Luminen kanuuna

Varasimme kaksi yötä hotellissa Cannon Mountainin lähistöllä silläkin uhalla, että ensimmäiseksi laskupäiväksi oli luvattu tuulen aiheuttamana -25 Fahrenheitia (-32*C). Tämä ensimmäinen laskupäivä kun oli juuri lumimyrskyn jälkeinen, ja T:n silmissä kiiluivat koskemattomat puuterikentät vuoren vielä avaamattomassa osassa.

Lähdimme ajamaan lumitöiden tekemisen ja muiden valmisteluiden vuoksi vasta puoli neljän aikaan iltapäivästä, mikä lienee hyvä asia, sillä lumimyrsky ei ollut vielä täysin laantunut New Hampshiren puolella. Majoittautuminen sujui tutulla rutiinilla, ja lapsilla oli kova kiire päästä hotellin uima-altaalle. Kello oli sen verran paljon, että Pikku-O ei saanut lähtölupaa, mistä seurasi surkea nyyhkytys kädet silmillä.

Aamulla kello oli herättämässä aikaisin, jotta täkäläisittäin harvinaisen hotelliaamiaisen syöminen ja muu valmistelu onnistuisi ennen ensimmäisten hissien lähtönousua. Ihan siihen ei kyetty, mutta varsin mainiosti kuitenkin olimme kamat päällä vastaanottamassa viileää tuulta. Ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa ollessamme auton lämpötilamittari näytti miinusmerkkisiä Fahrenheit-lukemia, ja ulkona kävellessä lumi narisi kengänpohjan alla nostalgisen kauniisti.

Hieman pettyneenä T totesi, että Mittersillin alueella oli joku ehtinyt rinteet korkkaamaan ennen hänen laskujaan, mutta ilmeisen kovaa sukset olivat puuteria haukanneet - sen verran tyytyväiseltä hän näytti. Me muut laskimme Tuckerbrookin perhealueen vihreitä ja sinisiä rinteitä. Pikku-O meni jo melkoisen mainiosti - edelleen toki sauvoistani kiinnipitäen. Tuuli oli niin voimakas, että totesin tyytyväni tähän vähätuulisempaan perhealueeseen ja lähteväni omille retkilleni vasta seuraavana päivänä paremman kelin aikaan.

Vaan seuraavana päivänä ei ollutkaan parempaa keliä. Lämpimämpää kylläkin, mutta pilvet roikkuivat alahissien yläasemien tasolla jättäen vuorenhuipun aivan huppuun. Niinpä laskin alempana muun ihmisjoukon kanssa. Jostain syystä toinen laskupäivämme oli yksi alkukauden kiireisimpiä, ja jonotukselta ei voinut välttyä. T meni pikkuväen kanssa perhealueella jonottaen sielläkin. Iltapäivästä vaihdoimme vuoroa, mutta pilvimaton laskeuduttua entistäkin matalammalle T sai tarpeekseen laskemisesta jo kolmen aikaan erityisesti Iso-O:n harmiksi:"Mä en halua lähteä täältä koskaan pois!"

Ajoimme laskupäivän jälkeen illaksi kotiin. Unta ei lastenhuoneen puolella tarvinnut kauan odottaa. Eikä kyllä toisessakaan makuukammarissa.