Karkkipallo koriin

Karkkia lapset ovat toki elämässään maistaneet, mutta karkkipäivää emme ole aiemmin vielä joutuneet aloittamaan, kun kukaan ei ole sen perään juuri haikaillut. Yllättäen E toi toiveensa tältä osin esiin muutama viikko sitten, ja kun Halloweenin jäljiltä meillä oli säkillinen karkkia jemmassa, päädyimme siihen, että vietämme nyt joka Suomi-koulukerran jälkeen pienen karkkihetken. Lapset olivat etukäteen tästä riemuissaan. Kun Pikku-O saa kanssani aina pullakahvit Suomi-koulun kahvilassa, otin pienen pussillisen karkkia mukaan automatkalle, jotta isompienkin mieli olisi iloinen. Takapenkki olikin ihmeen hiljainen koko matkan, ja sain rauhassa keskustella kyydissämme kulkeneen 16-vuotiaan A:n kanssa. Tilanne muuttui vasta A:n lähdettyä pois kyydistämme. E oli yhtäkkiä aivan valkoinen, kylmänhikinen, valitteli kovaa päänsärkyään ja oksettavaa oloaan. Heti kotiin saavuttuamme E meni oksentamaan, ja painui suoraan sänkyyn lepäämään. Karkkipäivä ei sitten ollutkaan ihan niin kiva kuin etukäteen olisi voinut aavistaa. Huono olo meni onneksi melko pian ohi, ja loppupäivä kului takapihallamme upeasta auringonpaisteesta ja suurista lehtikasoista t-paita päällä nauttiessa. Mielenkiinnolla odotan, toivotaanko karkkipäivää parin viikon päästä uudelleen.

Keli vain parani sunnuntaita kohden. Hieman puntaroimme Pikku-O:n toipilaisuusastetta, mutta kaiken ollessa niin kohdallaan, päädyimme koko perheen yhteiseen retkeen kohti Boston Collegea ja siellä ollutta koripallo-ottelua (BC Eagles-St. Michael's). Ensimmäinen hahmo, jonka paikalle saavuttuamme tapasimme, oli isoon kotka-asuun pukeutunut mies, jonka kanssa jokainen pienistämme sai tehdä "High Five". Pikku-O oli haltioissaan. Peli kesti kaksi kertaa kaksikymmentä minuuttia, jonka hienosti jaksoimme seurata - myös Pikku-O. Tai tarkemmin ottaen, E seurasi peliä, Iso-O keskittyi ihastelemaan cheerleadereita ja Pikku-O popsi sylissäni rusinoita taputtaen aina iloisesti muiden hurratessa. Peli päättyi 99-58, joten tilanteita oli paljon. Peleissä tapahtuu muutenkin koko ajan jotain; jos on pelikatko, on kenttä heti täynnä "tyttösiä" (Iso-O:n isältään käyttöönottama termi) eli show on jatkuvasti käynnissä.

Kotimatkalla E:n polkupyörän etukumi puhkesi. Onkin ihme, että olemme päässeet oman pyöräni alkuvaikeuksien jälkeen näin pitkälle ilman moisia ongelmia; huonokuntoisilla jalkakäytävillä kun on puista pudonneita teräviä oksia, tammenterhoja, rikkonaista lasia ym. Saimme jälleen hyvän muistutuksen Suomen toimivasta kunnallisesta teiden siivoamisesta - jalkakäytävällä oli usean kymmenen metrin matkalla pudonneita lehtiä lähes reiteen saakka. Kotona pimenevällä takapihallamme T paikkasi E:n kumin, ja lapset seurasivat tätä innokkaina vieressä, paitsi Pikku-O, joka yritti kaikenlaisilla työkaluilla päästä itse pyörän kimppuun.