Yhdysvaltalaiset iltamenot

Jos viikonloppuna oli kansainvälistä, on tämä viikko tasapainon vuoksi sujunut hyvin yhdysvaltalaisittain. Lähes joka illalle on riittänyt jonkinlainen paikallissävytteinen tapahtuma, keskiviikolle kaksikin.

Maanantain lämmin kaatosade tuhosi kauniit hankikelimme lähes totaalisesti, ja illat ovat tuntuneet aiempaa pimeämmiltä. Tilanne onneksi korjaantui torstaisen lumisateen vuoksi, ja perjantaiaamusta mittari näytti -10'C. Kylmä viima sai ilman tuntumaan vieläkin kylmemmältä, ja viedessäni Iso-O:n preschoolille kysyi neljä eri ihmistä, onko ulkona nyt meidänkin mielestämme kylmä. No, on. Mutta aurinko paistaa kauniisti, joten mikäpä tässä ollessa ja iltatapahtumia mietiskellessä.

Tiistaina kirjastolle oli kutsuttu Newton Public Schools-koulutoimikunnan jäsenet sekä ELL (English Language Learners)-perheet keskustelemaan nykytilanteesta ja tulevaisuuden haasteista lisääntyvien oppilasmäärien ja vähentyvien resurssien vuoksi. Hyvä, että menin, sillä alkuun paikalla oli lisäkseni vain kaksi ELL-vanhempaa neljän toimikunnan jäsenen ja kahden ELL-työntekijän lisäksi. Porukkaa tuli onneksi lisää, ja lopulta saimme oikein antoisan keskustelun aikaiseksi n. parinkymmenen hengen porukalla.

Aikamoinen haaste kouluille on 700 kielitaidottoman oppilaan vuosittainen integrointi normaaliopetukseen. Keskimäärin kuulemma menee 2-3 vuotta ennenkuin lapsi oppii täydellisen kielitaidon (vaihteluväli muutamasta kuukaudesta jopa yli 7 vuoteen), ja ei enää tarvitse ELL-palveluja. Suurimmat kieliryhmät ovat kiinan eri murteet, venäjä, heprea, korea, japani, espanja ja portugali - ja näille kieliryhmille on tarjolla myös äidinkielen opetusta. Oppilaiden kotona puhutaan yllä mainittujen kielten lisäksi yli 70 eri kieltä, jopa suomea. E:n koulussa ELL-oppilaita on aika vähän, vain n. 25, kun muissa samankokoisissa on yli 80. En täysin ole selvillä, miten E:n kielitaitoa tuetaan, kun kuusivuotiaan haastattelu tuntuu joskus vähän henkimaailman hommalta, mutta ilmeisimmin E:n kanssa on ELL-opettaja lukemisen ja kirjoittamisen aikaan, ainakin joinain päivinä viikossa. Tämän lisäksi E saa aivan samaa kieliopetusta kuin luokkakaverinsa, ja olikin oikein helpottavaa huomata luokkalaisten kirjoitusnäytteitä katsoessa, että kirjoittamisen opettelu on ihan yhtä hankalaa paikallisille lapsillekin - samoja virheitä on heilläkin, kuten 'weth' (=with) tai 'monstr' (=monster) tai 'frends' (=friends).

Keskiviikkoiltana lähdin sivistämään itseäni kasvattajana. Iso-O:n preschoolille oli kutsuttu puhujaksi koko Newtonin alueen esikoulu-ja kouluikäisten kasvattamiseen erikoistunut ja näiden ikäryhmien kanssa työtä tekevä nainen. Aiheena oli "Kuinka sanoa EI preschool-ikäiselle". Tilaisuus oli mielenkiintoinen sekä hyvän esiintyjän että erityisesti muiden vanhempien reaktioiden seuraamisen vuoksi. Oli helpottavaa huomata, että omat kasvatusmetodimme vaikuttavat oikeanlaisilta; itseasiassa kouluttaja puhui kuin T:n suulla johdonmukaisuudesta, huonoon käyttäytymiseen puuttumisesta, jäähypenkistä ja kyvystä tuottaa pienille myös pettymyksiä. Meidän perheemme suurin kasvatuksellinen haaste on luonnollisesti ihastuttavassa kaksivuotiaassamme, mutta emme ole ihan valmiita kahden vanhamman lastemmekaan kanssa. Mutta, kukapa olisi. Onneksi voi todeta olevansa "tarpeeksi hyvä vanhempi". En varsinaisesti saanut mitään uutta tilaisuudesta, mutta oli suorastaan huvittavaa, kun yksi pariskunta kehui loppuun:"This has been EXTREMELY helpful!" Mitenköhän he ovat sitten aiemmin oikein yrittäneet?

Keskiviikon puhuja totesi alkuun, ettei ole yhtään loukkaantunut, jos joku lähtee puoli yhdeksältä samalle illalle osuneen ( - ja sitten putosin kärryiltä; en siis lainkaan ymmärtänyt, mikä tapahtuma voisi niin tärkeä olla). Saavuttuani kotiin istui T television äärellä ja katsoi juuri alkavaa presidentin puhetta "State of the Nation". Ehdin katsoa puhetta suunnilleen puoliväliin ennenkuin tajusin illan puhujan tarkoittaneen tätä.

Vuosittain Yhdysvaltain presidentti pitää tämän maan tilasta kertovan puheensa. Tämä oli Obaman ensimmäinen, ja niinkuin tiedossa on, todella hankalassa, poliittisessa vahvasti kahtiajakautuneessa tilanteessa. Jaksan toistuvasti ihmetellä Obaman stressinsietokykyä - käsittämätön kapasiteetti. Obaman puheita kongressiväelle (katsoimme myös Health Care Reform-puheen muutama kuukausi sitten) on hauska seurata näin ulkopuolisena - mitä teatteria ne ovatkaan! Jatkuvasti noustaan ylös taputtamaan ja hurraamaan. Ja, suurelta osin näin tekevät vain presidentin oman puolueen ihmiset opposition kyräillessä penkeissään. Tällä kertaa kukaan ei buuannut, mikä erikseen huomioitiin median kommenteissa jälkikäteen.

Torstai-iltapäiväksi olin sopinut tapaamisen Mason-Rice After School Programin johtajattaren kanssa. Ensi vuotta ajatellen kun pitää miettiä Pikku-O:n päivähoidon lisäksi koululaistemme hoitoa iltapäivisin. Iso-O:lla tulee olemaan vain kaksi pitkää (8.20-15) koulupäivää viikossa, muut päivät kestävät vain klo 12.30 saakka. E:lla jatkuu samoin kuin nyt eli neljä pitkää ja yksi lyhyempi päivä. After Care Program antaa mahdollisuuden lasten turvalliseen touhuiluun klo 18 saakka - toki maksamalla siitä sievoisen summan. Täysin varmaa tosin ei ole, että edes saamme heille paikat, sillä tilaongelma lisääntyneiden oppilasmäärien vuoksi koulussa aihettaa tilanongelman myös iltapäivähoidolle. Tästä epävarmuudesta johtuen halusin käydä näyttämässä naamani johtajattarelle, jottemme olisi vain nimiä hakijalistassa. Nyt täytyy vaan toivoa, että tämän naaman näyttäminen ja varsinkin kömpelön englanninkielen puhuminen ei ole tilannettamme heikentämässä..