Isi poissa - Odottavissa tunnelmissa

Tunnelma on odottava: "Kuinka monta yötä on vielä ennenkuin lähdetään?"

Kesän viimeinen puheterapiakäynti alkoi Pikku-O:n iloisella juoksulla kohti puheopettajaa, ja tämän lämpöisellä rutistuksella. Ihan hirveän suurta edistystä ei seitsemän kerran aikana ehtinyt tapahtua:"Ai näken leikki-luusson [minä näin leikkipuiston]" sanoi Pikku-O huomattuaan puiston metron ikkunasta. Päästyään yövaipoista viimein kaksi viikkoa sitten kokonaan eroon, ja oltuaan sen jälkeen onnistuneesti yökuiva, totesi hän pari päivää sitten ylpeänä: "Ai olen jo iso loika [minä olen jo iso poika]". Sen verran paljon aikaa olen tämän kaverin kanssa kuitenkin nyt viettänyt, että melkein aina ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Mutta epäselväähän se on.

Leivoimme yhdessä pizzaa jämäruoista. Jauhot loppuivat kesken, joten taikinasta tuli Iso-O:n tehovaivauksesta huolimatta venyvää ja tarttuvaa. Jotenkin se saatiin levitettyä kolmelle pellille, ja jokainen sai tehdä omansa. Aivan hyvät niistä tuli, vaikka käytettävissä oli vain tomaattipyrettä, juustoa, tonnikalaa, sipulia, valkosipulia, ananasta ja mausteita. Pizzaa tuli niin paljon, että syömme sitä vielä huomennakin, jo kolmatta päivää peräkkäin.

Tänään matkalla kohti Lastenmuseota kävimme syömässä (T, hyppää tämän kohdan yli) South Stationin McDonald'sissa, sillä E oli fiksoitunut tähän ajatukseen nähdessään mainoksen alakerran pöydällä useampi viikko sitten. Söimme kaikki BigMac:it, jotka olivat kylläkin enemmän LittleMac:it. O:t joivat mansikkalemonadet ja me E:n kanssa wildberry-smoothiet. Hyvää oli, muttei taas hetkeen tarvitse mennä.

Vatsat täynnä kävelimme parin korttelin matkan kohti Lastenmuseota, jonka edessä oli kohtuullisen myöhäisestä saapumisestamme huolimatta lähes parinsadan metrin jono. Jono johtui museon ilmaispäivästä, mihin itsekin tartuimme. Sisällä oli aivan liikaa porukkaa, meteliä ja sähläystä. Viivyimme silti kolme tuntia, sillä lapsia häslinki ei tuntunut haittaavan. Museosta löytyy kaikenikäisille jotain, joten kukaan ei pitkästynyt. Paitsi minä, mutta minä en kuulukaan museon kohderyhmään.

Illaksi oli luvassa sadetta, väki väsynyttä retkemme jälkeen ja pian eteentulevan aikaero-ongelman vuoksi päätin jättää hiekkapuistoillan väliin. Aikamoinen harmi, sillä luvassa olisi ollut irlantilaismusiikkia ja klassikkoelokuva "Some like it hot" (mikä tietenkään ei ole mikään lastenelokuva). Sadetta ei ainakaan vielä ole liiemmin kuulunut, mutta pidän ratkaisuani onnistuneena - vieläkään ei lastenhuoneessa ole rauhoituttu nukkumaan:"Milloin me oikein lähdetään sinne Suomeen?"