippaasti. Kaikilla muilla oli paperit käsissään, eivätkä he siltikään tieneet, missä esitys oli menossa. Ihan hirveää katseltavaa. Mutta, Iso-O oli onnellinen ja oikein paistatteli saamastaan huomiosta. Harjoittelu ei mennyt hukkaan. Kohokohta oli Iso-O:n reippaasti toteama, hänelle aiemmin hankala lause:"Te dije Lobo que te ibas a arrepentir de haber comido!" [Minähän sanoin, ettei sinun kannata syödä minua!]"
Pääsin Iso-O:n esitykseen siitä syystä, että erikoistumisohjelmamme kevätretriet oli sattumalta samana iltapäivänä ja tällä kerralla Bostonissa. Jätin väliin laiva-ajelun Bostonin satamassa, kun "juutuin ruuhkaan". Esityksen jälkeen kiirehdin retriitin toiseen paikkaan, Fenwayn keilailuhalliin, ja ihan käsittämättömällä mäihällä E:n afterschool-porukka oli samassa paikassa (Lucky Strike). Paikka oli muuten ihan tyhjä. E oli selvästi huiman tyytyväinen, kun pääsi näyttämään taitonsa minulle.
Iso-O:n nokkahuilukonserttiin en sen sijaan päässyt. Hän treenasi päivittäin, ja edellisenä päivänä esitti sen minulle alusta loppuun. T oli paikalla kannustamassa. Luulen, että jälleen Iso-O:n itsensä esitys oli parempi kuin kaikkien kolmasluokkalaisten - ihan kaikilla, kun ei tuo musiikkikorva ole parhaiten viritetty. Ja kymmenien nokkahuilujen puhaltaminen täysillä ei ole jättänyt itsellekään kovin positiivista muistikuvaa ala-asteen musiikkitunneilta, niin musiikkiluokkalaisia kuin olimmekin.
T:n luennot päättyivät jo toukokuun alussa ja varsinainen valmistuminen tapahtui heti väitöspäivänä, mutta virallinen, koko BC:n valmistumisjuhla kaikille College-tason suorittaneista aina tohtoritasoon saakka oli E:n syntymäpäivänä toukokuussa 2014. Hassuun pukuun ja päähineeseen pukeutunut T pääsi ensin kuuntelemaan ulkoministerin, aikoinaan BC:ltä valmistuneen John Kerry:n puheen, ja piti sitten omansa monille sadoille maisteri-ja tohtoriohjelmista valmistuneille ja heidän perheilleen. Olen ylpeä. T on aivan omaa luokkaansa.
Ennen pitkää viikonloppua ensin Iso-O, sitten Pikku-O ja minä, ja lopuksi T alkoi valitella kurjaa oloa mahassa. Iso-O jäi perjantaiksi kotiin, minä melkein pyörryin toissä, ja kaverin syntymäpäivät jäivät väliin Pikku-O:lta. Aika nopeasti tuntuu tämä pöpö hellittävän, mikä on hyvä, sillä T lähti juuri viikoksi ympäri maailmaa.
Matka alkoi dramaattisesti punkin löytymisellä T:n iholta. Mitään tietoa, kuinka kauan se on siellä ollut maiskuttelemassa, ei ole; isoksi se oli kasvanut. Lyme Disease (vastaa Suomen Borrelioosia), Babesiosis ja Anaplasma - siinä tämän seudun yleiset punkkitaudit. En haluaisi niistä yhtään hänen taakakseen. Pieni lisämauste matkaan - ihon tarkistaminen päivittäin laajenevan ihottuman varalta.
Ennen hänen maailmanmatkansa alkua ehdimme viettää E:n 11-vuotissyntymäpäiviä kotona. Menu oli hänen toivomansa sekä aamupalalla (paahdettu leipä ja kananmuna sen keskellä, pekonia, tomaatti-sipulipaistosta, kevätsipulia, salaattia ja mehua) että pääruoalla (raviolit valkoviini-sitruunakastikkeella sekä salaatti). Kakuksi hän halusi miekkakakun tavanomaisella täytekakkureseptillä, ja siitä tuli seuraavanlainen: kääretorttu, josta muotoiltiin suklaakahva ja kermavaahtoterä. Lahjatoiveina oli legoja. Tai oikeammin tietynlaisia legoa, ja onnekseni hän ilahtui saamastaan Hobbit-mikä lieneekään taistelulinnakkeesta. Sen rakentaminen on ollut viimeisen parin päivän urakka - mutta nyt se on valmis.
Tänään on vapaapäivä Memorial Day:n johdosta. Jee. Huomisesta perjantaihin yritämme selvitä jotenkuten - kiitollisena otan vastaan läheisen suomalaisperheen avun lasten koulukyydityksen osalta. Seuraavan viikonlopun ja vielä maanantainkin sain vapaaksi. Sitten T:n pitäisi tulla takaisin. Se jää nähtäväksi - viisumitarra passissa on mennyt umpeen. Ei siitä varmaan mitään ongelmia synny...
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Raivausta
Vuokraemäntämme talotuunaus jatkuu. Sen sijaan, että talo tiivistettäisiin ja oikeasti kunnostettaisiin, on nyt vuorossa sen ulkomaalaus. Tähän mennessä taloa on hangattu vanhoista maaleista vähäisemmäksi ja sieltä täältä lautoja vaihdettu; itse maalaus alkanee vähän yli viikon päästä, kun emäntä itse saapuu paikalle. Siitä sitten enemmän.
Raivauksen sijaan uudisraivaajien jalanjäljissä on taapertanut viime viikkojan ajan Iso-O. Opinnot kruunautuivat komeasti luokkaretkellä Plimoth Plantationille, jossa he pääsivät näkemään ja kokemaan Yhdysvaltoihin aikanaan saapuneiden uudisraivaajien ja intiaanien ensikohtaamisia. Puhetta historiasta on riittänyt päivittäin suuren innostuksen sävyttämänä, mikä tietysti Iso-O:n kohdalla ei ole kovin erityistä.
Puhetta pitäisi riittää espanjaksikin, sillä hänellä on ensi tiistaina ryhmänsä kanssa pitkähkö espanjankielinen näytelmä, joka pitäisi osata ilman paperia. Hän kovasti väittää asian olevan juuri niin, mutta harjoitussessiomme puhui karumpaa kieltä. Jatkamme treeniä tänään opettajan lähettämien lausuntaohjeiden avustuksella. Kiinnostuneille tiedoksi, Iso-O on "pink puffy unicorn".
Historian ja kieliopintojen lisäksi sekä Iso-O että E ovat jälleen MCAS-testien parissa. Viikolla molemmilla oli matematiikkaosion ensimmäinen päivä, ensi viikolla on edessä toinen. Olivat kuulemma tosi helppoja. Hmm, onkohan tullut luettua kysymykset kunnolla? Sen näemme syksyllä, kun tulokset saapuvat.
Pikku-O:n puheterapiapalaverissa oli T:n lisäksi puheterapeutti (Pikku-O:n aiempi termi oli sympaattinen "puhapiautti"), ja opettaja oli poissaolonsa vuoksi lähettänyt oman arvioinsa. Pikku-O oli tehnyt puheen eri osa-alueita mittaavan testin, ja on saavuttanut oman ikäluokkansa tason. Virheitä puheessa vielä on, mutta ne ovat samanlaisia kuin 6-vuotiailla natiivipuhujilla, eivätkä sinänsä tarvitse terapiaa korjautuakseen. Pikku-O:n kolmivuotinen, meille ilmainen puheterapia on tullut päätökseen. Aikamoista.
Pikku-O kävi kanssani lääkärissä. Sisarustensa tavoin hänkin on kasvanut hyvin, eikä mitään huomautettavaa ollut. Pikku-O:n iloksi seuraavat rokotteet ovat vasta 11-vuotiaana. Illalla hän kertoi huvittuneena sisaruksilleen:"I needed to pee in a cup". Nyt kaikilla on pakolliset todistukset kouluhoitajalle vietäväksi.
E ei ole ollenkaan innokas osallistumaan sosiaalisiin rientoihin vaan on äitinsä tavoin paremmin kotona viihtyvää sorttia. Siinä on toki hyviäkin puolia, mutta jotenkin toivoisin, että nämä geenit eivät olisi tulleet minun puoleltani. Puolipakolla ilmoitimme E:n yhteen viidesluokkalaisten loputtomista rahankeräyssessioista, autonpesuun, johon hän meni itsekseen edellisen viikon lauantaina. Lapset vastasivat autojen laskutuksesta (5 dollaria/auto), saippuoinnista, huuhtelusta ja kuivaamisesta. Melko kiireistä oli ollut, kun tilaisuus tuotti 450 dollaria. E oli tyytyväinen jälkikäteen. Niinkuin äitinsä yleensä, kun vaan saa lähdettyä..
T:n viimeiset luennot BC:lla ja Mount Ida Collegessa sattuivat vapuntienoille, ja kun tarjoamisia jäi yli, pääsivät lapsetkin nauttimaan "simaa" (=omenasiideriä) sekä "munkkeja" (=Dunkin Donut donitsien keskiosia). Täällä vappua ei vietetä, mutta koulussa oli puhuttu eri maiden perinteistä, erityisesti siksi, että samoihin aikoihin on Meksikon ja Yhdysvaltain yhteinen juhla Cinco de Mayo, joka muistuttaa sisällissodan ajoista ja Meksikon antamasta avusta. Yhdysvaltain oma 'vappu' on Labor Day, jonka jälkeen koulu perinteisesti alkaa syksyllä (tänä vuonna Labor Day on maanantain syyskuun ensimmäinen päivä).
Vapun lisäksi ajanjaksoon on mahtunut muutakin juhlaa. T:n laitoksen perinteinen lukuvuoden päätös oli illallinen pääosin puolisoiden, mutta lisääntyvästi myös työntekijöiden perheiden kera. Ensimmäisellä kerralla olimme ainoa perhe, nyt mukana oli ainakin viisi muuta. Lapset istuivat yhden professorin viidesluokkalaisen pojan kanssa samassa pöydässä. Ja juuri kun olimme lähdössä, toinen professori halusi tulla esittelemään oman ekaluokkalaisensa. Jaksan ihastella E:n reipasta ja kohteliasta puhetapaa moisissa tilanteissa. Muuten niin reipas ja rönsyilevä Iso-O sen sijaan ujostelee alkuun valtavasti tuoden mieleeni itseni samanikäisenä. Pikku-O seisoo tyypillisesti E:n kyljessä ja sanoo jotain 'hassua'. Hmm, kasvatus jatkuu.
Lähestyvä äitienpäivä on aiheuttanut supinaa ja lähes mahdottoman tehtävän säilyttää salaisuuksia. Tiedän hyvin, mitä tulen saamaan, sillä silmieni edessä on pyörähdelty kassien kanssa, joihin ei saa kurkistaa. No, jos ei saa kurkistaa, älä tuo sitä niin lähelle, rakas. Leivoimme yhdessä kääretortun, jonka ensimmäiset maistiaiset otimme eilen T:n perjantaisen nimipäivän kunniaksi.
Talvinen keli muuttui yön aikana kesäiseksi. Lämpotila nousi lähes 30*C-asteeseen ja tuntui tukalalta, koska ukkonen saapui illasta. Juhlapäivälle on luvassa kuiva, aurinkoinen n. 23*C keli (täydellistä), ja sitten palaamme jälleen epävakaiseen viikkoon. Jos nyt kuitenkin pysyisi nollan yläpuolella - talvi on tänä vuonna ollut pitkä ja haastava.
Raivauksen sijaan uudisraivaajien jalanjäljissä on taapertanut viime viikkojan ajan Iso-O. Opinnot kruunautuivat komeasti luokkaretkellä Plimoth Plantationille, jossa he pääsivät näkemään ja kokemaan Yhdysvaltoihin aikanaan saapuneiden uudisraivaajien ja intiaanien ensikohtaamisia. Puhetta historiasta on riittänyt päivittäin suuren innostuksen sävyttämänä, mikä tietysti Iso-O:n kohdalla ei ole kovin erityistä.
Puhetta pitäisi riittää espanjaksikin, sillä hänellä on ensi tiistaina ryhmänsä kanssa pitkähkö espanjankielinen näytelmä, joka pitäisi osata ilman paperia. Hän kovasti väittää asian olevan juuri niin, mutta harjoitussessiomme puhui karumpaa kieltä. Jatkamme treeniä tänään opettajan lähettämien lausuntaohjeiden avustuksella. Kiinnostuneille tiedoksi, Iso-O on "pink puffy unicorn".
Historian ja kieliopintojen lisäksi sekä Iso-O että E ovat jälleen MCAS-testien parissa. Viikolla molemmilla oli matematiikkaosion ensimmäinen päivä, ensi viikolla on edessä toinen. Olivat kuulemma tosi helppoja. Hmm, onkohan tullut luettua kysymykset kunnolla? Sen näemme syksyllä, kun tulokset saapuvat.
Pikku-O:n puheterapiapalaverissa oli T:n lisäksi puheterapeutti (Pikku-O:n aiempi termi oli sympaattinen "puhapiautti"), ja opettaja oli poissaolonsa vuoksi lähettänyt oman arvioinsa. Pikku-O oli tehnyt puheen eri osa-alueita mittaavan testin, ja on saavuttanut oman ikäluokkansa tason. Virheitä puheessa vielä on, mutta ne ovat samanlaisia kuin 6-vuotiailla natiivipuhujilla, eivätkä sinänsä tarvitse terapiaa korjautuakseen. Pikku-O:n kolmivuotinen, meille ilmainen puheterapia on tullut päätökseen. Aikamoista.
Pikku-O kävi kanssani lääkärissä. Sisarustensa tavoin hänkin on kasvanut hyvin, eikä mitään huomautettavaa ollut. Pikku-O:n iloksi seuraavat rokotteet ovat vasta 11-vuotiaana. Illalla hän kertoi huvittuneena sisaruksilleen:"I needed to pee in a cup". Nyt kaikilla on pakolliset todistukset kouluhoitajalle vietäväksi.
E ei ole ollenkaan innokas osallistumaan sosiaalisiin rientoihin vaan on äitinsä tavoin paremmin kotona viihtyvää sorttia. Siinä on toki hyviäkin puolia, mutta jotenkin toivoisin, että nämä geenit eivät olisi tulleet minun puoleltani. Puolipakolla ilmoitimme E:n yhteen viidesluokkalaisten loputtomista rahankeräyssessioista, autonpesuun, johon hän meni itsekseen edellisen viikon lauantaina. Lapset vastasivat autojen laskutuksesta (5 dollaria/auto), saippuoinnista, huuhtelusta ja kuivaamisesta. Melko kiireistä oli ollut, kun tilaisuus tuotti 450 dollaria. E oli tyytyväinen jälkikäteen. Niinkuin äitinsä yleensä, kun vaan saa lähdettyä..
T:n viimeiset luennot BC:lla ja Mount Ida Collegessa sattuivat vapuntienoille, ja kun tarjoamisia jäi yli, pääsivät lapsetkin nauttimaan "simaa" (=omenasiideriä) sekä "munkkeja" (=Dunkin Donut donitsien keskiosia). Täällä vappua ei vietetä, mutta koulussa oli puhuttu eri maiden perinteistä, erityisesti siksi, että samoihin aikoihin on Meksikon ja Yhdysvaltain yhteinen juhla Cinco de Mayo, joka muistuttaa sisällissodan ajoista ja Meksikon antamasta avusta. Yhdysvaltain oma 'vappu' on Labor Day, jonka jälkeen koulu perinteisesti alkaa syksyllä (tänä vuonna Labor Day on maanantain syyskuun ensimmäinen päivä).
Vapun lisäksi ajanjaksoon on mahtunut muutakin juhlaa. T:n laitoksen perinteinen lukuvuoden päätös oli illallinen pääosin puolisoiden, mutta lisääntyvästi myös työntekijöiden perheiden kera. Ensimmäisellä kerralla olimme ainoa perhe, nyt mukana oli ainakin viisi muuta. Lapset istuivat yhden professorin viidesluokkalaisen pojan kanssa samassa pöydässä. Ja juuri kun olimme lähdössä, toinen professori halusi tulla esittelemään oman ekaluokkalaisensa. Jaksan ihastella E:n reipasta ja kohteliasta puhetapaa moisissa tilanteissa. Muuten niin reipas ja rönsyilevä Iso-O sen sijaan ujostelee alkuun valtavasti tuoden mieleeni itseni samanikäisenä. Pikku-O seisoo tyypillisesti E:n kyljessä ja sanoo jotain 'hassua'. Hmm, kasvatus jatkuu.
Lähestyvä äitienpäivä on aiheuttanut supinaa ja lähes mahdottoman tehtävän säilyttää salaisuuksia. Tiedän hyvin, mitä tulen saamaan, sillä silmieni edessä on pyörähdelty kassien kanssa, joihin ei saa kurkistaa. No, jos ei saa kurkistaa, älä tuo sitä niin lähelle, rakas. Leivoimme yhdessä kääretortun, jonka ensimmäiset maistiaiset otimme eilen T:n perjantaisen nimipäivän kunniaksi.
Talvinen keli muuttui yön aikana kesäiseksi. Lämpotila nousi lähes 30*C-asteeseen ja tuntui tukalalta, koska ukkonen saapui illasta. Juhlapäivälle on luvassa kuiva, aurinkoinen n. 23*C keli (täydellistä), ja sitten palaamme jälleen epävakaiseen viikkoon. Jos nyt kuitenkin pysyisi nollan yläpuolella - talvi on tänä vuonna ollut pitkä ja haastava.
perjantai 2. toukokuuta 2014
Neurologia (PGY 2): Aivohalvaus huhtikuussa
Huhtikuu oli kiireinen. Aloitin sen heti yövuorojen perään jatkamalla aprillipäivän puoliväliin hakulaitetteen kantamisella. Aivan eivät aivot olleet parhaassa terässä. Onneksi sitten pääsin kotiin levähtämään loppupäiväksi.
Juniorikaverininani oli kyprokselta kotoisin oleva Evy ja seniorina alunperin venäjältä, mutta jo 5-vuotiaana Israeliin ja sieltä 14-vuotiaana Massachusettsiin muuttanut Anya. Stroke Fellow olisi kuulunut olla koko ajan Sanjeeva, mutta hänen vaimonsa synnytti kuukauden etuajassa, ja viikon isyysloman aikana Artin tuurasi. Artinin kanssa olin myös viikonloput, jotka olivat luku sinänsä.
Saimme aloittaa ohjelmajohtajamme Salameh:n kanssa, joka on leppoisin ja samalla tehokkain ihminen, jonka tiedän. Mieletön kombinaatio. Kiireiset päivät eivät kertaakaan tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Sen vuoksi puolivälin jälkeen hänen paikkansa ottanut Carandang tuntui hengästyttävältä. Hänkin on mukava, mutta latoo kysymyksiä sekä potilaisiin että erityisesti erilaisiin tutkimuksiin liittyen sellaisella vauhdilla, että olen juuri prosessoinut edellisen, kun seuraava on jo ilmoilla.
Jaoimme Evyn kanssa potilaat mahdollisimman tasaisesti, lähinnä sillä perusteella, olivatko he teho-osastolla, muiden hoidossa (konsultaatiot) vai osastollamme. Se, jonka vuoro oli työskennellä viikonloppuna, oli osastovastuussa viikonlopun ympärillä, ja se toinen kantoi "Stroke Code"-hakulaitetta, ja vastasi teho-osaston potilaista ja konsultaatioista. Viikonloppuisin Fellow huolehtii teho-osastosta, mistä johtuen tälläinen jako.
Päivien kulun olen kuvaillut aiemmin. Suurta muutosta perusjärjestykseen ei tuonut kuin se, että usein sain "Stroke Code" hälytyksen juuri Noon Conference:n tai muun mukavan aikaan, enkä niihin pystynyt osallistumaan.
Viikonloput tämän kuukauden aikana olivat haastavia. Syynä siihen oli erikoislääkäri, joka sattui olemaan palveluksessa molempien aikana. Mitchell on ohjelmamme entinen, viime kesänä paikaltaan erotettu johtaja, joka on persoonallisuudeltaan erikoinen. Hän on periaatteessa hyväätarkoittava, eläkkeellelähtökynnyksellä oleva nainen, joka on hirmuisen epävarma päätöksistään. Tällä piirteellä on suora vaikutus meihin alempiarvoisiin. Hän istui vieressä, kun soitin henkilöltä toiselle selvittääkseni asioita, jotka hyvin olisi voinut jättää rauhallisempaan aikaan. Jouduin myös kirjoittamaan tekstit uudelleen, koska hänen mukaansa printti, jota oli käsin korjailtu, oli liian epäselvä. Olin niin turhautunut, että melkein itkin.
"Melkein itkin" muuttui "todellakin itkin"-tilanteeksi viimeisen viikon maanantaina, kun itsestäni riippumattomasta syystä magneettikuvaus viivästyi kahdella tunnilla. Stroke Fellow Sanjeeva pyysi minua järjestämään magneettikuvauksen pikaisesti potilaalle, jonka oireiden alkuajankohdasta oli liikaa liuotushoitoa ajatellen, mutta joka olisi voinut olla kandidaatti veritulpan mekaanisille poistolle. Soitin välittömästi magneettiin, josta vastattiin, ok. Luotin. Sain samantien toisen aivohalvaushälytyksen potilaasta, joka päätyi saamaan liuotushoidon. En varmistanut, että magneetti todella tapahtuu. Ei tapahtunut. Carandang oli niin vihainen viiveestä, että jouduimme käymään tiimikeskustelun päivän, joka oli muutenkin kaikkein kiireisin, päätteeksi. Hän ei syyttänyt minua, mutta keskustelu oli sen sävyinen, että sen jälkeen en voinut kyyneleilleni mitään. Evy ja Anya olivat 100% empaattisia - molemmilla on takanaan kyynelehtiminen aivohalvausporukassa. Pari päivää myöhemmin, kun Carandang antoi meille kaikille henkilökohtaisen palautteen ajastaan aivohalvausyksikössä, hän käytännössä pyysi anteeksi, että jouduin tilanteeseen, joka ei ollut aiheuttamani, ja totesi, ettei hänellä oli minusta mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Hänen kohdallaan se on paljon. Palaute myös helpotti omia tuntemuksiani häntä kohtaan, sillä koin tulleeni syyttömästi syytetyksi.
Juniorivuoden aivohalvausaikakauteni on ohi. Tykkään edelleen aivohalvauksista, mutten kaipaa hakulaitetta. No, hakulaite odottaa jo lauantaina, mutta nautin nyt pari päivää rauhallisuudesta.
Juniorikaverininani oli kyprokselta kotoisin oleva Evy ja seniorina alunperin venäjältä, mutta jo 5-vuotiaana Israeliin ja sieltä 14-vuotiaana Massachusettsiin muuttanut Anya. Stroke Fellow olisi kuulunut olla koko ajan Sanjeeva, mutta hänen vaimonsa synnytti kuukauden etuajassa, ja viikon isyysloman aikana Artin tuurasi. Artinin kanssa olin myös viikonloput, jotka olivat luku sinänsä.
Saimme aloittaa ohjelmajohtajamme Salameh:n kanssa, joka on leppoisin ja samalla tehokkain ihminen, jonka tiedän. Mieletön kombinaatio. Kiireiset päivät eivät kertaakaan tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Sen vuoksi puolivälin jälkeen hänen paikkansa ottanut Carandang tuntui hengästyttävältä. Hänkin on mukava, mutta latoo kysymyksiä sekä potilaisiin että erityisesti erilaisiin tutkimuksiin liittyen sellaisella vauhdilla, että olen juuri prosessoinut edellisen, kun seuraava on jo ilmoilla.
Jaoimme Evyn kanssa potilaat mahdollisimman tasaisesti, lähinnä sillä perusteella, olivatko he teho-osastolla, muiden hoidossa (konsultaatiot) vai osastollamme. Se, jonka vuoro oli työskennellä viikonloppuna, oli osastovastuussa viikonlopun ympärillä, ja se toinen kantoi "Stroke Code"-hakulaitetta, ja vastasi teho-osaston potilaista ja konsultaatioista. Viikonloppuisin Fellow huolehtii teho-osastosta, mistä johtuen tälläinen jako.
Päivien kulun olen kuvaillut aiemmin. Suurta muutosta perusjärjestykseen ei tuonut kuin se, että usein sain "Stroke Code" hälytyksen juuri Noon Conference:n tai muun mukavan aikaan, enkä niihin pystynyt osallistumaan.
Viikonloput tämän kuukauden aikana olivat haastavia. Syynä siihen oli erikoislääkäri, joka sattui olemaan palveluksessa molempien aikana. Mitchell on ohjelmamme entinen, viime kesänä paikaltaan erotettu johtaja, joka on persoonallisuudeltaan erikoinen. Hän on periaatteessa hyväätarkoittava, eläkkeellelähtökynnyksellä oleva nainen, joka on hirmuisen epävarma päätöksistään. Tällä piirteellä on suora vaikutus meihin alempiarvoisiin. Hän istui vieressä, kun soitin henkilöltä toiselle selvittääkseni asioita, jotka hyvin olisi voinut jättää rauhallisempaan aikaan. Jouduin myös kirjoittamaan tekstit uudelleen, koska hänen mukaansa printti, jota oli käsin korjailtu, oli liian epäselvä. Olin niin turhautunut, että melkein itkin.
"Melkein itkin" muuttui "todellakin itkin"-tilanteeksi viimeisen viikon maanantaina, kun itsestäni riippumattomasta syystä magneettikuvaus viivästyi kahdella tunnilla. Stroke Fellow Sanjeeva pyysi minua järjestämään magneettikuvauksen pikaisesti potilaalle, jonka oireiden alkuajankohdasta oli liikaa liuotushoitoa ajatellen, mutta joka olisi voinut olla kandidaatti veritulpan mekaanisille poistolle. Soitin välittömästi magneettiin, josta vastattiin, ok. Luotin. Sain samantien toisen aivohalvaushälytyksen potilaasta, joka päätyi saamaan liuotushoidon. En varmistanut, että magneetti todella tapahtuu. Ei tapahtunut. Carandang oli niin vihainen viiveestä, että jouduimme käymään tiimikeskustelun päivän, joka oli muutenkin kaikkein kiireisin, päätteeksi. Hän ei syyttänyt minua, mutta keskustelu oli sen sävyinen, että sen jälkeen en voinut kyyneleilleni mitään. Evy ja Anya olivat 100% empaattisia - molemmilla on takanaan kyynelehtiminen aivohalvausporukassa. Pari päivää myöhemmin, kun Carandang antoi meille kaikille henkilökohtaisen palautteen ajastaan aivohalvausyksikössä, hän käytännössä pyysi anteeksi, että jouduin tilanteeseen, joka ei ollut aiheuttamani, ja totesi, ettei hänellä oli minusta mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Hänen kohdallaan se on paljon. Palaute myös helpotti omia tuntemuksiani häntä kohtaan, sillä koin tulleeni syyttömästi syytetyksi.
Juniorivuoden aivohalvausaikakauteni on ohi. Tykkään edelleen aivohalvauksista, mutten kaipaa hakulaitetta. No, hakulaite odottaa jo lauantaina, mutta nautin nyt pari päivää rauhallisuudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)