Kiitos Herralle!

Noniin, kiitospäivä on juhlittu. Boston Collegen kansainvälisten opiskelijoiden toimiston ehdotuksesta ja uutteralla avustuksella saimme koko perhe kutsun osallistua vakiintuneesti marraskuun neljäntenä torstaina juhlittavan aito-yhdysvaltalaisen kiitospäivän viettoon BC:n erään professorin kotona - tämän perheen ja muiden vieraiden seurassa. Kansainvälistä tunnelmaa tilaisuuteen loi suomalaisen perhekuntamme lisäksi se, että professori itse edusti australialais-kuubalaista verenperintöä ja hänen miehensä irlantilais-saksalaista. Toinen vierasperhe, niin ikään kolmilapsinen, oli puolestaan saksalais-yhdysvaltalainen. Mutta tässä ei suinkaan vielä kaikki. Lisävieraina olivat professorin eräs opiskelija, kanadalainen, sekä hänen eteläafrikkalainen poikaystävänsä. Ja kaikki siis viettivät yhdysvaltalaista kiitospäivää kalkkunoineen, karpalososeineen ja perunamuusseineen kaikkineen. Hyvällä ruokahalulla.

Samanaikaisesti noloa ja huvittavaa oli se, että niin ennen kuin jälkeen tätä tilaisuutta oma kulttuuritietämykseni kiitospäivän suhteen läheni - paistetun kalkkunan olemassaoloa lukuunottamatta - asymptoottisesti nollaa. Konsepti on toki elokuvista tuttu, mutta siis miksi? Varsinaisesti lisävaloa asiaan toi vasta paikallisen handyman Gordonin perjantainen piipahdus, jonka yhteydessä linkki Uuden Englannin ja kiitospäivän juhlinnan välillä paljastui. Jokaisen vähänkin merkittävämmäksi koetun asian varmenteeksi on kai syntynyt myytti, niin myös tässä tapauksessa. Ja tämän myytin juuret ovatkin sitten - jälleen kerran - kokolailla Bostonin lähiseudulla. Kun kyse on kuitenkin historiallisesta tapahtumasta, annetaan nyt tällä kertaa sen verran periksi, että myönnetään kyseessä olevan historiallisen myytin. Ja sitten alkaakin selostus.

Useimmat yhdysvaltalaiset tuntevat mahdollisesti tarinan vuonna 1621 vietetystä puritaani-pakolaisten kiitospäivän juhlasta, joka yleisesti tunnetaan nostattavalla nimellä "The Pilgrim's Thanksgiving Feast". Kyseessä oli siis Englannista Hollannin kautta Amerikan mantereelle uutta Jerusalemia rakentamaan tulleista, anglikaanisen kirkon kanssa hakauksiin joutuneista hurskaista sieluista ja heidän legendaarisesta elonkorjuujuhlastaan. Kuinka ollakaan, vuoden 1621 syksyyn sijoittuva kolmipäiväinen rymyjuhla - johon kohta täytyy palata - ei kuitenkaan suinkaan ollut ensimmäinen Pohjois-Amerikassa vietetty kiitospäivä. Mutta sellaisena sitä pidetään. Tällöin vain unhon yöhön jää se tosiasia, että jo vuosisatoja ennen yhdenkään eurooppalaisen läsnäoloa vastaavia festumeita olivat myös tällä seudulla järjestäneet alkuperäiskansat ihan omineen.

Lisäsävyä historian havinaan antaa sekin, että ensimmäistä eurooppalaisen viettämää kiitospäivää tiettävästi juhlittiin jo toukokuussa 1578, ellei peräti tätäkin aiemmin. Mutta jos myytin rakentamisen vaihtoehtona on saari nykyisen Kanadan kupeessa - Newfoundland - tai sittemmin moninaiseen kukoistukseen Yhdysvaltain historiassa noussut Uuden Englannin alue, ei tätä kai tarvitse ratkoa kalkkunasta saatavalla onnenluulla. Tosin, muun muassa vuosille 1607 ja 1610 osui sitten kiitospäivän juhlintaa jo Uuden Englannin seuduillakin - mitä moninaisemmista syistä. Mutta ehkä he eivät osanneet valita oikeaa laivaa. Vasta 1620 matkansa tehnyt ja marraskuussa Cape Codin edustalle ankkuroitunut Mayflower matkustajineen pääsi myyttisen alun toteuttajiksi - myös kolonialismin suhteen. Kiitos Herral... heille! Ja niin tapahtui, että alun ihmettelyn jälkeen edelleen olemassaoleva New Plymouthin kaupunki perustettiin joulukuussa 1620, noin 40 mailia nykyisestä Bostonista etelään.

Pitkän merimatkan jälkeen tuore ruoka olisi toki maistunut, mutta sen toki varmaan jokainen ymmärtää, ettei talvea vasten juuri kannata runsaita satonäkymiä povailla - etenkään kun raamatullista yhteiskuntaa rakentamaan lähteneet eivät juuri olleet varautuneet tähän. On siinä mahtanut olla intiaaneillakin ihmettelemistä, kun talven jälkeen alunperin 102 hurskaan joukko oli kutistunut puoleen. Olisiko kyseessä ollut uudisasukkaiden puolella kovemman luokan oppimisprosessi petäjävapriikin akatemiassa ja alkuperäisasukkailla puolestaan oppitunti sääliin johtavan hämmennyksen tunteen käsittelystä? Paikallisen intiaaniheimon, Wampanoagien, avustamana toiviomatkalaiset, joita sittemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä "Pilgrim Fathers" eli "Pyhiinvaeltaja-Isät", oppivat sitten pikkuhiljaa kalastamaan, metsästämään ja keräämään erilaisia tarpeita luonnosta, kuten myös kasvattamaan omia hyötykasvejaan.

Jossain syyskuun lopun ja marraskuun puolivälin välimaastossa vuonna 1621 juhlittiin sitten, kolme päivää, ensimmäistä omaa satoa. Itseoikeutettuina vieraina olivat toki myös selviytymisen mahdollisuudet antaneen heimon jäsenet. Mutta mitä syömisen ohella sitten tapahtuikaan? Mielenkiintoinen sivuhuomio lienee se, että ohjelmaan kuului mitä ilmeisimmin myös jonkinasteinen sotilasparaati. Eipä tarvitse enää ihmetellä syntyä retoriikalle, jossa Jumalan siunaus, ylimaallinen vapaus ja aseiden kalistelu (mahdollisimman öljyrikkaassa maassa) kuuluvat kuin välttämättömyyden pakosta yhteen. Mutta vaikka ehkä alku jollekin muulle, ei tämäkään ollut vielä alku vuosittaiselle kiitospäivälle.

Vasta vuonna 1789, kun alunperin toivon lähettiläinä nähdyistä ei-kristillisistä Wampanoageista oli jo aikaa sitten tullut "intiaaniongelma" ja heidät oli sitä myöten joko kristillistetty tai tuhottu - ja maasto otettu kokonaisuudessaan haltuun - kongressiedustaja Elias Boudinot esitti erityisen yleisen kiitospäivän viettämistä sen johdosta, että yhdysvaltalaisilla oli Jumalan suoma mahdollisuus perustuslain laatimiseen vaivalla voitettujen vapauksiensa puolustamiseksi. Kongressi hyväksyi asian ja presidentti George Washington julisti - kuinka ollakaan - lokakuun kolmantena 1789, että yleistä kiitos- ja rukouspäivää vietetään torstaina marraskuun 26 päivä. Erinäisten historian koukeroiden ja erilaisten presidentillisten ja ei-presidentillisten toimijoiden jälkeen marraskuun viimeinen torstai vakiintui kiitospäivän ajankohdaksi - tosin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin myös kiitospäivän "perinteinen" menu hahmottui. Mutta poikkeus sitä oli tästäkin, hyvästä syystä.

Toisen maailmansodan alkuvuosina, kun Yhdysvallat ei vielä ollut sodassa osallisena, presidentti Roosevelt päätti, että kiitospäivää vietetäänkin marraskuun kolmantena torstaina, siis viikkoa totuttua aiemmin. Syy tähän oli halu piristää joulukauppaa, kas kun tilastollisesti ostosvimma kiihtyi vasta kiitospäivän jälkeen. Asia herätti tuolloin monenlaisia mielipiteitä, mutta nyttemmin sisältö lienee omaksuttu täydessä laajuudessaan: kiitospäivän lähtemättömänä merkityksenä on nykyisin myös tankkaaminen torstaita seuraavaa "Mustaa Perjantaita" varten - siis erillistä ostospäivää varten, jolloin pääosan saa "the time to do some serious Christmas shopping".

Ja tämä joulun odotus ei olekaan aivan lasten leikkiä. Keskimäärin liikkeet avaavat ovensa noin viideltä aamuyöllä - jolloin omaa adventtiaan viettäneet satojen metrien ihmisjonot kirjaimellisesti vyöryvät hyökynä sisään - mutta liikkeitä avataan myös aamukolmelta ja jopa keskiyöllä heti vuorokauden vaihduttua. Liikkeiden työntekijöitä tallotaan ostosmanian keskellä kuoliaaksi, ihmisiä loukkaantuu, yhteenottoja tapahtuu. Mutta tavara ja raha vaihtavat omistajaa kuin onnellisessa vaihtokaupassa konsanaan! Loppukaneetiksi jää siis tälläkin kertaa iloinen kassakoneen kilinä ja sen yhdistyminen kiitoksen lausumiseen herralle - tosin siis muodossa "Thank you, sir. Next!"