Touchdowns

Akkulturaatio on miltei täydellistä ja sulautuminen uuden mantereen elämäntapaan tapahtunut: viikonlopun aikana olemme istuneet koko perhe kohmeisilla kevytmetallipenkeillä seuraamassa amerikkalaisen jalkapallon yliopistosarjan ottelua. Aivan kokonaan ei North Carolina State Universityn voittanut "oma" Boston College Eagles saanut tempaistua tunnelmaan, sillä illan hämärtyessä ja kelin viiletessä lähdimme jo puoliajalla erikseen esiintyneen kävelevän soittokunnan alkutahtien jytkeessä marssimaan kohti pyöriä ja sitämyöten takaisin kotiin. Mutta muutaman kunnon touchdownin aikana sitä tuli jo noustua innokkaasti tuulettamaan. Kannustuksessakin olisi tosin ehkä vielä parantamisen varaa.

"It's noice time!" -ohjeiden opastamana paikalle kertynyt monikymmentuhatpäinen yleisö mylvii ja huutaa kuin isompaankin taisteluun lähdettäessä. Eikä vain BC:n vajaa 45.000-paikkaisella Alumni Stadiumilla vaan esimerkiksi myös NHL-kiekkoa pelaavan Boston Bruinsin ja vuonna 2008 NBA-mestaruuden jo 17. kerran voittaneen Celticsin kookkaassa kotihallissa TD-Gardenissa. Kokemuksia on, muun muassa viikko sitten pelatusta Bruins vs. Colorado Avalance -ottelusta. Itsellä menee vielä toistaiseksi sormet jo entuudestaan tinnittäviin korviin, mutta kyseessä on ehkäpä poisopittavissa oleva tapa - mitäpä sitä ei itsestään uhraisi toisen kulttuurin täysimittaiseksi kokemiseksi. Mutta huutaminen sinänsä onkin ilmiönä mielenkiintoinen: toistaiseksi olen kuvitellut, että raivokas huutaminen on merkki aggressiivisuudesta, samoin kuin koko hammaskaluston näyttäminen suupieliä poskilihaksilla mahdollisimman paljon sivuille vetäen. Täällä olen kuitenkin tullut ymmärtämään, että kyse on innostuksen ja hyvän mielen osoittamisesta sekä jälkimmäisessä tapauksessa mahdollisimman suuresta kohteliaisuudesta ja mahdollisesta kiinnostuksen ilmaisemisesta.

Jos kohta näissä suhteissa olen siis vielä omalta osaltani vaillinainen, on täysimittaisuutta onneksi viime aikoina tullut muussa muodossa. Jo tänne tultaessa oli tiedossa, että sekä yliopisto että erityisesti PhD-ohjelma ovat vaativuusluokaltaan samassa suuruuskategoriassa kuin jenkkihymy ja kannustushuuto. Parin erityisen professorin ohella se taisi itse asiassa olla ihan keskeinen syy tähän maailmanosaan hakeutumiseen. Irvistykseen ovat omatkin kasvoni välillä vääntyneet, mutta kasvonilmeessä on mahdollisesti ollut havaittavissa myös loiva häivähdys epätoivoa. Samanaikaisen fasinoitumisen ja kauhistuneisuuden palossa on oma mieleni totisesti ollut peliareena Rudof Otton ajatukselle mysterium tremendum et fascinosum. Miltei kauhistuttavan-viehättävän pyhä on ollut se vyöry, jolla ajatuksia ja erityisesti ajankäyttöä on alkusyksyn myötä leivottu. Ainakin se on ollut kuin toisesta maailmasta - sieltä missä ei enää aika-paikka -relaatiota tunneta vaan katsellaan eudaimonisessa tilassa Boston Patriotsin sunnuntaisen 59-0 lumipelin touchdowneja uudelleen ja uudelleen.

Itse olen kuitenkin vielä maailmassa, jossa ensiräntä tipahteli tänään isoina rätteinä maahan ja miltei peittosi takapihan nurmikolla varsin laajana mattona vielä loikoilevat kullanruskeat vaahteran- ja tammenlehdet. Eräänlainen touchdown siis ehkä tämäkin - mutta kenelle, se onkin sitten toinen juttu. Itse luotan järkähtämättömästi siihen, että peitotuiksi tulevat niin koko perheen haravointitalkoiden tuloksena kompostiin päätyvät lehdet kuin myös se filosofian historian klassikoista koostuva kirjaläjä, joka ensi kevään lopussa odottavaan "alustavaan" kokonaiskuulusteluun luettavaksi on tullut. Luulen, että neljän professorin paneelin suorittamasta suullisesta yhteiskuulustelusta ei selvitä suusta ulos tulevien ajatusten mitättömyyden ja kaikenlaisen retorisen kömpelyyden anteeksi antavalla eksentrisellä saarnanuotilla, raivokasta innostusta osoittavalla huutamisella tai edes asiakaspalveluammattilaisen superhymyllä. Ehkäpä "puoliaikatulos" on kuitenkin sellainen, että kehtaa selkä suorana seisoa vielä tämänkin tentin jälkeen. Toivossa ainakin elän, että jonkinlaiseen lopputulemaltaan ison kokoluokan touchdowniin tämä tentatio kuuluu.