Pimpelipompeli, patonki kainalossa

Uutiset H1N1-rintamalta Suomesta eivät ole yllättäviä, mutta vahvasti mielen päällä, kun jokin tauti meidänkin kodissamme jyllää. Iso-O:n vointi kääntyi parempaan, ja tänään torstaina oli vihdoin mahdollista mennä preschooliin. Yskää tosin on edelleen, kuivuvaa sellaista, mutta hyvin oli sujunut. Kaverit ja opettajat olivat kovasti odottaneet, ja ilo oli myös Iso-O:n puolella. Pikku-O:n vointi sen sijaan on mennyt aiempaa huonompaa suuntaan. Räkä valuu, hengitys meinaa pihistä, ajoittain on kuumetta ja yskä on inhottava. Silti kauhean reippaasti hän touhuaa ympäriinsä. Aamusta pieni koki kolme perättäistä pettymystä lähdettyäni ensin viemään E:a kouluun, sitten Iso-O:ta preschooliin ja lopuksi kirjastolle DVD-elokuvia palauttamaan ja ilmoittamaan kirjastotädille, ettei Pikku-O pääse osallistumaan omaan satutuntiinsa (Mother Goose on the Loose Lapsits). Viimeisen pettymyksen ajan - noin tunnin - hän oli seissyt ikkunan ääressä itkemässä, ja lopettanut vasta, kun pyöräilin ikkunan ohi takaisin kotiin. Äidin poika - ainakin sairaana.

E on toistaiseksi säästynyt pahemmalta sairastamiselta. Kertaalleen, jo jokin aika sitten, hänet haettiin kesken päivän pois koulusta terveydenhoitajan hälyttämänä, mutta tuolloin pahanolon syyksi paljastui mäkeä alas pyörimisen aiheuttama olo ("Mä olin sitten ihan pimpelipompeli"). Sairastamisen ja pari viikkoa sitten tapahtuneen tönimisepisodin sijaan E on kunnostautunut koulussa. Viime viikon lopulla hän sai rehtorin harvakseltaan myöntämän SuperStarin kirjoitettuaan yksityiskohtaisen ja jännittävän kertomuksen retkestään Bunker Hill Monumentille. Ja opettaja-vanhempitapaamisessa tiistaina E sai hyvää palautetta kielitaitonsa nopeasta kehittymisestä ja taidoistaan matematiikassa. Pientä miinusta tuli ajoittaisesta vilkkaudesta, joka liittynee epävarmuuteen siitä, ettei parasta kaveria ole vielä löytynyt. E oli helpottunut kuultuaan hyvät uutiset tapaamisesta; etukäteen hän epäili saavansa "sellaista ei niin hyvää, eikä niin huonoa palautetta".

T lukee ja kirjoittaa filosofiaa sen minkä ranskanlukemiseltaan ehtii. Ihan hengästyttää seurata läheltä. Sivumennen sanoen, ranskanlukeminen yksinään riittäisi täyttämään koko viikon oppivelvollisuuden; tehtäviä on paljon, tahti on tappava ja ryhmä sopivan pieni, ettei piiloutuminen edessä istuvan selän taakse onnistu. Ajatukset mukavasta, kepeästä harrastuksesta patonki kainalossa, punaviinilasi kädessä ja vinossa oleva baskeri päässä on saanut unohtaa heti ensimmäisten tuntien aikana. Eikä kevään lopulla eteentuleva koko filosofian historian kattava suullinen lopputenttikään taida professori-paneelin edessä ihan leppoisan small talkin avulla mennä läpi. Itse olen keskittynyt nauttimaan kotiäidin (tai täkäläisittäin talovaimon, "housewife") elämästä, sillä ohimenevä aika tämä minullakin on. Vielä on tulevaisuutemme auki, mutta pientä lupausta seuraavan vuotemme onnistumiseksi saimme toissapäivänä, kun ensimmäinen lähettämäni apurahahakemus saapui positiivisena takaisin.