Isi poissa - Ponnisteluja

Viimeinen viikkomme ilman isin kiistatta hyvin tärkeää läsnäoloa pyörähti käyntiin maanantaina. Rajojeni pitämistä koetellaan kaikkien kolmen toimesta, mutta toistaiseksi olemme selvinneet vain vähin vaurioin. Viilentyneet yöt ovat tuoneet osaltaan helpotuksen, eikä päivisinkään ole tarvinnut kohtuuttomasti hikoilla huippuhelteiden väistyttyä ja normaalikesäkelien saavuttua. Välillä on jopa satanut, ja toissayönä kärsin kylmyydestä (mikä minun kohdallani tosin tarkoittaa lämpötilan laskemista alle kahdenkymmenen Celcius-asteen).

Maanantaina touhusimme pakollisten asioiden hoitamisten äärellä. Ensin kävimme palauttamassa kaikki kirjat ja DVD-elokuvat kirjastoon, ja päätimme palata asiaan Suomi-loman jälkeen - onhan meillä omiakin kirjoja hyllyt pullollaan. Seuraavaksi kävimme hakemassa perusaskartelutarvikkeita kotiin, kun niiden kulutus on niin suurta varsinkin Iso-O:n toimesta, sekä syntymäpäivälahjan Iso-O:n kaverin sunnuntaisille syntymäpäiväkekkereille.

Viimeisenä ohjelmanumerona oli kouluvaatteiden ja -tavaroiden hankkiminen. Sen verran kehitystä on onneksi tapahtunut, että enää meidän ei tarvitse hankkia listojen mukaisia tavaroita kouluun mukaan vietäviksi, vaan pystyimme sen nyt ensimmäistä kertaa tekemään netissä. Mutta, varsinkin kaksi vanhinta on kasvanut sen verran, että housu-ja paitaosastoa piti vähän uudistaa, E:n sandaalit vetelivät viimeisiään, ja koulureppujen pohjista kuulsi valo läpi. Suuri ostosponnistus onnistui melkein sataprosenttisesti, ja täydentyi kaiken muun paitsi E:n sandaalien osalta tänään keskiviikkona. Ostimme jopa maalivahdin hanskat, vaikkei niitä ehkä koulutarvikkeeksi voisi luokitellakaan. Huh huh. Olen uupunut moisesta ponnistelusta. Mistä löytäisinkään sen kadoksissa olevan ostosgeenini, joilla nämä retket tulisivat edes hieman miellyttävimmiksi.

Tiistaina heti aamutuimaan saapui vesimittarinvaihtaja. Kaksikymmentäkuusi vuotta vanha mittari sai lähteä, ja tilalle asennettiin etäluettava versio. Onneksi oma roolini oli vain kutsua mittarinvaihtaja meille sopivaan aikaan paikalle, näyttää, missä mittari on, kuinka sen luokse kätevimmin pääsee, ja avata ovet. Siihen se osaamiseni nimittäin jäikin.

Mittarinvaihdon jälkeen kävimme jälleen koulun takana olevalla puistoalueella katsomassa Newtonin kaupungin järjestämää, tunnin mittaista esitystä. Tällä kerralla vuorossa oli Double Vision, hauska temppukaksikko Northfieldistä. Pikku-O valittiin avustajaksi, ja ihmetyksekseni hän meni yleisön eteen reippaana ja teki juuri niinkuin pyydettiin. Laatikko toisensa jälkeen annettiin hänen pienille, ojennetuille käsilleen. Lopulta pino oli parikymmentä senttimetriä Pikku-O:n pään yläpuolella. Kun tätiesiintyjä otti laatikot pois, ryntäsi Pikku-O niin nopeasti kuin pääsi takaisin viereeni ja painoi päänsä syliini. Näennäisestä reippaudesta huolimatta aika koville oli ilmeisesti ottanut. Tässä vaiheessa laatikkopino jo lenteli erilaisiin asentoihin, eikä kukaan enää huomannut jännittynyttä pikkupoikaa. Pikku-O uskalsi jälleen katsoa esitystä.

Esityksen jälkeen E meni kysymään toiselta yksinään jalkapalloa potkineelta pojalta, josko tämä tarvitsisi maalivahdin, ja pojat saivatkin yhdessä aikaiseksi mukavat potkutreenit. Iso-O löysi leikkipuistosta muutaman kaverin, ja aiheutti Pikku-O:lle pahan mielen ajamalla tämän pois vanavedestään. Katselimme varjossa istuen lohdutukseksi kuvia kännykästäni. Hetkosen jälkeen totesin kotiinlähdön koittaneen.

Kotimatkalla Pikku-O siirtyi virallisesti pyörällä ilman apupyöriä ajavien joukkoon. Hän ajoi koko matkan siten, että pidin omaa kättäni vain kevyesti hänen olkapäällään henkisenä turvana - pyörää tämä metodi ei pystyssä pidä. Aivan samalla tavalla kuin Iso-O:n kanssa kaksi vuotta sitten en olisi uskonut, että tämä hetki nähdään, mutta sieltähän se koitti hänenkin kohdallaan. Hienosäätöä pyöräily vielä vaatii, sillä lähteminen ja jarrutus sekä luotettavuus pyörän hallinnassa ovat alkutekijöissään, mutta olen rehellisen ylpeä hänen saavutuksestaan. Varsinkin, kun pienellä on muita haasteita elämässään yllin kyllin (epäselvä puhe, hidas kasvaminen, hengitysongelmat, vatsavaivat jne). Vastaantulleet ihmiset hurrasivat. Pikku-O onkin aika hauska näky, sillä pienen kokonsa vuoksi hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta, joten apupyörättömyys vaikuttaa todelliselta ihmeeltä.

Omat työni ovat odottavalla kannalla. Olen riippuvainen tutkimuskoordinaattorimme minulle toimittamista tiedoista, ja näyttää pahasti siltä, etten ehdi kaikkea tietoa saada ennen kriittistä hetkeä. Taitaa tulla melko kiireinen viikonloppu - tilastoanalyysit pitäisi saada valmiiksi ja abstrakti niiden perusteella tehdyksi, jotta pomoni voisi niiden perusteella lähettää sen yhtä kongressia varten arvioitavaksi. Eipä taida onnistua. Harmittaa, etten itse pysty tilanteeseen nyt vaikuttamaan. Kongressi olisi New Orleansissa helmikuun alussa. Voisin uhrautua sinne lähtemään.