Riittääkö vai ei?

Ei päässyt E poimimaan omenoita tiistainakaan - keli ei ollut tarpeeksi suosiollinen. Ei kylläkään satanut, joten mielestäni retki olisi voinut hyvin onnistua. Tulevaisuus näyttää, jääkö koko suunniteltu reissu väliin - ensi tiistaiksi on jälleen luvattu sadetta.

Ulkoilua koulussa on keleistä riippumatta kuitenkin harrastettu; torstaina oli vuosittainen Crystal Lake:n ympärikävely (1.6 mailia=2,6km) vuosia sitten yllättäen tuoreeseen diabetekseen kuolleen neljäsluokkalaisen pojan muistoksi. Jokaisella luokalla on ns. "Buddy Class", ja jokaisella oppilaalla on tältä luokalta nimetty kaveri. Iso-O:n kaveri on kolmasluokkalainen tyttö, E:n viidesluokkalainen poika. Järven ympäri käveltiin parijonossa näiden kavereiden kanssa. Vaikka flunssa oli vaivana koko loppuviikon, oli kävely ollut "tosi kivaa ja helppoa, oli ihan tosi lyhyt matka".

Olen kamppaillut riittämättömyyden tunteen kanssa koko viikon - tai rehellisesti sanottuna huomattavasti pidempään. Vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän kaiken hoitamiseksi edes tyydyttävällä tasolla. Kuinka olla hyvä äiti, vaimo, siivooja, kodinhoitaja, ruoanlaittaja, lunch boxien täyttäjä, aktiivinen urheilija (pitkä pyörämatka edestakaisin) ja täysipäiväinen postdoc-tutkija samanaikaisesti? Ei kai mitenkään. Ja kun listaa vielä jatkaa kaikenlaisilla ylimääräisillä häiriötekijöillä kuten yhtenä esimerkkinä aiemmin mainituilla vastuukysymyksillä talokauppoihin liittyen, ei ole hankala hahmottaa, että kapasiteetin ylärajoilla mennään. Onneksi perjantaina sujui töissä niin paljon aiempaa paremmin, että uskoa omaan selviämiseen alkoi taas löytyä. Ja, perjantaihan on myös arkiviikon viimeinen päivä, melkein juhlapäivä sinänsä.

Käyn töissä läpi aivohalvauspotilaiden potilaskertomuksia. Perjantaita kirkasti, kun sain arvioitua tarpeeksi monta tutkimukseeni liittyvällä tavalla, josta enemmän blogin ulkopuolella kiinnostuneille. Olen vaikuttunut siitä sävystä, jolla tekstejä laaditaan. Konsultaatiovastaus alkaa:"Kiitos, että olen saanut osallistua potilaanne tilanteen arvioon". Jälkipoliklinikkakäynnillä potilas esitellään sanoin "Kuten tiedätte, potilas on 65-vuotias ihastuttava nainen" tai "mitä miellyttävin mies". Kun samaan positiivisuuteen jatkuvasti törmää muuallakin elämässään, ei oma mieli voi säilyä pitkään kovin mustana. Polkupyörämatkani aikana kuulen monta kertaa muiden pyöräilijöiden Hyvän päivän-toivotuksen ("Have a nice day!"). Nykyään pidän myös erittäin paljon siitä, vielä vuosi sitten niin hölmöltä tuntuneesta "Hi, how are you?" -lausahduksesta, jolla tapaaminen aina aloitetaan. Vaikka siihen ei varsinaisesti kuulukaan vastata muuta kuin "Good" tai "Fine", alkaa omaan vastaukseen uskoa, ja hymyä löytyy jälleen huulille.

Riittääkö vai ei? Siinäpä mietittävää itse kullekin. Taidan kuitenkin päätyä omalta osaltani toteamaan, riittää - olen tarpeeksi hyvä.