Sääennustus lupasi lauantaille auringonpaistetta ja yli 95 Fahrenheit-astetta (yli 35*C), joten päätimme jo edellisiltana lähteä päivää viettämään Atlannin aalloille. Alkuun suunnitelmissa oli mennä usean kymmenen mailin päässä olevalle Cape Annille, mutta mukaan houkuttelemamme suomalaisperheen vihjeen perusteella päädyimmekin hieman lähempänä sijaitsevan pikkukaupungin (Lynn) rantahietikolle. Ajoimme muutaman kerran harhaan, ja muutenkin jouduimme kaupunkien sisäisen liikenteen saartamaksi useaan otteeseen, joten aikaa matkaan kului 1,5 tuntia. Kärsimys kuitenkin palkittiin ruhtinaallisesti, kun eteemme avautui lähes parin kilometrin mittainen rantahietikko avomerinäkymällä. Ihan kuin olisi saapunut suoraan Etelä-Euroopan hietikoille.
E nautti täysin siemauksin suurehkoista aalloista, mikä oli ihanaa nähtävää, sillä Ontario-kiertueemme aikaan alkanut yskä ja kuumeilu ovat selvästi vaatineet veronsa. Aaltojen läpi sukeltaminen oli mieluisaa myös Iso-O:lle, joka innokkaasti osallistui myös suuren hiekkalinnan rakentamiseen ja jättisimpukoiden etsimiseen. Pikku-O:ta aallot alkuun vähän jännittivät, mutta turvallisesti sylissäni ollessaan uskalsi hänkin niihin tutustua. Suurin osa ajasta hänellä kului rantavedessä ja hiekalla juostessa ja kaivaessa iloinen ilme kasvoillaan.
Pääsimme myös aivan konkreettisesti tutustumaan vuorovesi-ilmiöön. T huitoi minua uintiretkeltäni rantaan ja kiireellä siirsimme tavaramäärämme useita kymmeniä metrejä rantaviivasta kauemmaksi nousuveden yllättäessä. Siinäkään emme olleet turvassa, vaan lopulta jouduimme tekemään saman nopean siirtymän kokonaan pois. Tullessamme rantaa oli n. sata metriä käytettävissä, loppujen lopuksi vesi peitti koko alueen. Hieno kokemus, joskin hieman pidempään olisimme kyllä viihtyneet.
Ennen poistumistamme rannasta kävimme vielä kiertoajelulla läheisen kunnan (Nahant) alueella. Aika hienoilla paikoilla ihmisillä on mahdollisuus asua! Aivan niemen kärjessä oli pari sellaista linnaa, että niihin ei meillä taitaisi olla asiaa edes vieraaksi.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Saarten sijaan kirjastoon
Viikko on sujunut erilaisia Suomi-lomaa edeltäviä pakollisia järjestelyitä hoidellessa, joten mahdollisuus vierailla lähisaarilla tuntui ajatuksena viehättävältä. Varsinkin, kun olemme koko pohjoisen pallonpuoliskon tavoin kärsineet itsellemme liian lämpimistä keleistä.
Aamulla oli oikein herätyskello soittamassa, ja koko väki piti houkutella ylös sängyistään. Niinhän se menee - vapaapäivinä tervehditään kukkoa ja napataan ensimmäinen mato, kun taas koulu- tai tässä tapauksessa menopäivinä unta riittäisi pitkälle aamupäivään. Pääsimme kuitenkin liikkeelle ja matkasimme kohti rantaa mukavasti ilmastoidussa metrossa.
Rannassa odotti ikävä yllätys. Kaikki liput kaikkiin mahdollisiin lauttoihin oli jo jaettu "first come, first serve"-periaatteella. Jono lippuluukulle oli muodostunut jo puoli seitsemältä aamulla, joten emme olisi saaneet lippuja, vaikka olisimme olleet vieläkin reippaampia. Saimme kuitenkin T:n oltua oikeassa paikassa oikeaan aikaan meille liput jollekin toiselle päivälle, joten vielä ennen koulujenalkua on tarkoitus reissumme toteuttaa.
Olisi tuntunut aika latistavalta palata suoraan takaisin kotiin, joten raahustimme paidat märkinä pitämään picniciä Boston Common-puistoon. Puisto oli täynnä erilaisia kesäkouluryhmiä, joista yhden toimintaa pääsimme/jouduimme seuraamaan aivan lähietäisyydeltä istuttuamme varjoisalle penkille täytettyjä patonkejamme nautiskelemaan. Parikymppinen ohjaaja makaili pyyhkeensä päällä vatsallaan kännykkäänsä näppäillen samalla, kun yli parikymmentä alakouluikäistä heitteli leivänmuruja ja pähkinöitä linnulle. Yksi poika yritti pommittaa lintua pähkinöillä ja toinen yritti päästä oikein kunnolla potkaisemaan. Leivänmuruja, pähkinöitä, muoviroskaa ym. oli jokapuolella siten, että ohikulkijat aivan pudistelivat päätään. T:n korvista alkoi tuprutella savua, ja lopulta ohjaaja sai pienimuotoisen muistuksen velvollisuuksistaan.
Picnic-tauon jälkeen lähdimme kohti Copley Squaren laidalla olevaa Boston Public Librarya. Kyseessä oli aika paljon enemmän kuin pelkkä kirjasto. Hienolla sisäpihalla oli menossa klassinen konsertti. Yläkerrasta löytyi kirjoja jopa 1400-luvulta. Lukusali (Bates Hall) on varmasti näkynyt jossain elokuvassa. Upeita patsaita oli rappukäytävien lisäksi kulkuväylillä, ja seinät sekä katot olivat täynnä hienoja maalauksia, joiden symboliikka jäi erityisesti T:a mietityttämään. Monta monituista DaVinci-koodia olisi varmasti ollut mahdollista löytää.
Hienon kirjastokokemuksen jälkeen yritimme päästä käymään läheisessä Hancock Towerissa, joka on Bostonin korkein rakennus. Emme päässeet. Seuraavaksi yritimme Prudential Centerin Skywalk observatorioon, johon lähes pääsimmekin jonotettuamme ensin hissiä kiinalaisryhmän kanssa lähes puolituntia. Ylös saavuttuamme viimeinen silaus jäi kuitenkin tapahtumatta innostuksen puuttumisen (Iso-O) ja siihen nähden kohtuullisen kovan hinnan vuoksi.
Oli aika palata kotiin, jossa onneksi odotti eilisestä jäänyt valmis ruoka. Pienistä vastoinkäynneistä huolimatta mieli oli virkistynyt ja voimia jälleen löytyy kaikenlaiseen pikkusäätämiseen.
Aamulla oli oikein herätyskello soittamassa, ja koko väki piti houkutella ylös sängyistään. Niinhän se menee - vapaapäivinä tervehditään kukkoa ja napataan ensimmäinen mato, kun taas koulu- tai tässä tapauksessa menopäivinä unta riittäisi pitkälle aamupäivään. Pääsimme kuitenkin liikkeelle ja matkasimme kohti rantaa mukavasti ilmastoidussa metrossa.
Rannassa odotti ikävä yllätys. Kaikki liput kaikkiin mahdollisiin lauttoihin oli jo jaettu "first come, first serve"-periaatteella. Jono lippuluukulle oli muodostunut jo puoli seitsemältä aamulla, joten emme olisi saaneet lippuja, vaikka olisimme olleet vieläkin reippaampia. Saimme kuitenkin T:n oltua oikeassa paikassa oikeaan aikaan meille liput jollekin toiselle päivälle, joten vielä ennen koulujenalkua on tarkoitus reissumme toteuttaa.
Olisi tuntunut aika latistavalta palata suoraan takaisin kotiin, joten raahustimme paidat märkinä pitämään picniciä Boston Common-puistoon. Puisto oli täynnä erilaisia kesäkouluryhmiä, joista yhden toimintaa pääsimme/jouduimme seuraamaan aivan lähietäisyydeltä istuttuamme varjoisalle penkille täytettyjä patonkejamme nautiskelemaan. Parikymppinen ohjaaja makaili pyyhkeensä päällä vatsallaan kännykkäänsä näppäillen samalla, kun yli parikymmentä alakouluikäistä heitteli leivänmuruja ja pähkinöitä linnulle. Yksi poika yritti pommittaa lintua pähkinöillä ja toinen yritti päästä oikein kunnolla potkaisemaan. Leivänmuruja, pähkinöitä, muoviroskaa ym. oli jokapuolella siten, että ohikulkijat aivan pudistelivat päätään. T:n korvista alkoi tuprutella savua, ja lopulta ohjaaja sai pienimuotoisen muistuksen velvollisuuksistaan.
Picnic-tauon jälkeen lähdimme kohti Copley Squaren laidalla olevaa Boston Public Librarya. Kyseessä oli aika paljon enemmän kuin pelkkä kirjasto. Hienolla sisäpihalla oli menossa klassinen konsertti. Yläkerrasta löytyi kirjoja jopa 1400-luvulta. Lukusali (Bates Hall) on varmasti näkynyt jossain elokuvassa. Upeita patsaita oli rappukäytävien lisäksi kulkuväylillä, ja seinät sekä katot olivat täynnä hienoja maalauksia, joiden symboliikka jäi erityisesti T:a mietityttämään. Monta monituista DaVinci-koodia olisi varmasti ollut mahdollista löytää.
Hienon kirjastokokemuksen jälkeen yritimme päästä käymään läheisessä Hancock Towerissa, joka on Bostonin korkein rakennus. Emme päässeet. Seuraavaksi yritimme Prudential Centerin Skywalk observatorioon, johon lähes pääsimmekin jonotettuamme ensin hissiä kiinalaisryhmän kanssa lähes puolituntia. Ylös saavuttuamme viimeinen silaus jäi kuitenkin tapahtumatta innostuksen puuttumisen (Iso-O) ja siihen nähden kohtuullisen kovan hinnan vuoksi.
Oli aika palata kotiin, jossa onneksi odotti eilisestä jäänyt valmis ruoka. Pienistä vastoinkäynneistä huolimatta mieli oli virkistynyt ja voimia jälleen löytyy kaikenlaiseen pikkusäätämiseen.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Mini Roadtrip Ontario-järven ympäri
Vaikka välillä T:n kanssa hyvin konkreettisesti ymmärsimmekin, miksi monet lapsiperheet jättävät matkustamisen hieman myöhempiin vuosiin, jäi päällimmäiseksi tunnelmaksi oikein hyvä mieli kaikille. Takana on 1347 mailia eli 2168 kilometriä, yksi oksennus autossa, monta monituista kiireellä etsittyä pissataukopaikkaa, kuumetta ja yskää, takapenkin riitaa ja meteliä. Mutta myös kauniita järvi- ja vuorimaisemia, paljon vettä putouksilla, hienoja miljoonakaupunkikokemuksia ja paikallista mökkitunnelmaa uinteineen kaikkineen.
Mökki:
T:n professorin veljen vuokraama mökki oli reissumme ensimmäinen etappi maanantai-illasta keskiviikkoaamuun. Aivan Ontario-järven rannassa sijaitsevassa, helposti kaksi perhettä majoittavassa rantatalossa olisimme viihtyneet koko viikon uiden ja rentoutuen, varsinkin kun lämpötilat nousivat varjossakin lähelle sataa Fahrenheitia (eli lähelle 40 Celsius-astetta). Olimme järvessä kaiken liikenevän ajan. E oli jopa hieman liian pitkään saaden itselleen ikävän yskän ja aina iltaa kohden nousevan kuumeen. Iso-O:lla oli hieman tekemistä kivien päällä kasvavan "seaweed":in sietämisessä, mutta vedenlumo oli sen verran voimakas, että tätä vihreää kivientukkaa uhmaten liukui hänkin sen yli auton sisäkumin päällä tiukasti kelluen. Ranta oli Pikku-O:lle aavistuksen liian kivinen, mutta T:n avustuksella pääsi hänkin vedestä nauttimaan. Poistuimme järvestä ainoastaan pientä poimintareissua varten; kävimme läheisellä marja-ja hedelmätilalla poimimassa vähän karhunvatukoita ja kirsikoita jäätelöannoksiamme varten.
Niagaran putoukset:
Mökiltä putouksille oli vain 62 mailia, joten autossaoloaikaa oli huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisenä ajopäivänämme. Lämpötila on aiempaa luokkaa, joten autoon unohdettujen juomapullojen tarve oli huomattava. Erityisesti E kärsi selvästi nestehukasta. Tarkoituksemme oli alkuun tutustua putouksiin sekä Yhdysvaltojen että Kanadan puolelta, mutta päästyämme niin hyvin näkemään myös Kanadan puolen hevosenkenkäputouksen, päätimme suunnata rajalta suoraan kohti Torontoa. Matkaa oli n. 80 mailia eli 130 kilometriä. Tuntui suorastaan oudolta, kun kaikki matkat, nopeudet ja lämpötilat oli yli vuoden tauon jälkeen ilmoitettu SI-järjestelmän mukaisesti kilometreissä ja Celsius-asteissa, varsinkin kun maisemat näyttivät pääosin täkäläisiltä.
Toronto:
Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä Torontossa tarjosi ihon rakkuloille paahtaneen helteen lisäksi E:n ja Iso-O:n mielestä liikaa kävelyä, kärryissä pääosin kulkeneen Pikku-O:n mielestä liian vähän kävelyä, paljon sateenkaarilippuja, monikulttuurisen ilmapiirin, lounaan korealaisravintolassa ja käynnin yhdessä maailman korkeimmista torneista (CN Tower). Viimeksi mainittu ei ehkä ollut aivan hintansa arvoinen, mutta antoi toki hulppeat näkymät yli kaupungin ja pitkälle Ontario-järvelle. Keli oli niin kirkas, että Niagaran putousten kuohut ja New Yorkin osavaltion Rochester jäivät kuitenkin näkemättä. Illalla jäähdyttelimme vielä hotellin ulkoilma-altaalla ja yritimme nauttia saunasta ilman löylynheittomahdollisuutta.
Ottawa:
Kanadan pääkaupunki sijaitsee aavistuksen syrjässä pääväyliltä keskellä peltoja, joten odotukset eivät olleet korkealla. Kun vielä ajoimme koko edeltävän viiden tunnin ajan rankkasateessa, meinasimme jo jättää koko reissun tekemättä. Onneksi kuitenkin teimme. Sade väistyi kolmen tunnin ajaksi, jonka Ottawassa vietimme, ja pääsimme pubi-lounaan lisäksi nauttimaan erittäin kauniista joen rantaan 1800-luvulla rakennetusta hallintorakennusten kompleksista linnoineen, patsaineen ja puutarhoineen. Hyvillä mielin lähdimme jatkamaan matkaamme kohti ranskankielistä Kanadaa.
Montreal:
Jälleen kaksi yötä, yksi kokonainen päivä sekä puolet viimeisestä matkapäivästä kuluivat tässä maailman toiseksi suurimmassa ranskankielisessä kaupungissa. Toronton tavoin kävelyä oli lapsille joko liikaa (E ja Iso-O) tai liian vähän (Pikku-O), mutta saimme mukavasti aimo annoksen ranskankielisyyttä, vanhaa kaupunkia, McGill-yliopiston kampusaluetta, upeita kirkkorakennuksia, lounaan valkoisilla pöytäliinoilla sekä jalkapallon pronssiottelun (Saksa-Argentiina) loppuhetket juomalasiemme äärellä. Pikku-O huusi innostuneella äänellä lasten juomatilauksen kuultuaan:"Koka koka!" Koska muutama olennainen kohde jäi päivältä väliin, aloitimme kotimatkapäivämme Montrealin kukkulan näköalapaikalta, jatkaen katoliseen messuun Oratoire Saint Joseph du Mont Royal (ranskaksi tottakai)-katetraaliin ja sieltä edelleen Montrealin 1976-kesäolympialaisia varten rakennetulle stadionille.
Matka kotiin:
Tunnin matkan päässä Montrealista on pieni kylä (Saint Jean sur Richelieu) joen rannalla. Siellä olimme sopivasti lounasta - ja mikä tärkeintä - jalkapallon maailmanmestaruuskisojen finaalin (Espanja-Alankomaat) seuraamista varten. E:lle kisat ovat olleet hyvin tärkeät, ja hämmentävällä tavalla ne ovat siivittäneet sekä hänet että myös Iso-O:n oppimaan kaikkien(!) osallistujamaiden liput. Itse en pystyisi piirtämäään niistä puoliakaan. E myös muistaa ihmeen hyvin näkemiensä pelien yksityiskohtia ja osaa kysyttäessä kertoa pelien lopputulokset (kannattaa testata tavattaessa).
Syötyämme hyvin lähdimme jatkamaan matkaa kohti rajaa. Menipä tarkastus keveästi! Katsottuaan passimme ja tehtyään muutaman tarkentavan kysymyksen matkamme laadusta pääsimme jatkamaan matkaamme hyvän päivän toivotusten säestäminä.
T oli katsonut meille hienon reitin järvien välistä kohti Vermontin osavaltion läpi kulkevaa tietä. Järvimaisemat sinänsä olisivat jo riittäneet tuomaan visuaalisen nautinnon, mutta tilanne vain parani, kun hyvin hoidetulla tiellä nro 89 pääsimme ajamaan Vermontin vuorien rinteitä pitkin kohti asenteeltaan huomattavasti muusta New Englannin alueesta poikkeavaa New Hampshiren osavaltiota. Tässä vapaan aseenkantoluvan, kuolemanrangaistuksen ja vain lapsia koskevan turvavyön käyttöpakon osavaltiossa ajoimme pimeän jo saavuttua kohti omaa osavaltiotamme Massachusettsia. Lähellä kotiamme jouduimme vielä tietöiden saartamaksi, mutta viive oli onneksi vain puolen tunnin luokkaa, toisin kuin toiseen suuntaan ajaneilla, joilla arvioimme aikaa kuluneen usean tunnin ajan.
Nukkuvat lapset pääsivät suoraan autosta omiin sänkyihinsä. Itse istahdimme vielä hetkeksi matkan antia pureskelemaan iltapalan äärelle. Samalla T yritti viilentää matkamme aikana varsin lämpöiseksi muuttunutta taloamme. Kun takana on yli 2000 kilometriä tienpäällä lasten kanssa näinkin hyvin selvinneenä, on mahdollista alkaa varovaisesti haaveilla vähän isommasta roadtripistä ehkä joskus tulevaisuudessa.
Mökki:
T:n professorin veljen vuokraama mökki oli reissumme ensimmäinen etappi maanantai-illasta keskiviikkoaamuun. Aivan Ontario-järven rannassa sijaitsevassa, helposti kaksi perhettä majoittavassa rantatalossa olisimme viihtyneet koko viikon uiden ja rentoutuen, varsinkin kun lämpötilat nousivat varjossakin lähelle sataa Fahrenheitia (eli lähelle 40 Celsius-astetta). Olimme järvessä kaiken liikenevän ajan. E oli jopa hieman liian pitkään saaden itselleen ikävän yskän ja aina iltaa kohden nousevan kuumeen. Iso-O:lla oli hieman tekemistä kivien päällä kasvavan "seaweed":in sietämisessä, mutta vedenlumo oli sen verran voimakas, että tätä vihreää kivientukkaa uhmaten liukui hänkin sen yli auton sisäkumin päällä tiukasti kelluen. Ranta oli Pikku-O:lle aavistuksen liian kivinen, mutta T:n avustuksella pääsi hänkin vedestä nauttimaan. Poistuimme järvestä ainoastaan pientä poimintareissua varten; kävimme läheisellä marja-ja hedelmätilalla poimimassa vähän karhunvatukoita ja kirsikoita jäätelöannoksiamme varten.
Niagaran putoukset:
Mökiltä putouksille oli vain 62 mailia, joten autossaoloaikaa oli huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisenä ajopäivänämme. Lämpötila on aiempaa luokkaa, joten autoon unohdettujen juomapullojen tarve oli huomattava. Erityisesti E kärsi selvästi nestehukasta. Tarkoituksemme oli alkuun tutustua putouksiin sekä Yhdysvaltojen että Kanadan puolelta, mutta päästyämme niin hyvin näkemään myös Kanadan puolen hevosenkenkäputouksen, päätimme suunnata rajalta suoraan kohti Torontoa. Matkaa oli n. 80 mailia eli 130 kilometriä. Tuntui suorastaan oudolta, kun kaikki matkat, nopeudet ja lämpötilat oli yli vuoden tauon jälkeen ilmoitettu SI-järjestelmän mukaisesti kilometreissä ja Celsius-asteissa, varsinkin kun maisemat näyttivät pääosin täkäläisiltä.
Toronto:
Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä Torontossa tarjosi ihon rakkuloille paahtaneen helteen lisäksi E:n ja Iso-O:n mielestä liikaa kävelyä, kärryissä pääosin kulkeneen Pikku-O:n mielestä liian vähän kävelyä, paljon sateenkaarilippuja, monikulttuurisen ilmapiirin, lounaan korealaisravintolassa ja käynnin yhdessä maailman korkeimmista torneista (CN Tower). Viimeksi mainittu ei ehkä ollut aivan hintansa arvoinen, mutta antoi toki hulppeat näkymät yli kaupungin ja pitkälle Ontario-järvelle. Keli oli niin kirkas, että Niagaran putousten kuohut ja New Yorkin osavaltion Rochester jäivät kuitenkin näkemättä. Illalla jäähdyttelimme vielä hotellin ulkoilma-altaalla ja yritimme nauttia saunasta ilman löylynheittomahdollisuutta.
Ottawa:
Kanadan pääkaupunki sijaitsee aavistuksen syrjässä pääväyliltä keskellä peltoja, joten odotukset eivät olleet korkealla. Kun vielä ajoimme koko edeltävän viiden tunnin ajan rankkasateessa, meinasimme jo jättää koko reissun tekemättä. Onneksi kuitenkin teimme. Sade väistyi kolmen tunnin ajaksi, jonka Ottawassa vietimme, ja pääsimme pubi-lounaan lisäksi nauttimaan erittäin kauniista joen rantaan 1800-luvulla rakennetusta hallintorakennusten kompleksista linnoineen, patsaineen ja puutarhoineen. Hyvillä mielin lähdimme jatkamaan matkaamme kohti ranskankielistä Kanadaa.
Montreal:
Jälleen kaksi yötä, yksi kokonainen päivä sekä puolet viimeisestä matkapäivästä kuluivat tässä maailman toiseksi suurimmassa ranskankielisessä kaupungissa. Toronton tavoin kävelyä oli lapsille joko liikaa (E ja Iso-O) tai liian vähän (Pikku-O), mutta saimme mukavasti aimo annoksen ranskankielisyyttä, vanhaa kaupunkia, McGill-yliopiston kampusaluetta, upeita kirkkorakennuksia, lounaan valkoisilla pöytäliinoilla sekä jalkapallon pronssiottelun (Saksa-Argentiina) loppuhetket juomalasiemme äärellä. Pikku-O huusi innostuneella äänellä lasten juomatilauksen kuultuaan:"Koka koka!" Koska muutama olennainen kohde jäi päivältä väliin, aloitimme kotimatkapäivämme Montrealin kukkulan näköalapaikalta, jatkaen katoliseen messuun Oratoire Saint Joseph du Mont Royal (ranskaksi tottakai)-katetraaliin ja sieltä edelleen Montrealin 1976-kesäolympialaisia varten rakennetulle stadionille.
Matka kotiin:
Tunnin matkan päässä Montrealista on pieni kylä (Saint Jean sur Richelieu) joen rannalla. Siellä olimme sopivasti lounasta - ja mikä tärkeintä - jalkapallon maailmanmestaruuskisojen finaalin (Espanja-Alankomaat) seuraamista varten. E:lle kisat ovat olleet hyvin tärkeät, ja hämmentävällä tavalla ne ovat siivittäneet sekä hänet että myös Iso-O:n oppimaan kaikkien(!) osallistujamaiden liput. Itse en pystyisi piirtämäään niistä puoliakaan. E myös muistaa ihmeen hyvin näkemiensä pelien yksityiskohtia ja osaa kysyttäessä kertoa pelien lopputulokset (kannattaa testata tavattaessa).
Syötyämme hyvin lähdimme jatkamaan matkaa kohti rajaa. Menipä tarkastus keveästi! Katsottuaan passimme ja tehtyään muutaman tarkentavan kysymyksen matkamme laadusta pääsimme jatkamaan matkaamme hyvän päivän toivotusten säestäminä.
T oli katsonut meille hienon reitin järvien välistä kohti Vermontin osavaltion läpi kulkevaa tietä. Järvimaisemat sinänsä olisivat jo riittäneet tuomaan visuaalisen nautinnon, mutta tilanne vain parani, kun hyvin hoidetulla tiellä nro 89 pääsimme ajamaan Vermontin vuorien rinteitä pitkin kohti asenteeltaan huomattavasti muusta New Englannin alueesta poikkeavaa New Hampshiren osavaltiota. Tässä vapaan aseenkantoluvan, kuolemanrangaistuksen ja vain lapsia koskevan turvavyön käyttöpakon osavaltiossa ajoimme pimeän jo saavuttua kohti omaa osavaltiotamme Massachusettsia. Lähellä kotiamme jouduimme vielä tietöiden saartamaksi, mutta viive oli onneksi vain puolen tunnin luokkaa, toisin kuin toiseen suuntaan ajaneilla, joilla arvioimme aikaa kuluneen usean tunnin ajan.
Nukkuvat lapset pääsivät suoraan autosta omiin sänkyihinsä. Itse istahdimme vielä hetkeksi matkan antia pureskelemaan iltapalan äärelle. Samalla T yritti viilentää matkamme aikana varsin lämpöiseksi muuttunutta taloamme. Kun takana on yli 2000 kilometriä tienpäällä lasten kanssa näinkin hyvin selvinneenä, on mahdollista alkaa varovaisesti haaveilla vähän isommasta roadtripistä ehkä joskus tulevaisuudessa.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Neljäs heinäkuuta
"Happy Fourth of July!" toivotti pyhävaatteisiin sonnustautunut tummaihoinen naapurimme E:lle, Iso-O:lle ja Pikku-O:lle, kun suuntasimme pyörinemme kohti Newtonin luterilaista kirkkoa. T oli mennyt jo edeltä valmistautumaan liturgian pitämiseen. Lapset puhkuivat intoa:"Isi on pappina!"
Messu meni hyvin, T oli kuin kotonaan. Itseäni olisi varmasti jännittänyt, mutta T oli tosi rento. Vähälukuinen kirkkokansa tuntui tyytyväiseltä ja itseäni kosketti toiseksi viimeisimpänä virtenä laulettu Sibeliuksen Finlandia (tosin ihan 'väärillä' sanoilla). Lapsillakin meni suhteellisen kivasti; Pikku-O tietenkin vaati eniten voimavarojani viihtyäkseen.
Lyhyen kirkkokahvihetken jälkeen lähdimme käymään Newtonin keskustan viheriöllä järjestetyillä lasten itsenäisyyspäiväjuhlilla. Oli taas aivan sietämättömän kuuma (yli 90*F eli yli 32*C). Pikku-O oli väsynyt, hikisennihkeä ja ärtyinen, ja olisi halunnut vain istua paikalle näytille ajaneen ambulanssin kyydissä. E:a ja Iso-O:ta aavistuksen harmitti, kun myöhästyimme Uncle Sam-hattuun sonnustautuneen lähettäjän juoksukilpailusta; vuosi sitten lapset päättivät, että tänä vuonna kyllä osallistutaan. Suurta kritiikkiä ei kuitenkaan kuulunut, kun päätimme lähteä paahdetta pakoon kohti kotiamme.
Kotipihassa naapurimme huomasi T:n päällä papinpaidan, ja oli selkeän hyvillään. Saimme kaksi heidän kirkkonsa gospelkuoron CD-levyä. Oli myös hauska päästä seuraamaan, kuinka heidän viimeisen päälle huolitellulla pihallaan juhlittiin sekä itsenäisyyspäivää että anopin syntymäpäivää; hotdogit ja hampurilaiset paistuivat grillissä ja äänenvoimakkuutta ei säästelty. Tästä tuli itselleni oikein hyvä mieli, sillä yleensä äänenvoimakkuuden säätely on ongelmallista nimenomaan meidän pihallamme.
Taas jäivät varsinaiset itsenäisyyspäivän juhlinnat kokematta. Bostonin keskustassa olisi ollut mm. Bostonin sinfoniaorkesterin (Boston Pops) ilmaiskonsertti ja ilotulitukset. Olisin varmasti mennyt, ellemme olisi huomenna aamusta suuntaamassa kohti Kanadan reissuamme.
Messu meni hyvin, T oli kuin kotonaan. Itseäni olisi varmasti jännittänyt, mutta T oli tosi rento. Vähälukuinen kirkkokansa tuntui tyytyväiseltä ja itseäni kosketti toiseksi viimeisimpänä virtenä laulettu Sibeliuksen Finlandia (tosin ihan 'väärillä' sanoilla). Lapsillakin meni suhteellisen kivasti; Pikku-O tietenkin vaati eniten voimavarojani viihtyäkseen.
Lyhyen kirkkokahvihetken jälkeen lähdimme käymään Newtonin keskustan viheriöllä järjestetyillä lasten itsenäisyyspäiväjuhlilla. Oli taas aivan sietämättömän kuuma (yli 90*F eli yli 32*C). Pikku-O oli väsynyt, hikisennihkeä ja ärtyinen, ja olisi halunnut vain istua paikalle näytille ajaneen ambulanssin kyydissä. E:a ja Iso-O:ta aavistuksen harmitti, kun myöhästyimme Uncle Sam-hattuun sonnustautuneen lähettäjän juoksukilpailusta; vuosi sitten lapset päättivät, että tänä vuonna kyllä osallistutaan. Suurta kritiikkiä ei kuitenkaan kuulunut, kun päätimme lähteä paahdetta pakoon kohti kotiamme.
Kotipihassa naapurimme huomasi T:n päällä papinpaidan, ja oli selkeän hyvillään. Saimme kaksi heidän kirkkonsa gospelkuoron CD-levyä. Oli myös hauska päästä seuraamaan, kuinka heidän viimeisen päälle huolitellulla pihallaan juhlittiin sekä itsenäisyyspäivää että anopin syntymäpäivää; hotdogit ja hampurilaiset paistuivat grillissä ja äänenvoimakkuutta ei säästelty. Tästä tuli itselleni oikein hyvä mieli, sillä yleensä äänenvoimakkuuden säätely on ongelmallista nimenomaan meidän pihallamme.
Taas jäivät varsinaiset itsenäisyyspäivän juhlinnat kokematta. Bostonin keskustassa olisi ollut mm. Bostonin sinfoniaorkesterin (Boston Pops) ilmaiskonsertti ja ilotulitukset. Olisin varmasti mennyt, ellemme olisi huomenna aamusta suuntaamassa kohti Kanadan reissuamme.
torstai 1. heinäkuuta 2010
Hauta
Newtonin kaupunginkirjaston lukualkovin ikkunoista on näkymä hautausmaalle. Toisin kuin ehkä saattaisi ajatella, ei maisema suinkaan ole häiritsevä vaan pikemminkin rauhoittava. Siellä olevilla ei ole enää kiire deadlineihin eikä kirjoja jonossa luettavaksi tai artikkeleita kirjoitettavaksi. Ehkä näkymä on siis jonkinlainen toivon merkki, tosin pääsääntöisesti hyvin mielelläni olen päivittäisen kirjallisen annokseni filosofiaa nauttinut. Hautausmaan vieressä luettuna tämä teksti -- historiantutkimuksen metodia ja filosofiaa tarkastelevasta Paul Ricoeurin myöhäisestä teoksesta -- saa ihan toisenlaisen merkityksen kuin muuten: La mort signe en quelque sorte l'absent à l'histoire. "Kuolema tavallaan merkitsee poissaolevaa historiassa."
Tätä tarkentaa ehkä huomautus, että ranskassa verbi signer refleksiivisesti käytettynä tarkoittaa ristinmerkin tekemistä itselleen, itsensä siunaamista. Samoin sana l'histoire ei tarkoita vain historiaa vaan myös tarinaa, kertomusta ja jopa merkityksellistä tapahtumaa. Tästä jälkimmäisestä kertoo myös sanonta une vie sans des histoires, kirjaimellisesti siis tapahtumaköyhä elämä -- elämä jossa ei ole draaman aineksia.
Kuolema kokoaa merkitykset, jotka liittyvät poissaolevaan. Tämä puolestaan liittyy nimenomaisesti jo, tai nyt, poissa olevaa koskevan historiantutkimuksen ymmärtämiseen ja erityisesti "historiografisiin operaatioihin". Ricoeurin mukaan historiantutkimuksen metodien mukainen tutkimusote, historian kirjoittaminen, vastaa kirjallisessa muodossa erästä sosiaalisesti merkittävää rituaalia, hautaamista. Historiantutkimuksen tehtävä on koota merkitykset, jotka liittyvät poissaolevaan -- "siunata" koko mennyt ja tarjota hautaan rinnastuva kirjallinen leposija kuolleille. Tämä antaa Ricoeurille mahdollisuuden Martin Heideggerin fundamentaaliontologisen ajattelun filosofiseen kritiikkiin.
Heideggerin käsite "kuolemaa-kohti-oleminen" (Sein-zum-Tode) täytyy edellä olevan valossa hylätä ja omaksua käsite "kuolemaa-vastapäätä-oleminen" (l'être-face-à-la-mort), merkityksessä "kuolemaa-vastaan[-oleminen]" (contre-la-mort). Historioitsija antaa kuolleille ääneen ja "lunastaa" heidät takaisin: L'historien apparaît ainsi, de multiples façons, comme celui qui fait parler les morts. Kuolema ei tarkoita olemista koskevan merkityksen kadottamista vaan oleminen saa toisen merkityksen haudan merkissä -- samalla tavoin kuin kuollut saa sen kirjoitetussa historiassa.
Ajatuksiin haudasta, ja erityisesti haudasta paikkana, täytyy palata kohta. Sitä ennen on kuitenkin tehtävä morbidinen ja ehkä yllättäväkin ajatussiirtymä: Suomessa on tänään äänestetty ydinvoiman lisätuotannon puolesta. Vielä kesken olevan Olkiluoto 3 -reaktorin rakennustyön vaivalloisuus ei tullut hidasteeksi, kun eduskunta merkittävällä enemmistöllä hyväksyi kaksi uutta ydinvoimalaitoksen rakentamislupaa.
Tapahtumaa maailman ydinvoimavaltaisimmasta maasta seuraavana voisi kommenttieni arvella olevan varsin myötäsukaisia -- onhan ydinvoimalla tuotettua energiaa usein mainostettu myös "hiilineuraalina" tai "vähäpäästöisenä" ja vastaavasti ydinsähköä "halpana" tai "kohtuuhintaisena". Viimeksi tänään on suomalainen energia- ja energiaintensiivinen teollisuus etujärjestöineen viestittänyt tyytyväisyyttään näitä kahta pääväitettä hyväksi käyttäen. Joudun itse kuitenkin olemaan kriittinen. Tämä johtuu jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ydinvoimaenergia ei suinkaan ole hiilineutraalia. Uraanikaivosten louhostoiminnasta, uraanin rikastamisesta sekä polttoainemateriaalin erikoiskuljettamisesta syntyvät merkittävät hiilidioksidipäästöt, jotka toki on otettava kokonaisuudessa huomioon. Samalla tavoin ovat silmiini ja korviini särähtäneet väitteet halvasta sähköenergiasta. Ydinenergia on halpaa vain kun ei huomioida laitoksen toiminta-ajan moninkertaisesti ylittävää kokonaisuutta.
Oman kriittisen asenteeni taustalla onkin varsinaisesti seikka, joka ei välittömästi kytkeydy propagandistista ihannoimista välittävän asenteen karsastamiseen: ydinenergian tuotannon kääntöpuolena on teknologiauskoinen kokonaisvastuun siirto tuleville sukupolville heiltä kysymättä. Itselleni kyse on siten vastuun kantamiseen liittyvästä moraalisesta ongelmasta. Sen sijaan, että energian kokonaiskäyttöä ja energiatehokkuutta oltaisiin ryhdytty pohtimaan työllisyydenkin kannalta merkittävänä mahdollisuutena, on tänään tehty päätös paitsi synkronisesti, myös diakronisesti -- ajan "läpi" -- ajateltuna hyvin itsekeskeinen ja itsekäs.
Kriittisen asenteeni voi tässä jälkimmäisessä mielessä kiteyttää yhteen sanaan, joka palauttaa edellä avattuun teemaan: ydinhauta. Ydinjätteen loppusijoituksen suhteen toisenlaista hautaa koskeva runollis-teologinen ajatus "ikkuna iäisyyteen" tulee todeksi kieroutuneella tavalla. Tämä ydinhauta niin ikään säilyttää merkityksen, ja jopa "avaa" sen, mutta pikemminkin heideggerilaisessa Sein-zum-Tode -mielessä. Tämä ydinhauta jatkaa tyhjyyteen vievää kuolemaa julistavan merkityksensä kantamista vielä silloinkin, kun minä ja sinä olemme olleet pitkään unohdettuina historiaan kirjoitettuina kuolleinakin.
Tämä on syy, miksi en hautausmaan laidalla itse riemuitse riemuitsevien kanssa. Sen sijaan päivän tapahtumia sivusta seuranneena mieleeni palasi, historian havinasta, miltei tasan yhdeksän vuotta sitten laatimani vastine silloiseen keskusteluun, joka läikähteli niin ikään asiallisuudesta yltiöpaatoksellisuuteen ja tragikoomisuudessaan naurettavuuteen asti, työllisyyspoliittisessa über-optimismissaan vieläkin kauemmas. Sen lisäksi, että Olkiluoto 3:n kustannusarvio ja valmistumisaikataulu on pettänyt surkealla tavalla, on toki tunnettua, ettei suomalaisille urakoitsijoille ole työtä siunaantunut lainkaan siinä määrin kuin lupahakemusvaiheessa oli paalutettu ja mistä silloin riemuittiin. Niin ikään "suomalaisen teollisuuden turvaavan" kaupallisen sähköntuotannon aloittamisen aikataulua -- alunperin 2009 -- ei enää edes ilmoiteta vaan arvioidaan laitoksen valmistuvan vuonna 2013.
En jostain syystä koskaan laittanut vastinettani eteenpäin. Nyt -- kun teksti on myös "hauta", tosin ricoeurilaisessa mielessä -- on sen aika. Tänään on jälleen pystytetty yksi uusi itsekkyyden hautapaasi. Tuomio on historian, kun me olemme jo kauan sitten kuolleet.
*
Erkki Nykänen kommentoi kirjoituksessaan (HS 14.5.2001) ydinvoimakeskustelua, liittyen kritiikillään lähinnä sen moraalifilosofiseen arviointiin. Nykänen kirjoittaa: ”On mielestäni ’moraalitonta’ sekoittaa tähän epä-älylliseen keskusteluun moneen kertaan ristiriitaisiksi osoitettuja moraalifilosofisia teorioita.” Tarttumatta samassa yhteydessäkin julkaistuja kirjoituksia väheksyvään näkemykseen ydinvoimakeskustelun epä-älyllisyydestä ja oletettavasta tarpeettomuudesta, on yritettävä hahmottaa, miksi moraaliteoreettinen tarkastelu on olennaisesti ”jonkin teollisuuslaitoksen laajentamista” koskevan keskustelun keskiössä -- eikä lainkaan niin mystisistä syistä kuin mitä Nykänen arvioi.
Nykänen on valmis hylkäämään Humen ja Kantin arvopohdinnat kulttuurievoluutioon vedoten. Hänen mukaansa satoja vuosia vanhat ajatukset eivät edusta ”modernia kulttuuria” ja ne tulee siksi jättää sivuun tehtäessä tämän päivän käytännön ratkaisuja. Samalla hän laukaisee ohjuksen, joka ottaakin oletetun kohteensa sijaan tähtäimeen laukaisijan itsensä. Nykänen jättää kokonaan arvioimatta, millainen ajallinen kantomatka varsin poikkeuksellisen teollisuuslaitoksen, ydinvoimalan, laajentamisella on.
Ydinvoiman lisärakentamisella palveltaisiin välittömässä tulevaisuudessa merkittävästi teollisuuden energiatarpeita. Muutaman kymmenen vuoden tehokkaan energiatuotannon vastapainoksi on kuitenkin asetettava tästä välttämättä juontuva pitkäaikainen varastointiongelma. Käytetyn ydinpolttoaineen varastoinnissa ajallinen perspektiivi ulottuu jopa satoihin tuhansiin vuosiin. Toisin kuin Humen ja Kantin ajatuksia, ns. ydinjätettä ei muutaman sadan vuoden kuluttua elettävässä ”modernissa kulttuurissa” voi jättää huomiotta edes Nykäsen kaltainen ajattelija.
Jo nyt käytetty ydinpolttoaine on realiteetti, jonka arvokysymysluonne selviää helposti tarkasteltaessa keskustelua sen loppusijoituspaikasta. Samasta syystä ydinvoiman lisärakentamiseksi ei kelpaa argumentti ydinvoimatuotannon toistaisesta turvallisuudesta. Verrattaessa ydinvoimaan perustuvan energiantuotannon kaiken kaikkiaan vaatimaa aikaa esimerkiksi vanhimpiin löydettyihin kirjallisiin dokumentteihin, asettuu ratkaisu ”jonkin teollisuuslaitoksen laajentamisesta” moraalisiin mittasuhteisiinsa.
Historiallisen ajan sukupolvet -- siis kaikki kirjoitustaidon keksimisen jälkeiset sukupolvet neljänneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua aina nykyaikaan saakka -- mahtuvat kaksikymmenkertaisesti siihen ajalliseen perspektiiviin, jonka käytetyn ydinpolttoaineen neutraloituminen vaatii. Samalla vertailu paljastaa kenties keskeisimmän moraalifilosofisen periaatteen, vaatimuksen universalisoituvuudesta. On moraalinen ja inhimillinen minimi vaatia muille samoja oikeuksia ja toiminnan vapautta kuin on itse itselleen halukas myöntämään. Muun muassa ydinvoimatuotannon ylläpitäminen ja lisääminen tarkoittaa tämän periaatteen vaihtamista egoismiin: olemme halukkaita laajentamaan omia, mutta rajoittamaan tulevien sukupolvien oikeuksia -- siitäkin huolimatta, että myös ydinvoiman lisärakentamisen kannattajat argumentoivat mielellään ”kestävän kehityksen” puolesta.
Omasta mielestäni on moraalitonta sekoittaa aitoon ja vakavaan moraalifilosofiseen keskusteluun pseudorationaalisia ja tulevien sukupolvien oikeuksia halveksuvia kommentteja.
Tätä tarkentaa ehkä huomautus, että ranskassa verbi signer refleksiivisesti käytettynä tarkoittaa ristinmerkin tekemistä itselleen, itsensä siunaamista. Samoin sana l'histoire ei tarkoita vain historiaa vaan myös tarinaa, kertomusta ja jopa merkityksellistä tapahtumaa. Tästä jälkimmäisestä kertoo myös sanonta une vie sans des histoires, kirjaimellisesti siis tapahtumaköyhä elämä -- elämä jossa ei ole draaman aineksia.
Kuolema kokoaa merkitykset, jotka liittyvät poissaolevaan. Tämä puolestaan liittyy nimenomaisesti jo, tai nyt, poissa olevaa koskevan historiantutkimuksen ymmärtämiseen ja erityisesti "historiografisiin operaatioihin". Ricoeurin mukaan historiantutkimuksen metodien mukainen tutkimusote, historian kirjoittaminen, vastaa kirjallisessa muodossa erästä sosiaalisesti merkittävää rituaalia, hautaamista. Historiantutkimuksen tehtävä on koota merkitykset, jotka liittyvät poissaolevaan -- "siunata" koko mennyt ja tarjota hautaan rinnastuva kirjallinen leposija kuolleille. Tämä antaa Ricoeurille mahdollisuuden Martin Heideggerin fundamentaaliontologisen ajattelun filosofiseen kritiikkiin.
Heideggerin käsite "kuolemaa-kohti-oleminen" (Sein-zum-Tode) täytyy edellä olevan valossa hylätä ja omaksua käsite "kuolemaa-vastapäätä-oleminen" (l'être-face-à-la-mort), merkityksessä "kuolemaa-vastaan[-oleminen]" (contre-la-mort). Historioitsija antaa kuolleille ääneen ja "lunastaa" heidät takaisin: L'historien apparaît ainsi, de multiples façons, comme celui qui fait parler les morts. Kuolema ei tarkoita olemista koskevan merkityksen kadottamista vaan oleminen saa toisen merkityksen haudan merkissä -- samalla tavoin kuin kuollut saa sen kirjoitetussa historiassa.
Ajatuksiin haudasta, ja erityisesti haudasta paikkana, täytyy palata kohta. Sitä ennen on kuitenkin tehtävä morbidinen ja ehkä yllättäväkin ajatussiirtymä: Suomessa on tänään äänestetty ydinvoiman lisätuotannon puolesta. Vielä kesken olevan Olkiluoto 3 -reaktorin rakennustyön vaivalloisuus ei tullut hidasteeksi, kun eduskunta merkittävällä enemmistöllä hyväksyi kaksi uutta ydinvoimalaitoksen rakentamislupaa.
Tapahtumaa maailman ydinvoimavaltaisimmasta maasta seuraavana voisi kommenttieni arvella olevan varsin myötäsukaisia -- onhan ydinvoimalla tuotettua energiaa usein mainostettu myös "hiilineuraalina" tai "vähäpäästöisenä" ja vastaavasti ydinsähköä "halpana" tai "kohtuuhintaisena". Viimeksi tänään on suomalainen energia- ja energiaintensiivinen teollisuus etujärjestöineen viestittänyt tyytyväisyyttään näitä kahta pääväitettä hyväksi käyttäen. Joudun itse kuitenkin olemaan kriittinen. Tämä johtuu jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ydinvoimaenergia ei suinkaan ole hiilineutraalia. Uraanikaivosten louhostoiminnasta, uraanin rikastamisesta sekä polttoainemateriaalin erikoiskuljettamisesta syntyvät merkittävät hiilidioksidipäästöt, jotka toki on otettava kokonaisuudessa huomioon. Samalla tavoin ovat silmiini ja korviini särähtäneet väitteet halvasta sähköenergiasta. Ydinenergia on halpaa vain kun ei huomioida laitoksen toiminta-ajan moninkertaisesti ylittävää kokonaisuutta.
Oman kriittisen asenteeni taustalla onkin varsinaisesti seikka, joka ei välittömästi kytkeydy propagandistista ihannoimista välittävän asenteen karsastamiseen: ydinenergian tuotannon kääntöpuolena on teknologiauskoinen kokonaisvastuun siirto tuleville sukupolville heiltä kysymättä. Itselleni kyse on siten vastuun kantamiseen liittyvästä moraalisesta ongelmasta. Sen sijaan, että energian kokonaiskäyttöä ja energiatehokkuutta oltaisiin ryhdytty pohtimaan työllisyydenkin kannalta merkittävänä mahdollisuutena, on tänään tehty päätös paitsi synkronisesti, myös diakronisesti -- ajan "läpi" -- ajateltuna hyvin itsekeskeinen ja itsekäs.
Kriittisen asenteeni voi tässä jälkimmäisessä mielessä kiteyttää yhteen sanaan, joka palauttaa edellä avattuun teemaan: ydinhauta. Ydinjätteen loppusijoituksen suhteen toisenlaista hautaa koskeva runollis-teologinen ajatus "ikkuna iäisyyteen" tulee todeksi kieroutuneella tavalla. Tämä ydinhauta niin ikään säilyttää merkityksen, ja jopa "avaa" sen, mutta pikemminkin heideggerilaisessa Sein-zum-Tode -mielessä. Tämä ydinhauta jatkaa tyhjyyteen vievää kuolemaa julistavan merkityksensä kantamista vielä silloinkin, kun minä ja sinä olemme olleet pitkään unohdettuina historiaan kirjoitettuina kuolleinakin.
Tämä on syy, miksi en hautausmaan laidalla itse riemuitse riemuitsevien kanssa. Sen sijaan päivän tapahtumia sivusta seuranneena mieleeni palasi, historian havinasta, miltei tasan yhdeksän vuotta sitten laatimani vastine silloiseen keskusteluun, joka läikähteli niin ikään asiallisuudesta yltiöpaatoksellisuuteen ja tragikoomisuudessaan naurettavuuteen asti, työllisyyspoliittisessa über-optimismissaan vieläkin kauemmas. Sen lisäksi, että Olkiluoto 3:n kustannusarvio ja valmistumisaikataulu on pettänyt surkealla tavalla, on toki tunnettua, ettei suomalaisille urakoitsijoille ole työtä siunaantunut lainkaan siinä määrin kuin lupahakemusvaiheessa oli paalutettu ja mistä silloin riemuittiin. Niin ikään "suomalaisen teollisuuden turvaavan" kaupallisen sähköntuotannon aloittamisen aikataulua -- alunperin 2009 -- ei enää edes ilmoiteta vaan arvioidaan laitoksen valmistuvan vuonna 2013.
En jostain syystä koskaan laittanut vastinettani eteenpäin. Nyt -- kun teksti on myös "hauta", tosin ricoeurilaisessa mielessä -- on sen aika. Tänään on jälleen pystytetty yksi uusi itsekkyyden hautapaasi. Tuomio on historian, kun me olemme jo kauan sitten kuolleet.
*
Erkki Nykänen kommentoi kirjoituksessaan (HS 14.5.2001) ydinvoimakeskustelua, liittyen kritiikillään lähinnä sen moraalifilosofiseen arviointiin. Nykänen kirjoittaa: ”On mielestäni ’moraalitonta’ sekoittaa tähän epä-älylliseen keskusteluun moneen kertaan ristiriitaisiksi osoitettuja moraalifilosofisia teorioita.” Tarttumatta samassa yhteydessäkin julkaistuja kirjoituksia väheksyvään näkemykseen ydinvoimakeskustelun epä-älyllisyydestä ja oletettavasta tarpeettomuudesta, on yritettävä hahmottaa, miksi moraaliteoreettinen tarkastelu on olennaisesti ”jonkin teollisuuslaitoksen laajentamista” koskevan keskustelun keskiössä -- eikä lainkaan niin mystisistä syistä kuin mitä Nykänen arvioi.
Nykänen on valmis hylkäämään Humen ja Kantin arvopohdinnat kulttuurievoluutioon vedoten. Hänen mukaansa satoja vuosia vanhat ajatukset eivät edusta ”modernia kulttuuria” ja ne tulee siksi jättää sivuun tehtäessä tämän päivän käytännön ratkaisuja. Samalla hän laukaisee ohjuksen, joka ottaakin oletetun kohteensa sijaan tähtäimeen laukaisijan itsensä. Nykänen jättää kokonaan arvioimatta, millainen ajallinen kantomatka varsin poikkeuksellisen teollisuuslaitoksen, ydinvoimalan, laajentamisella on.
Ydinvoiman lisärakentamisella palveltaisiin välittömässä tulevaisuudessa merkittävästi teollisuuden energiatarpeita. Muutaman kymmenen vuoden tehokkaan energiatuotannon vastapainoksi on kuitenkin asetettava tästä välttämättä juontuva pitkäaikainen varastointiongelma. Käytetyn ydinpolttoaineen varastoinnissa ajallinen perspektiivi ulottuu jopa satoihin tuhansiin vuosiin. Toisin kuin Humen ja Kantin ajatuksia, ns. ydinjätettä ei muutaman sadan vuoden kuluttua elettävässä ”modernissa kulttuurissa” voi jättää huomiotta edes Nykäsen kaltainen ajattelija.
Jo nyt käytetty ydinpolttoaine on realiteetti, jonka arvokysymysluonne selviää helposti tarkasteltaessa keskustelua sen loppusijoituspaikasta. Samasta syystä ydinvoiman lisärakentamiseksi ei kelpaa argumentti ydinvoimatuotannon toistaisesta turvallisuudesta. Verrattaessa ydinvoimaan perustuvan energiantuotannon kaiken kaikkiaan vaatimaa aikaa esimerkiksi vanhimpiin löydettyihin kirjallisiin dokumentteihin, asettuu ratkaisu ”jonkin teollisuuslaitoksen laajentamisesta” moraalisiin mittasuhteisiinsa.
Historiallisen ajan sukupolvet -- siis kaikki kirjoitustaidon keksimisen jälkeiset sukupolvet neljänneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua aina nykyaikaan saakka -- mahtuvat kaksikymmenkertaisesti siihen ajalliseen perspektiiviin, jonka käytetyn ydinpolttoaineen neutraloituminen vaatii. Samalla vertailu paljastaa kenties keskeisimmän moraalifilosofisen periaatteen, vaatimuksen universalisoituvuudesta. On moraalinen ja inhimillinen minimi vaatia muille samoja oikeuksia ja toiminnan vapautta kuin on itse itselleen halukas myöntämään. Muun muassa ydinvoimatuotannon ylläpitäminen ja lisääminen tarkoittaa tämän periaatteen vaihtamista egoismiin: olemme halukkaita laajentamaan omia, mutta rajoittamaan tulevien sukupolvien oikeuksia -- siitäkin huolimatta, että myös ydinvoiman lisärakentamisen kannattajat argumentoivat mielellään ”kestävän kehityksen” puolesta.
Omasta mielestäni on moraalitonta sekoittaa aitoon ja vakavaan moraalifilosofiseen keskusteluun pseudorationaalisia ja tulevien sukupolvien oikeuksia halveksuvia kommentteja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)