Toipilastuvan viikonloppukuulumisia

Kun joku alkaa voida paremmin, siirtyy huomio johonkin toiseen. E on toipumassa, mutta Iso-O:n yskä pahenee. Sunnuntaiaamusta alkoi Pikku-O jälleen yskiä ja pihistä. Huoh! Olemme kaiken liikenevän ajan pysytelleet sisällä, vaikka ulkoiluntarve alkaa varsinkin E:lla olla valtaisa. Lauantaina kelin ollessa kohdallaan lähdimme hieman ulos kurkistamaan, tosin lähinnä auton ikkunasta, ja kävimme ensin Suomi-koulun tunneilla. Reissu meni oikein mukavasti, ja vaikka E aiemman huonon kokemuksensa vuoksi etukäteen varmistikin, ettei varsinaista karkkipäivää enää vietettäisikään, maistuivat mukaan otetut tikkarit koko takapenkin väelle.

Heti Suomi-koulureissulta kotiin saavuttuamme lähdimme T mukanamme hakemaan Bostonin eteläosasta Dorchesterista kattoboksia. Puolen tunnin matkaan meni aikaa tunti, sillä liikenne oli ihan jumissa, bensatankki piti matkanvarrella täyttää, ja yllättäen myös toinen takarengas oli tyhjentynyt. Kun vielä apukuljettajan kartanlukutaito paperi-ja kännykkäversioista ei ollut parasta A-luokkaa, oli tunnelma välillä autossa varsin tiivis. Pääsimme kuitenkin perille. Vastassa meitä oli Suomesta - vieläpä Jyväskylästä - yli kymmenen vuotta sitten Bostoniin muuttanut nainen miehineen. Kattoboksi kiinnittyi miehisin voimin, me hentoisemmat keskityimme rupatteluun. Lapset kirmasivat riemuissaan ympäri pihaa sellaisella vauhdilla, että toipilas-E oli hetkeksi pakko laittaa autoon istuskelemaan. Mieliala autossa takaisintulomatkalla oli kuitenkin aivan toista luokkaa, ja itse matkaankaan ei mennyt enempää kuin se puolituntia. Ilta saapui nopeasti, ja tupa hiljeni mukavasti, jos yskänpuuskia ei lasketa.

Aamuisin puoli seitsemän aikaan on valoisaa; uni alkaa tuolloin olla pienillä varsin kevyttä. Kun kysyin E:lta, miksi hän haluaa nousta niin aikaisin vapaapäivinään, kertoi hän syyn löytyvät päänsä sisältä:"Herään, koska aivoni eivät enää nuku". Niin. Pikku-O herää melkein väistämättä samaan aikaan ensimmäisen herääjän kanssa, eikä omasta nukkumisestani sitten enää oikein mitään tule. Sunnuntai alkoi siis jälleen tarpeettoman aikaisin. Huushollissamme kuului yskimistä ja näkyi yleistä kalpeutta sen verran laajalti, että ulko-ovi pysyi visusti kiinni E:n sydäntäsärkevistä aneluista huolimatta. "Mulla ei ole MITÄÄN tekemistä! Tylsää", kuului useammin kuin kerran. Toipumisen merkkejähän nuo ovat, ovathan? T on yrittänyt saada kirjoituksiaan etenemään, mutta on silti ehtinyt osallistua yhteisiin perhehetkiimme, joista iloiseen osioon kuului Suomi-pelin pelaaminen ensimmäistä kertaa oikeilla säännöillä T ja Iso-O vastaan E, minä ja virallinen nopanheittäjämme Pikku-O. Vähemmän mukavaan osioon kuului virallisten valokuvien ottaminen jokaisesta erikseen. Päätimme ottaa kuvat auringonpaisteen aikaan, jotta välttyisimme hämärässä otettujen kuvien varjoilta ym. hankaluuksilta. Aurinko paistoikin hienosti koko viikonlopun häviten tumman, koko taivaan peittäneen pilven taakse samalla hetkellä, kun ensimmäinen meistä istui kuvaustuoliin. Siellähän se pysyi pilven takana koko kuvaussession ajan niin pitkälle iltapäivään, ettei sillä enää ollut merkitystä.

Huomenna kouluun ja normaaliin arkeen, niin todella toivomme. Ensi viikko onkin jännittävä, kun pääsemme tutustumaan kiitospäivän viettoon ihan livenä. Siitä enemmän myöhemmin.