Itsenäisyyden aate on mun vaate

Suomi on tänään jälleen kunnioittanut suvereenia taivaltaan monin tavoin, myös tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton merkeissä. Monissa tilanteissa on kyse palaamisesta symbolein tai symbolisin teoin ilmaistuun ja siten vahvennettuun suomalaisuuteen, siis eräänlaisesta kansallisen riitin omaehtoisesta noudattamisesta. Juhlavastaanoton televisioinnin seuraaminen voidaan nähdä samasta näkökulmasta.

Yleisradion ohjelmatarjonnassa on tämä rituaalinen suorittaminen tullut valtakunnan ”ykkösjuhlaksi” mainitun vastaanoton suhteen kuitenkin ajan saatossa käsittämättömäksi. En yksinkertaisena ihmisenä kykene ymmärtämään, miksi valtiollista olemassaoloa ja suomalaista osaamista kunnioittava vastaanotto muuntuu ohjelmallisesti kuin Ascot’n hevoskilpailuiden maneereiden epätoivoiseksi kopiointiyritykseksi – siis mehukkaimman haastateltavan metsästämiseksi ja ainakin kommentaattoreiden välittämän viestin mukaan kilpailuksi rohkeimmasta puvusta.

Varsinainen ymmärtämisen ongelmani koskee juuri merkittävässä määrin seuratun ohjelman kommentaattoreita. Voin vain ajatella, että ohjelmaa seurataan heistä huolimatta. Jos kyse on eräässä mielessä valtiollisten saavutusten muistamisesta ja juhlistamisesta, miksi itseoikeutettuina kommentaattoreina vuosi vuodelta tilaisuutta selostavat henkilöt, joiden kompetenssi liittyy puvun materiaaliin, leikkaukseen tai sen kantamiseen? Jos visuaalisuus edistää viestien perillemenoa, mikä olikaan viesti? On hankalaa uskoa, että vaatteet ja kampaukset olisi asiayhteydestä etsitty syväsisältö. Televisioinnin nykytilannetta eivät pelasta muutamat irralliset haastattelut, joiden tulee kuin sanomattomasta pakosta vähintään päättyä kysymyksiin joko illan kappalevalinnoista, tanssilattian tungoksesta tai siellä pyörähtelystä.

On varmasti niin, että valitun ohjelmalinjan suhteen on mahdollista piiloutua sellaisen keskustelun taakse, jossa sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät valottavat jälkimodernin yhteiskunnan valtio- ja yhteiskuntakäsityksen filosofisia murroksia – myös subjektivismia, individualismia ja hedonistis-emotivistista elämyshakuisuutta: ”Tätähän massat haluavat!”. Toisaalta ajattelen, että Yleisradio on pintajournalistisella toiminnallaan synnyttämässä tällaista mielikuvaa, ”tuottamassa” jälkimodernia maailmankuvaa, johon ei tosin teoreettisessa mielessä kuulu myöskään sitoutuminen institutionaalisen toiminnan tukemiseksi mielletyn televisiomaksun maksamiseen.

Huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että journalistisen itsekritiikin ja kunnianhimon puute ei rajoitu vain Yleisradioon vaan vastaavaa ilmiötä on mahdollista tutkailla jo viikkoja ennen ja varsinkin jälkeen itse tapahtuman. Saska Snellman kirjoitti taannoisessa kolumnissaan vastaanottoon liittyvästä tiedonvälitystyylistä, jota hän nimitti jo ”mediakiusaamiseksi” (HS 15.12.2007): ”Linnanjuhlat ovat vuoden suurin kiusauskarnevaali. Haaskalintuparvena toimittajat syöksyvät listaamaan pahimmat mokat ja kaameimmat mekot.” En allekirjoita tätä pessimismiä niiltä osin kun Snellman viittaa toimittajien pahantahtoisuuteen, sen sijaan koen hänen kuvanneen tapahtumaan liittyvän journalistisen kulttuurin yleisen linjan, jossa asiakysymysten ohi ajaa pintajulkisuus sanan rehevimmässä merkityksessä.

Avoimeksi siis jää, missä ovat kommentaattorit ja ylipäänsä kysymykset vuoden sisään muuttuneen Suomen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen statukseen liittyen, huomiot poliittisesta, uskonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä, elinkeinoelämän toiminnasta, kulttuuri- ja koulutuselämän menestyksestä ja haasteista? Olisiko todella niin paljon hankalampaa tuoda laajemmin esiin vastaanotolle kutsuttujen osaamista ja samalla nostaa näkyviin yrityksiä etsiä oikeudenmukaista ja aitoa yhteiskuntaa, pyrkimyksiä kansalaisjärjestöissä ja monenlaisessa työelämässä? Eikö kiinnostus voisi – myös kunnioituksesta aiempien sukupolvien työtä kohtaan – keskittyä kulttuuri-, tiede- ja hyvinvointipolitiikan sekä monipuolisen kestävän kehityksen toimintaohjelman kysymyksiin, siis valtiollisen olemassaolon puolustamiseen nykyajassa?

Suomi on jälleen äskettäin eri mittarein todettu yhdeksi menestyvimmistä ja rikkaimmista valtioista monella tapaa rikkinäisessä ja inhimillisesti ajatellen kohti tuntematonta kulkevassa maailmassa. Onko oman valtiollisen ykkösjuhlamme tiedonvälityksen sisällöstä luettava tähän hyvinvointiin nojaavan hybriksemme olevan sitä luokkaa, että voimme unohtaa olemassaolomme oikeutusta koskevan kysymyksen ja keskittyä television ja lehdistön edessä regressiivisesti tuijottamaan tanssin tahtiin keinahtelevia frakkeja ja kaula-aukkoja – vai onko kyse vain rehellisen huonosta journalismista?