Isi poissa - Äiti on vähän väsynyt

Jokainen tarvitsee omaa tilaa. Kun viettää saman porukan kera 24/7 alkaa joskus keittää yli. Kaikilla. Itse olen aina ollut tarkka oman tilan ottamisessa, ja siksi osannut arvostaa omia aamu-ja iltahetkiäni lasten vielä/jo nukkuessa. Näistä ajoista en ole tinkinyt nytkään, joskin olen osittain joutunut ne uhraamaan työn alttarille. Ehkä se on syy, miksi mieli alkaa olla melkoisen väsynyt. Ja ei pelkästään mieli vaan kehokin yöunien jäätyä jatkuvasti aivan liian lyhyiksi ja kuumuuden vuoksi levottomiksi. Ei siis ihme, että alkaa olla vaikea sietää kolmikon jatkuvaa nahistelua tai riehumista. Toisaalta ymmärrän, että samasta asiastahan he kärsivät. Koulun loputtua olemme käytännössä nähneet vain toisemme, eikä tilanne suoranaisesti parantunut isin lähdettyä. Eilen saavutimme kyllästyspisteen.

Päivä alkoi Iso-O:n huonolla tuulella ja sävyttyi kaikenlaiseen vastarannankiiskeilyyn aina aamupalalta viimeiseen puutarhakäyntiimme saakka. Puutarhassa meni yllättävänkin hyvin, ja kotiinkin päästiin kohtuudella. Sen jälkeen tilanne jatkui. Mikään ei ollut hyvin, eikä kenenkään kanssa oikein leikki onnistunut. Nukkumaan mennessä poksahti.

Pojat jäivät hämmentyneinä viilennettyyn huoneeseensa, kun lähdimme Iso-O:n kanssa ottamaan henkistä mittaa toisistamme. "Sä et koskaan ymmärrä mua!!!! Et ole koskaan ymmärtänyt!!!! Sä aina huudat mun korvaan!!!! Sä olet aina ilkeä mulle!!! Isikään ei ymmärrä paitsi vähän, sä et ymmärrä yhtään!!!! Vaikka mä aina yritän kertoa sulle!!!!" Siinä lauseet, jotka kuulin kymmeniä kertoja toistettuna, kovalla äänellä huudettuna. Tosi raskasta - meille molemmille. Lopulta saimme tilanteen hieman rauhoittumaan, ja yhtenä asiana Iso-O sai nyyhkytykseltään kerrottua, että hänellä "ei koskaan" ole mahdollisuutta olla rauhassa, yksinään, ilman E:n ja Pikku-O:n seuraa. No, se on kyllä totta! On raskasta olla keskimmäinen, ja ainoa tyttö, ja ylipäänsä tyttö, ja yhtä tunteikas tyttö kuin Iso-O.

Niin kamalaa kuin yhteenottaminen onkin, on sillä kiistatta ollut myös positiiinen vaikutus tähän päiväämme. Vietimme monta tuntia yhdessä vaatehuoneemme lattialla ommellen - minä korjasin lukemattomia lastenvaatteita käsin (kun kone puuttuu) ja Iso-O valmisti alusta loppuun suunnittelemansa ja toteuttamansa tuliaislahjan kummitädilleen, kun "mä haluan näin kertoa A:lle, miten kiva on ollut saada niitä hienoja vaatteita". Pojat pörräsivät vaatehuoneen, oman huoneensa ja takapihamme väliä, mutta hiljentyivät hekin hetkeksi neulan, langan ja kangastilkkujen äärelle. Tai no, Pikku-O keskittyi lähinnä leikkaamiseen. E nauroi, että ompelu ei taida ihan olla hänen juttunsa saatuaan aikaiseksi epämääräisen pussukan pienen kangastaulun sijaan. Jäi serkkupoika U nyt ilman E:n syntymäpäivätaulua.

Ompeluhetken jälkeen vauhti jälleen kiihtyi, ja alkaa vasta nyt viileässä huoneessa rauhoittua. Mieli jäi väsyneisyydestä huolimatta kuitenkin hyväksi - Iso-O antoi minulle spontaanin, hellän suukon ja halauksen.