Valkoiset vuoret

Lumesta valkoinen Boston jäi taaksemme, kun puoli kahden aikaan perjantaina jätimme suurkaupungin valot taaksemme. Parin tunnin ajon jälkeen olimme White Mountains-vuorialueella, ja puolen tunnin päästä Cannon Mountain-laskettelualueen ala-asemalla. Hissit olivat jo kiinni, mutta tunnelmaan päästiin rinnekarttojen avulla.

Ajelimme pientä kylätietä pitkin Franconia-nimiseen kylään, jossa hotellimme sijaitsi. Asettautumisen jälkeen halusimme T:n kanssa tehdä vielä pienen tutustumisreissun lähiseutuun. Takapenkin kolmikko ei löytänyt itsestaan aivan samanlaista innokkuutta:"Mihin me oikein ollaan menossa? Minä haluaisin mennä hotellihuoneeseen piirtämään!" Kritiikistä huolimatta kävimme katsastamassa Yhdysvaltain 9. miellyttävimmäksi pikkukaupungiksi mainostettua Littletonia. Autonikkunasta pääkatua pimeällä katsastaessa tämä miellyttävyys ei toki täysin auennut itsellekään.

Hotellissa oli uima-allas. Siitä tuli oikea hitti; molempina iltoina T sai lähteä pienten seuraksi pulikoimaan. Saunakin löytyi, mutta se ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, kun siellä ei saanut heittää vettä kiukaalle. Toinen hitti oli piirtäminen. Kaikilla kolmella oli omat piirrustusvihkonsa mukanaan. Pikku-O oli onnellinen saadessaan osallistua isompien piirtämishetkeen; vihko täyttyi pian monivärisistä töherryksistä. E ja Iso-O olivat tästä yhtä innoissaan ja huusivat kovaan ääneen meitä katsomaan, kun Pikku-O oli ympyröidensä viereen saanut aikaiseksi suoran viivan. Sitä ylpeänä esitteli myös itse Pikku-O, ja teki vielä bonus-viivan sen vierelle toisella värillä.

Kaksi kokonaista rinnepäivää meni kuin siivellä. Lauantaina oli puolipilvinen päivä; välillä jopa auringonpaistetta ja siedettävää tuulta. E ja Iso-O ovat jo niin hyviä laskemaan, että pystyimme T:n kanssa jakamaan päivän parin tunnin laskuvuoroihin pienten laskiessa vuorotellen parin sadan metrin mittaista sopivan loivaa rinnettä yksinään. Pikku-O herätti positiivista huomiota haalarissaan ja karhupipossaan pulkkaa perässään vetäen. Huomiota ei vähentänyt hymyily ja vilkuttelu sopivan vastaanottavaisille täti-ihmisille.

Sunnuntaina auringonpaistetta riitti mukavasti alarinteille eli lapsille. Sen sijaan me ylempänä hiihtäneet jouduimme jäätävän tuulen ja pilven uhriksi. Istuessani huippuhississä kasvot huurussa ja luihin asti jäätyneenä mietin, että jos suostun tällaiseen, on minun pakko tykätä lajista aika paljon. Onneksi alempanakin oli ihan kelpo rinteitä, joten täysi hiihtopäivä sitä tuli laskettua sunnuntainakin.

Ajomatka pimeällä monikaistaisella tiellä kaatosateessa ruuhkassa ei ollut kokemuksena miellyttävimmästä päästä, mutta kotiin mukavasti pääsimme. Vastassa vaan ei ollut enää valkoinen vaan pikemminkin musta Boston valoineen. Toivottavasti yön aikana sade muuttuu jälleen lumeksi kuten on lupailtu.