Filosofian sissisotaa

Monet kuvittelevat, että filosofian opiskeleminen on lojumista intelligentin näköisenä puolityhjien kahvikuppien ja eksistentialismin klassikoiden äärellä - ainakaan mitään laajassa kaupallisessa mielessä produktiivista ei filosofiassa ole, joten olennaisimmaksi jää boheemin yleisvaikutelman antaminen. Totta onkin, että lyijykynää on tullut julkisesti pureskeltua ja hiuksia harottua samalla kun on moukaroinut kulloisenkin, tietysti omissa käsitteellisissä sfääreissään kelluvan, kirjoittajan tekstiä omien ajatusten tavoitettavissa olevaan muotoon ja samanaikaisesti yrittänyt jollain ruumiinosallaan orientoitua reaalimaailmaan edes sen verran, että kävisi hakemassa kahvilanpitäjältä lisää lämmintä jo hailahtaneeseen kupposeen. En tiedä, onko visuaalinen kokonaisuus tuolloin ollut Jean-Luc Godardin absurdismihassuttelun "masculin féminin" avauskohtauksen kaltainen. Ehkäpä, tai sitten ei. Sisäinen vaikutelma on kuitenkin ollut vähemmän boheemi.

Nöyrän alistuneesti - okei, myönnettäköön, ehkä kuitenkin edelliseen liittyen myös puoli-angstaavasti eli siinä sitä nyt sitten mennään - sitä on yrittänyt siivuttaa kirjoja toinen toisensa perään läpi kaikkina niinä hetkinä kuin vain yksikään ajatuksen liike on vielä tunnistettavissa korvien välissä. Joskus sivujen selaamista on ehkä tapahtunut vielä hetki tämän liikkeen loppumisenkin jälkeen. Filosofian opiskelun tyypillinen metodiikka on tullut siis hyvinkin vastaan, kaikilla rintamilla. Tämän tuotoksena on syntynyt monenlaista sissisotaa. Synapsit yrittävät tulittaa impusseja eteenpäin niin taajaan kuin mahdollista, omassa mielessä keskinäistä painia ideoineen käyvät puolestaan monenlaiset kanonisoidut ajattelijat Platonista Ricoeuriin. Tässä mies miestä vastaan käytävässä kreikkalais-roomalaisessa sitä joutuu sitten itse vedetyksi mukaan järjestysmiehen ja erotuomarin roolissa: kevään lopussa kun pitäisi olla nipussa useampi kirjoitettu sivu tekstiä omaa projektia varten sekä mieli kirkkaana filosofian yleiskuulustelussa. Mutta, on taistelun ankaruus koettu muullakin rintamalla kuin vain tässä mielensisäisessä.

PhD-ohjelman eräs suoritettava osa on ns. opettajaseminaari, joka kerää yhteen samassa vaiheessa olevia pohtimaan filosofian opettamiseen - johon väitöskirjaa tekeviä kutsutaan niin erikseen kuin yhdessä - liittyviä kysymyksiä, jotta rakenteellisesti tuettaisiin halpatyövoiman käyttöä perustutkintoa suorittavien opiskelijoiden kurssien yhteydessä. Tähän liittyvät ajatukset, niin positiiviset kuin negatiivisetkin, jääköön toisen kirjoituksen yhteyteen. Sissisota-teemaan liittyen mielessä on lähinnä itse opettajaseminaari ja siellä käytävän keskustelun kommentoiminen. Siinä suhteessa olen nimittäin totisesti joutunut yllätetyksi.

Kun seminaarin vastuuprofessorina toimii ei enempää eikä vähempää kuin koko laitoksen johtaja, on siihen toki suopeaa suhtautua äärimmäisellä vakavuudella ja tarmokkuudella. Tätä hämmästyttävämpää on ollut huomata, että jokakertaisen juusto, suolakeksi ja viini -tarjoilun äärellä käytävät keskustelut ovat kerrasta toiseen kiertäneet samanlaista kehää: kunkin seminaariin osallistuvan luentokertaa on arvioitu toisten kommenttien valossa ja tältä pohjalta päädytty jonkinlaiseen hyväksi katsottujen luokkahuone-rutiinien synteesiin (liitutaulun hyvän käytön neuvoja unohtamatta). Viime kerralla, kun esimerkkiluennon teemana oli "desire" (eli mielihalu, himo, kaipaus) ja toteutustapa "omaksutun käytännön mukainen", nielaisin varovaisuuteni, rohkenin poistaa varmistimen ja siirryin tuliasemaan harjoittamaan kovapanosammuntaa. Kahden erikseen pitämäni monologin teemat - joita itsessään ei kannata kokonaisuudessaan tässä yhteydessä esittää - olivat "konstruktivistisen oppimiskäsityksen mahdollisuus filosofian opettamisessa" sekä "filosofisen ja epäfilosofisen (kirjallisuus)materiaalin käytännön erottelun pääpiirteistä". Jotain huomioita näistä kuitenkin tulevia hyökkäyssuuntia pohjustamaan.

Jos kurssin X osanottajat ovat yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoita, joiden pakollisiin opintovaatimuksiin kuuluvat kaksi filosofian kurssia muodostavat joltisestikin pohjan sekä heidän käsitykselleen filosofiasta että filosofisten kysymysten luonteesta, olisi mitä ilmeisimmin varsin tarkkaan harkittava miten aikoo asiansa esittää. Niin toki oli myös tässä tapauksessa. Parhaimpien akateemisten perinteiden mukaan opiskelijat olivat kurssia varten saaneet kunnioitettavan pitkän luettelon vaadittavasta kirjallisuudesta sekä aikatauluohjeet sen läpikäymiseksi. Kukin luento on siis ikään kuin reunamerkintöjä filosofian kaanoniin korotettujen kirjoittajien teoksiin - ja filosofia vastaavasti kirjallisuuskritiikkiä tätä kyseistä kirjallisuutta aiemmin kommentoineiden kommentaattoreiden ajatuskulkuja seuraten. Siis: eivät sentenssiluennot ole mikään keskiajan erityispiirre vaan elävää akateemista historiaa, myös Suomessa. Mutta mikä merkitys tällä onkaan itse opiskelijan kannalta, osaako hän kunnioittaa taivaltaan suurten viisaiden joukossa? Muuttaako filosofian kurssille osallistuminen hänen tapaansa ajatella tai ehkä jopa toimia jollain lailla toisin, toisin sanoen, omaksua kriittinen, filosofinen katsantokanta tai ainakin ymmärtää sen perusteita?

Jos teema on "desire" ja aihe opitaan sekä tiedollisesti että ulkoa käsin, mikä olikaan minun, jopa alle kaksikymppisen, kroppa hormoneja täynnänsä hyrräävän perustutkinto-opiskelijan suhde tähän minulle tarjottuun? "Näin voimme siis lukea tähän käsitteen 'desire' määritelmään kuuluvaksi neljä osaa..." Mitä ihmettä? Voiko täällä haukotella? Juuri nyt himoitsen kahvia eikä tuo tuolla muutaman penkin päässä istuva neitokainenkaan näyttäisi vastustavan ajatusta siitä, että voisimme siirtyä yliopistokahvilan nurkkapöytään opiskelemaan ihmisyyttä toisistamme. "... ja niin siirrymme argumentaation kolmanteen vaiheeseen, jossa tulee osoitetuksi..."

Kysymys siis lyhykäisyydessään oli siitä, voisimmeko teeman "filosofian opettaminen" sijaan keskustella opettajaseminaarissa myös teemasta "opettamisen filosofia". Onko filosofian opettamisen tehtävä vuodattaa opiskelijan pää täyteen akateemisesti kanonisoidun filosofisen kirjallisuuden keskeisimpiä klassikoita ja niiden argumentaatioanalyysejä tavalla, johon ehkä liittyy häivähdys tunteesta, että tämä saattaa olla jonkin mahdollisesti tulevan ymmärryksen valossa olennaista itsensä elämän elämisen kannalta. Vaiko saattaa opiskelija sellaisen puntaroivan ja pohdiskelevan, siis filosofisen, elämänasenteen äärelle, jonka myötä opiskelijan asenne maailmaan saattaa jollain peruuttamattomalla tavalla muodostua prosessuaaliseksi tapahtumallisuudeksi - siis löytää jonkinlainen konatiivinen, toiminnallisuuden, taso puhtaan kognitiivisen tason sijaan?

Mikä siis on filosofian opettamisen tavoite: tekstisisältöjen tiedollinen hallitseminen, filosofisen asenteen omaksuminen - vaiko ehkä jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta? Onko filosofian opettamisen tehtävänä kanonisten vastausten esittäminen vai kysymysten, ja jopa Kysymyksen, etsiminen, ja siten sissisota omaksuttuja, mutta perustelemattomia käsityksiä kohtaan? Olisiko ollut mahdollista aloittaa konstruktiivisesti: Yhtä lailla himoavista ja haluavista kurssin osallistujista ja heidän itsekriittisestä arvioinnistaan - näiden osallistujien "himoamista" ja "haluamista" koskevista käsityksistä - ja vasta sitten siirtyä kirjastoon etsimään Platonin, Bonaventuran, Boethiuksen, Akvinolaisen, Rousseaun ja Freudin teoksia kun kättä pidemmän lisämateriaalin tarve on tullut ilmeiseksi?

Samaan yhteyteen liittyi siis myös kysymys kirjallisuudesta. Varsin voimakkaana taustaoletuksena on, että kirjallinen tuotanto on tiukasti jaettavissa "filosofiseen" ja "ei-filosofiseen" - tämä on tosin tullut esiin siinä, kun "myös ei-filosofista kirjallisuutta" suositellaan otettavaksi mukaan kurssivaatimuksiin. Jaon perusteet ovat vain jääneet minulle hämäräksi. Onko jako palautettavissa kysymykseen siitä, että jotkut ajattelijat ja heidän tuotantonsa on "filosofista"? Tällöin tosin esimerkiksi syvästi eettinen ja yhteiskuntafilosofinen Les Misérables ei kuuluisi "filosofisen" kirjallisuuden joukkoon, sillä Victor Hugo on saanut kunnian tulla tituleeratuksi vain kirjailijana ja runoilijana. Vai onko kyseessä ehkä, edellisestä opiksi ottaneena, sisältö? Mutta silloin hämärtyisi jako blogiaan pitävien puolivillaisten reettoreiden ja filosofian historian tosiasiallisen järkäleiden välillä - kuka tekeekään jaon hyvän argumentoinnin ja huonon argumentoinnin kesken. Ehkäpä kyseessä onkin siksi muoto? Mutta mitä silloin tehdään esimerkiksi eksistentialismin yhdeksi klassikoksi korotetun Jean-Paul Sartren kirjoittamien näytelmien kanssa?

Päättävän epätieteellisessä monologissa nro 2, "filosofisen ja epäfilosofisen (kirjallisuus)materiaalin käytännön erottelun pääpiirteistä", nostin siksi esiin yhden esimerkin: sarjakuvat. Olisiko esimerkiksi niiden käyttäminen pedagogisista syistä mahdollista, vai kuuluvatko ne jo luokittelemattomien kastiin eikä niitä ole siksi syytä harkita edes maininnan tasolla. Mutta pohditaanpa vaikka tätä, muutama päivä sitten Boston Globessa nähtyä yhden kuvan piirrosta:

Etualalla on suunnattoman laaja parkkialue täynnänsä autoja. Kokolailla keskellä parkkialuetta seisoo autonsa vieressä keskituloinen, keski-ikäinen ja kaikin puolin keskivertoinen ihminen. Katse on tyhjä, miltei koneellistunut. Takana kohoaa massiivisena rakennuskompleksi, joka näinkin etäältä on tunnistettavissa joko ostoskeskukseksi tai suuremman kokoluokan tavarataloksi. Vaikutelman vahvistaa rakennuksen fasaadissa oleva kyltti, johon on suurilla värivaloilla kirjoitettu teksti: "More Crap" - "Lisää Roinaa".

Jos tässä tragikoomisessa kuvassa, mikä sinällään ei esimerkkinä ole edes paras näkemistäni, ei ole kyse luonteeltaan filosofisesta huomiosta tai filosofiseen väitteeseen johtavasta havainnosta, en ymmärrä miten se tulisi luokitella. Jo itse kuva kertoo vähintään voimakkaasta yhteiskuntakriittisestä kysymyksestä, joka liippaa myös kysymyksiä ihmisestä, hänen etiikastaan ja olemisensa mahdollisesta tarkoituksesta. Olisiko näistä kuinka pitkä matka "oikeasti" "filosofisiin" kysymyksiin, joihin niiden äärellä olevan olisi kuitenkin mahdollista liittyä ihan vaikka oman elämänkokemuksensa osalta?

Näiden ääneen pohdittujen ajatusten jälkeen en arvannut, että hyvinkin nopeasti saattaisin joutua tilanteeseen, jossa on mahdollisuus löytää itsensä itseään paremmasta seurasta.

Silloin tällöin, mitä moninaisemmista syistä, yliopistoon saapuu vierailijoita niin akateemisista kuin ulkoakateemisista piireistä. Jälkimmäisistä tulkoon mainituksi vaikkapa vajaa kuukausi sitten piipahtanut Microsoft-yhtiön pääjohtaja Steve Ballmer. Jollain lailla verrannollinen vieras, filosofian kentältä, oli vuorossa tällä viikolla. Skotlantilaisperäinen Alasdair McIntyre - joka oli hyvää pataa myös Paul Ricoeurin kanssa - oli nimittäin kutsuttuna vieraana luennoimassa uuden kirjansa tiimoilta (jota joutaessaan täytyisi varmaan hieman vilkaista). Tämän syyn ohi ponnisti kuitenkin hämmentävän poleeminen, mutta jykevän toteava sisältö, joka avautui heti eilisiltaisen luennon aluksi esitetystä kysymyksestä "miksi filosofian kurssit epäonnistuvat kasvattamisessa?" ("Why philosophy courses fail to educate?").

Ja huh huh! Jos omiin monologeihini suhtautuminen oli vielä professorien taholta kohteliaan nuivaa, laitoksen käytävällä kuultavien "hiljaisten viestien" varaan - jotka tässä tapauksessa lienevät kuitenkin varsin helposti kuultavia - jäänee tämän kokonaisuuden kommentointi. McIntyre nimittäin otti tavoitteeseen "hyvän filosofisen opetuksen/kasvatuksen" etsimisen, eikä suinkaan aloittanut sitä eri suunnasta kuin itse tulin tehneeksi vain puolitoista viikkoa aiemmin. Vain muutamia poimintoja varsinaisesta verbaali- ja argumentointiarsenaalin kokonaisvaltaisesta käyttämisestä:

• Ihmisluontoon lähtemättömästi kuuluva piirre on kysyä kysymyksiä.
• Aivan tavallisetkin ihmiset ovat "eksistentiaalisia" kysyjiä ja eksistentiaalisten kysymysten kysyjiä.
• Kysymysten kysyminen ei koskaan pääty vaan se jatkuu läpi elämän.
• Saman kysymyksen kysyminen vain kerran ei ole aitoa kysymistä vaan oikeaa kysymistä on jatkuva asioiden puntarointi.
• Meidän kulttuurimme vastustaa eksistentiaalisten kysymysten kysymistä, samoin tekee myös akateeminen ammatillistuminen ("professionalization") ja erikoistuminen ("specialization") - myös filosofiassa.
• Akateeminen filosofia nykymuodossaan on yksi esimerkki jäykistävästä dogmaattisuudesta.
  
• Esimerkiksi moraalifilosofian kursseilla tarjotaan hanakasti vastauksia jo ennen kuin edes kysymystä on varsinaisesti hahmotettu.
• Se, mitä opetetaan, on kokoelma erilaisia teorioita, jotka eivät liity kysymyksiä kysyvän ihmisen kokemukseen (omasta) elämästä.
• Vuosien aikana saadun kokemuksen ja palautteen mukaan perustutkintoa suorittavista opiskelijoista suurin osa absoluuttisesti vihaa pakollisten filosofian kurssien suorittamista, eivätkä he tule koskaan pinnallisestikaan ymmärtämään mistä filosofiassa on kyse.
• Ja sitten vielä sisällöllisenä loppuklausuulina esitetty: "How to educate teachers [to teach philosophy]? This would have to be quite different than in most current PhD programs."

Se, mikä vankisti tätä viimeisintä viestiä, oli puolestaan tämänpäiväisen paneelikeskustelun kysymysosiossa esitetty tunnustus siitä, että nykyisenkaltaisessa filosofian opettamisen - ja ylipäänsä akateemisen opettamisen - järjestelmässä ei ole mahdollista palata löytämään eksistentiaalista kysyjää. Se, mikä olisi vaihtoehto, voi olla saavuttamatonta utopiaa. Mutta - McIntyre lisäsi - on filosofian tehtävä aloittaa akateeminen sissisota, "guerrilla war", merkityksen palauttamisen puolesta tutkimukseen. Ja tätä sissisotaa on mahdollista käydä jokaisen opetustehtävässä olevan omasta puolestaan. Kuin vielä raskaan tykistön avustamana toi kokonaisuuteen yhteiskuntakriittisen säväyksen - tilanteen ja paikan huomioonottaen - huomautus, että Yhdysvaltojen merkittävien suurten kriisien ("kuten Vietnamin sota, heikot Iran-suhteet ja finanssikriisi") taustalla olevat henkilöt ovat kaikki olleet Yhdysvaltain tunnustetuimpien yliopistojen kasvatteja. Siis: mikä kasvatustehtävässä olikaan epäonnistunut? Melkomoista moukarointia!

Mutta tämän jälkeen sitten vielä siihen "löytää itsensä itseään paremmasta seurasta" -osioon. Olin jo asioideni keskellä unohtanut autuaasti sen tosiseikan, että laitos oli kutsunut myös PhD-ohjelmassa opiskelevat mukaan McIntyren kunniaksi järjestetylle juhlaillalliselle. Onnekseni eräs uskonnonfilosofisesta - Lutherin ristinteologian filosofiseen tulkintaan liittyvästä - teemasta juuri väitellyt nuori tohtori muistutti luennonjälkeiskeskustelussa mahdollisuudesta saada kunnolla murusta rinnan alle. Tottatosiaan, olinkin siis ilmoittanut itseni osallistuvaksi kyseiseen tilaisuuteen, mutta vain unohtanut tämän kokonaan!

Saavuttuamme illallissaliin asetuimme seisomaan sopivaksi katsomamme, sivummalla olevan pöydän luokse ja edelleen keskustellen odottelimme tilaisuuden alkamista. Jossain vaiheessa saliin saapui myös isäntänä toimiva laitoksen johtaja - miten tämä nimitys vaikuttaakaan nyt kovin industriaaliselta - seurassaan juhlinnan varsinainen kohde, itse Filosofi. Ja nyt siihen omituisten tapahtumien osioon: samaan tilaan päästyään ja meidät havaittuaan laitoksen kunnioitettu johtaja asteli Filosofin kanssa suoraan oman pöytämme luo ja pyysi saada esitellä hänelle PhD-opiskelijana aloittaneen allekirjoittaneen. Tämän jälkeen hän väistyi takavasemmalle ja jätti meidät keskustelemaan kahden kesken. Minun tehtäväkseni jäi siis varmistaa se, että tilaisuuteen niin ikään saapunut Graduate Schoolin dekaani - joka aiemman tuttavuuden perusteella tuli tervehtimään niin ikään - tulee asianmukaisella tavalla esitellyksi Filosofille. Tämän kaiken tein joltisenkin hämmästyneisyyden tilassa. Sitä tuskin kuitenkaan tulen tekemään, että rohkenisin kysyä laitoksen johtajalta syytä tällaisen ad hoc -taisteluparin muodostamiseen.

Olisiko tässä ollut jonkinlainen alku filosofisen sissisodan aloittamiseksi omaksuttuja, mutta perustelemattomia opettamisen totunnaisuuksia ja oppimista koskevia käsityksiä kohtaan?