Lapset!!

Ymmärtääköhän kukaan? Vai onko muilla vain rauhallisia runotyttöjä, jotka istuvat äänettöminä kirja kourassa vaatteet virheettömästi päällään? Meillä on kolme energistä pakkausta, jotka tuottavat vanhemmilleen suuria tunteita laidasta laitaan. Niin suuria, ettei sellaisia ole aiemmin ollut mahdollista kokea. Tässä otteita viime ajoilta.

E, reipas koululaisemme. Lunch boxin täyttäminen iltaisin on suuri haaste. E ei tykkää paahtoleivästä, lihatuotteista, riisistä, kananmunasta ym. helposti mukaanpakattavista ravitsevista ruoka-aineista. Hedelmät ja kasvikset tulee yleensä syötyä, mutta niidenkin kanssa ongelmana on suuri hitaus. Ymmärrän hyvin siskoni jo vuosia sitten käyttöönottaman ilmaisun:"syö riisi kerrallaan"; E ei ehdi syödä eväitään välipalahetken ja lounasajan puitteissa. Myös juoman kanssa oli pitkään hankaluuksia. Erilaiset mehut eivät maistuneet. Päädyimme veteen, mutta siinäkin oli jokin "outo maku". IKEA tuli tässä pelastajaksi. Ainakin toistaiseksi puolukkamehu on uponnut.

Iso-O, pippurinen esikoululaisemme. Aamupuuron koko on pienennetty yhteen kauhalliseeen. Silti se ei uppoa. Joka ainoa aamu käydään sama keskustelu liittyen puurolautasen äärellä istumiseen, ja joka ainoa aamu viimeiset lusikalliset syödään siinä vaiheessa, kun on jo kiire lähteä. Preschoolissa sen sijaan menee hienosti. Muutama ystävä on jo löytynyt, pituusero muihin ei tunnu yhtään haittaavan ja intoa riittää osallistumiseen. Vaikka kieltä tulee käytettyä vain muutaman sanan verran, oli nyt Halloweenin lähestyessä tullut mieleen kertoa muille vitsi:"Where is the pumpkin?" oli Iso-O tokaissut suu virneessä. Siitäpä se lähtee. Iso-O saa päivittäin hyvää palautetta siitä, kuinka aurinkoinen hän on. Tätä aurinkoisuutta riittää kovin vähän äidille jaettavaksi. Ei mene päivääkään, jolloin neitimme ei ottaisi muuten niin söpöille kasvoilleen vihaista ilmettä ja kertoisi olevansa "tosi vihainen" milloin mistäkin - yleensä asiasta, jonka en itse millään lailla näe liittyvän tilanteeseen. Tilanteet menevät onneksi ohi yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin, ja kovasti rutistaen hän sanoo:"Äiti, sinä olet NIIIIIN rakas!"

Pikku-O, vilperttipoikamme. Ihanaa, että meidän pienimmällämme on mahdollisuus kasvaa vähän mittaa ja kehittää muutama ratayhteys kuntoon päänsisällä ennen joutumistaan mukaan oravanpyörään. On hauska seurata, miten minimaalisista virikkeistä hän löytää itselleen touhuttavaa. Välillä tosin vähän harmittaa, kun sama kirjahylly on järjestetty uuteen uskoon viidennen kerran peräjälkeen. Pikku-O:lla on tässä kuitenkin jokin ajatus; kirjat ovat ilmeisesti hänen mielestään jotenkin väärin aseteltu, sillä myös hänen järjestyksessään on jokin logiikka. Samoin sotkiessaan ruokapöydässä tai kaataessaan jotain lattialle hän käy välittömästi hakemassa liinan, jolla yrittää sotkuaan siivota. E:n ja Iso-O:n tekemisten seuraaminen on jatkuvaa; erityisesti E on Pikku-O:lle sankari-isoveli, jota täytyy matkia kaikessa. E osaa käyttää tätä hyödykseen, ja meininki yltyy aivan mahdottomaksi. Pikku-O on myös oppinut käyttämään käsiään ja käy tarpeen mukaan muksauttamassa isosisaruksiaan, mikäli kokee jääneensä alakynteen (tai joskus, vaikkei kokisikaan). Nukkumaanmeno on Pikku-O:lla sellainen show, jonka on jo kahteen kertaan aiempina vuosina nähnyt. Sängystä hän tulee pahimmillaan useita kertoja pois. Nyt uusimpana villityksenä on kaikkien vaatteiden ja vaipan riisuminen ja makailu peiton alla ilkosillaan kasvot virneessä. No, ei jaksa enää naurattaa, vaikka aika hauskalta pikkuvipeltäjä tuolloin näyttääkin.

Jos välillä omat hermot ovatkin koetuksella, ääni käheänä komentamisesta ja hiuksiin ilmaantunut harmaa suortuva, on tunne täysin toisenlainen katsoessamme pientä kolmikkoamme rauhallisena nukkumassa omissa, liian suurissa sängyissään. Silloin lämmin tunne vyöryy yli ja syyllisyys monista ärtymyksen hetkistä on lähes käsinkosketeltavaa.