Are you four? I'm six.

Pikku-O on viettänyt syntymäpäiväänsä aamusta iltaan saakka. Puoli seitsemän aikaan alakertaan tepsutti hieman pöllämystynyt, mutta hyvin tietoinen päivän teemasta oleva tuore nelivuotias: "Mä olen birthdayboy". Lastenohjelmien jälkeen puuroaamiaisen sijaan tarjolla oli sankarille maistuva epäterveellinen sokeri-rasva-aamupala: American pancakes, vaahterasiirappia, pekonia, sipulia, paistettua kananmunaa ja minitomaatteja. Lahjat odottivat viimeistä pannukakkuhaukkausta. Sitten tuli kysymys:"Mä saan avata tän?" Voi miten iloinen ilme ilmaantui kasvoille, kun selvisi, että hän saa avata ihan jokaisen muunkin.

Aamupalan jälkeen T lähti viemään E:a kaverinsa luo pariksi tunniksi, ja kävi samalla viemässä polkupyöränsä takavanteen korjattavaksi. Siitä oli muutama pinna poikki. Pikku-O jatkoi lahjojensa äärellä askartelua, ja Iso-O kierteli aavistuksen kateellisena vieressä. Erityisesti Pikku-O:n saama ilmapallo aiheutti harmia ja sitten ehdotuksen, että meille pitäisi ostaa sadan kappaleen pussi, jonka Iso-O saisi kokonaan yksin puhaltaa. Joo, ihan vapaasti vaan! Ison ilmapallomäärän puhaltaminenhan on tosi hauskaa puuhaa. No, harmi meni pian ohi, ja katse kääntyi päivän muuhun ohjelmaan. Sillä täytyyhän syntymäpäivillä ohjelmaa olla.

Kun E saapui, ei mennyt kauan, kun minulle ilmoitettiin juhlankulku. Ensin pitää olla aarteenetsintä ja sitten ongintaa. Sain puolivahingossa delegoitua reittipisteiden laatimisen E:lle ja Iso-O:lle, joten tehtäväkseni jäi vain pisteiden järjestyksen suunnittelu ja palkinnon keksiminen. Meillä on iso kasa muovisia pääsiäismunia, joista jokaisen sisään laitettiin pieni vihjelappu kertomaan seuraavan munan löytymispaikasta. Pisteitä oli yli kymmenen, ja juoksua pihan laidalta toiselle tuli varmasti satoja metrejä. Palkinto ei ollut täysin tyydyttävä:"Vain tämä yksi suklaako?" mutta muutoin lapset olivat punaposkisen iloisia. Sisällä tuli heti vaatimus onginnasta. Onkikin oli valmistettu. Piti taas äkkiä keksiä jotain koriin laitettavaa, ja tällä kertaa kaivoin jokaiselle tarra-arkin, tikkarin ja suklaan. Nyt vastaanotto oli selvästi positiivisempaa:"Kiitos, äiti!!"

Ruoan jälkeen alkoivat ajatukset siirtyä kakkuun. Edellisenä iltana olin leiponut pohjan ja T kostuttanut ja täyttänyt sen vetäytymään jääkaappiin, mutta itse muotoilu ja koristelu oli jätetty tarkoituksella hetkeen ennen tarjoilua. Lapsilla oli suuria vaikeuksia pysyä pois keittiöstä; niin suurta kiinnostusta valmistuva taideteos herätti. Pikku-O oli toivonut autokakkua, ja eteemme kannettiin valkoinen farmarimallinen auto, jonka katolla oli suklaarouhetta, pyörät Oreo-kekseistä, ja lamput karkinomaisista vitamiinitableteista. Kakku oli upean näkönsä lisäksi todella herkullinen - varmaan kaikkein paras tekemistämme - joten kovin paljon sitä ei seuraavalle päivälle tähteeksi jäänyt. Ja mikä tärkeintä, Pikku-O oli oikein tyytyväinen.

Iloinen syntymäpäiväsankari puki uuden yöpukunsa päälleen, otti uudet autonsa viereensä ja kömpi sänkyynsä hyväntuulisena. Syntymäpäivät olivat sellaiset kuin hän toivoikin. Tai, en tiedä toivoiko, muttei ainakaan tuntunut kaipaavan mitään muuta. Muutama päivä sitten olleet kaverin 4-vuotissynttärit olivat riittäneet hänelle. Yhdessä vieläkin nauramme hänen syntymäpäiviä edeltävälle vitsilleen:"Mä sanon, Isabel, are you four? I am six". Nelivuotiaan ajatuksenjuoksua on joskus aika vaikea - ja hauska - seurata.

Cape Cod

Kun jouluruokia on sulateltu maksimissaan mailin päässä kotoa: leikkitreffeillä (Iso-O), kaverin syntymäpäivillä (Pikku-O - ensimmäistä kertaa ilman vanhempia), ja autokorjaamossa (T) sekä yhden päivän työpaikalla (minä syyllistyin), sitä jotenkin kaipasi pientä irtiottoa.

Cape Cod, tuo Massachusettsin sarvi ja lomaparatiisi, on ollut "täytyyhän meidän siellä käydä, kun se niin lähelläkin on"-listalla pitkään. Kesäisin se on täynnä ihmisiä ja autoja ja siksi hieman luotaantyöntävä, ja talvella se menee kiinni aivan kuten Ahvenanmaa. Ei ole oikein ollut sopivaa hetkeä. Paitsi nyt, kun ei ole lunta ja tavanomaisempi talvikohteemme White Mountains antaa siten odottaa itseään. Päätimme keskiviikkona, että lähdemme reissuun, ja jo torstaina autonnokka kääntyi kohti ylvästä sarvea. Kirkas, aurinkoinen keli saatteli meidät matkaan. Tuuli tosin oli navakka, ja muutama pakkasaste tuntui siksi selvästi viileämmältä, mutta ei satanut, ja viileyttä vastaan voi suojautua vaatteilla.

Ajoimme ensin Hyannis-nimiseen pikkukaupunkiin kurkistamaan Kennedy-suvun tiluksia. Paljon siellä heistä muistuttikin, ja itse keskusta oli erityisen pikkusievä, mutta muutoin alue oli yllättävänkin ei-vauraannäköinen. Jatkoimme matkaamme kohti Cape Codin korkeimmalla kohdalla olevaa majakkaa (Highland Lighthouse). Majakka on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1857 aiemmalta 1700-luvun lopun paikaltaan rannan voimakkaan eroosion vuoksi. Kävimme katsomassa rantaa, jossa jyrkkään rinteeseen muodostuu jatkuvasti aaltojen voimasta koloja, ja josta ajoittain isojakin paloja murtuu metrejä alemmaksi.

Majakan luona emme päässeet itse rantaan dyynejä kokemaan, joten etenimme kohti Cape Codin kärkeä, Provincetownia, ja sen ranta-alueita. Suojeltuja ranta-alueita on Cape Codilla kymmeniä maileja, joten näimme niistä vain murto-osan Race Point Beachillä. Lapset olisivat voineet viettää siellä tunteja juosten suuria aaltoja pakoon, vaikka viima oli kova, eikä uimista olisi voinut ajatellakaan. Paitsi että kaikki kolme ajattelivat jossain välissä - E ja Iso-O edellisenä päivänä reissusta kuullessaan, ja Pikku-O rannan nähtyään:"Me mennään uimaan?" Lasten erilaisista persoonallisuuksista ehkä kertoo se, että Iso-O:n talvisaappaissa oli hiekkaa muutaman ensimmäisen dyyniaskeleen jälkeen ja housut olivat reiteen saakka märät, kun taas E:n lyhytvartiset kengät säilyivät täysin kuivina.

Vaikka nälkää oli valiteltu jo automatkan alusta lähtien, ei kenelläkään lapsista enää ollut yhtään tarvetta syömiselle, kun vienosti ehdotimme poistumista ravintolan suuntaan. Kun vieno ehdotus ei ottanut tuulta alleen, totesimme selkeäsanaisesti jättävämme rannalle hyvästit, ja lähtevämme syömään. Eikä varmastikaan liian aikaisin - väsymys ja nälkä alkoi selvästi porukkaa painaa. The Squealing Pig oli nimestään huolimatta oikein mukava ravintola, jossa palvelu oli hyvää ja ruoka varsin kelpoista. T maistoi elämänsä ensimmäisen osterin.

Ennen pimeän tuloa olisimme ehtineet hyvin kiivetä Pilgrim Monumentin päälle ja todennäköisesti nähdä Bostonin Skylinen, mutta vuodenaika tuli meitä vastaan. "Tervetuloa takaisin huhtikuussa", luki karusti ovessa, ja jäimme katsomaan tornia vain ulkoa. Kotimatka alkoi suunniteltua aiemmin, joten ehdimme pikaisesti käväistä vielä auringon viime säteitä katsomassa the First Encounter Beach:illä; tuolla rannalla, jolla intiaanit ja uudisraivaajat ensikertaa kohtasivat. T tosin pilasi oman mielikuvani tapahtumasta kertomalla oman aika hauskan versionsa, mutta ranta ja auringonlasku olivat kyllä aika hieno näky.

Olimme kotona jo seitsemän jälkeen, joten Cape Cod on helposti päiväreissun päässä meiltä. Voi olla, että jokin kaunis kesäpäivä lähdemme autojonoon seisomaan vain päästäksemme uudelleen hienoille dyyneille ja ehkä aalloillekin.

Kotoisa joulu 2011

Leipomiset ja siivoamiset oli pääosin tehty jo ennen jouluaattoa, joten aamuksi ei jäänyt muuta kuin T:n pikainen kirjastokäynti, keittiönlattian pesu ja kodin joulukoristelu. Joku naapureistamme oli jättänyt rappusillemme kauniin jouluisan kimpun, josta riitti kahteenkin maljakkoon. Iso-O:n viikko sitten valitsemasta pikkukuusesta tuli lopulta virallinen kuusemme. Isompi kuusi jäi hankkimatta, sillä kuusikauppa käydään täällä jo parina edellisenä viikonloppuna, eikä asiaan herättyämme enää yhtään ollut jäljellä. Totta puhuen, pikkukuusi ajaa asian mainiosti, joten en ole pahoillani. Nopeasti oli kuusi ja koti koristeltu, ja alkoi vieraiden odottaminen.

Odottaminen kävi pitkäksi:"Milloin ne oikein tulee?" E:n aika kului parhaiten T:n kirjastosta tuoman Harry Potter-sarjan kolmannen kirjan parissa, mutta erityisesti Iso-O ei meinannut jaksaa odottaa. Viimein vieraat (Pikku-O:n kielellä "Tomi e Fränsi") saapuivat, ja glögilasien ja pipareiden parissa katsoimme Suomen Turun joulurauhanjulistuksen. Pieni selitys omaankin silmään kovin vakavasta tilaisuudesta oli tarpeen. Julistuksen jälkeen viimeistelimme T:n kanssa alkuruoan, ja lapset ottivat vieraidemme läsnäolosta kaiken irti. Iso-O pelasi F:n kanssa erän muistipeliä, ja E voitti D:n 2-1 Mancala-pelissä.

Siirryimme pöytään. F oli tuonut kaikille lautasille isot karkin näköiset pakkaukset, joiden päistä vetämällä kuului kova paukaus ja sisältä löytyi hassut jouluhatut. Tunnelmaa ei luonnollisesti muutenkaan ollut tarpeen vapauttaa, mutta viimeistään tällä kaikki kokivat tulleensa osaksi joulupöytää. Alkupaloina meillä oli T:n onnistuneesti graavaamaa lohta, savusiikaa, savumakrillia, sinappisilliä, suomalaista jälkiuunileipää, IKEA:n puolukkaruisleipää, minun tekemääni rosollia, vihersalaattia sekä lajitelma erilaisia kinkkuleikkeleitä. Viimeksi mainitut jäivät käytännössä koskemattomiksi, sillä T:n maustaman Aquavitaen sekä hyvän valkoviinin siivittämänä kala-alkupalat maituivat jälleen joulupöydän parhaimmilta. Ja taas kävi perinteinen - syömisen olisi aivan hyvin voinut jättää tähän.

Mutta eihän syömistä voi jättää vain alkupaloihin, kun odottamassa ovat joululaatikot sekä T:n viherpippurikastikkeessa olevat possupaistit. Laatikoista on todettava, että mikäli Iso-O ei olisi todennut perunalaatikon olevan laatikoiden parasta, jättäisin sen kaikilta tulevilta amerikan jouluiltamme pois. Se ei kertakaikkiaan tunnu onnistuvan. Syy lienee perunalaadussa tai jossain muussa toistaiseksi mysteeriksi jääneessä asiassa. Porkkana- ja lanttulaatikot olivat sen sijaan jälleen oikein hyviä, mutta miksi ihmeessä teen niitä aina niin hirveän ison määrän? Kunpa muistaisin jatkossa, että laatikoita pitää olla vain joulun ajaksi, eikä haittaa, vaikka loppuisivat vähän kesken.

Olimme kaikki aivan liian täynnä. Perinteinen luumujälkiruoka jäi tekemättä, sillä F oli parin päivän ajan hauduttanut Christmas Pudding-jälkiruokaa, jonka D konjakilla liekitti tarjoiltavaksi lasten ihastellessa vieressä. Söimme sen vaniljajäätelön kanssa. Hyvää oli, vaikka yhtään ei olisi enää mahtunut. Lapset, jotka olivat jo asetelleet peittonsa ja tyynynsä olohuoneeseen joulupukin yöllistä käyntiä varten, eivät kritisoineet, kun T ohjasi heidät omiin peteihinsä nukkumaan. Uni oli tullut välittömästi. Me aikuiset vielä sulattelimme jouluruokaa muutaman tunnin ajan - ja otimme palaset taatelikakkua. Joulupukki kuitenkin tempaisi F ja D mukaansa, joten aamulla vain lahjapino kuusen vieressä oli lapsia vastaanottamassa.

Lahjapino sai rauhassa odottaa muutaman tunnin ajan vanhempien vielä nukkuessa, mutta sitten alkoi paine kasvaa liian isoksi. Oli siirryttävä pinon kimppuun. Nopeasti paketit löysivät vastaanottajansa, ja pian oli pakettikuorista vain läjä muistona. Tässä vaiheessa T nousi pedistä, ihmetteli hetken olohuoneen kaaosta, ja lähti sitten yksinään joulukirkkoon. Pikku-O vietti tunteja omien lahjojensa parissa. E ja minä uppouduimme Bananagrams-peliin. Iso-O ehti tehdä kaikenlaista - mm. leikata ja värittää paperista isolle Hello Kitty-pehmoeläimelleen hienon balettivarustuksen.

Joulupäivä ja Tapaninpäivä, joka ei ole yleensä vapaapäivä (paitsi tänä vuonna, kun joulupäivä osui sunnuntaille), sujuivat yhtälailla kotosalla samojen ruokalajien ja lahjojen ympärillä. Kelit ovat olleet oikein jouluisat lumenpuutteesta huolimatta. Pikkupakkasta ja kirkasta säätä kävimme hieman ihailemassa kiertämällä koko porukan voimin läheisen metsäreittimme Cold Spring Park:issa.

Joulu on taas vietetty. Kiitos vielä kerran kaikille meitä lahjapaketein ja kortein ilahduttaneille!

Laatta lentää

Iso-O valitteli vatsakipua jo viikonloppuna, mutta lähti kuitenkin reippaana kouluun maanantaina; olihan tiedossa koulunjälkeiset leikkitreffit kaverin kotona. Vaan eivät ehtineet treffit pitkään kulua, kun jo tuli ilmoitus huonovointisuudesta. Kiireellä hakiessani löytyi sohvalta makaamasta kalpea tyttö oksennusämpäri kädessään. T jouduttiin hälyttämään paikalle autoineen, sillä pyöräily oli ihan mahdoton ajatus. Kotona tyttö laitettiin heti petiin, jossa huonovointisuus jatkui myöhään iltaan. Me muut söimme ilman matamiamme, ja E kiteytti tilanteen hyvin:"I feel lonely!" Niin tyhjältä näytti pöytämme, kun yksi puuttui.

Tiistaina Iso-O luonnollisesti jäi kotiin toipumaan. E näytti niin kovin orvolta mennessään kohti koulua ilman taistelupariaan, vaikka totesikin:"Aika mukava mennä ilman Iso-O:ta, kun hän on kind of annoying" korjaten heti perään:"Ei vaan, tuntuu tosi yksinäiseltä". Keskiviikkona kaikki olivat omissa touhuissaan jotakuinkin normaalioloissaan. Ainoana murheena oli Iso-O:n suuriääninen dramatiikka, kun hän huomasi pysyvän etuhampaansa heiluvan. Hammas on sama, jonka juuresta tuli noin kuukausi sitten verta E:n ja Iso-O:n välienselvittelyn tuloksena. Hieman hätäisenä kyselin Iso-O:n hammaslääkärikummitädin mielipidettä tilanteesta, ja saimme ihanan rauhoittavan vastauksen. Suurkiitokset, A, tästäkin!

Torstai alkoi Pikku-O:n limayökkäilyillä, mutta kun mehulasin jälkeen alkoi kuulua hyväntuulista laulelua, erehdyimme pitämään häntä koulukuntoisena. Alkuiltapäivästä tuli soitto; Pikku-O oli itkien valitellut vatsaansa, ja näyttänyt surkean kalpealta yksinään koulunpihan nurkassa kyhjöttäessään. Ensimmäinen oksennus tuli kotiinsaapumisen jälkeen. Ja, hakiessani myöhemmin E:a ja Iso-O:ta afterschoolista, löytyi ensin mainittu lattialta makaamasta vatsakivun kourissa. Hänen oksentelunsa kulminoitui viime yönä.

T on ollut hirveän väsynyt koko viikon, mutta siihen olisi löytynyt muunlainenkin selitys raskaan lukukauden (tai oikeammin koko elämän..) jälkeen. Illalla hän kuitenkin alkoi palella ja yöllä tervehtiä pönttöä oikein urakalla hänkin. Minä en ole (vielä) oksentanut, mutta olo on ollut sen verran kuvottava ja illalla vilusta värisevä, että olen se minäkin taudin saanut. Happy holidays!

Ei vaan. Tauti tuntuu olevan melko lyhytkestoinen, joten eiköhän tästä vielä oikein mukava joulu saada aikaiseksi. Iso-O on koulussa innokkaana, sillä on "Pyjama Day" (joita muuten sivumennen sanoen on täällä ihan hirveän usein - en ymmärrä pointtia) ja mukaan sai ottaa oman pehmoeläimen. Pojat katsovat televisiota, T nukkuu, ja minä aloitan joulunvalmistelun omalta osaltani. Pian lähtee perunalaatikko uuniin, muut laatikot ovat vielä alkuperäismuodossaan lanttuina ja porkkanoina. Ihanaa ja mahdollisimman rauhallista joulunaikaa kaikille!

Neljäs adventti

Jo kolmatta vuotta peräkkäin lähti T lasten kanssa kaatamaan suurta kuusta Newtonin luterilaisen kirkon joulua varten seurakuntalaisen suurelta pihalta. Kaato oli sujunut aiempia vuosia paremmin; mukana oli ollut asiallisemmat kaatovälineet ja enemmän osaamista sekä vähemmän suurta innokkuutta. Iso-O sai toivomansa pikkukuusen (=muutama oksa), ja vaikka intoa lähteä mukaan saikin jälleen etsiä, olivat kaikki kolme lasta selvästi iloisia reissun jälkeen.

Syötyämme lähdimme kirkolle koristelemaan kuusta sekä valmistautumaan neljännen adventin suomenkieliseen iltahartauteen. T oli kysynyt ruotsalaislähtöiseltä kirkkoherralta, että sopisiko tälläinen järjestely ja voisiko kirkkoherra itsekin osallistua. Kun lupa oli irronnut, sain tietää toimivani kanttorina. Niinpä pienimuotoiselle treenaamiselle oli tarvetta - ihan joka päivä ei ole tullut pianoa soitettua viimeisten vuosien aikana. Treenien ja koristelusession (joka ei kylläkään koskettanut kuusta vaan koristeiden väkertämistä) jälkeen laitoin harjoitusperunalaatikon imeltymään sekä piparkakkutaikinan odottelemaan seuraavan päivän leivontaa. Lapset valmistivat samanaikaisesti itse alusta loppuun oman iltapalansa, ja söivät paahtoleipää öljy-suola-pippuri-kastikkeella, mandariinejä ja E jogurttia Weetabixin kera. Aika hauskaa. Pöytä oli aika sotkuinen, mutta olen varsin ylpeä heidän omatoimisuudestaan.

Adventtisunnuntaina T ja lapset menivät kirkkoon katsomaan joulukuvaelmaa, jossa lapset olisivat voineet olla mukana, mutteivat halunneet. Itse aloitin leipomisen. Heidän poissaollessaan perunalaatikko muhi kaasu-uunissa, jota olen melkein oppinut käyttämään. Taatelikakku ja omenapiirakka odottivat vuoroaan, ja keittiö valmistautui ottamaan vastaan piparkakkujen muotoilijat. Kun viimeksi mainitut saapuivat, eivät erityisesti O:t meinanneet pysyä housuissaan - niin kivalta ajatus piparkakkujen leipomisesta tuntui. Olin arvellut, että into lopahtaa ensimmäisen pellin jälkeen, mutta E:a lukuunottamatta kaikki jaksoivat aivan viimeiseen ukkeliin saakka. Perunalaatikkoa maistoimme ruoan yhteydessä, ja se ei ollut yhtä pahaa kuin viime vuonna, muttei mitenkään liian herkullistakaan. Joten jos joku lukijoista tietää oikein hyvän perunalaatikkoreseptin, en pahastu, jos saan siitä vinkin.

Kuuden jälkeen valmistauduimme jouluhartauteen lähtöön. Ymmärsin vasta lähdön hetkellä, että lapsillahan ei ole kirkossa ketään aikuista, joka heidän ei-aina-niin-hillittyä käyttäytymistä olisi suitsimassa. No, elämä on riskejä. Saapuessamme kirkkoon se oli valaistu tunnelmallisesti ja paikalla oli vain kirkkoherra. Kävin virret nopeasti pari kertaa läpi ennen kirkkovieraiden saapumista. E ja Iso-O antoivat hartauteen saapuville käsiohjelmat, ja pienen asettautumisen jälkeen pääsimme aloittamaan. Paikalla oli suomalainen pariskunta, suomalainen paikallisen kanssa naimisissa oleva nainen, eteläafrikkalainen ystäväpariskuntamme sekä norjalaisjuurinen seurakunnan jäsen. Tilaisuus oli pienestä kuulijakunnastaan huolimatta oikein lämminhenkinen, ja sujui suomenkielen lisäksi ruotsiksi ja englanniksi. Minä pärjäsin olosuhteisiin nähden hyvin valittuani tylsän, mutta varman säestystyylin ylimääräisten luristusten sijaan, ja T oli kuin kotonaan. Lapsilla ei mennyt ihan niin hyvin, mutta sen ehkä ymmärtää tilaisuuden myöhäisen ajankohdan ja erikoisen tilanteen vuoksi. Jälkikäteen moni tuli kiittämään, ja tilaisuudelle toivottiin jatkoa.

Niin sujui neljäs adventti. Jouluvalot ovat ilmestyneet etupihan pensaaseemme, ja joululahjapino kasvaa kohisten työhuoneen nurkassa. Kiitos jo etukäteen tontuille!

Tohtoritenttiä kiertäen

Edellinen viikonloppu oli T:lle tiukkaa vääntöä filosofien Kant, Heidegger ja Ricouer parissa, joten meidän äänekkäiden ihmisten oli syytä pysyä pois jaloista. Aika hyvin onnistuimmekin, sillä keli oli hieno, ja tekemistä oli ohjelmoitu muidenkin toimesta.

Ensin yritimme löytää Iso-O:lle päiväkirjan läheisestä sekatavaraliikkeestä (Wahlgreens), mutta koska siinä kuuluu olla avain, jäi se löytymättä. E ja Pikku-O keksivät myös haluavansa sellaiset, mutta ainakin pienemmän osalta toive liittynee isompien ihailuun. Loppupäivän vietimme tuttavaperheen järjestämillä juhlilla. Perheellä on tapana kutsua kymmeniä perheitä/työkavereitaan yhteiseen cocktail-tilaisuuteen joulukuun alkupuolella, ja saimme kutsun jo toista vuotta peräkkäin (lapsemme ovat samassa koulussa). Koin osallistumisen tärkeäksi, sillä perheen äiti on henkilö, jonka kautta sain haastattelukutsun lähisairaalan vuoden kestoiseen erikoistumisohjelmaan, ja jolle epäonnisen laillistamisprosessin vuoksi jouduin kohteliaasti toteamaan, että jättäydyn kelkasta kaikinpuolisen kiusallisuuden välttämiseksi. Juhlat olivat mukavat sekä aikuisille että lapsille, sillä perhe oli huolehtinut paikalle kolme nuorta lastenhoitajaa parinkymmenen lapsen ohjaamista varten. Pikku-O pyöritti jälleen yhden nuoren naisen pikkusormensa ympäri:"He is so cute!"

Maanantaina oli viimein the Tentti-päivä. Veimme yhdessä autolla tentinjälkeiset tarjottavat Boston Collegen filosofian laitokselle, jonne T jäi hetkeksi puku päällä, kravatti kaulassa valmistautumaan. Itse vein auton tienvarsipaikalle, ja palasin tentin jo alettua laitokselle tarjoilua viimeistelemään. Juuri saatuani kaiken valmiiksi, ilmaantui paikalle yksi T:n parhaista ystävistä, kolumbialainen G, sekä hänen tuleva vaimonsa, italialainen A, ja yhdessä jännitimme T:n puolesta vielä noin puolen tunnin ajan. Viimein ovi aukesi, ja ulos astui punaposkinen mies. Viiden minuutin ajan paneelin jäsenet (professorit Kearney, Sallis, Blanchett ja Richardson) keskustelivat, ja sitten kutsuivat T:n paikalle. Hän oli päässyt läpi! Kannoimme tarjottavamme (juustolautasen, viinirypäleitä, keksejä, hapankorppu/raejuusto/kirsikkatomaattilautasen sekä mineraaliveden, puna-ja valkoviinin) huoneeseen, ja vietimme oikein mukavan hetken professoreiden kanssa. Joukkoon liittyi myös professori Gurtler sekä myöhemmin G ja A sekä paikalle saapunut eteläafrikkalainen F. Vaikka edeltävästi T:n ohjaaja Kearney oli sanonut, että osalla professoreista on sovittuja luentoja/tapaamisia ym heti perään, ei kenelläkään tuntunut olevan mikään kiire eteenpäin. Hauskaa.

Niin meni tentti ohi, ja eilisen pienen esitelmän jälkeen on lukukausikin T:n osalta pulkassa. No, T:n tuntien kaikki varmasti tietävät, ettei hän varsinaisesti ala laakereilla lepäilemään vaan touhuaa kaikenlaista aina jouluaattonaattoon saakka eli sinne saakka, johon me muut jokatapauksessa uurastamme. Iloita silti voimme siitä, että T on nyt virallisesti suorittanut kaiken tohtoriohjelmaan vaadittavan itse väitöskirjaa lukuunottamatta. Ja sekin on hyvällä mallilla menossa kohti ensimmäistä läpikirjoitusversiotaan. Hyvä meidän T!

Suolausta

Viikko on mennyt kuin varkain. Alkuviikon trooppisen lämmin kosteus vaihtui pakkasen nipistelyksi, ja ystäväni suola ilmaantui kaduille. Vaikka lumesta ei ole vielä tietoakaan! Polkupyöräni tykkää tästä ilmaantumisesta kovasti. Odotan hetkeä, jolloin se ruostuu altani pelkäksi metallikasaksi. Elkeet ovat jo olleet kauan olemassa.

Lievän pakkasen vuoksi kaikki, keväällä ensimmäistä kertaa Bostoniin tuodut kaupunkipyörät kerättiin pois, ja vähälukuinen pyöräkansa kutistui vieläkin pienemmäksi. On meitä silti muutamia jäljellä. Ja hauskasti täysin oululaisesta pyöräkulttuurista poiketen lähes kaikki tervehtivät toisiaan iloisesti hyvää päivää toivottaen. Tykkään. Paljon. Lämpimiin varusteisiin pukeutuneet poliisit ohjaavat liikennettä, ja usein auttavat pyöräilijöitä menemään ennen autoja. "Don't do this at home", sanoi eräskin, kun pysäytti koko nelikaistaisen liikenteen, ja päästi minut ylittämään tien. Pyöräilyyn liittyy siis paljon positiivista kaiken sen negatiivisen lisäksi, josta säännöllisesti valittelen.

Jos teille on ilmaantunut suolaa, on sitä valitettavasti hieman ripoteltu meidän elämäämmekin. Muistanette talonmyyntiin liittyvän yksityiskohdan. Asiaa on vatvottu yli vuosi, ja syksyn aikana nykyinen omistaja ja heidän myyjänsä (eli meidän ostajamme) ovat päässeet sopimukseen. Nyt pallo on virallisesti heitetty meille. Saimme haasteen oikeuteen. Ei kivaa. Tuntuu niin kovin epäreilulta, kun joutuu korvaajaksi asiassa, johon ei ole mitenkään ollut osallinen. Vaan laki on selvä - myyjän vastuu kestää viisi vuotta ja viisi vuotta tuli meillä täyteen vasta viime kesänä - alle vuosi sen jälkeen, kun tähän soppaan jouduimme. Kaikenlaista sitä elämässä vastaan tulee. Ja jatkuvasti päälläolevaan eurokriisiin en edes viitsi lähteä - tulisi liian pitkä blogikirjoitus.

Onneksi elämä ei ole pelkkää haavojen suolausta. T:n tohtoritentti on ohi muutaman päivän kuluttua ja pää täynnä monenlaista filosofista kiemuraa. Harmillisesti en pääse itse tenttiä kuuntelemaan, mutta tentin jälkeiseen "wine and refresments"-tilaisuuteen olen T:n ohella virallisesti kutsunut koko neljän professorin joukkion. Minulla on varmasti paljon yhteistä keskusteltavaa heidän kanssaan (heh heh).

Osittainen laillistus

Kun muuttaa aikuisiällä toiseen maahan, saa kokea kaiken toiseen kertaan. Ensin pääsimme tenttimään ja ajamaan ajokortit uudelleen - nyt on molemmilla hienot Massachusettsin ajokortit, joilla kelpaa ikänsä todistaa (eiku ainiin, eihän sitä ikää enää kukaan kysy, mutta henkillöllisyystodistuksena se käy passia paremmin). Ja jos on onnistunut valmistumaan ammattiin, jonka laillisuus määritellään aina rajojen ylitysten jälkeen uudelleen, pääsee senkin prosessin taas läpikäymään. Jee!! Aihe tämänpäiväiseen blogiin kumpuaa torstaina FedEx:in virallisesti toimittamasta ECFMG (Educational Commission of Foreign Medical Graduates) Certification:ista. Sain tasan 12 v 1 kk edellisen osittaislaillistuksen jälkeen toisen osittaislaillistuksen. On se hieno. Saa nähdä, saanko täyden laillistuksen ennenkuin 10 v edellisestä tulee täyteen. Käyn muutamassa seuraavassa kappaleessa läpi, miten tähän on tultu ja miten tästä vielä edetään lähinnä mahdollisia perässäseuraajia varten. Jos et ole yhtään kiinnostunut, siirry suoraan viimeiseen kappaleeseen, josta löytyy muutama huomio viikon muista tapahtumista.

USMLE (United States Medical Licensing Examination) on tenttikokonaisuus, jonka joutuvat läpikäymään sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla opiskelleet lääkärit. Täällä opiskelleiden etu on se, että he ikäänkuin harjaantuvat tenttiä varten ja käyvät tekemässä sen osioita jo opiskeluaikanaan. Ulkomaalaiselle - ja varsinkin jo hieman ikääntyneelle lääkärille kokonaisuus on huomattavasti haastavampi, ja ainakin haastavampi kuin etukäteen tenttejä tekemättömältä suomalaiselta saamani ohje ("tentit ovat pientä kertailua vaativia") antoi ymmärtää.

Osittaislaillistusta eli ECFMG Certification:ia varten täytyy läpäistä tentit Step 1, Step 2CK ja Step 2 CS. Oheisten linkkien alta löytyvät blogikirjoitukseni niihin liittyen. Mutta, tenttien läpäisy ei vielä riitä. Myös paperiasioiden tulee olla kunnossa - ja oma kokemukseni kertoo, että se voi joskus olla vielä haastavampaa. Omalla kohdallani kesti kolme tuskallista kuukautta saada ECFMG toimisto hyväksymään Helsingissä useita kertoja oikeaksi todistetut todistukseni, sillä he eivät 'tunnistaneet' allekirjoittajaa. Suuret kiitokseni kuuluvat Helsingin yliopiston lääkätieteellisen tiedekunnan joustavuudelle ja ymmärtämiselle - prosessi oli tahmeudessaan ja byrokraattisuudessaan aivan hirveä.

Nyt olen osittaisesti laillistettu lääkäri. Osittain siis vielä valelääkäri(?). Täydellisen laillistuksen saa, kun on 1. hyväksytty jonkin osavaltion lääketieteellisen neuvoston puolesta soveliaaksi ja 2. läpäissyt kaksipäiväisen Step 3 tentin. Kohta 1. vaatii jälleen erilaista papereiden pyöritystä. Hämmentävästi jokaisella osavaltiolla on omat vaatimuksensa, ja harmillisesti Massachusettsin vaatimukset (=pitäisi olla vähintään yksi vuosi kliinistä kokemusta yhdysvaltalaisesta sairaalasta) ajavat minut etsimään soveliaisuutta muista osavaltioista. Onneksi viereinen Connecticut on sallivampi. En yhtään ymmärrä, miksi joka osavaltiolla on omat vaatimuksensa, mutten ole ihan jokaista muutakaan byrokraattista käännettä ymmärtänyt, joten jätän setvimisen vähemmälle. Jos pääsen Step 3 tentistä keväällä läpi, saan täyden laillistuksen valitsemaltani neuvostolta. Todennäköisesti Connecticutilta. Palaan tähän sitten, kun siihen palata pystyn.

Siinä pähkinänkuoressa prosessi. Mahdolliselle kiinnostuneelle vastaan mielelläni erilaisiin lisäkysymyksiin. Ja sitten viikon muihin tapahtumiin.

Iso-O sai vuoden ensimmäisen Rehtorin tähtensä:" Mason-Rice school congratulates Principal's Superstar Iso-O for outstanding achievement in writing a Humphrey poem with Naomi. The poem is very creative and fun to read". Tähti näytettiin meille niin suurella innolla, että se lennähti suoraan tiskialtaaseen. Niin, vain Iso-O:n tähdelle voi käydä niin. E sai luettua ensimmäisen Harry Potterinsa loppuun (olen aika ylpeä), ja suorastaan odottaa mahdollisuutta tarttua seuraavaan. Ja, kuulin keskittyneesti kuuntelevan Pikku-O:n kommentoivan opettajansa lukemaa dinosaurustarinaa:"No dinosaur, my car", johon opettaja vastasi, ettei onneksi hänenkään autossaan ole koskaan ollut dinosauruksia. T valmistautuu hieman yli viikon päästä olevaan tohtoritenttiin, ja hoitaa samalla lukemattomia määriä kaikenlaisia eteentulevia asioita, kuten esimerkiksi automme pakoputken halkeaman kuntoonsaattamisen, puhelimen uusien liittymien alkuhankaluuksien setvimisen, oman puhelimeni temppuilujen selvittämisen, lastenhuoneen lampun sähköjohdon kärähtämisen, tietokoneiden kaikenlaisten jekkujen korjaamisen ym. Kaikki sellaisia asioita, joihin oma osaamiseni loppuu jo alta aikayksikön. Minä sen sijaan olen osannut suunnistaa suomalaisnaisten yhteiselle illalliselle Cambridgen Central Squarella olevaan Green Street ravintolaan ja nauttia siellä seuran lisäksi hyvästä hummeriraviolista punaviinin kera. Ja osaan myös nauttia alkaneesta viikonlopusta!