Isi poissa - Härdelli jatkuu

Lauantaina pesty matto on osoittautunut vesipesua kestämättömäksi. Vesi ei sopinut maton sisällä olevalle kumimateriaalille, joka ensin muuttui savimaiseksi mönjäksi ja sittemmin ryhtyi rapisemaan maton pinta- ja pohjakankaan välistä ulos. Ukkonen saapui kaksi päivää ennustettua myöhemmin, joten kammottava haju on levinnyt keittiöömme maton kuivumisen edistyessä täysin turhaan. Nyt ulkona sataa, joten matto on ihan oikeutetusti edelleen keittiössä, mutta huomenna aion raahata sen takaisin ulos, jossa se saa sekä rapistella itsestään kaiken kumimateriaalin pois että luopua hirveästä hajustaan. Mikäli toinen jää toteutumatta, joudumme miettimään lastenhuoneeseen muunlaista järjestelyä.

Maton aiheuttamaa ylimääräistä härdelliä lukuunottamatta meillä on mennyt jotakuinkin siedettävästi. Eilen lähdimme kuuntelemaan Newtonin kaupungin järjestämää lastenkonserttia E:n ja Iso-O:n koulun takaiseen puistoon. Siellä oli kavereitakin, mikä oli tietenkin lapsille mukavaa vaihtelua. Pikku-O pyöräili koko matkan. Edelleen juoksin hänen vierellään tangosta kiinnipitäen, mutta kertaalleen hän rikkoi ennätyksensä ja ajoi 1,5 metrin matkan ilman tukeani. Ylpeys oli käsinkosketeltavaa!

Illasta kävimme autoreissulla Cambridgen puolella palauttamassa viimein meillä kaksi vuotta lainassa olleen polkupyörän lastenistuimen. Vuoteen se ei enää edes ole ollut käytössä, joten oli aika reipastua asian suhteen. Auton lähtiessä liikkeelle Pikku-O kysyi:"Isi ei tule mukan?", mutta ei pitänyt asiaa mitenkään ongelmallisena, kunhan kysyi vain. Mukava oli myös huomata, että Bostonin seutu alkaa olla itselle tuttua, jopa autolla, vaikka niin harvoin sitä tuleekin käytettyä. Pyöräilyssä on tämäkin hyvä puoli; näkee enemmän kuin kävellen ja tarkemmin kuin autolla. Löysimme hyvin perille ja takaisin, jopa navigaattorin ohjeita ylenkatsoen.

Pikku-O harrastaa puhumaanopettelua kahdesti viikossa. Viime torstaina oli ensimmäinen kerta, ja tänään jatkettiin. Ryhmässä on yhteensä kuusi samanikäistä ja ainakin kolme opettajaa. Pikku-O on kuulemma sopeutunut täydellisesti. Läpimurtoa ei tosin vielä ole tapahtunut:"Gou owwei fom ma leet (=go away from my bed)", sanoi Pikku-O, kun yritin saada häntä - taas kerran - rauhoittumaan nukkumaan, mutta jatkoi:"Mä tosi tykkän susta, äiti!"

Herääminen on ottanut koville, mutta voinen silti olla kohtuullisen tyytyväinen itseeni, sillä olen saanut päivittäin lähes viisituntisen yhtäjaksoisen työskentelyhetken ennen lastenhoidollisten toimenpiteiden alkamista ilman että he ovat siitä liikaa kärsineet. Yhtenä helpottavana asiana on toki ollut heidän edelleen pidemmäksi venyneet unensa; ennen kahdeksaa lastenhuoneesta ei ole kuulunut pihahdustakaan. Kunpa tilanne jatkuisi yhtä hyvänä!