Illallinen hyvässä seurassa

Emme olisi täällä, jos T ei olisi tavannut professori Gary Gurtler:ia Helsingissä kesäkuussa 2007 ja/tai olisi antanut itsestään vähemmän mairittelevan vaikutelman tuon tapaamisen aikana. Kivikkoinen valmistautumisemme ei olisi onnistunut ilman kyseisen henkilön vahvaa taustatukea. Olikin aika kiittää. Päätimme tehdä sen pyytämällä hänet kotiimme illalliselle. Sinänsä haastavaa, sillä kolmikkomme ei ole parhaimmillaan iltaisin kuuden jälkeen. Ilta ei ollut tältä osin poikkeus.

E ja Iso-O olivat kovin jännittyneitä kellon lähestyessä kuutta. Nämä vieraita rakastavat pikkuisemme seisoivat etuovemme rappusilla:"E, tähystä sinä harmaatukkaista miestä tuohon suuntaan, niin minä tähystän tähän suuntaan". Pikku-O meni portaita ylös ja alas innokkaasti hihkuen. Vihdoin auto ajoi pihatiellemme. E oli häipynyt yläkertaan odottamiseen pitkästyneenä, mutta Iso-O ja Pikku-O olivat kädet ojossa vastassa. T esitteli kotimme, minkä jälkeen pääsimme pöytään. Alkupalana oli täytettyjä pinaattilettuja (täytteenä fetajuustoa, kevätsipulia, punasipulia ja tomaattia, pinnalla parmesan-juustoa). E ja Iso-O söivät omansa kohtuullisen siististi. Sen sijaan Pikku-O levitti lettunsa täytteineen ympäri lautasta, pöytää ja tuoliaan. Jatkuvan vauvakielisen monologin säestämänä täyte levittyi valkoisena voiteena kasvoille aina otsaa myöten. Tilanne ei jäänyt vieraaltamme huomaamatta. Onneksi kyseessä on kuitenkin Iso-O:n sanoja lainatakseni "ihana, mukava mies", ja pienen siivousepisodin jälkeen pääsimme jatkamaan.

Pääruokana oli uunilohta, perunamuusia, salaattia, jättikatkarapukastiketta ja keitettyjä kasviksia. Pikku-O:n monologi jatkui. E ja Iso-O olivat yhtäkkiä erittäin väsyneennäköisiä, ja syöminen hidastui hidastumistaan. E alkoi valua tuolillaan. Oli aika todeta, että jälkiruoka nautitaan aikuisten kesken. Pikaisten iltatoimien jälkeen pienet olivat sängyissään, mutta yhtäkkiä täysin virkeinä. Asiaa oli paljon. Iso-O olisi välttämättä halunnut mennä sanomaan "sille mukavalle miehelle vielä good night", mutten enää antanut. Pikku-O ei lupaa kysellyt, vaan laskeutui lastenhuoneesta poistumiseni jälkeen alakertaan kahdesti. Monta yläkertareissua myöhemmin sain kannettua haudutetun teen ja suklaakeksit pöytään. Vihdoin oli rauhallista minullakin. Vieraamme näytti järjestämästämme ohjelmastamme huolimatta viihtyvän, ja saimme jopa kutsun jesuiittayhteisön lounaalle St. Mary's Hall:iin Boston Collegen kampukselle. Saatamme mennä.