Urheiluhenkeä ja ajatuspöllöjä

Kirjoittamisrupeaman tuoksinassa pääsi vanha lenkkeilyharrastus puolivahingossa taas käyntiin. Asiaa saattoi auttaa se, että kotimme lähellä oleva puisto, Cold Spring Park, tarjoaa kohtalaisen polun metsän siimeksessä sekä se, että E oli innokas lähtemään pyörällään lenkkiseuraksi. Tätä toki oli harrastettu joskus aiemminkin Oulussa, mutta pikemminkin tasaisilla teillä ja - noh - tasaisella. Täällä maastonmuotoa sentään vähän löytyy, ja metsäpolulta juurakoita sekä kiviä innokkaan pyöräilijän haasteiksi. Iso-O on tiedustellut jo mukaan pääsemistä, mutta toistaiseksi olemme sopineet haastekertoimen olevan hänelle jo nykyisellään sopiva. Urheiluhenkeä ja innokkuutta löytyy siis laajemminkin, mutta keskitytään tällä erää E:n aikaansaannoksiin. Eräs merkittävä rajapyykki on nimittäin saavutettu. E:n ensimmäiset nappikset on ajettu sisään.

Jalkapallo on jo Suomessa ollut laji, joka jollain sopivan miellyttävällä tavalla on selvästi vetänyt puoleensa katraan varttuneempia tapauksia. Kun itse olen ollut pelailemassa puistofutista - ja väliin muutakin - ovat E ja Iso-O halunneet merkittävän usein ottaa omat pallonsa mukaan ja tulla kentän laidalle kikkailemaan omia kuvioitaan. Ennen kaikkea E on osoittanut selvästi innokkuutta lajia kohtaan ja jopa kysellyt vinkkejä kehittymiseen. Sisä- ja ulkosyrjäpotkuja kun sitten treenailtiin täälläkin ihan erikseen pyynnöstä ja saksipotkua olisi pitänyt ryhtyä näyttämään, oli aika todeta tarve varusteiden päivittämiselle. Siis kauppaan ja nappikset mukana takaisin kotiin.

Eilisen tehtäväksi jäikin sitten kenkien sisäänajo ja käyttötesti. Ja hyvin kuulemma toimivat - eikä se kovin hullummalta näyttänytkään. Kuoletus, siirto/kuljetus ja syöttö menevät vähintään ajatuksen tasolla hyvin. Seinäsyötönkin ideaa on pureskeltu sen verran, että liikkuminen tuntuu olevan jo jollain tasolla mielekästä. Olennaisinta on toki liikkumisen ilo, mutta pieni harjoittelu siinä sivussa ei varmasti ole pahasta. Se kun toivottavasti herättää monenlaisia muitakin ajatuksia. Ja yksi iso sellainen on jo tullut vastaan.

Tottapuhuen olen itsekin aina ihmetellyt sitä, miksi täällä jalkapallo - "football" - on peli, jota ei pelata jaloilla muutoin kuin erittäin harvinaisissa erikoistilanteissa, ja se "oikea" jalkapallo, maailman suosituin urheilulaji, onkin marginaalinen "soccer". Ja kaiken lisäksi, miten niin "soccer"? Se kun lausuttuna kuulostaa tarpeettoman paljon samalta kuin vähintäänkin naiivia henkilöä kuvastava nimitys "sucker". Eikä jalkapallo, se oikea, ainakaan minun mielestäni peli-idealtaan ole millään lailla helposti nenästä vedettävien hölmöjen hommaa vaan parhaimmillaan taidon ja ajatuksen kaunista muotoa. Maailman mittapuun mukaan arvioituna asiassa on siis jotain vialla. Ja kun siihen kiinnitti kentällä huomiota myös potentiaalinen nappulaliigalainen, asiaa piti toki ryhtyä selvittämään. Kovin pitkälle en asiassa päässyt, kun totesin olevani jo totuuden kylmillä lähteillä. Kirjaimellisesti - onhan myös lähikenttämme nimi Cold Springs Park.

Asia onkin nimittäin niin, että vuonna 1862 Bostoniin perustettua ja Boston Commonissa kaikki pelinsä pelannutta Oneida Football Clubia on mahdollista pitää ensimmäisenä Britannian ulkopuolelle perustettuna joukkueena. Puistossa seisoo edelleen sinne 1925 pystytetty graniittinen muistopylväs, jonka toinen puoli kertoo klubin tarinan. Toiselle puolelle on kirjattu klubin kolmevuotisen eli varsin lyhyeksi jääneen historian aikaiset pelaajat. Tämä on tosin hieman ehdollinen asia.

Itse klubi ja sen olemassaolo ei ole kiistanalainen seikka. Eikä se, että Oneida todella on ensimmäinen Britannian ulkopuolelle perustettu joukkue. Mutta sitten tullaankin jo tulkinnanvaraisuuksiin: Mikä olikaan se peli mitä Oneida vuosina 1862-65 pelasi, kun meidän tuntemamme jalkapallon säännöt löi lukkoon ja pelillisen koheesion sai aikaan vuonna 1863 Englannissa perustettu English Football Association (FA)? Esimerkiksi vasta 1869 määrättiin, että palloon ei saa koskea käsin! Vuoden -69 lopulla pelattiin myös Yhdysvalloissa ensimmäinen historiankirjoihin jäänyt, FA:n näitä sääntöjä noudattanut jalkapallo-ottelu Princetonin ja Rutgersin yliopistojen välillä (Rutgers voitti 6-4). Mutta mitä tapahtui tätä ennen?

Oneidan pelin säännöistä ei ole olemassa tarkkaa tietoa. Niin kuin Britannian yliopistoissa, saattoi olla että säännöt jopa vaihtelivat hieman pelistä toiseen tai että niissä oli suuria alueellisia eroja. Selvitettävänä olevan asian alkulähteille pääsin, kun eteen tupsahti tämä tieto: Oneidan on sanottu olleen olennainen osa pelimuodon kehittämistä, jota nimitettiin "Boston Gameksi". Siinä pelaaja sai joko potkia pyöreää palloa vastustajan päätyrajan suuntaan tai poimia sen kainaloonsa ja pinkoa maalialuetta kohti.

Lyhyen mietinnän jälkeen Minervan pöllö Bubi liihotti ajatusten ylärimalle istumaan ja historian viisaus paljasti itsensä. Tämähän on selvääkin selvempää: Oneidan ja Boston Gamen aikaan jalkapallo siinä muodossa kuin se meille nyt näyttäytyy ja varsin laajasti edelleen pelattu railakas rugby olivat vielä yhtä ja samaa! Mutta pari seikkaa oli vielä hämärän peitossa: miten ihmeessä football on täällä soccer ja mistä innostus rugbyn ja showpainin välimuotoa nykyisimmin edustavan "amerikkalaisen jalkapallon" synnylle oikein tuli?

Historian penkominen voi olla tuskastuttavan antoisaa. Niin myös tässä tapauksessa. Kun termit "football" ja "soccer" vilahtelevat silmissä kuin varpuset naapurin orapihlaja-aidassa, ei tolkkua meinannut tulla ensin millään. Vaan sitten kirkkauden hetki koitti - yön pimeyden ja joltisenkin viileyden laskeutuessa jäähdyttämään mieltä ja kehoa.

Myös Yhdysvalloissa jalkapallon nimi oli alkuun ihan reilusti "jalkapallo". Siis football. Esimerkkinä tästä voi pitää vaikkapa vuonna 1884 perustettua The American Football Associationia tai tämän jälkeläistä, vuonna 1913 (eli Paul Ricoeurin synnyinvuonna) perustettua The U.S. Football Associationia. Lajin yhdysvaltalaisen liiton nimessä ei tosiasiassa ollut ennen vuotta 1945 edes mainintaa "soccerista". Ja vasta vuonna 1974 (siis omana synnyinvuotenani) tapahtui suuri käänne. The U.S. Soccer Football Association tiputti nimestään sen olennaisimman ja siitä tuli "The U.S. Soccer Federation". Hiipumista mitä hiipumista. Toivottavasti kaikki asiat eivät menneet heikompaan suuntaan tuon vuoden aikana.

Vaikka joltinenkin selvyys on nyt siis tullut, on edelleen olennainen kysymys kysymättä: mikä ihmeen "soccer"? Netin kätköistä löytyi vastaus myös tähän. Sana "soccer" on puhekielinen muunnos lyhennyksestä "assoc.", jolla puolestaan Yhdysvalloissa taannoin tarkoitettiin "association football" -nimistä asiaa. Siis "yhteisöjalkapalloa". Tai "mielleyhtymäjalkapalloa". Tai sitten sitä pelimuotoa, joka tuli hahmotelluksi Football Associationin kokoaman The Laws of the Game -säännöstön myötä. Koska football association niin siksi association football. Ja siksi "assoc" ja "soccer". Tämä selvä - vaikka edelleen mieltä kaihertaa omituisuus, että jalkapallo ei paikallisen tulkinnan mukaan ole reilusti jalkapalloa vaan nimensä perusteella jotain muuta. Vastaus tähänkin oli tosin jo nurkan takana odottamassa. Nimittäin Bostonin nurkan takana Cambridgessa.

Se, mitä suomalainen nimittää "amerikkalaiseksi jalkapalloksi" ja amerikkalainen "jalkapalloksi", löytää syntynsä yhtälailla Bostonin seudulta. Kovin kummoinen aavistaja ei tarvitse olla pohtiakseen yhteyksiä Oneidan, Boston Gamen ja yliopistojen välillä. Ja sieltähän se historian totuus löytyy!

"Amerikkalaisen jalkapallon" syntyhistoria palaa Harvardin yliopiston ja montrealilaisen McGill yliopiston väliseen otteluun vuonna 1874. Mielenkiintoista oli, että kummallakin yliopistolla oli hieman oma käsityksensä pelistä. Mutta se mikä yhdisti, oli tämä: kun muut yhdysvaltalaiset yliopistot olivat enemmän kallellaan Football Associationin käsitykseen pelistä, oli Bostonin naapurikunnassa Cambridgessa sijaitseva Harvard jäsähtänyt Boston Gamen maailmaan. McGill puolestaan suosi Boston Gamen niin ikään "tunnistamaa" rugby-tyylistä yliopistourheilun muotoa, josta Harvardin oli siis helpohkoa päästä jyvälle.

Parissa vuodessa Harvard oli omaksunut mcgilliläisen säännöstön ja saanut houkuteltua myös muita yhdysvaltalaisia yliopistoja samaan hullutukseen. Loppuvuodesta 1876 Harvardin, Yalen, Princetonin ja Columbian yliopistojen edustajat standardoivat - pitkälti englantilaisen "The Rugby Football Unionin" säännöstön pohjalta - omat sääntönsä ja perustivat vielä, Yalea lukuunottamatta, liiton, joka kantoi kunniakasta nimeä "The Intercollegiate Football Association". Voilà, jalkapallo ilman jalkapalloa oli syntynyt! Tosin kenties ilman niitä elementtejä, jotka nykyisimmin ovat lajille ulkoisesti eniten leimaa-antavampia: kuutoisvoltteja kierteellä pyramideistaan heittelevät cheerladerit, kentällä ja sen vierellä kuviomarssivat torvisoittokunnat sekä katsojan viihdyketulvaksi paisutetut show-ottelut.

Ottamatta kantaa urheilumuotoon, jota en rehellisesti sanoen tunne sisältä käsin, on pakko todeta huomio, että kaupallistamisen ulottuvuus lienee ollut yksi merkittävä taustatekijä amerikkalaisen jalkapallon - siis kehitellyn rytkyn - paikallisessa menestyksessä. Testosteroni virtaa rintapanssareiden kolistessa toisiaan vasten. Se vetää katsojia. Katsojat tulevat siis shown vuoksi ja siksi heille pitää tarjota show, jotta he tulisivat vielä uudelleenkin. Ja sitä toivotaan, koska sillä lailla ollaan kiinni bisneksessä. Tähän liittyvä havainto on se, että nimenomaan show - eikä peli sinänsä - voi kokonaisuuden kannalta olla nykytodellisuudessa jopa olennaisempaa. Tämä leimaa nimittäin myös muita lajeja, myös sitä jalkapalloa, josta ei suomenkielessä käytetä etuliitteitä.

Kun Los Angeles Galaxy - jonka riveissä kuulu David Beckham pelaa - vieraili tasan viikko sitten Bostonissa The New England Revolutionin stadionilla, olivat pelin jälkeiset kommentit varsin paljastavia. Niiden kärjessä ei niinkään ollut pelin kulku, erikoistilanteet tai joukkueiden taktiikka vaan julkkishahmojen ja yleisen hässäkän esittely. Sen sijaan että kommentaattori olisi edes todennut jotain "hyvästä pelistä" ja "1-2 päättyneestä kiihkeästä matsista", useamman kuin yhden urheilu-uutisankkurin suusta kuului lause "that was a good show".

Joka tapauksessa kuitenkin poikkeuksellista, että ottelu mainittiin ja että ihan se "tavallinenkin" jalkapallo - jota paikallisissa peruskouluissa on muuten ryhdytty viimeisen vuosikymmenen aikana jälleen harrastamaan - on kommentaattoreiden mielikuvissa siis ollut jollain lailla katu-uskottavaa. Nimittäin kaduilta ja puistoista nouseva jalkapallo on tunnetusti universaali kieli. Jonka senkin puhumista näyttää varsin mielellään opiskelevan myös vähintään yksi "kylmien lähteiden puiston" kentällä juoksenteleva nuorimies. GO-GO-GO-GO-GOOOOOOLLLLLL!