Ajokoe

Jätin menemättä tänään töihin, sillä iltapäiväksi oli tarjolla ajokoe Massachusettsin ajokorttia varten. Ajattelin saavani rauhassa sekä valmistautua kokeeseen että luettua tieteellistä tekstiä töitä varten. Kumpikaan näistä toiveistani ei toteutunut - olin yhtäkkiä todella jännittynyt.

T oli edeltävästi tehnyt parhaansa ajokokeeni onnistumiseksi. Tiesin käytännössä ihan kaiken, mitä odotettavissa oli. Ajoreittikin oli käyty kaistanvaihtojen tarkkuudella läpi. Ehkä se lopulta olikin syy siihen, että jännitin niin kovin. Valmistuduin kohtaamaan tummaihoisen miehen, jonka puheesta en ymmärrä sanaakaan. Kun vielä viisitoista minuuttia ennen lähtöä päätin aloittaa taskuparkkeerauksen harjoittelun, ja huomasin olevani käytännössä aloittelija, meinasin alkaa hyperventiloida oikein kunnolla. Parkkeerasin kerta toisensa jälkeen kuvitteelliseen ruutuun pihallamme, ja vasta viimeisen kahden parkkeerauksen kohdalla totesin kuvitteellisen toisen auton jääneen kolhuitta. "Three-Point-Turn" sen sijaan onnistui yllättäen ensiyrittämällä. Sitten kello olikin sen verran, että oli syytä lähteä hakemaan sponsorini L.

Ajoin kieli keskellä suuta muutaman mailin matkan L:n talolle, sillä tarkkaan ottaen en olisi saanut ajaa metriäkään ilman yli 21-vuotiasta valvojaa. Matkan varrella oli useita poliiseja ohjaamassa liikennettä, mutta onneksi en joutunut haaviin.

Matka L:n talolta Watertownin RMV-toimistolle meni niin mukavasti jutustellessa, että pahin jännittyneisyys pääsi purkautumaan. Tapasin T:n kuvaileman tummaihoisen miehen toimistossa, jossa paperit (=täytetty hakemus, voimassa oleva harjoittelulupa, auton rekisteriote sekä sponsorin ajokortti) tarkistettiin. Ymmärsin pääkohdat hänen puheestaan.

Ajoimme toimiston takanaolevalle tielle, ja asetuimme ajokoejonoon. Edessämme oli kaksi autoa. Samainen mies saapui elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan, pyysi ensimmäistä autoilijaa näyttämään autonvalojen toiminnan sekä käsimerkit (vasen, oikea ja stop) ennen ajokokeen alkua. Ei mennyt viittä minuuttia kauempaa, kun hän jälleen saapui - nyt edessämme olevaa ajajaa varten. Jännitys alkoi jälleen nousta. Mutta, kuin taivaasta tipahtaen, autoani lähestyi miellyttävänoloinen, kuusissakymmenissä oleva, tyylikkäästi harmaantunut mies. Ystävällisesti - ja erittäin ymmärrettävästi - hän pyysi minua näyttämään kaikkien valojen toiminnat sekä käsimerkit, aivan kuten se toinenkin mies. Olin jo melkoisen huojentunut. Mutta. Yrittäessään päästä autoon sisälle ovi olikin lukossa. Auto oli päällä ja vaihde pohjassa. Kurottautuessani avaamaan ovea, sain auton suurieleisesti sammumaan. Hyvä alku! Mies ei kuitenkaan asiasta hätkähtänyt, vaan totesi meidän voivan lähteä, kunhan olen siihen valmis. Olin nopeasti.

Itse ajo sujui juuri sitä reittiä ja juuri niitä asioita huomioiden, jotka T oli minulle edellisenä iltana kertonut. Ensin piti pysähtyä punaisiin, sitten sai kääntyä punaisesta huolimatta oikealle vilkkua näyttäen, ja uudelleen sama homma parin sadan metrin päässä. Hiljaisella sivutiellä piti näyttää tien sivuun ajaminen, three-point-turn, peruuttaminen, ja lopulta sitten se hiet edeltävästi pintaan vetänyt taskuparkkeeraus. Parkkeeraus piti suorittaa niin helppoon paikkaan (kahden auton kokoinen aukko), että olisi pitänyt olla melkoinen tunari, jos siinä olisi epäonnistunut. Koe oli arvioijan takaisinajoa vaille valmis. Sain merkinnän "Pass".

Sponsorini L eli niin vahvasti mukanani, että halasi minua onnitellakseen, ja kysyi, mitä hän voisi tarjota minulle tästä hyvästä. No, hmm, enkös se ole minä, joka tässä on tarjoajan roolissa - L käytti yli pari tuntia aikaansa minun ajoasioideni järjestämiseen. Sovimme, että L tulee perheineen meille jonakin lähiviikonloppuna syömään.

Vietyäni L:n kotiinsa ajoin suoraan AAA:n (vakuutusyhtiömme) toimistoon, sillä olin jo saanut kaksi kirjettä koskien ajoluvattomuuttani. Näyttämällä harjoituslupani taakse kirjoitetun "Pass"-merkinnän sain vakuutusasiamme jälleen kuntoon. Itse muovinen ajokortti saapuu n. 10 päivän kuluttua. T tosin sanoi, että kun hän joutui sitä yli kaksi viikkoa odottamaan, saan varmaan omani jo tällä viikolla. No, sen näemme. Kiirehän kortilla ei enää ole; saan ajaa pelkän paperilapun kanssa (tosin vain 30 päivää, sitten pitäisi jo olla se muovinen).

Onpa nyt helpottunut olo; yksi pikkuharmi vähemmän. Ilta oli muutenkin oikein mukava, kun koulusta saapui "Apple Picking"-retkelleen viimeinkin päässyt iloinen E kantaen isoa kurpitsaa sekä omenapussia, hyväntuulinen Iso-O näyttäen opettajalta saamaansa lappua:"I did something respectful today! Ask me what I did", ja vilperttipoika Pikku-O, joka - no - olisi voinut olla paremmallakin tuulella, mutta söi ruokansa varsin reippaasti.